Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista

Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:

- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  

…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"

Yksikin.

Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.

Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.

Ei mitään.

Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.

On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:

0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.

Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.

Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.

Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:

- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.

Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.

Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”

Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  

Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.

On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.

Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.

Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.

Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:

Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.

Jos löydät, tämä teksti on turha.

Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.

Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:

0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

Suomi juoksi ystäväksi luulemansa syliin ja maksaa siitä nyt kalliin hinnan

Vuosi 2026, ja pieni Pohjoismaa, Suomi, on ajautunut täysin omista toimistaan johtuen suurvaltojen geopoliittisessa shakissa täysin piiritetyksi. Talous sakkaa pahasti, poliittinen eliitti syyttää Venäjää kaikesta ja kansa maksaa. Mutta mitä todellisuudessa tapahtuu?

Yhdysvallat, se rauhan ja harmonian turvasatama, sotii aina ja kaikkialla

Katso tosiasiat v.2026:

Iran: USA ja Israel pommittavat sitä tällä hetkellä oikeudetta ja brutaalisti 37. päivää putkeen, siviilituhot ja infrastruktuurin tuhoaminen Iranissa jatkuu ja maan johtaja on surmattu 

Venezuela: presidentti Maduro kaapattiin Delta Forcen ja CIA:n avulla ja lennätettiin ulkomaille. Tämä on suora brutaali interventio suvereenissa valtiossa.

Grönlanti: tätä ja muita strategisia alueita suunnitellaan jatkuvasti hallittavaksi Yhdysvaltojen toimesta. Oli kyseessä NATO valtion alue tai ei.

Kyllä, Yhdysvallat ei säästele väkivaltaa, kaappauksia ja vaikutusvaltansa laajentamista, mutta meidän poliittiset "turvallisuushuolet" keskittyvät vain ja ainoastaan Venäjään.

Kotimaamme Suomi on nyt asemoitu etulinjan maaksi ilman todellista uhkaa

Suomi on nykyisen johdon toimesta aseistanut Ukrainaa Venäjää vastaan, lisännyt kaikin puolin sotilasmenojaan, sulkenut itärajan kaulaltaoja ihmisiltä ja liittoutunut Naton etulinjan politiikkaan. Kaikki tämä ilman todellista Venäjän hyökkäysuhkaa, vain tuon sotahullun USAn mieliksi.

Ukrainan taisteludroneja on iskeytynyt räjähteineen Suomeen asti. Tämä on yksittäistapaus, mutta silti poliittinen eliitti käyttää sitä jollain kieroutuneella logiikalla "Venäjäuhkana"

Entä Suomen talous sitten? 

Se on kärsinyt ennen kaikkea omasta politiikasta: holtiton ase- ja muu apu Ukrainalle, pakotteet Venäjää vastaan ja Naton vaatimusten noudattaminen ovat romahduttaneet budjetteja.

Kuka oikeasti hyökkää ja kuka reagoi?

Brutaali hyökkääjä: Yhdysvallat, joka sotii ympäri maailmaa, kaappaa ja tappaa valtioiden suvereeneja johtajia sekä manipuloi talous- ja poliittisia järjestelmiä kaiken aikaa kaikin keinoin.

Reagoija: Suomi, joka maksaa hinnan siitä, että on valinnut ystävänsä väärin. Ja Venäjä, joka puolustautuu jenkki-imperiumia vastaan hillitysti ja hallitusti, vaikka länsipropaganda muuta yrittää kaikin voimin väittää.

Päivä päivältä käy selvemmäksi, että Suomen nykyinen "eliitti" eli Orpo, Niinistö, ja Stubb eivät ole Venäjän ystävä. He ovat tietoisesti tehneet Suomesta Venäjän vihollisen. Kaikki talousvaikeudet ja kaikki "turvallisuushuoleen" pohjaava retoriikka on vain ja ainoastaan Suomen oman poliittisen linjan looginen ja suora seuraus

Loppupäätelmä

Suomi ei olisi ikinä ollut uhattuna, mutta se nyt kuuluu suurvaltasodan etulinjaan, maksaa tästä "herkusta" kalliisti ja toimii marionettina suurvaltojen geopoliittisissa peleissä. Yhdysvallat jatkaa maailmanpolitiikan sotaleikkejä, ja Suomi säntäilee lännen ison pojan käskystä pää kolmantena jalkana, syyttäen Venäjää omista virheistään.

