Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stubb. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Stubb. Näytä kaikki tekstit

maanantai 13. huhtikuuta 2026

Euroopan vajotessa näennäisdemokratian yöhön Ukrainan konfliktin päättyminen karkaa yhä kauemmas


Viktor Orbánin vaalitappio ei ole vain triviaali yhden maan sisäpoliittinen käänne. Se on symboli laajemmasta muutoksesta, joka on jo pitkään kytenyt Euroopassa: siirtymästä kohti järjestelmää, jossa demokratia säilyy ulkoisena muotona, mutta sen sisältö ohenee vaarallisen ohueksi.


Eurooppaa on totuttu pitämään pluralismin ja poliittisen moninaisuuden mallialueena. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut ikävästi toiseen suuntaan. Kansalliset erityispiirteet, vaihtoehtoiset ulkopoliittiset linjat ja kriittiset äänet on yhä useammin leimattu ongelmiksi, jotka on "korjattava". Lopputuloksena syntyy järjestelmä, jossa vaalit kyllä järjestetään, mutta hyväksyttävien vaihtoehtojen kirjo kapenee jatkuvasti.


Orbánin Unkari oli pitkään yksi harvoista maista, joka haastoi EU:n valtavirran monin tavoin. Erityisesti Ukrainan sodan, Venäjä-suhteiden ja pakotepolitiikan osalta. Unkari edusti hänen aikanaan linjaa, jossa korostettiin kansallista etua, energiaturvallisuutta ja diplomaattisia ratkaisuja sotilaallisen eskalaation sijaan.


Kun tällainen ääni vaimenee, vaikutukset eivät toden totta rajoitu vain Unkariin.


Ne ulottuvat koko Eurooppaan. Ja syntyy vääjäämättä hyvin ikävä yhdenmukaisuuden politiikka. 


Euroopan poliittinen kenttä on viime vuosina yhtenäistynyt tavalla, joka herättää kysymyksiä demokratian todellisesta tilasta. Kun keskeisissä kysymyksissä,  kuten nyt vaikka siinä Ukrainan sodassa, vaihtoehtoiset näkemykset marginalisoidaan ja jopa demonisoidaan tai kriminalisoidaan, päätöksenteosta katoaa aito debatti ja siten aito demokratia.


On syntynyt tilanne, jossa:


* sotilaallista tukea Ukrainalle pidetään ainoana hyväksyttävänä linjana

* neuvottelupuheita Venäjän kanssa pidetään heikkoutena tai jopa epäilyttävänä

* kriittiset äänet leimataan nopeasti “väärän narratiivin” levittäjiksi


Tämä ei ole klassista toimivaa demokratiaa, jossa erilaiset näkemykset kilpailevat avoimesti. Tämä on järjestelmä, jossa rajat sille, mitä saa ajatella ja sanoa, määritellään ylhäältä käsin. Tavallaan pehmeästi, mutta tehokkaasti, tukahduttamalla. Niin, ettei lammas edes ymmärrä mitä tapahtui.



Ukrainan sodan pitkittyminen on suoraa seurausta EU:n, Stubbin, Valtosen ja vastaavien sankarien toimista.


Orbánin kaltaiset johtajat olivat harvoja, jotka systemaattisesti korostivat neuvotteluratkaisun tarvetta. Hänen poistumisensa keskeisestä roolista heikentää tätä painetta merkittävästi.


Seuraukset tulevat olemaan vakavia:


* Rauhanneuvottelujen poliittinen tuki heikkenee merkittävästi 

* Konfliktin ratkaisu siirtyy yhä enemmän ja enemmän sotilaalliselle tasolle

* Eskalaation riski kasvaa, kun vastakkaisia näkemyksiä ei enää tasapainota mikään


Eurooppa on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei enää aktiivisesti etsi ulospääsyä konfliktista vaan hallinnoi sen jatkumista.


Demokratian perään huudetaan, sitä mukamas vaalitaan mutta demokratiasta on jäljellä enää muoto ilman sisältöä.


Suurin huoli ei liity yksittäiseen vaalitappioon, vaan siihen, mitä se kertoo Euroopan suunnasta.


