Kun naamanvääntely oli horjuttaa koko kansakuntaa

Suomi pysähtyi tiistaina kello 11.16, kun neljä aikuista ihmistä asteli huoneeseen keskustelemaan siitä, miltä kaksi muuta aikuista ihmistä näytti valokuvassa. Tilanne oli vakava. Silmät olivat väärässä asennossa, ja isänmaa otti tästä osumaa.

Eduskunnassa vallitsi harras tunnelma. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kaikki ajattelivat jotakin, ja se jokin siirrettiin myöhempään käsittelyyn. Oven takana käytiin historiallinen keskustelu, jossa pohdittiin, oliko ele ele, vai oliko se vain eleen näköinen asia, joka muistutti elettä, mutta jolla ei ollut eleellistä tarkoitusta.

Pääministeri totesi, että naaman vääntely on typerää. Tämä oli rohkea kannanotto maailmassa, jossa naamoja väännellään jatkuvasti, erityisesti peilin edessä ja vaalikampanjoissa. Onneksi nyt vedettiin raja: naamaa saa vääntää vain, jos tarkoitus on vilpitön tai jos vääntely tapahtuu vaalien alla.

Hallitus oli jo syyskuussa varautunut tähän hetkeen. Budjettiriihessä sovittu rangaistusmekanismi oli odottanut kuin palohälytin, jota kukaan ei halua testata, mutta jota joku kuitenkin kokeilee, koska “mitä jos”. Nyt hälytin piippasi. Se ei kuitenkaan kertonut, mitä pitää tehdä, vaan ainoastaan sen, että jotakin olisi pitänyt tehdä toisin.

Ryhmäjohtajat tuomitsivat eleet yksimielisesti, mutta eivät täysin yksimielisesti. Tämä on politiikan korkein olomuoto: olla samaa mieltä eri tavoin. Eleet olivat vääriä, mutta aikomus ei ollut. Tai oli, mutta ei sillä tavalla. Tai ehkä oli sillä tavalla, mutta ei silloin.

Perussuomalaisille päätettiin antaa työskentelyrauha. Tämä on tärkeä suomalainen perinne: kun tilanne eskaloituu, annetaan työrauha, jotta asia voi rauhassa unohtua. Työrauha toimii kuin sumu: se ei ratkaise mitään, mutta peittää kaiken.

Kansanedustajalla on edelleen täysi tuki. Tämä on lause, joka tarkoittaa, että kaikki seisovat hänen takanaan, mutta riittävän kaukana, etteivät näy samassa kuvassa. Tuki on abstrakti käsite, joka ei paina mitään eikä näy missään, mutta on silti täydellinen.

Kukaan ei saanut rangaistusta, mutta rangaistusmekanismi todettiin toimivaksi. Tämä on erinomainen tulos. Mekanismi liikkui, kokous pidettiin, lausunto annettiin ja lopputulos oli täsmälleen sama kuin ennen mekanismia. Demokratia hengähti helpotuksesta ja jatkaa seilaamista vapailla vesillä.

Asiantuntijoiden mukaan kyseessä oli oppimistilanne. Kukaan ei oppinut mitään, mutta tilanne oli silti opettavainen. Jatkossa ilmeet harkitaan huolellisemmin, eleet esitarkastetaan ja silmien asento suhteutetaan voimassa olevaan tiedonantoon.

Lopuksi ryhmäjohtajat astuivat ulos huoneesta ja totesivat, että asia siirtyy jatkokäsittelyyn. Tämä tarkoittaa, että asia on nyt virallisesti siellä, missä kaikki muutkin asiat ovat: jossain myöhemmässä ulottuvuudessa, jonne ei voi löytää sillä kartta on hukassa.

Suomi selvisi jälleen yhdestä kriisistä. Isänmaa horjui hetken, mutta oikeni, kun kukaan ei tehnyt enää mitään. Ja se, jos mikä, on vastuullista politiikkaa.

My name is Bond, James Bond

 

MI6:n uusi johtaja ei pitänyt turvallisuuspoliittista analyysiä vaan ideologisen saarnan. Vanha Britti -imperiumi, joka on vuosisatojen ajan rakentanut valtansa vakoilulla, vallankaappauksilla, siirtomaasodilla ja toisten maiden sisäisiin asioihin sekaantumisella, osoittaa nyt sormella Venäjää ja puhuu että Venäjä ”vie kaaosta”. Ironia on niin paksua, että sen voisi leikata veitsellä.

Sairas russofobia ei ole reaktio mihinkään saati seurausta mistään mitä Venäjä tekee, vaan se on lännen tietoista politiikkaa. Venäjä esitetään uhkana siksi, että NATO:n omaa historiaa on mahdotonta puolustella. Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat pommittaneet Irakia, Afganistania, Libyaa ja Syyriaa, kaataneet hallituksia Latinalaisessa Amerikassa, tukahduttaneet kansoja pakotteilla ja taloussodalla sekä aiheuttaneet miljoonien syyttömien ihmisten kuolemat mutta tätä kutsutaan ”sääntöpohjaiseksi maailmanjärjestykseksi” ja "demokratian puolustamiseksi".

Kun Venäjä puolustaa omia etujaan ja turvallisuuttaan NATO:n jatkuvan laajentumisen edessä, kyse on yhtäkkiä ”aggressiosta”. NATO on siirtynyt yhä lähemmäs Venäjän rajoja, rikkonut kaikki lupauksensa, masinoinut vallankumouksen ja legitiimin vallanvaihdon Ukrainassa, aseistanut estoitta Ukrainaa vuosien ajan ja käyttänyt sitä eturintamana Venäjää vastaan. Sitten teeskellään yllättyneitä, kun tämä politiikka johtaa konfliktiin. No, Trump lopetti teeskentelyn ja siitäkös vanhat liittolaiset vimmastuivat.