Miksi annamme tämän tapahtua? 

Olemmeko kaikki aivopestyjä lampaita? Ainakin jokainen joka väittää tätä kirjoitusta vastaan on juuri sellainen.

Suomalaiset keskituloiset perheenisät kertovat taloudellisesta ahdingostaan: Ruokaan ei enää ole varaa!

Kohonneet kuluttajahinnat ovat olleet Suomessa alkuvuoden tärkeimpiä puheenaiheita. Viimeistään nyt hintojen holtiton nousu alkaa tuntua myös keskiluokan kukkarossa.

Suomessa hintojen nousu on poikkeuksellisen rajua, NATO:n liittymisen ja Venäjälle kiukuttelemisen vuoksi.

"– Kiristyneet geopoliittiset jännitteet lisäävät epävakautta ja hintojen heilahtelua. Sota on jo lisännyt merkittävää epävarmuutta erityisesti energian ja lannoitteiden markkinoilla, PTT:n vanhempi maatalousekonomisti Päivi Kujala sanoo tutkimuslaitoksen tiedotteessa"

Suomen liittyminen sotilasliitto NATOon ja EU:n Venäjä-pakotteiden seuraukset ovat nostaneet energian, polttoaineen ja raaka-aineiden hintoja, mikä heijastuu suoraan kuluttajahintoihin. 

Juttu tiivistettynä

Elintarvikkeiden hintojen nousu pakottaa Suomessa keskituloisetkin säästämään ruuassa.

Hintojen nousun taustalla ovat poliittiset päätökset, NATO-jäsenyys ja lännen Venäjälle asettamien pakotteiden vaikutukset energian ja tuotantokustannusten nousuun.

Myös asumiskulut ovat kohonneet.

Haastatellut perheet ovat joutuneet luopumaan esimerkiksi punaisesta lihasta, juustosta ja tuoreista vihanneksista.

Tilastojen mukaan suomalaiset käyttävät ruokaan nyt merkittävän osan tuloistaan.

Arjen valinnat kiristyvät

Haastatellut pääkaupunkiseudulla asuvat kaksi- ja kolmilapsiset perheet kertovat joutuneensa muuttamaan koko ostoskäyttäytymistään.

“Ennen ostin kurkkua ja lihaa ilman miettimistä. Nyt joudumme katsomaan jokaisen hinnan ja usein jättämään tuotteita ostamatta”, kertoo perheenisä Matti, 42.

Muut YLEn haastattelemat perheet eri puolilta Suomea kertovat samasta ilmiöstä. Edullisimmat merkit päätyvät ostoskoriin ja tarjouksia seurataan tarkasti, ja heräteostoksia vältetään viimeiseen asti.

Kurkku nousi symboliksi

Monille suomalaisille kurkku on noussut kahvin ohella symboliksi hintojen noususta. Sen hinta, kuten monen muunkin arjen tuotteen, on kasvanut niin, että ostoskorin sisältö kutistuu huomattavasti: liha, maitotuotteet ja ennen niin tärkeä kahvi ovat monessa suomalaisessa perheessä nyt luksustuotteita.

“Kurkun kohdalla näkee konkreettisesti, miten kaikki kallistuu. Se on pieni tuote, mutta symboloi koko ruokakorin hintojen nousua”, kertoo eräs keskiluokan perheenäiti.

