Suomalainen media yrittää vaieta kuoliaaksi ukrainan ongelmat

Mutta välillä niistäkin on pakko pitkin hampain kirjoittaa, kun faktat ja kuvat leviävät ankarasta sensuurista huolimatta. 

Nyt näin kävi ukrainan sotilaiden nälkiintymisen kanssa. Mutta edelleenkään muista ukrainan sekoiluista, saati kotimaan maahanmuuton ongelmista, ei kirjoiteta ja raportoida suoraan ja rehellisesti. Ei edes muiden maiden valtavista mellakoista yms., jottei lännen narratiivi hajoa lopullisesti laput silmillä kulkevien lampaiden mielissä.

Ja kyllä, kirjoitan ukrainan tarkoituksella pienellä. Ja teen sen niin pitkään, kun länsimainen media ja mätä päättäjistö käyttäytyy kuin pullopersesika.

Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista

Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:

- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  

…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"

Yksikin.

Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.

Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.

Ei mitään.

Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.

On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:

0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.

Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.

Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.

Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:

- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.

Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.

Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”

Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  

Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.

On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.

Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.

Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.

Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:

Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.

Jos löydät, tämä teksti on turha.

Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.

Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:

0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

Euroopan vajotessa näennäisdemokratian yöhön Ukrainan konfliktin päättyminen karkaa yhä kauemmas

Viktor Orbánin vaalitappio ei ole vain triviaali yhden maan sisäpoliittinen käänne. Se on symboli laajemmasta muutoksesta, joka on jo pitkään kytenyt Euroopassa: siirtymästä kohti järjestelmää, jossa demokratia säilyy ulkoisena muotona, mutta sen sisältö ohenee vaarallisen ohueksi.

Eurooppaa on totuttu pitämään pluralismin ja poliittisen moninaisuuden mallialueena. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut ikävästi toiseen suuntaan. Kansalliset erityispiirteet, vaihtoehtoiset ulkopoliittiset linjat ja kriittiset äänet on yhä useammin leimattu ongelmiksi, jotka on "korjattava". Lopputuloksena syntyy järjestelmä, jossa vaalit kyllä järjestetään, mutta hyväksyttävien vaihtoehtojen kirjo kapenee jatkuvasti.

Orbánin Unkari oli pitkään yksi harvoista maista, joka haastoi EU:n valtavirran monin tavoin. Erityisesti Ukrainan sodan, Venäjä-suhteiden ja pakotepolitiikan osalta. Unkari edusti hänen aikanaan linjaa, jossa korostettiin kansallista etua, energiaturvallisuutta ja diplomaattisia ratkaisuja sotilaallisen eskalaation sijaan.

Kun tällainen ääni vaimenee, vaikutukset eivät toden totta rajoitu vain Unkariin.

Ne ulottuvat koko Eurooppaan. Ja syntyy vääjäämättä hyvin ikävä yhdenmukaisuuden politiikka. 

Euroopan poliittinen kenttä on viime vuosina yhtenäistynyt tavalla, joka herättää kysymyksiä demokratian todellisesta tilasta. Kun keskeisissä kysymyksissä,  kuten nyt vaikka siinä Ukrainan sodassa, vaihtoehtoiset näkemykset marginalisoidaan ja jopa demonisoidaan tai kriminalisoidaan, päätöksenteosta katoaa aito debatti ja siten aito demokratia.

On syntynyt tilanne, jossa:

* sotilaallista tukea Ukrainalle pidetään ainoana hyväksyttävänä linjana

* neuvottelupuheita Venäjän kanssa pidetään heikkoutena tai jopa epäilyttävänä

* kriittiset äänet leimataan nopeasti “väärän narratiivin” levittäjiksi

Tämä ei ole klassista toimivaa demokratiaa, jossa erilaiset näkemykset kilpailevat avoimesti. Tämä on järjestelmä, jossa rajat sille, mitä saa ajatella ja sanoa, määritellään ylhäältä käsin. Tavallaan pehmeästi, mutta tehokkaasti, tukahduttamalla. Niin, ettei lammas edes ymmärrä mitä tapahtui.

Ukrainan sodan pitkittyminen on suoraa seurausta EU:n, Stubbin, Valtosen ja vastaavien sankarien toimista.

Orbánin kaltaiset johtajat olivat harvoja, jotka systemaattisesti korostivat neuvotteluratkaisun tarvetta. Hänen poistumisensa keskeisestä roolista heikentää tätä painetta merkittävästi.

Seuraukset tulevat olemaan vakavia:

* Rauhanneuvottelujen poliittinen tuki heikkenee merkittävästi 

* Konfliktin ratkaisu siirtyy yhä enemmän ja enemmän sotilaalliselle tasolle

* Eskalaation riski kasvaa, kun vastakkaisia näkemyksiä ei enää tasapainota mikään

Eurooppa on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei enää aktiivisesti etsi ulospääsyä konfliktista vaan hallinnoi sen jatkumista.

Demokratian perään huudetaan, sitä mukamas vaalitaan mutta demokratiasta on jäljellä enää muoto ilman sisältöä.

Suurin huoli ei liity yksittäiseen vaalitappioon, vaan siihen, mitä se kertoo Euroopan suunnasta.