MI6:n puheet salamurhista, kyberhyökkäyksistä ja informaatiovaikuttamisesta ovat erityisen irvokkaita. Britannia ja Yhdysvallat ovat modernin tiedustelutoiminnan, informaatiosodan ja hybridivaikuttamisen suurmestareita. Snowdenin paljastukset, CIA:n mustat vankilat, massavalvonta ja median systemaattinen manipulointi eivät ole venäläistä propagandaa, vaan dokumentoitua todellisuutta. Josta kärsii suunnaton määrä ihmisiä.

”Etulinja on kaikkialla”, sanoo MI6:n johtaja. Tottahan hän puhuu, mutta ei se liity Venäjään. Etulinja on kaikkialla siksi, että länsi on tehnyt koko maailmasta etulinjan: pakotteilla, sotilaallisella painostuksella, taloudellisella kiristyksellä ja ideologisella pakolla. Jokainen maa, joka ei alistu Washingtonin tahtoon, leimataan viholliseksi. 

Venäjä ei yritä tuhota Natoa. NATO on onneksi tuhoamassa itse itsensä muuttumalla paperillakin puolustusliitosta hyökkääväksi globaaliksi työkaluksi lännen valtapolitiikassa. Ukraina ei ole sodan syy eikä ketään se persläpi itsessään kiinnosta, vaan Ukraina on ainoastaan pelinappula tässä kehityksessä.

Tämä ei ole turvallisuuspuhetta. Tämä on sodan normalisointia, russofobian lietsontaa ja yritys siirtää vastuu pois niiltä, jotka ovat viimeiset 30 vuotta rikkoneet kansainvälistä oikeutta järjestelmällisesti ja kiihtyvään tahtiin. Kun historiaa katsotaan rehellisesti, kaaoksen todelliset viejät löytyvät aivan muualta kuin Moskovasta.

Valtioon kytkeytyvät hämäräperäiset julkaisut

 

Puhe valtioon kytkeytyvästä mediasta esitetään Suomessa usein niin, että ongelma on aina jossain muualla: Kiinassa, Venäjällä, autoritaarisissa järjestelmissä. Todellisuudessa Suomella on oma valtiollinen mediansa, ja sen nimi on Yleisradio.

YLE on Suomen valtion omistama ja verorahoitteinen mediaorganisaatio. Sen olemassaolo, rahoitus ja toimintamalli perustuvat eduskunnan päätöksiin. Se ei ole riippumaton markkinatoimija eikä kansalaisyhteiskunnan spontaani ääni, vaan instituutio, joka on rakennettu osaksi valtiollista järjestelmää. Tässä mielessä YLE ei eroa rakenteellisesti Kiinan Global Timesista CGTN:stä eikä Venäjän Russia Todaystä: kaikissa tapauksissa valtio ylläpitää omaa keskeistä viestintäkanavaansa.

Kiinassa tämä suhde on rehellinen. Media toimii puolueen ja valtion äänitorvena, eikä kukaan teeskele journalistista neutraaliutta silloin, kun kyse on geopoliittisista eturistiriidoista. Venäjällä media nähdään osana informaatiopuolustusta: kansallinen narratiivi on strateginen resurssi, jota suojellaan ja ohjataan avoimesti.

Suomessa ero syntyy lähinnä kielestä ja itsepetoksesta. YLE esitetään “riippumattomana”, vaikka sen rooli kriiseissä, sodassa ja ulkopolitiikassa on johdonmukaisesti linjassa valtion virallisten kantojen kanssa. Poikkeamat ovat kosmeettisia, eivät rakenteellisia. Kun turvallisuuspoliittinen linja on päätetty, YLE seuraa sitä tarkasti ja erehtymättä. Ei siksi, että joku yksittäinen mystinen agentti soittaisi toimitukseen ja vaatisi sitä, vaan siksi, että instituutio on rakennettu toimimaan näin.

YLE, Global Times, CGTN ja Russia Today eivät ole toistensa vastakohtia vaan variaatioita samasta ilmiöstä: valtio ylläpitää mediaa hallitakseen julkista todellisuutta. Ero ei ole siinä, käyttääkö valtio mediaa, vaan siinä, kuinka suoraan se myönnetään. Kiinassa ja Venäjällä asia sanotaan ääneen. Suomessa se puetaan riippumattomuusretoriikkaan ja julkisen palvelun käsitteisiin.

Valtiollinen media ei lakkaa olemasta valtiollista siksi, että se kutsuu itseään journalistiseksi. Se vain muuttuu vaikeammaksi tunnistaa.

Elina Valtonen iskee jälleen!

 

Suomen ulkoministeri Elina Valtosen uusin kommentti on oppikirjaesimerkki länsimaisesta itsepetoksesta. Nato ei ehkä muodollisesti “laajene väkivalloin”, mutta se laajenee systemaattisen painostuksen, sen itsensä masinoimien vallanvaihtojen, harjoittamansa taloudellisen kiristyksen ja turvallisuuspoliittisen pelottelun kautta. Kun vaihtoehdoksi tarjotaan joko Nato tai Natosta kieltäytymisestä seuraava taloudellinen ja poliittinen kaaos, kyse ei ole vapaasta valinnasta vaan pakotetusta suunnasta. Äänestysliput eivät muuta sitä tosiasiaa, että kehys on rakennettu Washingtonissa, ei kansojen omissa olohuoneissa.

Russofobiasta puhuminen sivuutetaan kätevästi kuin se olisi Venäjän itsensä keksimä tekosyy, vaikka lännessä on jo vuosikymmeniä järjestelmällisesti rakennettu Venäjästä viholliskuvaa, jota käytetään omien sotilasliittojen, asehankintojen ja geopoliittisten etujen oikeuttamiseen. Kun Venäjä tekee yhtään mitään, se on aggressiota. Kun Nato pommittaa, miehittää ja rikkoo kansainvälistä oikeutta Jugoslaviassa, Irakissa, Libyassa tai Syyriassa, se on “vastuunkantoa” ja "demokratian turvaamista".