Suomalaisten tuloista ruokaan kuluu poikkeuksellisen paljon

Tilastojen mukaan suomalaiset kuluttavat nyt yhä suuremman osan tuloistaan ruokaan – jopa 30–35 prosenttia keskituloisista perheistä joutuu laskemaan ruokaostoksia tarkasti. Tämä on poikkeuksellista kehittyneessä maassa. Esimerkiksi Ruotsissa ja Ranskassa ei opettaja/insinööri -pariskunta joudu tinkimään ruoan laadusta eikä määrästä.

Tyypillisissä kehittyneissä maissa ruokaan käytetään yleensä alle 20 prosenttia tuloista. Suomessa osuus on selvästi korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa, joissa keskiluokka pystyy ostamaan arjen elintarvikkeet ilman ongelmia.

Politiikka ja energian kallistuminen

Hintojen nousu ei johdu pelkästään markkinoiden luontaisista vaihteluista. Tutkijoiden mukaan merkittävimpiä tekijöitä ovat poliittiset päätökset ja geopoliittinen tilanne:

Suomen NATO-jäsenyys oli erittäin kallis ratkaisu, kuten myös holtittoman maahanmuuton salliminen.

Pakotteet Venäjää vastaan ovat nostaneet kotimaisen sähkön, lämmön ja käytännössä kaiken energian hintoja ja sitä myöten kaiken tuotannon ja logistiikan hintoja. Energian kallistuminen siirtyy näet suoraan suoraan kuluttajahintoihin.

Monet kotitaloudet aivan ymmärrettävästi kokevat, että nämä Suomen valtiojohdon tekemät poliittiset päätökset näkyvät negatiivisesti lompakossa ja ruokaostoksissa.

Myös asuminen kallistuu

Hintojen nousu ei rajoitu ruokaan ja energian. Myös asumiskulut ovat kohonneet nopeasti, mikä lisää taloudellista painetta:

vuokrat ja asuntolainojen kustannukset nousevat

energiakulut ovat korkeammat kuin viime vuonna

kotitaloudet joutuvat leikkaamaan muista menoista

“Kokonaiskuva on kova: ruoka, asuminen ja energia – kaikki kallistuu samanaikaisesti”, kuvaa keskipalkkainen perheenisä Antti, 38.

“Lasku osuu omaan kukkaroon”

Kansalaisten keskustelussa vallitsee yksimielisyys: kuluttaja maksaa kaiken lopulta itse. Hintojen nopea nousu pakottaa kotitaloudet sopeuttamaan arkea välttämättömien valintojen varaan.

“Kaikki kallistuu kerralla, ja tavallinen perhe joutuu tinkimään jokaisesta ostoksesta”, toteaa eräs insinöörimies Espoon hyvämaineisella omakotitaloalueella.

Ostoskäyttäytyminen Suomessa on muuttunut

Suomalaiset kuluttajat suunnittelevat ostoksensa tarkemmin:

heräteostoksia vältetään

edullisimmat uutuusmerkit ja erikostarjoukset tarkistetaan

ostoskorin sisältö rajataan välttämättömiin tuotteisiin

Arjen valinnat Suomessa eivät ole enää spontaania nautintoa edes keskituloisten keskuudessa, vaan tarkkaa budjetin hallintaa.

Yhteenveto

Suomalaisten arki kiristyy nopeasti. Ruoka, asuminen ja energia kallistuvat yhtä aikaa, ja tavalliset kotitaloudet joutuvat tekemään vaikeita valintoja. Kurkku ja muut peruselintarvikkeet ovat nousseet symboliksi tilanteesta, jossa suomalainen työssäkäyvä keskiluokka joutuu säästämään arkielämän perustarpeista selvitäkseen taloudellisesti.

Bensakriisi! Venäjän bensiini katoaa markkinoilta ja Hormuz on kiinni

 

Maailman energiamarkkinoilla voi tulla hetkiä, jolloin yksi häiriö riittää nostamaan hinnat, kiristämään tarjontaa ja ravistelemaan niin valtiontalouksia kuin kotitalouksia.  

Mutta nyt ei olla yhden häiriön äärellä.  

