Presidentti Stubbin tuoreessa esiintymisessä korostuu jälleen yksi piirre yli muiden: Suomi ajattelee edelleen itseään ensisijaisesti Naton etuvartiona eikä itsenäisenä puolueettomana toimijana. Tämä on selvä strateginen valinta, mutta samalla tietysti myös iso riski.
Kun Stubb sanoo, että “henkisesti kannattaa valmistautua” Venäjän joukkojen ryhmittämiseen itärajalle Ukrainan konfliktin päättyessä, hän esittää asian ikään kuin kyse olisi yksipuolisesta Venäjän tekemästä uhkatoimesta. Todellisuudessa kyse on totta kai klassisesta turvallisuusdilemmasta: Suomi liittyi Natoon, Naton infrastruktuuri laajenee jatkuvasti itään, ja Venäjä luonnollisesti reagoi siihen sotilaallisesti. Koska näin suurvallat toimivat. Näin myös Yhdysvallat toimisi, jos jokin sen vihollisten sotilasliitto laajentuisi Meksikoon tai Kanadaan.
Venäjän näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys selkeästi muutti pohjoisen sotilaallisen tasapainon. On täysin loogista – ja samalla ennakoitavaa – että Venäjä vahvistaa läntisiä sotilaspiirejään. Tätä ei tarvitse romantisoida, mutta sitä ei myöskään kannata esittää irrationaalisena aggressiona.
Toinen keskeinen havainto liittyy Euroopan asemaan. Stubb toteaa, että Eurooppa “haluaa pöytiin, joissa päätöksiä tehdään”, mutta että venäläiset eivät haluaisi eurooppalaisia mukaan. Tämäkin on luonnollisesti suora seuraus siitä, että EU-maat ovat aseistaneet konfliktia ja sitoutuneet Ukrainan sotilaalliseen tukemiseen. Stubb ja Valtonen etunenässä. Diplomatiassa uskottavuus rakentuu neutraaliuden tai tasapainoisuuden varaan, ei missään nimessä osapuolena toimimisen ja tuuliviirinä heilumisen varaan.
Jos Eurooppa haluaa neuvottelupöytään, sen pitäisi ensin määritellä, onko se konfliktin osapuoli vai sovittelija.
Stubbin puhe ydinaseista kuvastaa myös laajempaa muutosta. Hän toteaa, että maailma ei ole enää kahden suurvallan järjestelmä, vaan mukana on nykyään Kiinakin. Juuri tämä on keskeinen pointti: olemme siirtymässä moninapaiseen maailmaan, jossa länsi ei enää yksin määrittele turvallisuusarkkitehtuuria. Venäjä ei toimi tyhjiössä, vaan osana tätä uutta voimatasapainoa.
Kun Stubb sanoo olevansa toiveikas monenkeskisyyden vahvistumisesta, se on kuitenkin hyvin ironista. Venäjä on jo vuosia puhunut moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa lännen hegemonia murtuu. Nyt länsi itsekin joutuu vihdoin sopeutumaan tähän todellisuuteen.
Keskeinen kysymys Suomelle onkin tämä:
Haluammeko olla sillanrakentaja vai etulinjan tukikohta?
Suomen historiallinen vahvuus oli pragmaattinen realismi. Eli kyky elää suurvallan naapurissa ilman ideologista ristiretkeä. Nyt retoriikka on muuttunut täysin. Jokainen Venäjän liike tulkitaan uhkana, vaikka suurin osa niistä on vain reaktioita lännen omiin typeriiin ratkaisuihin.
Konfliktin päättyessä tarvitaan väistämättä uusi eurooppalainen turvallisuusjärjestely. Se ei synny millään sotilaallisella pelotteella yksin, vaan vastavuoroisella tunnustamisella siitä, että myös Venäjällä on turvallisuusintressejä. Niiden uppiniskainen kieltäminen kun ei edelleenkään tee niistä olemattomia.
Kuten Stubb sanoo, henkisesti kannattaa valmistautua.
Mutta kannattaa valmistautua realismiin, ei pelkkään narratiivin mukai
seen vastakkainasetteluun.