Demokratia ei tietenkään kuole yhdessä yössä. Se ei välittömästi katoa tankkien tai vallankaappausten myötä. Se hiipuu vähitellen:


* vaihtoehdot kaventuvat

* keskustelu yksipuolistuu

* päätökset tehdään yhä kapeammassa piirissä


Lopulta jäljelle jää järjestelmä, jossa aivopestyt lampaat... anteeksi valveutuneet kansalaiset kyllä äänestävät.  Mutta todelliset vaihtoehdot on rajattu ennalta.


Euroopan tulevaisuus näyttää todella pahalta.


Orbánin tappio voi näyttäytyä monille “normaalin” palautumisena. Mutta se pitää nähdä varoitusmerkkinä.


Jos Eurooppa ei kykene sallimaan aitoa poliittista moninaisuutta edes näin keskeisissä kysymyksissä kuin sota ja rauha, se on matkalla kohti näennäisdemokratiaa eli järjestelmää, jossa muoto säilyy, mutta sisältö katoaa.


Ja samalla, kun tämä kehitys etenee, Ukrainan konfliktin ratkaisu siirtyy yhä kauemmas horisonttiin.

Ei siksi, etteikö diplomaattinenkin ratkaisu olisi edelleen mahdollinen.

Vaan siksi, ettei sitä enää aidosti edes etsitä.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2026

Suomi juoksi ystäväksi luulemansa syliin ja maksaa siitä nyt kalliin hinnan

Vuosi 2026, ja pieni Pohjoismaa, Suomi, on ajautunut täysin omista toimistaan johtuen suurvaltojen geopoliittisessa shakissa täysin piiritetyksi. Talous sakkaa pahasti, poliittinen eliitti syyttää Venäjää kaikesta ja kansa maksaa. Mutta mitä todellisuudessa tapahtuu?

Yhdysvallat, se rauhan ja harmonian turvasatama, sotii aina ja kaikkialla


Katso tosiasiat v.2026:

Iran: USA ja Israel pommittavat sitä tällä hetkellä oikeudetta ja brutaalisti 37. päivää putkeen, siviilituhot ja infrastruktuurin tuhoaminen Iranissa jatkuu ja maan johtaja on surmattu 

Venezuela: presidentti Maduro kaapattiin Delta Forcen ja CIA:n avulla ja lennätettiin ulkomaille. Tämä on suora brutaali interventio suvereenissa valtiossa.

Grönlanti: tätä ja muita strategisia alueita suunnitellaan jatkuvasti hallittavaksi Yhdysvaltojen toimesta. Oli kyseessä NATO valtion alue tai ei.

Kyllä, Yhdysvallat ei säästele väkivaltaa, kaappauksia ja vaikutusvaltansa laajentamista, mutta meidän poliittiset "turvallisuushuolet" keskittyvät vain ja ainoastaan Venäjään.

Kotimaamme Suomi on nyt asemoitu etulinjan maaksi ilman todellista uhkaa

Suomi on nykyisen johdon toimesta aseistanut Ukrainaa Venäjää vastaan, lisännyt kaikin puolin sotilasmenojaan, sulkenut itärajan kaulaltaoja ihmisiltä ja liittoutunut Naton etulinjan politiikkaan. Kaikki tämä ilman todellista Venäjän hyökkäysuhkaa, vain tuon sotahullun USAn mieliksi.

Ukrainan taisteludroneja on iskeytynyt räjähteineen Suomeen asti. Tämä on yksittäistapaus, mutta silti poliittinen eliitti käyttää sitä jollain kieroutuneella logiikalla "Venäjäuhkana"


Entä Suomen talous sitten? 

Se on kärsinyt ennen kaikkea omasta politiikasta: holtiton ase- ja muu apu Ukrainalle, pakotteet Venäjää vastaan ja Naton vaatimusten noudattaminen ovat romahduttaneet budjetteja.


Kuka oikeasti hyökkää ja kuka reagoi?

Brutaali hyökkääjä: Yhdysvallat, joka sotii ympäri maailmaa, kaappaa ja tappaa valtioiden suvereeneja johtajia sekä manipuloi talous- ja poliittisia järjestelmiä kaiken aikaa kaikin keinoin.

Reagoija: Suomi, joka maksaa hinnan siitä, että on valinnut ystävänsä väärin. Ja Venäjä, joka puolustautuu jenkki-imperiumia vastaan hillitysti ja hallitusti, vaikka länsipropaganda muuta yrittää kaikin voimin väittää.