Demokratia ei tietenkään kuole yhdessä yössä. Se ei välittömästi katoa tankkien tai vallankaappausten myötä. Se hiipuu vähitellen:

* vaihtoehdot kaventuvat

* keskustelu yksipuolistuu

* päätökset tehdään yhä kapeammassa piirissä

Lopulta jäljelle jää järjestelmä, jossa aivopestyt lampaat... anteeksi valveutuneet kansalaiset kyllä äänestävät.  Mutta todelliset vaihtoehdot on rajattu ennalta.

Euroopan tulevaisuus näyttää todella pahalta.

Orbánin tappio voi näyttäytyä monille “normaalin” palautumisena. Mutta se pitää nähdä varoitusmerkkinä.

Jos Eurooppa ei kykene sallimaan aitoa poliittista moninaisuutta edes näin keskeisissä kysymyksissä kuin sota ja rauha, se on matkalla kohti näennäisdemokratiaa eli järjestelmää, jossa muoto säilyy, mutta sisältö katoaa.

Ja samalla, kun tämä kehitys etenee, Ukrainan konfliktin ratkaisu siirtyy yhä kauemmas horisonttiin.

Ei siksi, etteikö diplomaattinenkin ratkaisu olisi edelleen mahdollinen.

Vaan siksi, ettei sitä enää aidosti edes etsitä.

Sodasta tuli tabu Suomeen muuttaneelle Sergeille

 

Venäläinen Helsingissä asuva ja työskentelevä Sergei sanoo, että Suomessa on sananvapaus. Hän tietää sen, koska hänelle on kerrottu niin monta monta kertaa. Hän ei vain ole ihan varma, missä sitä käytetään. Ainakaan ei silloin, kun keskustelu koskee Venäjää. Silloin sananvapaus muuttuu äkkiä sananvarovaisuudeksi.

Hän huomasi sen ensimmäisen kerran, kun mainitsi työpaikan kahvipöydässä, että rajan sulkeminen hankaloittaa hänen äitinsä näkemistä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, sellainen, jonka Suomessa tunnistaa heti: nyt sanoit jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Joku yskäisi vaivaantuneena. Joku vaihtoi puheenaihetta. Joku katsoi häntä kuin hän olisi juuri tunnustanut harrastavansa porojen salametsästystä.

Sen jälkeen Sergei oppi, että Suomessa on kaksi Venäjää: se, josta saa puhua ja jota pitää haukkua, ja se, jossa hänen sukulaisensa asuvat. Ja ne eivät ole sama asia.

Hän ei ole mitään sotaa tai konfliktia ikinä puolustanut, eikä aio. Mutta hän ei myöskään jaksa enää toistaa joka keskustelussa, että “en kannata mitään, älkää huoliko, olen vaaraton”. Hänestä tuntuu, että suomalaiset haluavat venäläisen, joka on yhtä aikaa vain katuva, avoimen kriittinen Kremlille, nöyrä ja kiitollinen Suomelle. Ei missään nimessä millään muotoa näkyvä tai äänekäs, ettei tule väärää vaikutelmaa.

Jos Sergei joskus kiihkottomasti sanoo, että lännen uutisointi tuntuu joskus yksipuoliselta, joku kuiskaa heti “propaganda”. Jos hän sanoo, että Venäjällä on myös tavallisia ihmisiä, joku kuiskaa “hyväuskoinen”. Jos hän sanoo, että haluaisi vain nähdä äitinsä, joku kuiskaa “hybridivaikuttaja”.

Sergei ei ole varma, kuka täällä oikeastaan pelkää ja ketä.

Hän sanoo, että Suomessa venäläinen on kuin kävelevä lakmustesti: suomalaiset katsovat silmät kiiluen, muuttuuko venäläisen väri siniseksi vai punaiseksi. Jos väri ei muutu, he hämmentyvät suuresti. Jos muuttuu väärään suuntaan, he hermostuvat ja saavat moraalipaniikkikohtauksen.

Sergei ei tietenkään halua olla mikään elävä testi. Hän haluaa olla ihan tavallinen ihminen, joka voi sanoa ääneen, että elämä kahden maan välissä on sekavaa, ilman että joku tulkitsee sen poliittiseksi ohjelmajulistukseksi.

“Mutta ehkä tämä on vain uusi normaali”, Sergei sanoo ja kohauttaa olkapäitään. “Venäjällä ei saanut sanoa kaikkea. Suomessa saa kyllä sanoa aivan kaiken, kunhan sanoo sen tismalleen oikein.”

Voi voi, Elina Valtonen. Teit sen taas.

Suomen ulkopoliittinen johto ei kiemurtele siksi, että Grönlanninkaan tilanne olisi monimutkainen, vaan siksi, että se on paljastavan yksinkertainen: Suomi on täysin alistunut Yhdysvaltojen etupiiriin eikä enää edes teeskentele tekevänsä itsenäistä ulkopolitiikkaa. Elina Valtosen esiintyminen Ylen A-studiossa ei ollut diplomatiaa vaan alamaisuuden koreografiaa, huolellisesti harjoiteltua puhetta, jossa yksikään sana ei saa ärsyttää Washingtonia, vaikka Washington avoimesti uhkaa liittolaisensa alueellista koskemattomuutta.

