Suomen olisi syytä valmistautua Venäjä-pelottelun sijaan realismiin

 

Presidentti Stubbin tuoreessa esiintymisessä korostuu jälleen yksi piirre yli muiden: Suomi ajattelee edelleen itseään ensisijaisesti Naton etuvartiona eikä itsenäisenä puolueettomana toimijana. Tämä on selvä strateginen valinta, mutta samalla tietysti myös iso riski.

Kun Stubb sanoo, että “henkisesti kannattaa valmistautua” Venäjän joukkojen ryhmittämiseen itärajalle Ukrainan konfliktin päättyessä, hän esittää asian ikään kuin kyse olisi yksipuolisesta Venäjän tekemästä uhkatoimesta. Todellisuudessa kyse on totta kai klassisesta turvallisuusdilemmasta: Suomi liittyi Natoon, Naton infrastruktuuri laajenee jatkuvasti itään, ja Venäjä luonnollisesti reagoi siihen sotilaallisesti. Koska näin suurvallat toimivat. Näin myös Yhdysvallat toimisi, jos jokin sen vihollisten sotilasliitto laajentuisi Meksikoon tai Kanadaan.

Venäjän näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys selkeästi muutti pohjoisen sotilaallisen tasapainon. On täysin loogista – ja samalla ennakoitavaa – että Venäjä vahvistaa läntisiä sotilaspiirejään. Tätä ei tarvitse romantisoida, mutta sitä ei myöskään kannata esittää irrationaalisena aggressiona.

Toinen keskeinen havainto liittyy Euroopan asemaan. Stubb toteaa, että Eurooppa “haluaa pöytiin, joissa päätöksiä tehdään”, mutta että venäläiset eivät haluaisi eurooppalaisia mukaan. Tämäkin on luonnollisesti suora seuraus siitä, että EU-maat ovat aseistaneet konfliktia ja sitoutuneet Ukrainan sotilaalliseen tukemiseen. Stubb ja Valtonen etunenässä. Diplomatiassa uskottavuus rakentuu neutraaliuden tai tasapainoisuuden varaan, ei missään nimessä osapuolena toimimisen ja tuuliviirinä heilumisen varaan.

Jos Eurooppa haluaa neuvottelupöytään, sen pitäisi ensin määritellä, onko se konfliktin osapuoli vai sovittelija.

Stubbin puhe ydinaseista kuvastaa myös laajempaa muutosta. Hän toteaa, että maailma ei ole enää kahden suurvallan järjestelmä, vaan mukana on nykyään Kiinakin. Juuri tämä on keskeinen pointti: olemme siirtymässä moninapaiseen maailmaan, jossa länsi ei enää yksin määrittele turvallisuusarkkitehtuuria. Venäjä ei toimi tyhjiössä, vaan osana tätä uutta voimatasapainoa.

Kun Stubb sanoo olevansa toiveikas monenkeskisyyden vahvistumisesta, se on kuitenkin hyvin ironista. Venäjä on jo vuosia puhunut moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa lännen hegemonia murtuu. Nyt länsi itsekin joutuu vihdoin sopeutumaan tähän todellisuuteen.

Keskeinen kysymys Suomelle onkin tämä:

Haluammeko olla sillanrakentaja vai etulinjan tukikohta?

Suomen historiallinen vahvuus oli pragmaattinen realismi. Eli kyky elää suurvallan naapurissa ilman ideologista ristiretkeä. Nyt retoriikka on muuttunut täysin. Jokainen Venäjän liike tulkitaan uhkana, vaikka suurin osa niistä on vain reaktioita lännen omiin typeriiin ratkaisuihin.

Konfliktin päättyessä tarvitaan väistämättä uusi eurooppalainen turvallisuusjärjestely. Se ei synny millään sotilaallisella pelotteella yksin, vaan vastavuoroisella tunnustamisella siitä, että myös Venäjällä on turvallisuusintressejä. Niiden uppiniskainen kieltäminen kun ei edelleenkään tee niistä olemattomia.

