Suomen olisi syytä valmistautua Venäjä-pelottelun sijaan realismiin

 

Presidentti Stubbin tuoreessa esiintymisessä korostuu jälleen yksi piirre yli muiden: Suomi ajattelee edelleen itseään ensisijaisesti Naton etuvartiona eikä itsenäisenä puolueettomana toimijana. Tämä on selvä strateginen valinta, mutta samalla tietysti myös iso riski.

Kun Stubb sanoo, että “henkisesti kannattaa valmistautua” Venäjän joukkojen ryhmittämiseen itärajalle Ukrainan konfliktin päättyessä, hän esittää asian ikään kuin kyse olisi yksipuolisesta Venäjän tekemästä uhkatoimesta. Todellisuudessa kyse on totta kai klassisesta turvallisuusdilemmasta: Suomi liittyi Natoon, Naton infrastruktuuri laajenee jatkuvasti itään, ja Venäjä luonnollisesti reagoi siihen sotilaallisesti. Koska näin suurvallat toimivat. Näin myös Yhdysvallat toimisi, jos jokin sen vihollisten sotilasliitto laajentuisi Meksikoon tai Kanadaan.

Venäjän näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys selkeästi muutti pohjoisen sotilaallisen tasapainon. On täysin loogista – ja samalla ennakoitavaa – että Venäjä vahvistaa läntisiä sotilaspiirejään. Tätä ei tarvitse romantisoida, mutta sitä ei myöskään kannata esittää irrationaalisena aggressiona.

Toinen keskeinen havainto liittyy Euroopan asemaan. Stubb toteaa, että Eurooppa “haluaa pöytiin, joissa päätöksiä tehdään”, mutta että venäläiset eivät haluaisi eurooppalaisia mukaan. Tämäkin on luonnollisesti suora seuraus siitä, että EU-maat ovat aseistaneet konfliktia ja sitoutuneet Ukrainan sotilaalliseen tukemiseen. Stubb ja Valtonen etunenässä. Diplomatiassa uskottavuus rakentuu neutraaliuden tai tasapainoisuuden varaan, ei missään nimessä osapuolena toimimisen ja tuuliviirinä heilumisen varaan.

Jos Eurooppa haluaa neuvottelupöytään, sen pitäisi ensin määritellä, onko se konfliktin osapuoli vai sovittelija.

Stubbin puhe ydinaseista kuvastaa myös laajempaa muutosta. Hän toteaa, että maailma ei ole enää kahden suurvallan järjestelmä, vaan mukana on nykyään Kiinakin. Juuri tämä on keskeinen pointti: olemme siirtymässä moninapaiseen maailmaan, jossa länsi ei enää yksin määrittele turvallisuusarkkitehtuuria. Venäjä ei toimi tyhjiössä, vaan osana tätä uutta voimatasapainoa.

Kun Stubb sanoo olevansa toiveikas monenkeskisyyden vahvistumisesta, se on kuitenkin hyvin ironista. Venäjä on jo vuosia puhunut moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa lännen hegemonia murtuu. Nyt länsi itsekin joutuu vihdoin sopeutumaan tähän todellisuuteen.

Keskeinen kysymys Suomelle onkin tämä:

Haluammeko olla sillanrakentaja vai etulinjan tukikohta?

Suomen historiallinen vahvuus oli pragmaattinen realismi. Eli kyky elää suurvallan naapurissa ilman ideologista ristiretkeä. Nyt retoriikka on muuttunut täysin. Jokainen Venäjän liike tulkitaan uhkana, vaikka suurin osa niistä on vain reaktioita lännen omiin typeriiin ratkaisuihin.

Konfliktin päättyessä tarvitaan väistämättä uusi eurooppalainen turvallisuusjärjestely. Se ei synny millään sotilaallisella pelotteella yksin, vaan vastavuoroisella tunnustamisella siitä, että myös Venäjällä on turvallisuusintressejä. Niiden uppiniskainen kieltäminen kun ei edelleenkään tee niistä olemattomia.

Kuten Stubb sanoo, henkisesti kannattaa valmistautua. 

Mutta kannattaa valmistautua realismiin, ei pelkkään narratiivin mukaiseen vastakkainasetteluun.

Suomen puolustusvoimien uusi linja

Päivän uutinen varusmiesten melualtistumisesta tinnituksineen on pöyristyttävä. Pöyristyttävää ei ole "kouluttajien huolimattomuus" eikä "teltan vieressä ammutut paukkupatruunat". Ei edes se, että kouluttajien hyökkäys tapahtui yöaikaan kun "sotilaat olivat nukkumassa". Todellinen absurdius on siinä, millaiseksi länsimainen sotilaskulttuuri on muuttunut. 

Oleellista ei ole enää sotilaan kouluttaminen sodan olosuhteisiin vaan sotilaan varjeleminen kaikilta niiltä asioilta, jotka sodassa ovat väistämättömiä. On syntynyt ajatus, että melu, stressi, kovuus ja epämukavuus ovat sellaisia vaaroja, joilta sotilas pitää suojata, vaikka juuri ne määrittävät sodan todellisuuden. Wokeismi on näemmä työntänyt likaiset lonkeronsa jo syvälle puolustusvoimien pyhimpään.