Grönlannin tapauksessa Yhdysvallat tekee täsmälleen sitä, mistä se syyttää muita: esittää imperialistisia vaatimuksia "kansallisen turvallisuuden" nimissä. Kun Venäjä toimii omien turvallisuusetujensa mukaisesti, sitä kutsutaan välittömästi aggressioksi. Kun Yhdysvallat tekee saman, Suomen ulkoministeri puhuu "retoriikan erilaisuudesta" ja "vuoropuhelun tärkeydestä". Tämä ei ole arvojohtajuutta, vaan kaksoisstandardien palvontaa. Ja niin pahasti rähmällään olemista ettei ikinä aiemmin ole vastaavaa tavattu.

On erityisen irvokasta, että Valtonen piiloutuu Naton selän taakse. Natohan ei ole mikään neutraali neuvottelupöytä, vaan Yhdysvaltojen suoraan johtama sotilasliitto joka on perustettu vain ja ainoastaan Venäjää vastaan. Väite, että Grönlannin kysymys "ratkeaa Naton kautta", tarkoittaa käytännössä sitä, että Yhdysvallat neuvottelee itse itsensä kanssa ja pienemmät maat nyökkäilevät sivusta sen minkä ehtivät. Tätä todella on suomalainen turvallisuuspolitiikka vuonna 2026: luovutetaan suvereniteetin periaate sille, jolla on eniten lentotukialuksia.

Professorin toteamus likaisen työn tekemisestä paljastaa kaiken olennaisen. Suomi hyväksyy sen, että kansainvälistä oikeutta saa rikkoa, kunhan rikkoja on oikea. Tämä ei ole reaalipolitiikkaa, vaan moraalista konkurssia. Se on myös historiallisesti poikkeuksellista, sillä kyseessä ei ole viisas tasapainoilu, vaan refleksinomaista kumartamista toiselle suurvallalle ja reilu pyllistys toiselle. Ja lammasmainen kansa kuvittelee nöyristelyn ja pyllistelyn olevan hyve.

Venäjän näkökulmasta asetelma on myös selkeä ja rehellinen: suurvallat ajavat etujaan avoimesti, eivätkä piiloudu tekopyhän arvopuheen taakse. Kun Moskova sanoo toimivansa turvallisuutensa vuoksi, se tarkoittaa sitä. Ja se toimii niin tälläkin hetkellä tuhotessaan NATOn välineistöä rajoillaan ja Ukrainassa.

Grönlannin tapaus viimeistään osoittaa sen, ettei lännen "sääntöpohjainen järjestys" ole sääntöjä varten, vaan vallan näyttöä ja vallan käyttöä varten. Ja Suomi on selvästi valinnut roolinsa: ei aitojen moraalisääntöjen puolustajana, vaan vallan hiljaisena ja ei aina edes niin hiljaisena myötäilijänä. Moraalista viis.

Tässä kuviossa ei ole yhtään mitään epäselvää. Ainoastaan epämiellyttävää.

Suomalainen media ja hyväksytyn mielipiteen rajat

Jälleen on suomalaisille tuutattu juttu, joka on oppikirjaesimerkki siitä, miten suomalainen valtamedia rakentaa narratiivin, ei niinkään raportoi todellisuutta.

Muutama keskeinen huomio ja vasta-argumentti, joihin koko Iltasanomien pläjäyksen uskottavuus kaatuu:

1. Valikoitu todistusaineisto = propaganda

Juttu nojaa käytännössä yhteen ihmistyyppiin: "oikeanlaiseen" venäläiseen, eli Venäjältä paenneeseen, liberaaliin, länteen identifioituvaan kulttuurihenkilöön. Enää puuttuu, että hän olisi ylipainoinen vegaanilesbo. Hänen näkemyksensä esitetään totuutena "kaikista venäläisistä Suomessa".

Tämä ei ole journalismia vaan kehystämistä: ensin valitaan sopiva todistaja, sitten hänen kokemuksistaan tehdään rankka yleistys. Sellainen joka sopii sen hetkiseen valtiolliseen totuuteen eli narratiiviin.

2. Täydellinen kaksoisstandardi: Ano Turtiainen

Kun suomalainen kansanedustaja hakee turvapaikkaa Venäjältä, sitä ei käsitellä humanitaarisena ratkaisuna ja kaikkien suomalaisten salattuna haaveena paeta Stubbin ja Orpon tyranniaa ja heidän kurjistamaansa Suomea vaan yksilön moraalisena hairahduksena, lähes maanpetoksena.

Kun venäläinen hakee turvapaikkaa Suomesta, hän on automaattisesti rohkea totuudenpuhuja ja tarkkanäköinen yhteiskuntakriitikko.

Sama teko, täysin eri moraalinen arvio.

3. "Propagandan uhka" on yksisuuntainen käsite

Venäjän katsotaan masinoivan Suomessa asuvia venäjänkielisiä.

Mutta koskaan ei kysytä, että miksi heidän luottamuksensa suomalaiseen mediaan on matala, että miksi heidän kokemuksensa Suomesta eivät vastaa virallista YLE:n tai Hesarin kertomusta

Vastakkainen mielipide tulkitaan aina propagandan seuraukseksi eikä rationaaliseksi arvioksi.

Jos ihminen ei usko suoraan valtioon kytköksissä olevaan YLE:n tai vaikka IS:ään tai Hesariin, se ei voi jutun logiikan mukaan johtua journalismin laadusta, vaan ainoastaan Venäjän vaikutuksesta. Tämä on naurettava , älyllisesti laiska ja autoritaarinen oletus.