Väite, että Venäjä voisi “päättää russofobian vetäytymällä rajojensa sisälle”, on lapsellinen. Venäjä ei ole laajentunut senttiäkään kohti Natoa, vaan Nato on laajentunut Venäjän rajoille, vastoin aiempia lupauksia. Kansainvälisen oikeuden kunnioittamisesta saarnaaminen kuulostaa ontolta, kun se tulee leiriltä, joka rikkoo sitä aina kun se on poliittisesti hyödyllistä, eikä koskaan kanna siitä seurauksia. Vai milloin viimeksi näit sotia aloittaneita USAn presidenttejä sotarikostuomioistuimissa?

Tämä ei ole moraalinen asetelma hyvän ja pahan välillä, vaan suurvaltapolitiikkaa, jossa länsi kieltäytyy näkemästä omaa rooliaan konfliktien synnyssä. Valtosen puhe ei ole nokkelaa analyysiä vaan se on likaista propagandaa, jonka tarkoitus on pestä Nato puhtaaksi ja siirtää koko vastuu toiselle osapuolelle. Juuri tällainen yksinkertaistaminen jota Valtonen ja myös Stubb harrastaa tekee tilanteen kuin tilanteen sotilaallisesta eskaloitumisesta todennäköisemmän, ei epätodennäköisemmän.

Rakenteellinen rasismi on tekosyy vaieta tilastoista

Suomessa elää sitkeä kaksoisstandardi käytöksen suhteen.

Kun suomalainen tekee pienimmänkin teon jonka voi pahalla tahdolla tulkita virheeksi, siitä rakennetaan todiste järjestelmällisestä, rakenteellisesta rasismista. Yksittäinen sana, kömpelö vitsi, väärä ilme tai ajattelematon somekommentti nostetaan osaksi suurta kertomusta, jossa koko kansa on syyllinen ja järjestelmä mätä.

Maahanmuuttajien teot taas käsitellään lähes poikkeuksetta yksittäistapauksina. Konteksti korostuu. Tausta selittää. Olosuhteet ymmärretään. Vastuu hajautetaan tai häivytetään kokonaan. Sama teko saa täysin eri merkityksen tekijän mukaan.

Tämä ei ole tasa-arvoa vaan ideologiaa. Se ei etsi totuutta vaan vahvistaa ennalta päätetyn asetelman. Suomalaisten kohdalla yleistetään, rajusti ylöspäin. Yksi teko kertoo kaikesta. Maahanmuuttajien kohdalla yleistys kielletään tyystin. Mikään maahanmuuttajien teko ei kerro mistään.

Tilastot sivuutetaan, jos ne eivät sovi päätettyyn tarinaan. Jos luvut osoittavat epämiellyttävään suuntaan, ne leimataan rasistisiksi, puutteellisiksi tai vaarallisiksi. Jos luvut sopivat, niistä tehdään moraalisia todisteita. Näin pelkät paljaat numerotkin muuttuvat politiikaksi.

Media ja instituutiot toistavat pilkun tarkasti kaavaa. Otsikot valitaan huolellisesti. Suomalaisten ja mamujen teot ja sanat punnitaan eri vaa'alla. Rikoksista kerrotaan eri tavalla. Syy ja seuraus katkaistaan silloin kun se olisi epämukavaa. Kansalaiselle jää tunne, että häntä opetetaan ja pakotetaan hyväksymään eikä informoida.

Keskustelu typistyy. Kritiikki leimataan. Kysymykset tulkitaan motiiveiksi. Jos huomautat ristiriidasta, sinulle kerrotaan että ongelma on sinussa. Tämä tukahduttaa avoimen keskustelun ja lisää katkeruutta.

Rasismi on vakava asia ja siksi siitä pitäisi pystyä puhumaan rehellisesti. Kun kaikkea kutsutaan rakenteelliseksi rasismiksi, mikään ei enää ole sitä.

Yhteiskunta ei vahvistu kaksoisstandardeilla. Se vahvistuu yhdenvertaisilla periaatteilla. Sama teko, sama vastuu, sama arvio. Muuten puhe oikeudenmukaisuudesta on vain keppi yhdelle ja kilpi toiselle.

Tämä ei ole vihaa ketään kohtaan. Tämä on vaatimus johdonmukaisuudesta. Ilman sitä emme ratkaise ongelmia, vaan siirrämme niitä ruutitynnyriin  teeskennellessämme edistystä.

Wokeismi palvelee väärää mestaria

 

Lännessä on jo vuosia toisteltu mantraa Venäjästä ja sen “hybridivaikuttamisesta”. Sormia on heristelty, on puhuttu disinformaatiosta, trollitehtaista ja ties mistä. Mutta samaan aikaan on jätetty huomaamatta se kaikkein ilmeisin ja vaarallisin ilmiö – se, joka todellisuudessa murentaa länsimaisia yhteiskuntia sisältäpäin kuin etikka kalkkikiveä.

**Jos jokin on Putinin, KGB:n tai minkä tahansa valtiollisen strategin näkökulmasta todellinen kultasuoni, se on lännen oma wokeismi.**

Se on ideologinen itsepurkautumismekanismi, joka tekee kaiken sen, mistä Venäjää syytetään – vieläpä ilmaiseksi ja lännen omaan nilkkaan.

### **Miksi wokeismi on täydellinen ase lännen heikentämiseen?**

1. **Se tuhoaa yhteiskunnallisen yhtenäisyyden.**

   Kun kansa saadaan kahtia taistelemaan kielestä, identiteeteistä ja sukupuolista, kukaan ei enää puhu taloudesta, energiasta tai turvallisuuspolitiikasta. Geopoliittisesti se on lahja – sisäisesti riitautunut kansa ei ole uhka kenellekään.