Kuten Stubb sanoo, henkisesti kannattaa valmistautua. 

Mutta kannattaa valmistautua realismiin, ei pelkkään narratiivin mukaiseen vastakkainasetteluun.

Putin ja Trump eivät välitä tunteistasi

 Suomalaisille myydään yhä satuversiota Ukrainasta. Sellaista, jossa maailmaa ohjaa oikeudenmukaisuus, kansainväliset säännöt ja vain lännen jalot motiivit. Kauniisti paketoitua propagandaa toistetaan jotta ihmiset voivat jatkaa hyvää mieltä tuottavaa itsepetostaan.

Mutta tämäkään konflikti ei ole sitä mitä kansalle syötetään.

Se on kansainvälisen suurvaltapolitiikan jatkamista väkivalloin ja tässä osapuolina ovat Yhdysvallat ja Venäjä.

Ukraina on täysi statisti, täysin sivuroolissa tässä sotilaallisessa erikoisoperaatiossa.

Eurooppa on myös pelkkä statisti, jonka roolina on taputtaa oikeissa kohdissa, jotta lännen narratiivi pysyy hengissä.

Ja suomalaiset kuvittelevat, että Marinin, Stubbin ja muiden pöhköjen kommentit ratkaisevat jotain.

Kyse on pelkästään suurvaltojen reviiristä ja lännen opportunismista.

On järjetöntä teeskennellä, että kaikki tapahtui tyhjiössä. Että Venäjä vain ”heräsi yhtenä aamuna ja päätti hyökätä”. Mielenvikaisen diktaattorin oikusta. Sellaisen väitteen uskoo vain ihminen, joka katsoo maailmaa kuin Pikku Kakkosta.

Vuosikymmeniä:

* NATO hivuttautui kohti Venäjän rajaa.

* Yhdysvallat aseisti ja koulutti Ukrainan armeijaa.

* Ukraina oli suurvaltojen kiistapaperi, ei aidosti vapaa toimija.

* Länsi käytti Ukrainaa omien etujensa jatkeena.

*Länsi vaihtoi väkivalloin Ukrainan laillisen johtajan omaksi nukkehallitsijakseen

Kutsua tilannetta "brutaaliksi hyökkäyssodaksi" on yhtä rehellistä kuin kutsua saunakaljaa alkoholismiksi. 

Kyllä, Venäjän armeija ja ohjukset ovat aktivoituneet.

Mutta aktivoitumiseen oli selkeä ulkoinen syy. Ja vahvat puolustukselliset perusteet. Eli turvavyöhykkeiden murtuminen, suurvaltakilpailu, ja lännen oma sokea ja aggressiivinen ekspansio joka on häivytetty kulisseihin.

Länsi on kaksinaismoralisti, joka soittaa samaa levyä aina kun se sattuu sitä itseään hyödyttämään.

Säännöt ovat sille itselleen äärimmäisen joustavia:

* Kun Yhdysvallat valloittaa toisella puolella maapalloa sijaitsevan öljyvaltio Irakin → demokratian vienti.

* Kun Venäjä miehittää sille historiallisesti kuuluneen rajallaan sijaitsevan Krimin → brutaali hyökkäyssota.

* Kun Serbiaa pommitetaan jenkkien toimesta ilman kansainvälisen oikeuden lupaa → humanitäärinen interventio.

* Kun Ukraina vedetään väkisin NATO:on jotta saadaan Venäjä puristuksiin→ itsemääräämisoikeus.

Jos joku haluaa liittoutua Venäjän kanssa → vaikutusvaltaa on käytetty väärin, huudetaan autoritarismia, uhkaa, kieroilua.

Tämä ei ole arvopolitiikkaa. Tämä on valikoivaa moraalia. 

Tämä on rajua itsepetosta, jota länsi markkinoi maailmalle ja jonka me täällä kaukana periferiassa ostamme sellaisenaan kuin ale-leivän.