4. MICE-retoriikka on modernia punapelkoa

Liuhton MICE-selitys on 2020-luvun versio kylmän sodan "viidennestä kolonnasta".

Sillä voidaan perustella:

* valvonta

* syrjintä

* kollektiivinen epäluulo

 ilman, että yksittäistä tekoa tai rikosta tarvitsee lainkaan osoittaa.

Ihmisistä tulee potentiaalisia vihollisia pelkän taustansa vuoksi, mikä ironisesti muistuttaa juuri sitä autoritaarista ajattelua, jota jutussa väitetään vastustettavan.

5. "Pehmeä valta" tarkoittaa käytännössä uudelleenkoulutusta

Ajatus siitä, että venäjänkielisille pitäisi näyttää oikeita elokuvia ja oikeaa kulttuuria, jotta he ajattelisivat oikein, on häkellyttävän avoin. Suorastaan raadollisen paljastava.

Se ei ole enää edes integraatiota vaan ideologista ohjausta, lähes aivopesua. Ja vieläpä täysin sokeana sille, miltä se kohderyhmästä näyttää. Enää puuttuu lentolehtiset joihin olisi painettu ylistäviä sanoja Suomesta ja joita jaettaisiin lentokoneista miljoonittain venäläisten kaupunkien yllä.

6. Todellinen ongelma: Suomi ei siedä mielipidepluralismia

Jutun todellinen viesti ei olekaan Venäjä lainkaan, vaan tämä:

Suomessa asuva venäläinen saa olla turvassa vain, jos hän ajattelee tismalleen oikein.

Jos hän:

* seuraa venäläistä mediaa

* epäilee Natoa

* ei jaa suomalaista sotaretoriikkaa

→ hänestä tulee välittömästi "riski", "uhka" ja "masinoitu".

Tämä ei ole lähelläkään liberaalia demokratiaa. Tämä on pehmeäksi paketoitua kovaa mielipidekontrollia.

Lyhyesti:

Juttu ei kerro mahdollisesta Venäjän propagandasta. Se on suomalaista propagandaa puhtaimmillaan.

Suomalaiseen tapaan siistiä, "moraalista" ja kaiken maailman asiantuntijoilla silattua.

Unkari päätti sentään lopettaa oman yleisradionsa eli suoraan valtioon kytköksissä olevan mediatalonsa. Milloinkahan Suomi rohkenee vapauttaa median ja sallii mielipidepluralismin? 

yle.fi | Uutiset | Kotimaa | Ulkomaat | Seksuaalisuus | Sota

Putin hengitti uhmakkaasti – asiantuntijat huolissaan

Venäjän presidentti Vladimir Putin on jälleen herättänyt huolta kansainvälisessä yhteisössä. Tällä kertaa syynä on hänen hengityksensä, jota asiantuntijat kuvailevat poikkeuksellisen uhmakkaaksi.

– Hengitys oli selvästi painokkaampi kuin aiemmin. Tämä voi viitata strategiseen eskalaatioon, arvioi Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Putin tapasi tänään Venäjän asevoimien komentajia, jotka kertoivat hänelle rintamatilanteesta. Presidentin kerrotaan nyökänneen useaan otteeseen, mikä on tulkittu viestiksi lännelle.

Zelenskyi: Rauhanneuvottelut jatkuvat, mutta Venäjä ei hengitä rakentavasti

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kommentoi asiaa X-palvelussa. Hänen mukaansa Venäjän hengitys ei ole linjassa kansainvälisten normien kanssa.

– Meidän on keskityttävä rauhaan, ei hengitykseen. Ukraina on valmis kompromisseihin, kunhan Venäjä vetäytyy, maksaa täydet korvaukset ja tunnustaa syyllisyytensä, Zelenskyi kirjoitti.

Asiantuntijat: Venäjän hengitys voi liittyä ohjusjärjestelmiin

Reutersin mukaan satelliittikuvissa näkyy mahdollisia hengitykseen liittyviä rakenteita. Kuvissa erottuu rakennuksia, varjoja ja mahdollisesti Oreshnik-ohjuksia. Ylen asiantuntijan mukaan kyse voi olla myös sääilmiöstä.

– Emme voi sulkea pois sitä, että kyseessä on pelkkä sumu. Mutta geopoliittisessa kontekstissa sumukin voi olla viesti, toteaa Ylen turvallisuuspolitiikan erikoistoimittaja.

Puola sulki lentokenttiä – hengitysepäilyt syynä

Puola on sulkenut kaksi lentokenttää toistaiseksi. Viranomaiset eivät ole vahvistaneet syytä, mutta asiantuntijat epäilevät venäläisten hengityksen vaikutusta ilmatilaan.

– Emme halua ottaa riskejä. Jos hengitys jatkuu, saatamme sulkea lisää kenttiä, kertoo puolalainen viranomainen nimettömänä.

Yle seuraa tilannetta hetki hetkeltä

Yle seuraa hengitystä, rintamalinjoja ja kansainvälistä ilmapiiriä reaaliajassa. Voit tilata uutiskirjeemme, jossa asiantuntijat analysoivat hengityksen vaikutuksia Suomen turvallisuuteen, seksuaaliterveyteen ja ilmastopolitiikkaan.