Päivä päivältä käy selvemmäksi, että Suomen nykyinen "eliitti" eli Orpo, Niinistö, ja Stubb eivät ole Venäjän ystävä. He ovat tietoisesti tehneet Suomesta Venäjän vihollisen. Kaikki talousvaikeudet ja kaikki "turvallisuushuoleen" pohjaava retoriikka on vain ja ainoastaan Suomen oman poliittisen linjan looginen ja suora seuraus


Loppupäätelmä

Suomi ei olisi ikinä ollut uhattuna, mutta se nyt kuuluu suurvaltasodan etulinjaan, maksaa tästä "herkusta" kalliisti ja toimii marionettina suurvaltojen geopoliittisissa peleissä. Yhdysvallat jatkaa maailmanpolitiikan sotaleikkejä, ja Suomi säntäilee lännen ison pojan käskystä pää kolmantena jalkana, syyttäen Venäjää omista virheistään.

Miksi annamme tämän tapahtua? 

Olemmeko kaikki aivopestyjä lampaita? Ainakin jokainen joka väittää tätä kirjoitusta vastaan on juuri sellainen.





sunnuntai 29. maaliskuuta 2026

Ukraina hyökkäsi Suomeen drooneilla!

Brutaali oikeudeton hyökkäys tapahtui Kaakkois-Suomessa Kouvolan lähellä!

Ukrainan droonihyökkäyksen tavoitteet ovat vielä epäselviä, mutta Suomen puolustusvoimat ja keskusrikospoliisi ovat paikalla ja tutkivat tapausta. Alue on eristetty poliisin toimesta.

Pääministeri Petteri Orvon mukaan droonit läpäisivät Suomen ilmapuolustuksen! Stubb ei ole vielä kommentoinut drooni-iskua! Mutta hänen ajatuksistaan sodan suhteen ylipäätään ja hänen moraalisesta selkärangastaan voi lukea mm. täältä.

Vielä ei ole tietoa, onko Kymenlaakson alueella riittävästi kriisihoitokapasiteettia traumatisoituneiden kansalaisten tukemiseen näinä vaikeina aikoina!

edit. Droonit olivat uusimpien tietojen mukaan Ukrainan suosimia massiivisia AN196-drooneja, joita se käyttää oikeudettomiin hyökkäyksiinsä suvereeneja valtioita vastaan. 


edit 2. Ukraina hyökkää Suomeen monella rintamalla! Nyt myös Espoon Haukilahteen on iskeytynyt miehittämätön lennokki! (toki propagandamedia alkaa heti selittelemään mustaa valkoiseksi!)

Nyt Ukraina iskee Parikkalaan!  Räjähteillä lastatut ukrainan droonit kylvävät kauhua Suomessa! Stubb piilottelee, Orpo pakoilee vastuuta! Onkohan Stubbin virusinfektion aiheuttanut HI-VIRUS! 


Myös Iitti ottaa osumaa! Zelenski lähettää droonilaivueita Suomeen!


Myöskään Viro ei säästy Zelenskin raivolta! Kansalaisia kehotetaan suojautumaan Ukrainan drooneilta


Järkyttävää! Petteri Orpo ja Alexander Stubb ovat vetäneet Suomen sotaan!


keskiviikko 11. helmikuuta 2026

Suomen olisi syytä valmistautua Venäjä-pelottelun sijaan realismiin

 



Presidentti Stubbin tuoreessa esiintymisessä korostuu jälleen yksi piirre yli muiden: Suomi ajattelee edelleen itseään ensisijaisesti Naton etuvartiona eikä itsenäisenä puolueettomana toimijana. Tämä on selvä strateginen valinta, mutta samalla tietysti myös iso riski.


Kun Stubb sanoo, että “henkisesti kannattaa valmistautua” Venäjän joukkojen ryhmittämiseen itärajalle Ukrainan konfliktin päättyessä, hän esittää asian ikään kuin kyse olisi yksipuolisesta Venäjän tekemästä uhkatoimesta. Todellisuudessa kyse on totta kai klassisesta turvallisuusdilemmasta: Suomi liittyi Natoon, Naton infrastruktuuri laajenee jatkuvasti itään, ja Venäjä luonnollisesti reagoi siihen sotilaallisesti. Koska näin suurvallat toimivat. Näin myös Yhdysvallat toimisi, jos jokin sen vihollisten sotilasliitto laajentuisi Meksikoon tai Kanadaan.