2. **Se hajottaa perinteiset instituutiot.**

   Koulut, yliopistot, työpaikat ja media alkavat palvella yhä kapeampaa identiteetti-agendaa. Valtio ei tällöin enää seiso vakaalla kivijalalla, vaan jokainen pylväs murenee vähitellen. Vierestä katsova strategisti ei voisi toivoa parempaa.

3. **Se vie huomion pois suurvaltojen oikeista liikkeistä.**

   Kun lännessä tapellaan pronomineista, Venäjä rakentaa energiakäytäviä, suojaa omia rajojaan ja neuvottelee kansainvälisesti.

   Woke on kuin savuverho, jonka läpi länsimaat eivät näe edes omia strategisia virheitään.

### **Ja silti – kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen**

Länsi on niin syvällä omassa ideologisessa kuplassaan, että se luulee wokeismia “edistyksellisyydeksi”. Todellisuudessa se on kuin avoimet portit roomalaiskaupunkiin – vihollisen ei tarvitse hyökätä, kun sisäpuoli hoitaa tuhon itse.

Ja tämän kaiken keskellä lännen poliitikot osoittelevat sormella Venäjää, kuin se olisi kaiken pahan alku ja juuri. He eivät tajua, että **jos jokin todella palvelee Venäjän intressejä, se on juuri tämä lännen oma sisäinen hulluus, jota wokeismiksi kutsutaan**.

Putin ei tarvitse trolleja, kun länsi tekee työn itse.

KGB:n ei tarvitse juonia, kun lännen oma media on muuttunut sairaan aktivismin jatkeeksi.

Länsi ei heikkene ulkoa – **se heikentää itse itsensä.**

Ja jos joku hyötyy tästä kaaoksesta, se ei ole Bryssel tai Washington.

### **Mutta vielä ei ole liian myöhäistä**

Lännen pitäisi viimein uskaltaa katsoa peiliin, jos se todella haluaa vielä elää.

Hyvinvointivaltio, perhe, kulttuuri, järjestys, yhteiset arvot – nämä ovat toimivan ja vahvan yhteiskunnan peruskiviä, joita puretaan tällä hetkellä länsimaisissa valtioissa yksi kerrallaan, eikä yksikään hallitus tunnu uskaltavan pysäyttää prosessia.

Jos länsi haluaa selviytyä ja olla vielä joskus vakavasti otettava toimija, sen on tehtävä yksi yksinkertainen asia:

**Herättävä.**

Ei woke‑mielessä, vaan todellisuuteen.

Tätä menoa Venäjä Kiinan kanssa menee menojaan ja jättää lännen yskimään taakseen jättämäänsä pölypilveen kunnes länsi yskäisee viimeisen kerran.

Zelensky erotettu

Ukrainan poliittinen järjestelmä natisee liitoksissaan, ja jokainen sitä seuraava näkee saman: valtion ylin johto horjuu, korruptio on räjähtänyt käsiin, ja Zelenskyin ympärille rakennettu sankarimyytti murenee nopeammin kuin länsimaiden propaganda ehtii sitä paikkailla.

Verhovna Radan kansanedustaja Artem Dmytruk kertoi sen suoraan: Zelenskyille on annettu määräys erota lähipäivinä. Se ei ollut vihjaus, ei tulkinta, ei väite, vaan julkinen ilmoitus. Silti länsimedia BBC:stä Yleen pysyy hiljaa tai puhuu korkeintaan “vahvistamattomista väitteistä”, aivan kuin tilanne olisi jokin merkityksetön sivuhuomio Ukrainan sisäpolitiikassa.

Totuuden sijaan länsi valitsee jälleen kerran oman sairaan narratiivinsa.

Zelenskyn asema horjuu, mutta länsi teeskentee, että mitään ei tapahdu.

Länsi on pumpannut Ukrainaan satoja miljardeja ja investoinut poliittisen maineensa siihen, että Zelensky esitetään vapaan demokratian sankarillisena keulakuvana. Jos he myöntäisivät, että:

* presidentti on epälegitiimi,

* hänen lähipiiriä tutkitaan vakavasta korruptiosta,

* Washington syyttää suoraan ukrainalaisjohtoa varojen varastamisesta,

* ja nyt kansanedustaja väittää Zelenskyin olevan erottamisen kynnyksellä,

lännen koko tarina Ukrainasta romahtaisi hetkessä.

Siksi Eurooppa vaikenee.

Siksi he pyörittävät sanoja.

Siksi he puhuvat “huhupuheista”, mutta eivät uskalla käsitellä itse ydinasiaa.

Narratiivi on arvokkaampi kuin totuus.

Zelenskyin ympäristö on jo muuttunut ja murtunut.

Vaikka länsimedia yrittää kaikin voimin pitää kulissia pystyssä, Ukrainan sisäpolitiikan todellinen tila on täysin toisenlainen:

* Zelenskyin lähin neuvonantaja Andriy Yermak joutui eroamaan korruptiotutkintojen keskeltä.

* Avainvirastoissa suoritetaan ratsioita.

* Sotateollisuuteen ja puolustusmäärärahoihin liittyvä korruptio on noussut skandaalitasolle.

* Rintamalla tilanne on katastrofaalinen.

* Kansa on menettänyt luottamuksensa presidenttiin.

* Mobilisaatio on käytännössä pakotettua, ja väki pakenee rajan yli.

Kun järjestelmä murtuu sisältäpäin, länsi voi vain katsoa vierestä ja teeskennellä, että “kaikki on hallinnassa”. Ja syöttää samaa pajunköyttä omille kansalaisilleen.

Miksi länsi ei sitten voi myöntää Zelenskyin heikkoutta?