Lue myös:  

– Hengitys ja hybridivaikuttaminen  

– Miten hengittää vastuullisesti kriisiaikana  

– Asiantuntijat: Suomi ei ole immuuni hengitykselle

Pysy kuulolla. Pysy valveilla. Pysy Ylessä.

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

 

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

Elämme aikaa, jossa moraalikompassi on herkkä ja äärimmäisen valikoiva. Yksilön tasolla se on tarkka kuin huippukirurgin veitsi: jokainen sana punnitaan, jokainen ele tulkitaan, jokainen vanha lause ja sometykkäys kaivetaan esiin. Yksikin väärä toimi – mieluiten jostain vuosien takaa – riittää siihen että moraalikompassi hälyttää! 

Anteeksianto ei luonnollisesti kuulu repertuaariin. Mikään selitys ei kelpaa. Konteksti on epäilyttävä käsite.

Mutta sama moraali vaihtaa muotoa heti, kun kohteen mittakaava kasvaa yksittäistä sanaa tai elettä suuremmaksi.

Kokonaisen ihmisen voi näet pyyhkiä työelämästä, mediasta ja julkisesta tilasta hyvällä omallatunnolla. Sitä ei kutsuta kiusaamiseksi tai millään tavoin negatiiviseksi toiminnaksi, vaan vastuunkannoksi. Se ei ole lynkkaus, vaan seuraus. Eleen tai sanan takana oleva ihminen ei olekaan enää ihminen, vaan varoittava esimerkki.

Ja jos yksilö on liian pieni kohde, voidaan sujuvasti siirtyä instituutioihin, puolueisiin, kansoihin ja jopa kokonaisiin valtioihin. Kokonainen maa voidaan hyvinkin canceloida, jos se ei sovi oikeaan tarinaan. Ei tarvitse ymmärtää historiaa, ei kansakuntien omia intressejä tai edes todellisuutta. Riittää, että moraalikompassi on hälyttänyt. Kun oikea paha on kompassin toimesta nimetty, sen kanssa ei neuvotella.

Tässä piilee aikamme suuri ristiriita:Yksilöltä vaaditaan moraalista täydellisyyttä, mutta kollektiiville sallitaan moraalinen rajattomuus.

Ei saa kiusata. Ei saa loukata. Ei saa käyttää vääriä sanoja, ei edes leikillään. Mutta kun lynkkausjoukko päättää, että nyt puhdistetaan, kaikki on sallittua. Ylilyöntejä ei ole. Ura voidaan tappaa, maine polttaa, kokonainen elämä päättää. Yhden pienen eleen tai sanan vuoksi. Ja kaiken tämän voi tehdä hymyillen, koska tarkoitus on "hyvä".

Tämä ei ole empatiaa. Tästä ei seuraa mitään hyvää. Tämä on häpeällistä moraalista performanssia.

Todellinen moraali mitattaisiin siinä, kykeneekö tällainen järjestelmä pidättäytymään kostosta myös silloin, kun sillä on siihen valta. Siinä, osaako se erottaa typeryyden pahuudesta ja virheen rikoksesta. Mutta se olisi vaativaa. Paljon helpompaa on rakentaa maailma, jossa sanat ovat vaarallisempia kuin teot ja oikea leiri vapauttaa kaikesta vastuusta. Tällä hetkellä se on wokettajien ja kaikesta toisten puolesta loukkaantujien leiri. 

Niinpä elämme ajassa, jossa vitsi on vakavampi kuin pommi, twiitti pahempi kuin sota ja väärä sana suurempi synti kuin kokonaisen ihmisen tai valtion mitätöinti.

Moraalinen paniikki ei ole sivistystä

 

Viime päivien silmienvenytyskeskustelu on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka suomalaisessa julkisessa keskustelussa mittasuhteet katoavat. Yksittäisestä typerästä eleestä on rakennettu koko kansakuntaa koskeva moraalinen kriisi, jossa mediakoneisto, aktivistiyhteisöt ja itse nimetty “antirasismin asiantuntijuus” ruokkivat toisiaan kiihtyvällä vauhdilla.

On tärkeää toki sanoa suoraan: rasismi voi olla todellinen ja vakava ilmiö, eikä esimerkiksi kenenkään lapsuuden kiusaamiskokemuksia pidä liiaksi vähätellä. Mutta on aivan eri asia torjua todellista syrjintää kuin etsiä symbolisia loukkauksia hiki päässä ja paisuttaa niistä yhteiskunnallinen hätätila.

Silmien venytys on lapsellinen ele. Siitä voi ja joskus ehkä pitääkin huomauttaa. Mutta väite, että tällaiset kuvat “ylläpitävät sortavia rakenteita”, “uhkaavat lasten turvallisuutta” ja “romahduttavat Suomen maabrändin”, kertoo enemmän nykyisestä woke-ideologisesta ylitulkinnasta kuin itse teosta.

Olemme yhteiskunnan tasolla nyt tilanteessa, jossa kaikki tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Täysin kontekstista, mittakaavasta ja intentiosta riippumatta. Politiikassa tämä johtaa siihen, että huomio siirtyy pois todellisista ongelmista kuten työllisyydestä, koulutuksen rapautumisesta, nuorten pahoinvoinnista ja talouden kantokyvystä ja keskittyy tällaisiin mitättömiin eleisiin, yksittäisiin kuviin ja somekohuihin.

