Venäläinen Helsingissä asuva ja työskentelevä Sergei sanoo, että Suomessa on sananvapaus. Hän tietää sen, koska hänelle on kerrottu niin monta monta kertaa. Hän ei vain ole ihan varma, missä sitä käytetään. Ainakaan ei silloin, kun keskustelu koskee Venäjää. Silloin sananvapaus muuttuu äkkiä sananvarovaisuudeksi.
Hän huomasi sen ensimmäisen kerran, kun mainitsi työpaikan kahvipöydässä, että rajan sulkeminen hankaloittaa hänen äitinsä näkemistä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, sellainen, jonka Suomessa tunnistaa heti: nyt sanoit jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Joku yskäisi vaivaantuneena. Joku vaihtoi puheenaihetta. Joku katsoi häntä kuin hän olisi juuri tunnustanut harrastavansa porojen salametsästystä.
Sen jälkeen Sergei oppi, että Suomessa on kaksi Venäjää: se, josta saa puhua ja jota pitää haukkua, ja se, jossa hänen sukulaisensa asuvat. Ja ne eivät ole sama asia.
Hän ei ole mitään sotaa tai konfliktia ikinä puolustanut, eikä aio. Mutta hän ei myöskään jaksa enää toistaa joka keskustelussa, että “en kannata mitään, älkää huoliko, olen vaaraton”. Hänestä tuntuu, että suomalaiset haluavat venäläisen, joka on yhtä aikaa vain katuva, avoimen kriittinen Kremlille, nöyrä ja kiitollinen Suomelle. Ei missään nimessä millään muotoa näkyvä tai äänekäs, ettei tule väärää vaikutelmaa.
Jos Sergei joskus kiihkottomasti sanoo, että lännen uutisointi tuntuu joskus yksipuoliselta, joku kuiskaa heti “propaganda”. Jos hän sanoo, että Venäjällä on myös tavallisia ihmisiä, joku kuiskaa “hyväuskoinen”. Jos hän sanoo, että haluaisi vain nähdä äitinsä, joku kuiskaa “hybridivaikuttaja”.
Sergei ei ole varma, kuka täällä oikeastaan pelkää ja ketä.
Hän sanoo, että Suomessa venäläinen on kuin kävelevä lakmustesti: suomalaiset katsovat silmät kiiluen, muuttuuko venäläisen väri siniseksi vai punaiseksi. Jos väri ei muutu, he hämmentyvät suuresti. Jos muuttuu väärään suuntaan, he hermostuvat ja saavat moraalipaniikkikohtauksen.
Sergei ei tietenkään halua olla mikään elävä testi. Hän haluaa olla ihan tavallinen ihminen, joka voi sanoa ääneen, että elämä kahden maan välissä on sekavaa, ilman että joku tulkitsee sen poliittiseksi ohjelmajulistukseksi.
“Mutta ehkä tämä on vain uusi normaali”, Sergei sanoo ja kohauttaa olkapäitään. “Venäjällä ei saanut sanoa kaikkea. Suomessa saa kyllä sanoa aivan kaiken, kunhan sanoo sen tismalleen oikein.”