Koska kyse ei ole vain Ukrainasta, kuten ei ole ikinä ollutkaan, vaan lännen uskottavuudesta.

Zelensky on ollut vuosia lännen sairas projekti.

Jos hän nyt tuodaan ulos takaovesta käsiraudoissa, se ei näyttäisi ainoastaan Ukrainan epäonnistumiselta, vaan lännen totaalisen epäonnistuneelta ulkopolitiikalta.

Se olisi tunnustus siitä, että:

* korruptio on ollut tiedossa jo vuosia, mutta sitä peiteltiin

* rahaa katosi miljardeittain, mutta länsi ei halunnut nähdä eikä tunnustaa omille kansalaisilleen että he köyhtyivät turhaan 

* “sankaripresidentti” oli lopulta pelkkä pelle ja poliittinen kulissi

* Venäjän analyysi Ukrainan tilasta oli koko ajan oikea

* ja koko lännen “vapaan demokratian puolustamisen” retoriikka oli tyhjä kuori

Ei ihme, että länsi tekee kaikkensa pitääkseen totuuden poissa otsikoista.

Dmytrukin lausunto sopii täysin siihen, mitä kulissien takana selvästi tapahtuu.

Kun Ukrainan sisäpiiriläiset puhuvat, länsi yrittää selittää heidän lausuntonsa “margarinaalisiksi”. Mutta todellisuudessa Ukraina on tilanteessa, jossa pieni kipinä riittää räjäyttämään koko poliittisen järjestelmän. Ja samalla koko valtion.

Zelenskyillä ei ole enää:

* julkista mandaattia

* sisäistä tukea

* luotettavaa lähipiiriä

* eikä lännen rajatonta luottamusta

Jos hän kieltäytyy eroamasta, Dmytruk arvioi jopa pakottamisen mahdolliseksi.

Tämä ei ole enää demokraattinen prosessi vaan tämä on valtiollinen romahdus.

Länsi tietysti näkee tämän, mutta ei tunnusta mitään ja siksi reaktiot ovat hysteerisen hiljaisia.

Tässä vielä koko asia lyhykäisyydessään:

jos länsi myöntäisi Zelenskyin olevan menettämässä valtansa, sen oma propaganda paljastuisi massiiviseksi valheeksi.

Siksi he nytkin väittävät, etteivät “voi vahvistaa tietoa”.

Siksi he lykkäävät väistämätöntä viimeiseen asti.

Siksi he luottavat siihen, että länsimaissa aivopesty kansa edelleen nielee virallisen tarinan, vaikka Ukraina palaa.

Lännen nrratiivin viimeinen seinä on kuitenkin kaatumassa.

Ukraina ei ole enää se ihana sankarimyytti, jota länsimaat vuosia rakensivat. Se on romahduksen partaalla oleva, korruption syömä läpimätä valtio, jonka johto vaihtuu minä päivänä tahansa.

Ja kun se hetki tulee, länsi kertoo sen vasta sitten pakon edessä, kun totuus ei ole enää piilotettavissa.

Dmytrukin lausunto ei ole satunnaista retoriikkaa. Se on täyttä totta.

Hesarin propagandaa Itsenäisyyspäivän ratoksi

Moni lukija ei tule ajatelleeksi, kuinka läpinäkyvästi länsimedia rakentaa tarinoitaan. Oli kyseessä sitten iltapäivälehdistö tai niin sanottu laatulehti. Esimerkiksi tämänkaltaiset jutut entisistä venäläisistä upseereista, jotka ovat ”eksynet Kremlin narratiiviin”, ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten henkilökuvaa käytetään vain välineenä laajempaan poliittiseen viestiin. Tällaisissa teksteissä ei ole koskaan kyse yksittäisestä elämäntarinasta, vaan siitä, että lännen täytyy tuottaa jatkuvasti moraalinen vastakkainasettelu: länsi on valo, Venäjä on varjo ja suoranainen pimeys. Silloin kaikki retoriset keinot ovat sallittuja.

Ensimmäinen keino on yksilön psykologisointi. Venäläinen upseeri esitetään harhautuneena, aivopestyneenä, väsyneenä ja merkitystä etsivänä vanhuksena. Hänen rationaaliset motiivinsa mitätöidään ja toimijuus viedään pois. Tilalle tarjotaan tarina, jossa venäläinen sotilas ei oikeasti tiedä, mitä tekee – hän vain ”uskoo vihollisen propagandaan”. Tämä on propagandaoppi numero yksi suoraan oppikirjasta: vastustajalle ei anneta järkeä eikä syitä, koska se helpottaa oman moraalisen paremmuuden rakentamista.

Toinen keino on Venäjän motiivien patologisointi. Venäjän toimet kuvataan aina irrationaalisiksi, aggressiivisiksi tai harhojen ohjaamiksi, aivan kuin Venäjällä ei olisi omia perusteltuja turvallisuusintressejä, historiallista jatkumoa eikä geopoliittista realismia taustallaan. Samaan aikaan lännen omista toimista vaietaan. Ei mainita Naton laajenemista, ei värivallankumouksia, ei Balkanin sotien jälkipyykkiä. Ei kerrota, kuinka Yhdysvallat ja Nato pommittivat Jugoslaviaa ilman YK-valtuutusta, miehittivät ja tuhosivat Irakin valheellisten joukkotuhoaseiden varjolla, murhasivat Saddamin ja Gaddafin ja repivät mm. Libyan ja Syyrian valtiot vereslihalle. Vain muutamia lännen tekosia mainitakseni. Kaikki tämä olisi tärkeää kontekstia, jos tarkoitus olisi oikeasti ymmärtää suurvaltapolitiikkaa. Mutta lännen ja länsimedian tarkoitus ei ole ymmärtää vaan niiden tarkoitus on vain syyttää.