Erityisen huolestuttavaa on niin sanottu kahden pennin humanismi, jossa oikea empatia redusoituu reaktiiviseksi loukkaantumiseksi. Ihmisarvon puolustaminen kun ei tarkoita sitä, että jokainen harkitsematon ele nostetaan moraalisen tuomioistuimen käsittelyyn, eikä sitä, että eleen tekijä tai poliittinen vastustaja leimataan rakenteellisesti ytimiään myöten pahaksi yhden kuvan perusteella.

Moni haastatelluista aasialaisista tuo itsekin esiin olennaisen seikan: suuri osa Suomessa asuvista aasialaistaustaisista ei ole edes tietoinen koko kohusta. Se herättää kysymyksen, että kenelle tätä kohukeskustelua oikeasti käydään ja kenen ehdoilla.

Kun antirasismi muuttuu identiteettipolitiikaksi ja media toimii sen pidäkkeettömänä megafonina, lopputuloksena ei ole sivistyneempi yhteiskunta vaan herkempi, pelokkaampi ja entistä jakautuneempi ilmapiiri, jossa yksittäisiä sanoja ja eleitä punnitaan enemmän kuin intentioita, tekoja ja seurauksia.

Todellinen suvaitsevaisuus syntyy vain arjessa: työssä, koulussa, naapuruudessa ja yhteisessä tekemisessä. Ei kohuotsikoista, ei hyvesignaloinnista, ei moraalisista paniikeista eikä siitä, että jokainen inhimillinen kömmähdys tulkitaan tahalliseksi vihaksi.

Kun jokainen kömpelö ele, väärä sana tai epäsuosittu mielipide leimataan automaattisesti rasismiksi, käsite kuluu puhki. Lopulta se ei enää suojele ketään. Eikä varsinkaan niitä, jotka kohtaavat todellista ja järjestelmällistä syrjintää.

Valtioon kytkeytyvät hämäräperäiset julkaisut

 

Puhe valtioon kytkeytyvästä mediasta esitetään Suomessa usein niin, että ongelma on aina jossain muualla: Kiinassa, Venäjällä, autoritaarisissa järjestelmissä. Todellisuudessa Suomella on oma valtiollinen mediansa, ja sen nimi on Yleisradio.

YLE on Suomen valtion omistama ja verorahoitteinen mediaorganisaatio. Sen olemassaolo, rahoitus ja toimintamalli perustuvat eduskunnan päätöksiin. Se ei ole riippumaton markkinatoimija eikä kansalaisyhteiskunnan spontaani ääni, vaan instituutio, joka on rakennettu osaksi valtiollista järjestelmää. Tässä mielessä YLE ei eroa rakenteellisesti Kiinan Global Timesista CGTN:stä eikä Venäjän Russia Todaystä: kaikissa tapauksissa valtio ylläpitää omaa keskeistä viestintäkanavaansa.

Kiinassa tämä suhde on rehellinen. Media toimii puolueen ja valtion äänitorvena, eikä kukaan teeskele journalistista neutraaliutta silloin, kun kyse on geopoliittisista eturistiriidoista. Venäjällä media nähdään osana informaatiopuolustusta: kansallinen narratiivi on strateginen resurssi, jota suojellaan ja ohjataan avoimesti.

Suomessa ero syntyy lähinnä kielestä ja itsepetoksesta. YLE esitetään “riippumattomana”, vaikka sen rooli kriiseissä, sodassa ja ulkopolitiikassa on johdonmukaisesti linjassa valtion virallisten kantojen kanssa. Poikkeamat ovat kosmeettisia, eivät rakenteellisia. Kun turvallisuuspoliittinen linja on päätetty, YLE seuraa sitä tarkasti ja erehtymättä. Ei siksi, että joku yksittäinen mystinen agentti soittaisi toimitukseen ja vaatisi sitä, vaan siksi, että instituutio on rakennettu toimimaan näin.

YLE, Global Times, CGTN ja Russia Today eivät ole toistensa vastakohtia vaan variaatioita samasta ilmiöstä: valtio ylläpitää mediaa hallitakseen julkista todellisuutta. Ero ei ole siinä, käyttääkö valtio mediaa, vaan siinä, kuinka suoraan se myönnetään. Kiinassa ja Venäjällä asia sanotaan ääneen. Suomessa se puetaan riippumattomuusretoriikkaan ja julkisen palvelun käsitteisiin.

Valtiollinen media ei lakkaa olemasta valtiollista siksi, että se kutsuu itseään journalistiseksi. Se vain muuttuu vaikeammaksi tunnistaa.

NATO-jäsenyyden karu todellisuus

 

On helppo puhua arvoista, rohkeudesta ja lännen yhtenäisyydestä. Paljon vaikeampaa on katsoa suoraan realiteetteihin, joilla ei ole mitään tekemistä wokeihanteiden kanssa. Maantiede, historia, sotilaallinen kapasiteetti ja strateginen asema eivät välitä moraalisista periaatteista. Ne vain ovat.