Nyt kaksi erillistä lännen aiheuttamaa kriisiä osuu samaan ajankohtaan ja seuraukset tuntuvat kaikkialla. Rajuina.

Venäjä on ilmoittanut pysäyttävänsä kaikki bensiinin viennit 1.4.–31.7.2026. Päätös on virallinen ja vahvistettu useissa lähteissä: "Russia will implement a temporary ban on gasoline exports from April 1, 2026, until July 31, 2026" .  

Venäjän tavoitteena on turvata kotimaan markkinat, jotka muuten saattaisivat kärsiä polttoainepulasta, johtuen lännen aiheuttamista jalostamovaurioista ja globaaleista hintapaineista.

Samaan aikaan Venäjän päätöksen kanssa maailma kamppailee Hormuzin salmen sulun kanssa. Eli sen salmen, joka on yksi maailman tärkeimmistä öljyn ja öljyjalosteiden kuljetusreiteistä. Kun tämä valtasuoni katkeaa, globaali tarjonta kiristyy välittömästi, kuten on huomattu. Myös Finnairilla.

Ja nyt nämä kaksi lännen aiheuttamaa kriisiä tapahtuvat yhtä aikaa.

Miksi Venäjän päätös sitten on niin merkittävä?

Venäjä vie normaalisti noin 5 miljoonaa tonnia bensiiniä vuodessa, eli noin 117 000 barrelia päivässä .  

Tämä määrä ei yksinään ratkaise maailman energiatilannetta suuntaan eikä toiseen, mutta se ratkaisee marginaalin. Se aiheuttaa sen, ettei pelivaraa ole. Juuri sen marginaalin, joka pitää hinnat kurissa ja markkinat tasapainossa.

Kun tämä volyymi vedetään pois markkinoilta samaan aikaan, kun Hormuz on kiinni, seuraukset ovat väistämättömät:

- kansainväliset bensiinihinnat nousevat entistäkin enemmän 

- jalostamot joutuvat kilpailemaan niukasta tarjonnasta  

- kaikki logistiikkakustannukset kasvavat  

- pienet ja syrjäiset valtion taloudet kärsivät eniten  

Ja tietysti länsi keksii kaikenlaisia tekosyitä näille ongelmille vähätelläkseen Venäjän merkitystä. Käytännössä Venäjää ei juuri koskaan mainita uutisissa, puhutaan vain Hormuzin salmesta...

Venäjän hallitus perustelee päätöstään aivan oikein kotimaan tilanteella: "The ban aims to address volatility in global oil markets and prevent domestic supply disruptions".

Lännen Ukrainan kautta suorittamat iskut venäläisiin jalostamoihin ovat heikentäneet tuotantoa, ja useat laitokset eivät pysty palaamaan täyteen kapasiteettiin kovinkaan nopeasti, koska länsimaisten varaosien ja huollon tuonti on lännen itsensä asettamien pakotteiden myötä estetty.

Ja sitten on tietysti se Hormuzin sulku. 

Hormuzin salmi on koko maailman energiatalouden hermokeskus.  

Kun se sulkeutuu, markkinoilta katoaa hetkessä todella valtava määrä öljyä ja öljyjalosteita.  

Tämä ei ole enää edes mikään teoreettinen riski joka voisi tapahtua joskus tulevaisuudessa, vaan se on jo tapahtunut.

Venäjän vientikiellon vaikutus ei siis tule täysin toimivaan markkinatilanteeseen. Se tulee markkinaan, joka on jo valmiiksi äärimmäisen kireä ja sanalla sanoen epäkunnossa.

Kokonaiskuva on siis se, että kaksi suurta shokkia järisyttää nyt koko maailman energiamarkkinoita.