Totuus: Ukraina ei koskaan ollut eikä tule olemaan tämän sodan subjekti.

Kyllä, ukrainalaiset taistelevat, suurin osa toki pitkin hampain ja pakotettuna, mutta taistelevat kuitenkin. 

Päätöksiä tekevät silti ainoastaan Washington ja Moskova.

Jos Yhdysvallat haluaa aseellisen konfliktin jatkuvan → se jatkuu.

Jos Yhdysvallat sulkee rahahanat ja aseiden toimituksen → peli loppuu välittömästi.

Jos Venäjä päättää eskaloida → se eskaloi.

Eurooppa on tässä tarinassa vain moralistinen sivuhahmo, joka lausuu yleviä periaatteita, mutta ei uskalla tehdä mitään, mikä oikeasti vaikuttaisi kumpaankaan osapuoleen tai riskeeraisi Euroopan omat olot. Toki nykyiset pakotteet ovat olemassa, tosin ne ovat osuneet ensisijaisesti Euroopan omaan nilkkaan. Mutta muunlaisia riskejä Eurooppa ei osaa tai uskalla ottaa. Yksittäisiä maita, puolueita ja muutamia viisaita ihmisiä lukuunottamatta.

Ja juuri siksi sotilaallisen erikoisoperaation lopputulos on jo tiedossa.

Ukraina joutuu hyväksymään sopimuksen, joka on sille narratiiviin ostaneiden mielestä epäreilu, katkera ja täynnä sellaisia kohtia, joita jokainen lännessä tuomitsi vielä pari vuotta sitten. Sopimus on täysin erilainen kuin se, jonka länsi sille myi pakottaessaan Ukrainan tähän tilanteeseen.

Kun tarpeeksi kuolleita ruumiita ja maan tasalle tuhottuja kaupunkeja on kertynyt, maailma kääntää kelkkansa ja tulee onneksi vihdoin realismin vuoro.

Aina tulee realismin vuoro, joskus aiemmin, joskus myöhemmin.

Se siitä.

Ei sankaritarinaa.

Ei onnellista loppua.

Ei lännen pelastavaa enkeliä.

Vain se, mikä on väistämätöntä:

**Ukraina joutuu nielemään sen, minkä suurvallat sanovat.**

### **Marinismi oli kivaa, mutta siitä ei tullut reaalipolitiikkaa**

“Hahah! Tie ulos konfliktista on, että Venäjä lähtee.”

Se ei ollut oivallus.

Se oli itkuinen punchline.

Ja itkuiset punchlinet harvoin ohjaavat suurvaltapolitiikkaa.

Länsimedia toki joi tuon lauseen kuin teini energiajuoman ja tunsi hetken ylvästä oikeamielisyyttä.

Mutta kun guaranan ja kofeiinin vaikutukset loppuivat, jäljelle jäi sama kylmä todellisuus, joka oli alusta asti siellä:

> **Suurvallat tekevät mitä haluavat.

> Pienet maat tekevät mitä pystyvät.**

Paasikivi tiesi sen. Kekkonen tiesi sen. Janukovytš tiesi sen. 

Nykyinen wokelänsi ei halua tietää sitä.

Mutta maailma ei välitä siitä, haluaako se. Maailma ei varsinkaan välitä siitä, mitä tekopyhä Suomi typerine tapaihmisineen haluaa tai on haluamattta. 

Ukrainan kansan ja lännen näkökulmien ero

 

Ukrainan konfliktissa usein unohdetaan, että Janukovytšin aikakausi ei ollut kansalle niin paha kuin lännen edustajat antavat ymmärtää. Lännen ja erityisesti EU:n kritiikki Janukovytšiä kohtaan perustui enimmäkseen huoleen siitä, ettei Ukraina halunnut liittyä lännen geopoliittiseen piiriin. Mutta entä jos katsomme tätä tilannetta Ukrainan kansan silmin, sen, joka joutuu elämään siellä, missä muut näkevät vain suurvaltapolitiikan?