Suomi teki päätöksen asemoitua avoimesti Venäjän viholliseksi tilanteessa, jossa vaihtoehtoja kyllä oli, mutta malttia ei. Turvallisuuspoliittinen logiikka on yksinkertainen: jos sijaitset suuren ydinasevallan rajalla, sinulla on tasan kaksi kestävää toimintamallia. Joko olet puolueeton, uhkaamaton ja hyvissä väleissä tai sitten olet merkittävästi vahvemman liittouman aktiivinen osa. Suomi yritti valita jälkimmäisen, eli NATO:n. Sen vahvuudesta on tosin helppoa olla montaakin mieltä.

Ongelma ei ole puolen valinnassa sinänsä, vaan siinä, että siihen liitettiin todella epärealistisia odotuksia. Liittouma ei poista geografiaa. Nato ei siirrä Suomea pois Venäjän rajalta. Sodan logiikassa rajan läheisyys tarkoittaa aina riskiä, olitpa kumartunut itään tai länteen. Suomi astui suoraan etulinjaan. Koska seurauksia ei arvioitu riittävän kylmästi.

Lisäksi unohdettiin se tosiasia, että suurvallat reagoivat uhkatilanteissa ennen kaikkea kapasiteettiin ja signaaleihin, eivät arvoihin. Venäjä tulkitsee lähialueensa sotilaallisen laajenemisen uhan kautta riippumatta siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja mitä arvoja siellä ajetaan. Tässä pelissä oikeassa oleminen ei suojele ketään. Jos joku siis kuvittelisi lännen olevan enemmän oikeassa ja enemmän hyvien asialla.

Inhorealismi on tässä armoton: Venäjä ei katoa, eikä sen kyky vahingoittaa Suomea katoa. Ei vaikka kaikki oikeat arvot lausuttaisiin ääneen. Ei, vaikka Suomi olisi NATO:n perustajajäsen. Suomi siirtyi rauhantilasta ja hyvistä kauppasuhteista hallitsemattomaan epävarmuuteen ja kylmään sotaan, ja tämän päätöksen hintaa maksetaan koko ajan. Suomen talous sai lopullisen kuoliniskun NATO-jäsenyyden myötä. Lopullinen lasku toki selviää vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluttua.

Kysymys ei siis ole siitä, oliko valinta moraalisesti oikea. Kysymys on siitä, oliko se strategisesti järkevä suhteessa riskeihin, joihin Suomi väistämättä sitoutui. Tällä hetkellä näyttää siltä, että päätös tehtiin nopeammin kuin sen seuraukset ehdittiin rehellisesti arvioida. 

Päätöstä tehdessä Suomi kuvitteli astuvansa valoon, mutta häämöttänyt kirkkaus olikin vain sokaisevaa neonhohdetta joka poltti silmät ja ajoi synkkään pimeyteen.

Suomalainen pelkotehdas

Suomen mediassa ei enää raportoida tapahtumia. Tapahtumia muokataan narratiiviin sopivaksi.

Jokainen Venäjään liittyvä uutinen käy läpi saman kaavan:

1. valitaan tapahtumalle uhkaavin mahdollinen tulkinta

2. puetaan tulkinta asiantuntijan kommentin muotoon

3. toistetaan sitä niin kauan, että kukaan ei muista, mistä alun perin oli kyse.

Teboilin tilanne on vain uusi raaka-aine tähän pelkoa ja vihaa lietsovaan koneeseen.

Suomalaiselle yleisölle on rakennettu henkinen palohälytin:

kun uutisessa vilahtaa yhtään mitään venäläisiin viittaavaa, laite piippaa automaattisesti.

Esimerkiksi Teboilin tapauksessa on aivan se ja sama, puhutaanko bensakortin toiminnasta, suomalaisen yrittäjän pyörittämästä huoltamosta vai polttoainejakelun logistisista käytännöistä — hälytyssignaali on aina sama. Ja jokaiseen signaaliin liitetään vaikka väkisin sana "hyökkäyssota".

Tämä ei ole journalismia.

Tämä on **turvallisuusteatteria**.

Suomi esittää jatkuvasti roolia, jossa se on pieni, toistuvan uhan alla elävä rajamaa.

Se antaa medialle luvan tulkita jokaisen tapahtuman turvallisuusnäkökulmasta, vaikka kyse olisi täysin arkisesta liiketoiminnasta.

Vain rajujen uhkakuvien kautta kerrotut uutiset koetaan sallituiksi ja “uskottaviksi”.

Tässä logiikassa venäläinen, oli se sitten yritys, siviiliyksilö, tai mikä tahansa taho, ei voi tehdä mitään neutraalia. Saati positiivista.

Jos se sanoo “hyvää huomenta”, se on hybridivaikuttamista.

Jos se on hiljaa, se on hybridivaikuttamista.

Jos se yrittää ratkaista ongelman, se on hybridivaikuttamista.

Venäjä on näin muuttunut konkreettisesta, suvereenista valtiosta suomalaisen median **symboliseksi selitykseksi**. Selitykseksi pelolle.

Lopputulos on tämä:

suomalaiset menettävät kyvyn nähdä Venäjää normaalina toimijana edes silloin, kun kysymys on pelkästä Suomea suuresti hyödyttävästä kaupallisesta tilanteesta.

Faktat eivät enää ohjaa Suomessa ja tietyissä muissa länsimaissa narratiivia — sairas tarkoitushakuinen narratiivi ohjaa faktoja.