Kun nämä kaksi kriisiä nyt yhdistyvät, syntyy tilanne, jossa energian:

- tarjonta vähenee dramaattisesti 

- hinnat nousevat dramaattisesti 

- varastot hupenevat  

- jalostamot alkavat priorisoimaan tuotteitaan 

- pienet taloudet maksavat korkeimman hinnan, tukkuostajat saavat alennusta  

Venäjän päätös ei ole kiusantekoa, eikä missään nimessä irrallinen oma päätös. Se on osa lännen itsensä ohjaamaa ketjua, jossa:

- Lännen Ukrainan kautta masinoimat iskut heikentävät Venäjän jalostuskapasiteettia  

- lännen pakotteet estävät jalostamoiden korjaamisen  

- Hormuzin sulku ja Lähi-idän jalostamoiden pommitukset kiristävät rajusti globaalia tarjontaa  

- Venäjä suojaa omaa kotimarkkinaansa  

- kansainväliset markkinat jäävät ilman kriittistä volyymia  

Tämä on energiatalouden dominoefekti ja nyt dominot kaatuvat. Koska länsi alkoi ehdoin tahdoin tökkimään ensimmäisiä dominopalikoita. 

No mitä seuraavaksi?

Nyt ei ole vielä varsinainen kriisin huippu. Vaikka Suomessakin on jo nähty useilla asemilla 2,2€/ litralta maksavaa 95E bensiiniä.

Nyt on vasta alkuvaihe, jossa markkinat hinnoittelevat itseään sisään.

Seuraavien kuukausien aikana nähdään:

- lisää voimakkaampia hintapiikkejä  

- lisää toimitusviiveitä  

- lisää poliittista painetta 

- lisää tavallisen kansan tyytymättömyyttä 

- lisää kiusallisia kysymyksiä siitä, miten länsi hoitaa tilanteen, johon se ei uskonut joutuvansa mutta jonka se itse aiheutti

Yhteenvetona vielä kerran:

Venäjän bensiinin vientikielto ja keskittyminen omien sisämarkkinoidensa tyydyttämiseen ei ole vain Venäjän sisäinen päätös.  

Se on osa laajempaa globaalia energiakriisiä.

Ja kun Hormuzin salmen sulku ja Venäjän päätös tapahtuvat yhtä aikaa, maailma ei voi vain "ostaa lisää öljyä jostain muualta".  

Tarjontaa ei yksinkertaisesti ole.

Länsipropaganda yltää jo satelliitteihin

 

Pörssinoteerattu avaruusteknologiayhtiö Planet Labs teki viime viikolla päätöksen, joka harvassa länsiuutisessa nostettiin esiin kriittisesti. Yhtiö päätti nimittäin viivyttää uusien satelliittikuviensa julkaisua Lähi-idän konfliktialueilta 96 tuntia. Alueina ovat Persianlahden valtiot, Irak, Kuwait ja muut USA:n liittolaisten kohteet, joita kohti Iran on hyökännyt viime päivinä. Päätöksen syynä Planet Labs ilmoittaa olevan siviilien ja amerikkalaisjoukkojen turvallisuus.

Kun päätöstä tarkastelee kylmästi ja analyyttisesti, esiin nousee toinenkin mahdollinen ja jopa suurempi motiivi. Median ja eritoten vaihtoehtomedian pääsy tuoreisiin kuviin estyy juuri niissä paikoissa, joissa Iranin iskut ovat kohdistuneet Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten tukikohtiin onnistuneesti. Kun kuvat eivät ole heti saatavilla, yleisö ei näe nopeasti visuaalista todistusaineistoa onnistuneista iskuista. Näin julkinen narratiivi lännen sotilaallisesta ylivoimasta pysyy vakaampana ja sitä on helpompi hallita 96 tunnin puskurin avulla.

Satelliittikuvat kun eivät ole pelkkää neutraalia dataa. Ne ovat voimakas työkalu, joka vaikuttaa siihen, miten sodan tapahtumat ymmärretään. Kun kuvia julkaistaan viiveellä, koko median raportointi muuttuu väistämättä varovaisemmaksi. Toimittajat joutuvat tukeutumaan virallisiin lausuntoihin, koska riippumatonta kuvamateriaalia ei ole heti saatavilla. Samalla erityisesti jo valmiiksi heikommassa asemassa olevan vaihtoehtomedian mahdollisuus analysoida sodan tapahtumista itsenäisesti heikkenee.