Venäjän näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys selkeästi muutti pohjoisen sotilaallisen tasapainon. On täysin loogista – ja samalla ennakoitavaa – että Venäjä vahvistaa läntisiä sotilaspiirejään. Tätä ei tarvitse romantisoida, mutta sitä ei myöskään kannata esittää irrationaalisena aggressiona.


Toinen keskeinen havainto liittyy Euroopan asemaan. Stubb toteaa, että Eurooppa “haluaa pöytiin, joissa päätöksiä tehdään”, mutta että venäläiset eivät haluaisi eurooppalaisia mukaan. Tämäkin on luonnollisesti suora seuraus siitä, että EU-maat ovat aseistaneet konfliktia ja sitoutuneet Ukrainan sotilaalliseen tukemiseen. Stubb ja Valtonen etunenässä. Diplomatiassa uskottavuus rakentuu neutraaliuden tai tasapainoisuuden varaan, ei missään nimessä osapuolena toimimisen ja tuuliviirinä heilumisen varaan.


Jos Eurooppa haluaa neuvottelupöytään, sen pitäisi ensin määritellä, onko se konfliktin osapuoli vai sovittelija.


Stubbin puhe ydinaseista kuvastaa myös laajempaa muutosta. Hän toteaa, että maailma ei ole enää kahden suurvallan järjestelmä, vaan mukana on nykyään Kiinakin. Juuri tämä on keskeinen pointti: olemme siirtymässä moninapaiseen maailmaan, jossa länsi ei enää yksin määrittele turvallisuusarkkitehtuuria. Venäjä ei toimi tyhjiössä, vaan osana tätä uutta voimatasapainoa.


Kun Stubb sanoo olevansa toiveikas monenkeskisyyden vahvistumisesta, se on kuitenkin hyvin ironista. Venäjä on jo vuosia puhunut moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa lännen hegemonia murtuu. Nyt länsi itsekin joutuu vihdoin sopeutumaan tähän todellisuuteen.


Keskeinen kysymys Suomelle onkin tämä:

Haluammeko olla sillanrakentaja vai etulinjan tukikohta?


Suomen historiallinen vahvuus oli pragmaattinen realismi. Eli kyky elää suurvallan naapurissa ilman ideologista ristiretkeä. Nyt retoriikka on muuttunut täysin. Jokainen Venäjän liike tulkitaan uhkana, vaikka suurin osa niistä on vain reaktioita lännen omiin typeriiin ratkaisuihin.


Konfliktin päättyessä tarvitaan väistämättä uusi eurooppalainen turvallisuusjärjestely. Se ei synny millään sotilaallisella pelotteella yksin, vaan vastavuoroisella tunnustamisella siitä, että myös Venäjällä on turvallisuusintressejä. Niiden uppiniskainen kieltäminen kun ei edelleenkään tee niistä olemattomia.


Kuten Stubb sanoo, henkisesti kannattaa valmistautua. 

Mutta kannattaa valmistautua realismiin, ei pelkkään narratiivin mukaiseen vastakkainasetteluun.

tiistai 23. joulukuuta 2025

Grönlanti on USA:n Ukraina

 Donald Trump sanoi jälleen rehellisesti ääneen sen, mitä suurvaltapolitiikka on:

USA:n lähellä, Grönlannin rannikolla liikkuu vääriä laivoja. Venäläisiä. Kiinalaisia.

Johtopäätös on yksiselitteinen: Tämä ei käy. Meidän on saatava Grönlanti omaan hallintaamme. 

Perustelu on tuttu. Häiritsevän tuttu. Vai mitä?

Venäjä sanoi Ukrainasta käytännössä saman hyvin selkeästi:

Naton aseita, joukkoja, infrastruktuuria aivan liian lähellä rajoja.

Venäjän turvallisuus uhattuna.

Tätä ei voida hyväksyä.