Sotilaan ei saa antaa altistua melulle, koska se voi traumatisoida. Sotilaan ei saa antaa altistua epämukavuudelle, jotta hän ei uuvu. Sotilaan ei saa antaa altistua stressille, jotta kenenkään psyyke ei järky. Samanaikaisesti kuitenkin elätetään ajatusta, että tämä sama sotilas pystyisi toimimaan taistelukentällä, jossa kaikki nämä asiat tulevat yhtä aikaa päälle ja moninkertaisina, suodattamattomina. Sotaharjoitusten oletetaan olevan turvallisia ja miellyttäviä, mukavan pehmoisia ja pörröisiä, mutta oikean sodan oletetaan olevan voitettavissa. Todellisuus ei ikävä kyllä taivu tällaisiin toiveisiin.

Sota on melua. Sota on stressiä. Sota on kaaosta, joka repii ihmistä psyykkisesti ja fyysisesti. Jos se ei tapa, se vammauttaa. Se rampauttaa. Se on univajetta, jatkuvaa rasitusta, kylmää ja kuumuutta. Likaisia olosuhteita. Puutetta ja kauhua. Se on tilanne, jossa varustus pettää, kranaatit jylisevät, savuinen ja pölyinen ilma tärisee ja kuolema kulkee sen varjoissa ja välähdyksissä. Mutta moderni koulutuskulttuuri lännessä haluaa siivota nämä kaikki pois harjoituksista, jotta kukaan ei järkyty. Lopputuloksena on sotilas, jolle ei saisi tulla edes harjoitustasolla epämukavia tuntemuksia. Ei edes paukkupatruuna saa pamahtaa jos sotilas on jo nukahtanut.

Tämä ilmiö on yksi niistä suurista eroista, jotka erottavat länsimaista kulttuuria muista sotilaallisista traditioista. Venäjällä ajatellaan edelleen, että sotilas kestää kaiken ja koulutuksen tehtävä on tehdä hänestä sellainen. Lännessä taas koulutus on muovannut itsestään pois kaiken karheuden ja kovuuden, mutta odotukset suorituskyvystä ovat silti korkeammat kuin koskaan. Tästä syntyy kulttuurinen paradoksi. Harjoituksista karsitaan juuri ne asiaintilat, joihin koulutuksen pitäisi valmistaa.

Uutinen Parolan melualtistumisesta on vain pintatason oire. Se osoittaa, että kouluttajat eivät enää tiedä, miten realismi ja turvallisuus yhdistetään. Jos sotilasta ei saa altistaa kovalle äänelle edes harjoituksessa, jos sotilas ei saa kokea äkillistä stressiä, jos sotilas ei saa joutua tilanteeseen jossa hän ei ehdi varautua, niin miten hän toimii silloin kun todellinen tilanne ei kysy lupaa, ei anna varoitusaikaa eikä vihollinen muista tarjota korvatulppia ennen kuin laukaisee aseensa? Kuinka kauaskantoisia vaurioita syntyy koko yhteiskunnan kaikille tasoille, jos koko elämän pitää olla vauvasta lähtien täysin steriiliä, hajutonta, mautonta ja äänetöntä? Jos kaikki muu paitsi äärimmäinen woketus on kiellettyä.

On turha kuvitella, että sotaa voisi muokata sopimaan nykyiseen pehmeään ajattelutapaan. Ideaalitason toiveet siitä, että melu olisi kohtuullista, stressi hallittavaa ja epämukavuus mahdollisimman vähäistä, eivät toteudu taistelukentällä. Sota ei muutu sen mukaan, mitä koulutusjärjestelmä haluaa sen olevan. Juuri tämän takia tällaiset uutiset ovat niin paljastavan järkyttäviä. Ne eivät kerro pelkästään yksittäisestä tilanteesta, vaan kokonaisesta ajatusmallista, jossa sotilasta ei enää kouluteta sodan todellisiin olosuhteisiin vaan mielikuvaan rauhallisemmasta ja hallitummasta maailmasta, jota ei tosiasiassa ole olemassa. 

Lopulta kysymys kuuluu, mitä sotilaalta enää odotetaan. Jos varusmies ei saisi altistua paukkupatruunan melulle, miten hän altistuu tykistökeskitykselle. Jos varusmiehen yöunia ei saisi häiritä kesken sotaharjoituksia, miten hän toimii kun aito hyökkäys tulee aamuyöllä. Jos koulutuksen realismi poistetaan kokonaan, mihin realismia enää tarvitaan muutenkaan. Ja jos kaikki tämä pehmennys tehdään turvallisuuden nimissä, mitä turvallisuutta todella tavoitellaan. Ei ainakaan kansakunnan.

Näihin kysymyksiin ei yksikään armeijan ohjesääntö anna vastausta, koska ongelma on syvemmällä. Se on kokonaisen kulttuurin mielikuvassa sodasta ja sotilaasta. Ja juuri siksi tämänkaltaiset tapaukset herättävät niin paljon hämmennystä. Ne näyttävät meille, että lännessä koulutetaan sotilaita, joiden ei pitäisi altistua sotaan kuuluville asioille. Siinä on jotain niin sisäisesti ristiriitaista, että se ei voi olla herättämättä ihmetystä omissa. Tai hyökkäyshalua vihollisleirissä.