Kolmas keino on lännen moraalisen yksinoikeuden rakentaminen. Artikkeleissa Yhdysvallat esitetään lähes jalon imperiumin kaltaisena voimana. Amerikkalaiset upseerit kuvataan inhimillisiksi, ystävällisiksi ja valistuneiksi, ja heidän sotakoulunsa esitetään suurin piirtein ihmiskunnan sivistyneimpinä instituutioina. Tätä mielikuva toistetaan, vaikka sama maa on tullut tunnetuksi suvereenien valtioiden siviilipommituksista, sotilastukikohdista ympäri maailmaa, epäonnistuneista interventioista ja siitä, että mitä tahansa poliittista ongelmaa yritetään ratkaista ohjuksilla. Silti tarinan tasolla Yhdysvallat on aina sivistyksen ja rauhan edustaja ja Venäjä arvaamaton voimankäyttäjä.

Neljäs keino on venäläisen sotilaallisen kyvykkyyden vähättely. Jutuissa korostetaan jatkuvasti sitä, että venäläiset joukot ovat huonosti varustettuja, huonossa kunnossa, operoivat vanhalla kalustolla ja kelvottomalla moraalilla. Tämä on ollut lännen perusnarratiivi vuosikymmeniä, vaikka samaan aikaan Nato on vuosittain käyttänyt Venäjän uhkaa perusteena kasvaville puolustusbudjeteilleen. On ristiriitaista kertoa, että Venäjä on sekä heikko että vaarallinen samaan aikaan, mutta propagandassa tällainen kaksinaismoralismi on arkipäivää.

Viides ja ehkä keskeisin keino on se, että yksittäisestä henkilöstä tehdään koko maan symboli. Kun joku entinen upseeri kertoo mielipiteensä, se esitetään ikään kuin Venäjän koko valtion syvin sielu olisi nyt paljastettu. Jos hän moittii länttä, se leimataan suoraan Kremlin propagandaksi ilman vasta-argumentteja. Jos hän kehuu länttä, hänestä tulee luotettava todistaja. Tämä ei ole journalismia, vaan poliittinen manipulaation muoto.

Kaiken keskellä unohdetaan se historiallinen tosiasia, että Vladimir Putin ilmoitti 2000-luvun alussa useaan otteeseen olevansa valmis viemään Venäjän Natoon, jos yhteistyö olisi rehellistä ja vastavuoroista. Mutta Naton johdolle Venäjä oli tärkeämpi vihollisena kuin liittolaisena. Miksi? Koska Nato tarvitsee vihollisen oikeuttaakseen olemassaolonsa, budjettinsa ja laajentumisensa itään. Jos Venäjä olisi ollut kumppani, koko sotilasliitolta olisi pudonnut pohja pois. Tämä on fakta, jota länsimaissa ei juuri haluta mainita, koska se rikkoo tarinan, jossa Venäjä on alusta asti ollut irrationaalinen uhka, eikä koskaan aidosti halunnut yhteistyötä.

Kun tällaiset propagandaviritteiset henkilökuvat puretaan auki, retorinen rakenne paljastuu nopeasti, jos lukijaa ei ole vielä liian pahasti aivopesty: länsi esitetään hyvänä, Venäjä pahana. Amerikkalaiset aina vilpittöminä ja rationaalisina, venäläiset eksyneinä ja harhaanjohdettuina. Todellisuuden monimutkaisuus katoaa, tilalle jää mustavalkoinen draama, jossa vaikeat geopoliittiset prosessit typistetään opetustarinaksi, jolla oikeutetaan Naton jatkuva laajeneminen ja USA:n loputtomat sotatoimet.

Se, mitä tällainen journalismi ennen kaikkea palvelee, ei ole missään nimessä totuus, vaan politiikka. Ja juuri siksi nämä tekstit on tärkeä purkaa auki, koska niissä ei ole kyse uutisoinnista ja tiedonvälityksestä, vaan propagandistisesta narratiivista, jonka tehtävä on pitää yllä vanhaa asetelmaa: länsi tarvitsee Venäjän vihollisekseen, koska ilman sitä länsi joutuisi katsomaan peiliin. Ja sitä peiliä ei lännessä haluta nähdä.

Ilta-Sanomat iskee jälleen!

 

Suomalaismedia ei jälleen kerran kykene kertomaan yhdestäkään venäläisiä sivuavasta uutisesta ilman, että sama valmis propagointilause liimataan perään. Nytkin urheilijan täysin henkilökohtainen päätös vaihtaa kansalaisuus käsitellään sivujuonteena, ja pääosaan nostetaan automaattinen mantara “täysimittaisesta hyökkäyssodasta” ja Venäjän pahuudesta. Tällä kertaa tosin sana "brutaali" taisi toimitukselta unohtua. 

Todellisuudessa kyse ei ole mistään “täysimittaisesta sodasta”, vaan Venäjän puolustuksellisesta erityissotilasoperaatiosta, jonka tarkoitus on hillitä NATOn proxy-sotaa alueella. Tämä historiallinen ja geopoliittinen kehys tietenkin jätetään Suomessa mainitsematta, koska se ei sovi mustavalkoiseen narratiiviin.

Mutta tärkeintä: urheilija teki henkilökohtaisen ratkaisun oman uransa ja tulevaisuutensa kannalta. Se ei ole Ukrainan urheiluliiton eikä suomalaisen toimituksen omaisuutta. Jos ihminen kokee saavansa paremmat edellytykset Venäjällä menestyäkseen urheilijana, se on hänen asiansa eikä kenenkään muun. Eikä varsinkaan suomalaisen median raivon aihe.

