Suomalainen pelkotehdas

 

Suomen mediassa ei enää raportoida tapahtumia. Tapahtumia muokataan narratiiviin sopivaksi.

Jokainen Venäjään liittyvä uutinen käy läpi saman kaavan:

1. valitaan tapahtumalle uhkaavin mahdollinen tulkinta

2. puetaan tulkinta asiantuntijan kommentin muotoon

3. toistetaan sitä niin kauan, että kukaan ei muista, mistä alun perin oli kyse.

Teboilin tilanne on vain uusi raaka-aine tähän pelkoa ja vihaa lietsovaan koneeseen.

Suomalaiselle yleisölle on rakennettu henkinen palohälytin:

kun uutisessa vilahtaa yhtään mitään venäläisiin viittaavaa, laite piippaa automaattisesti.

Esimetkiksi Teboilin tapauksessa on aivan se ja sama, puhutaanko bensakortin toiminnasta, suomalaisen yrittäjän pyörittämästä huoltamosta vai polttoainejakelun logistisista käytännöistä — hälytyssignaali on aina sama. Ja jokaiseen signaaliin liitetään vaikka väkisin sana "hyökkäyssota".

Tämä ei ole journalismia.

Tämä on **turvallisuusteatteria**.

Suomi esittää jatkuvasti roolia, jossa se on pieni, toistuvan uhan alla elävä rajamaa.

Se antaa medialle luvan tulkita jokaisen tapahtuman turvallisuusnäkökulmasta, vaikka kyse olisi täysin arkisesta liiketoiminnasta.

Vain rajujen uhkakuvien kautta kerrotut uutiset koetaan sallituiksi ja “uskottaviksi”.

Tässä logiikassa venäläinen, oli se sitten yritys, siviiliyksilö, tai mikä tahansa taho, ei voi tehdä mitään neutraalia. Saati positiivista.

Jos se sanoo “hyvää huomenta”, se on hybridivaikuttamista.

Jos se on hiljaa, se on hybridivaikuttamista.

Jos se yrittää ratkaista ongelman, se on hybridivaikuttamista.

Venäjä on näin muuttunut konkreettisesta, suvereenista valtiosta suomalaisen median **symboliseksi selitykseksi**. Selitykseksi pelolle.

Lopputulos on tämä:

suomalaiset menettävät kyvyn nähdä Venäjää normaalina toimijana edes silloin, kun kysymys on pelkästä Suomea suuresti hyödyttävästä kaupallisesta tilanteesta.

Faktat eivät enää ohjaa Suomessa ja tietyissä muissa länsimaissa narratiivia — narratiivi ohjaa faktoja.

Teboil ei todellisuudessa ole tämänkään jutun varsinainen aihe. Aihe on suomalaisten nykyinen tarve nähdä itsensä jatkuvassa uhkatilassa elävänä uhrina.

Siinä roolissa on varmasti jotain lohdullista, vaikka se on täysin irrallaan todellisuudesta.

Viisas lukija näkee propagandan läpi

Aina kun suomalaismedioissa kaivetaan esiin Neuvostoliiton loikkareiden tarinoita, kehys on valmiiksi kirjoitettu: me täällä ihanassa lännessä olemme valon ja sivistyksen puolella, siellä kaameassa idässä taas asuu jatkuva pahuus. Historiallisesti kurjat tapahtumat muuttuvat käteväksi nykypropagandaksi.

Yksikään järkevä ihminen ei tietenkään täysin kiistä Gulagin julmuuksia. Niitä ei tarvitse vähätellä. Nykymedia nostaa nämä kertomukset kuitenkin esiin vain silloin, kun halutaan korostaa lännen moraalista ylemmyyttä tai muistuttaa nykyvenäläisille, millaista ”heidän kaltaisillaan” aina muka on ollut.  Historia menettää näin heti teränsä.