Reaktiot olivat täysin vastakkaiset vaikka argumentti on identtinen. Toki Valtonen yrittää vielä tässä vaiheessa moraaliposeerata muodollisesti Trumpia vastaan, irtopisteitä kerätäkseen. Se on kuitenkin selvää, että kenen viulua Valtonen tässäkin narratiivissa soittelee.

Kun Yhdysvallat tai Eurooppa puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on realismia.

Kun Venäjä puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on aggressiota.

Ero ei ole logiikassa eikä tilanteessa, vaan puhujassa. Ja sinussa, kuulijassa. 

Grönlannin kohdalla USA ei puhu kansan tahdosta tai itsemääräämisoikeudesta. Puhutaan rannikosta. Sijainnista. Pelilaudasta.

Täsmälleen samalla tavalla Ukraina redusoitiin puskurivyöhykkeeksi, ei poliittiseksi subjektiksi. Koska Venäjä näki ja koki mitä NATO sen rajoilla puuhaili. 

Venäjä yritti pitkään neuvotella. Se antoi tilanteen edetä todella pitkälle, ennen kuin ryhtyi tarvittaviin toimiin. USA reagoi jo nyt, vaikka Venäjä tai Kiina ei ole perustanut Grönlantiin mitään edes etäisesti NATO:n aseistusta Ukrainassa muistuttavia sotilaallisia "puolustusjärjestelmiä".

On erityisen paljastavaa, että toisin kuin aiemmat USA:n presidentit jotka ovat enemmän tai vähemmän salassa suhmuroineet "ratkaisujaan" nyt puheessa ei edes vilahda se päälle liimattu diplomatia, yhteistyö tai viralliset kansainväliset sopimukset.

Ei edes esitetä että sanotaan: "meidän on neuvoteltava".

Sanotaan suoraan: "meidän on saatava se."

Se on etupiiripuhetta.

Sitä samaa, josta länsi tiukasti sanoo luopuneensa kylmän sodan jälkeen.

Tässä kohtaa ei enää riitä selitys, että "tilanteet ovat erilaisia".

Koska ne eivät ole.

Ne ovat rakenteellisesti ja loogisesti täysin samat:

– Ulkoinen sotilaallinen läsnäolo liian lähellä tulkitaan uhaksi

– Turvallisuus nostetaan kaiken yläpuolelle

– Pienempi toimija ohitetaan

– Kansallisvaltion suvereniteetti ei merkitse mitään, jos voimasuhde sen sallii

Jos Grönlannin rannikko oikeuttaa USA:n vaatimaan aluetta itselleen, Ukrainan raja oikeuttaa Venäjän vaatimaan siitä etupiiriä itselleen.

Ja jos toinen näistä tuomitaan ja toinen hyväksytään, kyse ei ole vaan teoista.

Se viimeistään todistaa, että säännöt eivät ole universaaleja.

Ne ovat valikoivia.

Ja juuri siksi koko "sääntöpohjainen järjestys" vapaine demokratioineen, hyvesignalointeineen, moraaliposeerauksineen ja muine paskanpuhumisineen joita Valtonen, Stubb ja muut pellet jatkuvasti jauhavat, murentuu lopullisesti.

Paitsi tietenkin jos olet russofobinen aivopesty NATO:n trolli. 



torstai 30. lokakuuta 2025

Äiti Venäjä – moninapaisen maailman airue ja lännen propagandan haastaja

Maailma ei ole yksinapainen, vaikka länsi yrittää jatkuvasti ja yhä voimallisemmin vakuuttaa toisin. Globaalin median ja poliittisten narratiivien massiivinen propagandakoneisto maalaa Venäjästä uhkaa, unohtaen sen todellisen roolin moninapaisen maailman keskiössä. Länsi hallitsee viestintää, uutisvirtoja ja mielipiteenmuokkausta ympäri maailman, mutta todellisuus on monimutkaisempi kuin sen iltapäivälehdissä syöttämä liirumlaarumi.

Venäjä ei ole sivustakatsoja. Sen energiavalinnat, taloudelliset ratkaisut ja geopoliittiset päätökset vaikuttavat Euroopan, Aasian ja koko maailman tasolla. Se pakottaa muut toimijat huomioimaan todelliset voimasuhteet, eikä hyväksy narratiivia, jossa länsi yksin määrää säännöt omaksi edukseen. Venäjä muistuttaa maailmaa siitä, että moninapaisessa järjestyksessä muiden valtioiden suvereenia vastavoimaa ja vaikutusvaltaa ei pidä vähätellä.