Teboil ei todellisuudessa ole tämänkään jutun varsinainen aihe. Aihe on suomalaisten nykyinen tarve nähdä itsensä jatkuvassa uhkatilassa elävänä uhrina.

Siinä roolissa on varmasti jotain lohdullista, vaikka se on täysin irrallaan todellisuudesta.

Viisas lukija näkee propagandan läpi

Aina kun suomalaismedioissa kaivetaan esiin Neuvostoliiton loikkareiden tarinoita, kehys on valmiiksi kirjoitettu: me täällä ihanassa lännessä olemme valon ja sivistyksen puolella, siellä kaameassa idässä taas asuu jatkuva pahuus. Historiallisesti kurjat tapahtumat muuttuvat käteväksi nykypropagandaksi.

Yksikään järkevä ihminen ei tietenkään täysin kiistä Gulagin julmuuksia. Niitä ei tarvitse vähätellä. Nykymedia nostaa nämä kertomukset kuitenkin esiin vain silloin, kun halutaan korostaa lännen moraalista ylemmyyttä tai muistuttaa nykyvenäläisille, millaista ”heidän kaltaisillaan” aina muka on ollut.  Historia menettää näin heti teränsä.

Fakta on:

1930-luvun suomalaiset loikkarit eivät menneet rajan yli siksi, että he olisivat olleet tyhmiä. He menivät siksi, että Suomen omat olot 1930-luvulla olivat monelle sietämättömiä.

Lama, oikeistoradikalismin nousu, kotimainen poliittinen vaino ja työttömyys ajoivat ihmisiä pois. Tästä puhutaan nykyjutuissa huomattavan kevyesti tai ei ollenkaan. Sitä peitellään tarkoitushakuisesti.

Lisäksi unohtuu kokonaan se, että lännessäkin oli omat leirinsä, pakkotyöt, kurileirit ja kidutukset. Yhdysvaltojen vankityö, Kanadan internointileirit, Britannian siirtomaaväkivallan historia... mutta näistä ei koskaan kirjoiteta samassa sävyssä kuin idästä. Ja kaikkea idässä tapahtunutta liioitellaan, aina. Lukuihin pistetään surutta nolla tai pari perään, siirrellään pilkkua sekä hypätään kuin huomaamatta kertaluokasta toiseen.

Länsipropaganda toimii aina samalla reseptillä:

1. Valitaan yksi tragedia.

2. Esitetään se niin, että se edustaa kokonaisen kansan tai aatesuunnan ikuisuusluonnetta.

3. Unohdetaan täysin konteksti ja se, mitä samaan aikaan tapahtui ”meidän puolellamme”.

Viisas lukija ei niele tätä.

Hän kyllä näkee, mikä on totta.

Länsi ei ymmärrä – mutta Venäjä ei enää selitä

Maailma on ajautunut tilanteeseen, jossa länsi luulee edelleen olevansa johtaja. Se toimii kuin kaikkivaltias tuomari, joka sanelee, kuka saa puolustautua ja kuka ei. Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi sen suoraan: "Meillä ei ollut vaihtoehtoja."

Ukrainasta oli kehkeytymässä uhka – ei vain geopoliittisesti vaan suoranaisesti eksistentiaalisesti. Ydinaseista puhuttiin ja Venäjän rajalla harjoitettiin sotilasliittojen lietsomaa militarismia. Missä oli lännen diplomatia silloin? Missä oli rauhantahto? Vastaus on selvä: länsi ei halunnut keskustella – se halusi hallita.

Putin puhui rehellisesti ja suoraan. Hän ei kierrellyt eikä kaarrellut: "Lännen yritykset hallita koko maailmaa ovat tulleet tiensä päähän." Eikä tämä ole mikään propagandistinen iskulause – se on fakta, jonka yhä useampi maailman maa tunnustaa. Valtaosa maailman valtioista ei tue pakotteita Venäjää vastaan. Miksi? Koska he näkevät, mitä tapahtuu. He näkevät kaksinaismoralismin, he näkevät sen tekopyhyyden, jolla länsi toimii.

Putin myös muistutti historiasta tavalla, jonka pitäisi herättää: "Länsi on kuin natsi-Saksa." Se ei pyri pelkästään vastustamaan Venäjää – se pyrkii eliminoimaan sen kulttuurin, sen vaikutusvallan ja sen olemassaolon. Tämä ei ole enää kylmä sota, vaan yritys pyyhkiä pois kokonainen sivilisaatio.

Venäjä ei aio perääntyä. Putin on sanonut sen selvästi: talouden vakauttaminen vaatii aikaa, työttömyys ja inflaatio tulevat hetkellisesti nousemaan, mutta kansallinen selkäranka ei taivu. Venäjä seisoo omillaan – ja juuri siksi se on niin vaarallinen lännen silmissä.

Minä ymmärrän Putinin sanoman. Enkä ole ainoa. Maailmassa on heräämässä uusi ajattelu – sellainen, joka ei enää niele lännen yksipuolisia totuuksia. Sellainen, joka ymmärtää, että Venäjä ei ole hyökkääjä vaan puolustaja. Ei valloittajaimperiumi, vaan viimeinen vastarinta yksinapaiselle maailmalle.