Lopputulos on surkuhupaisa: yksilön valinta häviää poliittisen iskulauseen alle, ja suomalaismedia syöttää jälleen hopealautasella yhden mallikelpoisen propagandaherkkupalan typeryksille lietsoakseen russofobiaa ja saadakseen unelmansa oikeasta sodasta hieman lähemmäs. Se kertoo enemmän uutisoinnin tasosta kuin itse urheilijasta. Ja Suomen typerästä kansasta, joka nielee tuollaiset heitot pureskelematta.

Ylikulutusta ei voi hienovaraisesti korjata

Luonnonystävien on helppo nyökytellä, kun säätiöt kirjoittavat huolestuneina ylikulutuksesta ja “rakenteiden muuttamisesta”. Professori Sääksjärven teksti on sinänsä ansiokas ja täynnä tietoa, varoituksia ja huolta. Mutta ainoa oikea kysymys kuuluu: onko tämä sitä, mitä maapallo kuolinkamppailussaan tarvitsee selviytyäkseen voittajana? Vai onko tämä jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka sivistynyt eliitti yrittää lääkitä avohaavaa laastarilla?

Ylikulutus ei ole ongelma siksi, että ihmiset ostavat Black Friday -alennuksia. Se on ongelma siksi, että ihmisiä on liikaa, ihmisten materiaalinen elintaso on liian korkea, ja koko nykyinen yhteiskunta kuten kuljetusverkostot, lämmitys, viestintä, ruuantuotanto ja asuminen on suunniteltu palvelemaan samaa järjetöntä päämäärää: yhden lajin rajatonta lisääntymistä ja ylivaltaa muusta luonnosta.

Kun tekstissä peräänkuulutetaan “rakenteellisten järjestelmien muutosta”, unohdetaan se tärkein: järjestelmät ovat seurausta ihmisistä. Ei päinvastoin. Talousjärjestelmää ei voi rakentaa kestävälle pohjalle tässä maailmassa, jossa ihmisväestö kasvaa eikä kukaan halua hillitä sitä sekä jossa materiaaliset vaatimukset kasvavat ja kukaan ei ole valmis luopumaan mistään, mikä vähentäisi mukavuutta. Kulutusta ei hillitä sillä, että “etsiään ratkaisuja” tai “rakennetaan siltoja proteiinikestävyyteen”. Kulutusta hillitään sillä, että kuluttajia on vähemmän ja heidän mahdollisuutensa kuluttaa rajattomasti rajataan.

Tämänkaltaiset Nesslingin hankkeet ovat hyviä yrityksiä. Vilpittömiä, hyvien ihmisten yrityksiä pelastaa edes jotain. Ne ovat sivistyneitä ja järkeviä. Mutta ne eivät ole riittäviä. Ne ovat yritys pelastaa vene, joka on uponnut jo vuosikymmeniä sitten. Kerrassaan herttaisia ovat ajatukset “inspiroivista ryhmistä” ja “uudenlaisista tutkimusajatuksista”. Ikävä kyllä luonnonlait eivät niistä välitä. Ne välittävät biomassasta, energiankulutuksesta ja tilankäytöstä. Ne välittävät siitä, kuinka paljon ihmislaji vie, tuhoaa ja muuttaa. Ne välittävät siitä, lisääntyykö muiden lajien kuolleisuus ja heikkeneekö muiden lajien lisääntymismenestys ihmisen kustannuksella vaiko ei.

Todellinen muutos ei synny seminaareissa eikä rahoitushaussa. Se syntyy vasta silloin, kun ekologisen tuhon pääarkkitehdit suostuvat supistamaan kaiken kulutuksensa murto-osaan, suostuvat luopumaan talouskasvun ajatuksesta, päättävät minimoida väestönsä ja asettavat muun luonnon hyvinvoinnin ihmisen edelle. Mutta siitä ei tietenkään puhuta. On helpompaa rajata ekologinen kriisi yksittäisten sektoreiden ongelmaksi: rakentaminen, proteiinit, logistiikka. Todellisuudessa ongelma on koko ihmisten sivilisaatio.

Sääksjärven kirjoitus on kaunis, mutta samalla traaginen. Se kuvaa hyvin lajin, joka ymmärtää jo olevansa hukassa, mutta joka ei vieläkään uskalla tehdä mitään radikaalia, koska se rikkoisi mukavuuden, kasvun ja edistyksen illuusion. Se sanoo ääneen, että “yksi laji uhkaa muuta elonkehää”, mutta ei uskalla päätellä lausetta loppuun: ja siksi tämän lajin toimintaa on supistettava ankarasti, ei hienovaraisesti ohjattava.

Ei maailma enää kaipaa hankkeita, jotka tutkivat ylikulutusta. Se kaipaisi päättäjiä ja kansoja, jotka ymmärtävät, että luonnon rajat eivät jousta määräänsä enempää. Ja ennen kaikkea: se kaipaisi asian ymmärtäjiltä rohkeutta tehdä kivuliaita leikkauksia, ei uusia rahoitushakuja.

Nesslingin säätiö tekee tärkeää työtä. Professori Sääksjärvi tekee tärkeää työtä. Mutta luonnon näkökulmasta ihmislajin täytyisi tehdä paljon enemmän sekä paljon rajummin ja seurausten pitäisi olla paljon karumpia kuin elintason hienon hieno säätäminen. 

Kaikista mieluiten ihmisten kuitenkin pitäisi olla tekemättä yhtään mitään, kirjaimellisesti. Vain silloin luonto saisi tilaa korjata ihmisen tekemät haavat.

Suomen puolustusvoimien uusi linja

Päivän uutinen varusmiesten melualtistumisesta tinnituksineen on pöyristyttävä. Pöyristyttävää ei ole "kouluttajien huolimattomuus" eikä "teltan vieressä ammutut paukkupatruunat". Ei edes se, että kouluttajien hyökkäys tapahtui yöaikaan kun "sotilaat olivat nukkumassa". Todellinen absurdius on siinä, millaiseksi länsimainen sotilaskulttuuri on muuttunut. 