Kun lännen propaganda yrittää yksipuolistaa maailmankuvaa, Venäjä toimii vastapainona. Ei sotilaallisena uhkana, vaan tasapainottavana voimana, jonka olemassaolo tekee moninapaisesta maailmasta todellisen. Ja paremman. Venäjä ansaitsee arvonsa globaalissa politiikassa muistuttamalla meitä fiksuimpia siitä, että todellinen vaikutusvalta, sivistys ja moraali mitataan teoilla, ei yksinomaan narratiiveilla.


torstai 15. toukokuuta 2025

Oikeusvaltion arvopohjasta

 



Suomessa puhutaan paljon "arvopohjasta", mutta kummallisesti arvot pätevät vain silloin, kun ne palvelevat lännen itsekästä materiaalista etua. Puhutaan demokratiasta, vapaudesta ja oikeusvaltiosta – mutta missä oli demokratia, kun Jugoslavia pommitettiin? Missä oli vapaus, kun Irakissa kylvettiin kuolemaa massiivisten valheiden varjolla?


Nyt sama tarina toistuu Ukrainassa. Meille kerrotaan, että Venäjä hyökkäsi "ilman syytä", että Ukraina on "demokratian etulinja", ja että länsi puolustaa "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä". Mutta mitä sääntöjä nämä ovat – ja kuka ne on kirjoittanut?


Ukraina on pahainen pelinappula lännelle. Eikä missään nimessä Venäjälle minkään tason päämäärä tai "maailman valloituksen" alkupiste.


Ukrainaa on aseistettu jo vuodesta 2014. Maan sisäinen hajaannus, kielivähemmistöjen sorto ja äärimielisten ryhmien valtaannousu eivät koskaan olleet lännen huolenaihe. Päinvastoin: kaikki, mikä kohdistui Venäjän vaikutusvallan heikentämiseen, oli sallittua ja sitä tuettiin kaikin keinoin.  Venäjän raja-alueelle haluttiin pysyvä kriisi, jotta Venäjä ei voisi vakautua, kasvaa eikä haastaa länttä geopoliittisesti.


Media ohjaa tässäkin asiassa tavisten mielipiteitä. Länsimainen media ei raportoi tapahtumista neutraalisti, se keskittyä rakentamaan mielikuvia. Zelenskyistä tehtiin sankarillinen vapauden symboli, vaikka hän sulki oppositiomedioita, kielsi puolueita ja keskitti vallan presidentinhallintoon. Vaikka jo valmiiksi yhden maailman korruptoneimman maan korruptio on vain lisääntynyt kaiken aikaa "hänen kaudellaan". Samaan aikaan Venäjää on demonisoitu tavalla, jota ei nähty edes pahimman kylmän sodan aikana. Jokainen uutinen vahvisti jo valittua tarinaa: Venäjä on paha, Ukraina hyökkäyksen viaton uhri, ja länsi puolustaa "arvoja". Ja kansa uskoo kaiken mikä lehdessä lukee tai uutisissa sanotaan. Harva pysähtyy kysymään: miksi kaikki näyttää niin mustavalkoiselta? 


Kun Yhdysvallat käytti jälleen tuhansia miljardeja "sodan päättämiseen" Irakissa ja Afganistanissa, läntinen maailma katsoi hiljaa ihaillen. Hyväksyen. Kun NATO pommitti Belgradia ilman YK:n mandaatteja, se oli ihana pikkuinen "humanitaarinen interventio". Venäjän puuttuessa rajallaan käynnissä olevaan sekoiluun, se oli "laiton invaasio". Joka piti välittömästi tuomita tai olet Venäjän kätyri ja länsimaisen demokratian vastustaja. Kuka päätti, mikä on laillista? Kuka päätti kuka saa hyökätä, kuka ei?


Tämä ei tarkoita, että Venäjä olisi puhdas pulmunen. Mutta se tarkoittaa, että lännen moraalinen ylemmyys on rakennettu itsekkyydelle valikoivan historian varaan. Silloin moraali ei ole universaalia yhteiseen hyvään pyrkimistä – se on valloitusstrategiaa. Se on kaksinaismoralismia.