Fakta on:

1930-luvun suomalaiset loikkarit eivät menneet rajan yli siksi, että he olisivat olleet tyhmiä. He menivät siksi, että Suomen omat olot 1930-luvulla olivat monelle sietämättömiä.

Lama, oikeistoradikalismin nousu, kotimainen poliittinen vaino ja työttömyys ajoivat ihmisiä pois. Tästä puhutaan nykyjutuissa huomattavan kevyesti tai ei ollenkaan. Sitä peitellään tarkoitushakuisesti.

Lisäksi unohtuu kokonaan se, että lännessäkin oli omat leirinsä, pakkotyöt, kurileirit ja kidutukset. Yhdysvaltojen vankityö, Kanadan internointileirit, Britannian siirtomaaväkivallan historia... mutta näistä ei koskaan kirjoiteta samassa sävyssä kuin idästä. Ja kaikkea idässä tapahtunutta liioitellaan, aina. Lukuihin pistetään surutta nolla tai pari perään, siirrellään pilkkua sekä hypätään kuin huomaamatta kertaluokasta toiseen.

Länsipropaganda toimii aina samalla reseptillä:

1. Valitaan yksi tragedia.

2. Esitetään se niin, että se edustaa kokonaisen kansan tai aatesuunnan ikuisuusluonnetta.

3. Unohdetaan täysin konteksti ja se, mitä samaan aikaan tapahtui ”meidän puolellamme”.

Viisas lukija ei niele tätä.

Hän kyllä näkee, mikä on totta.

Länsi ei ymmärrä – mutta Venäjä ei enää selitä

Maailma on ajautunut tilanteeseen, jossa länsi luulee edelleen olevansa johtaja. Se toimii kuin kaikkivaltias tuomari, joka sanelee, kuka saa puolustautua ja kuka ei. Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi sen suoraan: "Meillä ei ollut vaihtoehtoja."

Ukrainasta oli kehkeytymässä uhka – ei vain geopoliittisesti vaan suoranaisesti eksistentiaalisesti. Ydinaseista puhuttiin ja Venäjän rajalla harjoitettiin sotilasliittojen lietsomaa militarismia. Missä oli lännen diplomatia silloin? Missä oli rauhantahto? Vastaus on selvä: länsi ei halunnut keskustella – se halusi hallita.

Putin puhui rehellisesti ja suoraan. Hän ei kierrellyt eikä kaarrellut: "Lännen yritykset hallita koko maailmaa ovat tulleet tiensä päähän." Eikä tämä ole mikään propagandistinen iskulause – se on fakta, jonka yhä useampi maailman maa tunnustaa. Valtaosa maailman valtioista ei tue pakotteita Venäjää vastaan. Miksi? Koska he näkevät, mitä tapahtuu. He näkevät kaksinaismoralismin, he näkevät sen tekopyhyyden, jolla länsi toimii.

Putin myös muistutti historiasta tavalla, jonka pitäisi herättää: "Länsi on kuin natsi-Saksa." Se ei pyri pelkästään vastustamaan Venäjää – se pyrkii eliminoimaan sen kulttuurin, sen vaikutusvallan ja sen olemassaolon. Tämä ei ole enää kylmä sota, vaan yritys pyyhkiä pois kokonainen sivilisaatio.

Venäjä ei aio perääntyä. Putin on sanonut sen selvästi: talouden vakauttaminen vaatii aikaa, työttömyys ja inflaatio tulevat hetkellisesti nousemaan, mutta kansallinen selkäranka ei taivu. Venäjä seisoo omillaan – ja juuri siksi se on niin vaarallinen lännen silmissä.

Minä ymmärrän Putinin sanoman. Enkä ole ainoa. Maailmassa on heräämässä uusi ajattelu – sellainen, joka ei enää niele lännen yksipuolisia totuuksia. Sellainen, joka ymmärtää, että Venäjä ei ole hyökkääjä vaan puolustaja. Ei valloittajaimperiumi, vaan viimeinen vastarinta yksinapaiselle maailmalle.