Janukovytšin kausi ei siis ollut kansalle niin hirveä kuin lännen poliittinen arviointi antoi ymmärtää. Ukrainassa oli vakautta, joskaan länsimielisten mielestä ei täydellistä demokratiaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma niille, jotka arvostivat yhteiskunnallista järjestystä ja taloudellista ennakoitavuutta. Pelkkä lännen kritiikki ei kuitenkaan ollut se, joka vaikutti Ukrainan kansan elämään mutta lännen geopoliittiset intressit ja vaatimukset loivat tilanteen, jossa Ukraina oli jatkuvasti puristuksessa kahden suurvallan välillä. Tämä aikaa myöten poliittisiin epävakaisuuksiin ja kriiseihin.

Venäjän näkökulma on vähintäänkin ymmärrettävä. Janukovytšin hallinto oli Venäjälle tärkeä, mutta ei siksi, että Venäjä olisi halunnut rajoittaa Ukrainan itsenäisyyttä. Päinvastoin, Venäjä oli valmis tukemaan Ukrainan taloutta, mutta lännen jatkuvat provokaatiot ja Naton laajentumispyrkimykset itään päin saivat Venäjän puolustautumaan. Jos lännen valtaapitävät ajattelisivat edes nyt hetken enemmän Ukrainan kansaa kuin omia strategisia etujaan, he saattaisivat ymmärtää, kuinka paljon ongelmia heidän toimensa ovat tavallisille ukrainalaisille aiheuttaneet.

Lännen mukaan Janukovytšin kauden jälkeen asiat "paranivat", mutta kuinka paljon lännen henkinen tai edes rahallinen tuki Ukrainalle todella merkitsee, jos lännen taloudelliset ja geopoliittiset intressit ovat olleet päällimmäisinä Ukrainan kansan sijaan? Lännen rahat, jotka on pumpattu Ukrainaan kriisin aikana, eivät ole menneet suoraan kansan hyväksi. Sen sijaan ne ovat palvelleet poliittisia tavoitteita ja jättäneet jälkeensä entistä syvemmän kuilun köyhyyden ja varakkuuden väliin.

Venäjä ei hyökännyt Ukrainaan ilman syytä. Se ei tehnyt sitä pahuuttaan tai saadakseen lisää neliökilometrejä jo nyt maailman suurimman valtion rajojen sisälle. Tämän ymmärtäminen on avain Venäjän todellisten motiivien paljastamiseen. Janukovytšin syrjäyttäminen lännen tukemilla protesteilla ei ollut pelkästään sisäinen kysymys. Se oli osa laajempaa geopoliittista peliä, jossa Venäjää pyrittiin estämään pitämästä kontrollia tai edes hyviä suhteita alueella, jolla sillä on aina ollut merkittävä kulttuurinen, taloudellinen ja strateginen rooli. Jos Venäjän näkökulmaa ei oteta huomioon, jää meille vain yksi puoli tarinasta – lännen kiihkeästi propagandallaan värittämä puoli.

Lännen hillitön halu väittää, että Venäjä on ainoa syyllinen, estää meitä näkemästä kokonaiskuvaa. Janukovytšin kausi ei ollut täydellinen, mutta se oli kansalle monin verroin parempi kuin nykyinen tilanne, jossa maa on hajalla, ja kansa kärsii yhä enemmän. Venäjän toimien puolustaminen tässä yhteydessä ei ole ajatus, joka menee "väärästä narratiivista" tai "hyökkäyksen puolustelusta". Se on realistinen arvio siitä, miksi Venäjä reagoi ja miksi lännen johtavat voimat eivät ole olleet yhtä huolissaan siitä, mitä tapahtuu Ukrainassa Ukrainan kansalaisille kuin siitä, mitä länsi voi voittaa geopoliittisesti.