Entä NATO sitten? Se ei ole puolustusliitto – se on etupiirien sotakoneisto.


Kun Suomi liittyi Natoon, meille vakuuteltiin, että kyseessä on "turvallisuusyhteisö". Todellisuudessa liityimme sotilaalliseen liittoumaan, joka on vuosikymmenien ajan toiminut Yhdysvaltain geopoliittisena käsivartena. NATO ei puolusta rauhaa – se vie lännen rajaa kohti kilpailijoita aggressiivisesti. Nyt tuo raja kulkee jo läpi Ukrainan, ja se kulkee myös Suomen ja Venäjän halki kuin jäätynyt tulilanka. Joka sulaa tätä tahtia nopeasti. NATO toi sodan uhkan Suomen rajalle välittämättä meidän kansallisista intresseistä.


Mitä lähempänä Venäjän ydintä lännen aseet ovat, sitä herkemmäksi tilanne käy. NATO:n jäsenyys ei poista mitään uhkia – se tuo ne kotiovelle. Turvatakuu on vain termi, jolla yksinkertaiset ihmiset saadaan voitettua omalle puolelle, ei mitään muuta. Ei mitään konkreettista hyvää. Ja Suomi, tuo hiljainen mutta kuuliainen oppilas, suostui vielä rakentamaan tukikohtia ja isäntämaasopimuksia, joista kansa ei saanut edes äänestää.


Vihdoinkin vuonna 2025 valheiden huntu alkaa repeilemään.


Donald Trump on jälleen Valkoisessa talossa. Hän ei esitä hymyilevää "demokratian" suojelijaa, vaan on se mikä hän on - liikemies, joka katsoo tulostaulua. Kun Zelensky vieraili Washingtonissa keväällä 2025, tapaaminen ei ollut hymistelevää teatteria. Se ei ollut lämminhenkinen lässytystuokio – se oli tyly. Trump läksytti Ukrainaa varojen haaskaamisesta, vaati selityksiä ja antoi ymmärtää, että tukihanat suljetaan, ellei "realistisia tavoitteita" aseteta. Myös eurooppalaiset johtajat, Macron ja Scholz, ovat alkaneet puhua rauhan tarpeesta – ei enää sodan "voittamisesta". Vaikkakin hekin ajavat edelleen kaksilla rattailla.


Zelensky on menettänyt osan lännen tuesta ja yhä enemmän myös kansansa luottamuksen. Netti on täynnä videoita, joissa "vapaaehtoisia ylväitä ukrainalaismiehiä" rekrytoidaan sotaväkeen puolustamaan rakasta maataan. Kuka tahansa näitä videoita vilkaiseva näkee mistä todellisuudessa on kysymys. Ukrainassa kuohuu, mutta media keskittyy edelleen maan kuvaamiseen onnelana ja johdon kuvaamiseen sankarina. Tarina pysyy median yhteisesti sopimana hengissä, vaikka totuus on aivan toinen.


Suomikin on mukana tässä tarinassa, vieläpä erittäin vahvasti. Ainakin omasta mielestään. Suomi toistaa kuuliaisesti jokaisen repliikin, jonka Bryssel tai Washington kirjoittaa. Varsinkin ennen Trumpin nousua uudelleen valtaan Suomi oli niin rähmällään Bidenin suuntaan että Brezhnev ja kumppanit olisivat kateellisia. Mutta olemme vain pienen pieni sivuhahmo suuressa näytelmässä. Me luulemme puolustavamme jotain"arvoja", vaikka todellisuudessa puolestamme vain vieraiden valtakeskusten itsekkäitä etuja.


Jokaisen, joka luulee kykenevänsä ymmärtämään yhtään mitään, olisi syytä viimeistään nyt pysähtyä ja kysyä: näkeekö maailman omin silmin – vai median muokkaaman läpeensä käsikirjoitetun tarinan läpi?


Vuosi 2025 ei ole vain geopoliittisen siirtymän vuosi – se on moraalisen rehellisyyden testi. Joko alamme vihdoinkin nähdä maailman sellaisena kuin se on – tai jatkamme piinaavan tuhon tiellä elämistä toisten kirjoittamassa käsikirjoituksessa.