Oleellista ei ole enää sotilaan kouluttaminen sodan olosuhteisiin vaan sotilaan varjeleminen kaikilta niiltä asioilta, jotka sodassa ovat väistämättömiä. On syntynyt ajatus, että melu, stressi, kovuus ja epämukavuus ovat sellaisia vaaroja, joilta sotilas pitää suojata, vaikka juuri ne määrittävät sodan todellisuuden. Wokeismi on näemmä työntänyt likaiset lonkeronsa jo syvälle puolustusvoimien pyhimpään.

Sotilaan ei saa antaa altistua melulle, koska se voi traumatisoida. Sotilaan ei saa antaa altistua epämukavuudelle, jotta hän ei uuvu. Sotilaan ei saa antaa altistua stressille, jotta kenenkään psyyke ei järky. Samanaikaisesti kuitenkin elätetään ajatusta, että tämä sama sotilas pystyisi toimimaan taistelukentällä, jossa kaikki nämä asiat tulevat yhtä aikaa päälle ja moninkertaisina, suodattamattomina. Sotaharjoitusten oletetaan olevan turvallisia ja miellyttäviä, mukavan pehmoisia ja pörröisiä, mutta oikean sodan oletetaan olevan voitettavissa. Todellisuus ei ikävä kyllä taivu tällaisiin toiveisiin.

Sota on melua. Sota on stressiä. Sota on kaaosta, joka repii ihmistä psyykkisesti ja fyysisesti. Jos se ei tapa, se vammauttaa. Se rampauttaa. Se on univajetta, jatkuvaa rasitusta, kylmää ja kuumuutta. Likaisia olosuhteita. Puutetta ja kauhua. Se on tilanne, jossa varustus pettää, kranaatit jylisevät, savuinen ja pölyinen ilma tärisee ja kuolema kulkee sen varjoissa ja välähdyksissä. Mutta moderni koulutuskulttuuri lännessä haluaa siivota nämä kaikki pois harjoituksista, jotta kukaan ei järkyty. Lopputuloksena on sotilas, jolle ei saisi tulla edes harjoitustasolla epämukavia tuntemuksia. Ei edes paukkupatruuna saa pamahtaa jos sotilas on jo nukahtanut.

Tämä ilmiö on yksi niistä suurista eroista, jotka erottavat länsimaista kulttuuria muista sotilaallisista traditioista. Venäjällä ajatellaan edelleen, että sotilas kestää kaiken ja koulutuksen tehtävä on tehdä hänestä sellainen. Lännessä taas koulutus on muovannut itsestään pois kaiken karheuden ja kovuuden, mutta odotukset suorituskyvystä ovat silti korkeammat kuin koskaan. Tästä syntyy kulttuurinen paradoksi. Harjoituksista karsitaan juuri ne asiaintilat, joihin koulutuksen pitäisi valmistaa.

Uutinen Parolan melualtistumisesta on vain pintatason oire. Se osoittaa, että kouluttajat eivät enää tiedä, miten realismi ja turvallisuus yhdistetään. Jos sotilasta ei saa altistaa kovalle äänelle edes harjoituksessa, jos sotilas ei saa kokea äkillistä stressiä, jos sotilas ei saa joutua tilanteeseen jossa hän ei ehdi varautua, niin miten hän toimii silloin kun todellinen tilanne ei kysy lupaa, ei anna varoitusaikaa eikä vihollinen muista tarjota korvatulppia ennen kuin laukaisee aseensa? Kuinka kauaskantoisia vaurioita syntyy koko yhteiskunnan kaikille tasoille, jos koko elämän pitää olla vauvasta lähtien täysin steriiliä, hajutonta, mautonta ja äänetöntä? Jos kaikki muu paitsi äärimmäinen woketus on kiellettyä.

On turha kuvitella, että sotaa voisi muokata sopimaan nykyiseen pehmeään ajattelutapaan. Ideaalitason toiveet siitä, että melu olisi kohtuullista, stressi hallittavaa ja epämukavuus mahdollisimman vähäistä, eivät toteudu taistelukentällä. Sota ei muutu sen mukaan, mitä koulutusjärjestelmä haluaa sen olevan. Juuri tämän takia tällaiset uutiset ovat niin paljastavan järkyttäviä. Ne eivät kerro pelkästään yksittäisestä tilanteesta, vaan kokonaisesta ajatusmallista, jossa sotilasta ei enää kouluteta sodan todellisiin olosuhteisiin vaan mielikuvaan rauhallisemmasta ja hallitummasta maailmasta, jota ei tosiasiassa ole olemassa. 

Lopulta kysymys kuuluu, mitä sotilaalta enää odotetaan. Jos varusmies ei saisi altistua paukkupatruunan melulle, miten hän altistuu tykistökeskitykselle. Jos varusmiehen yöunia ei saisi häiritä kesken sotaharjoituksia, miten hän toimii kun aito hyökkäys tulee aamuyöllä. Jos koulutuksen realismi poistetaan kokonaan, mihin realismia enää tarvitaan muutenkaan. Ja jos kaikki tämä pehmennys tehdään turvallisuuden nimissä, mitä turvallisuutta todella tavoitellaan. Ei ainakaan kansakunnan.

Näihin kysymyksiin ei yksikään armeijan ohjesääntö anna vastausta, koska ongelma on syvemmällä. Se on kokonaisen kulttuurin mielikuvassa sodasta ja sotilaasta. Ja juuri siksi tämänkaltaiset tapaukset herättävät niin paljon hämmennystä. Ne näyttävät meille, että lännessä koulutetaan sotilaita, joiden ei pitäisi altistua sotaan kuuluville asioille. Siinä on jotain niin sisäisesti ristiriitaista, että se ei voi olla herättämättä ihmetystä omissa. Tai hyökkäyshalua vihollisleirissä.