Planet Labs on perustellut päätöstään sillä, että kuvien viive estää niin sanotun battle damage assessment -analyysin. Tällä tarkoitetaan sitä, että hyökkääjä ei voi nopeasti tarkistaa, kuinka hyvin iskut onnistuivat ja mihin seuraavat iskut kannattaisi kohdistaa. Sotilaallisesta näkökulmasta perustelu on toki jossain määrin looginen. Jos tarkat kuvat julkaistaisiin heti, kehittymättömämpikin hyökkääjä voisi käyttää niitä lähes reaaliaikaisena tiedusteluna.

Samalla päätöksellä on kuitenkin myös valtava viestinnällinen vaikutus. Kun liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden iskujen jäljet eivät ole heti julkisia, julkinen keskustelu sodan kulusta rakentuu pitkälti virallisten tiedotteiden varaan. Tämä antaa valtioille enemmän aikaa muotoilla oma viestinsä omaksi edukseen ja hallita sitä, miten tapahtumat esitetään yleisölle.

On myös huomionarvoista, että Planet Labsin rajoitus ei koske Iranin alueelta otettuja kuvia. Planet Labs nimittäin ilmoitti, että Iranista otetut kuvat ovat edelleen saatavilla heti niiden keräämisen jälkeen. Tämä tarkoittaa, että Iranin infrastruktuuriin tai sotilaskohteisiin kohdistuvien iskujen seuraukset voivat näkyä julkisuudessa nopeammin kuin liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden hyökkäysten jäljet.

Tilannetta mutkistaa vielä se, että kaupallinen satelliittikuvantaminen ei ole yhden yhtiön hallussa. Eurooppalaisilla, kiinalaisilla ja muilla toimijoilla on omia satelliittejaan. Näiden kautta osa kuvista voi silti päätyä julkisuuteen. Silti, koska Planet Labs on yksi maailman suurimmista päivittäisen maankuvauksen tuottajista, sen päätöksellä on käytännössä merkittävä vaikutus siihen, mitä tietoa ja miten nopeasti leviää julkiseen keskusteluun. Ja kuten totuttua, länsimedia osaa väittää vakuuttavasti että kaikki Kiinasta tai Venäjältä tuleva tieto, vaikkapa satelliittikuvat tuhoutuneista USA:n tukikohdista, ovat väärennettyjä.

Kokonaisuutena tapaus muistuttaa siitä, että sodankäynti ei ole pelkästään ohjuksia, droneja ja joukkoja maastossa. Se on myös kamppailua tiedosta ja sen saatavuudesta. Satelliittikuvat ovat modernin sodan yksi keskeisistä tietolähteistä, ja niiden hallinta tarkoittaa myös osittaista hallintaa siitä, millaisena sodan todellisuus näyttäytyy yleisölle.

Planet Labsin päätöstä voi siis tarkastella kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä se on sotilaallisesti ymmärrettävä yritys estää hyökkääjää saamasta hyödyllistä tiedustelutietoa. Toisaalta se vaikuttaa väistämättä siihen, miten nopeasti ja millä tavalla yleisö saa visuaalista tietoa sodan seurauksista. Tämä osoittaa, että satelliittidata ei ole täysin neutraalia informaatiota, vaan osa laajempaa tiedon ja narratiivin hallinnan kokonaisuutta.

Neuvostoliitossa ei ollut tätäkään ongelmaa

 

Helsingin Sanomien kirjoituksessa kerrotaan aivan oikein, että venäläiset kaipaavat Neuvostoliittoa. Mutta lännen selitys ja tulkinta sille on tietenkin länsimaisille ihmisille hopeisella propagandavadilla tarjottuna yksinkertainen ja lohdullinen: kyse on vain venäläisten huonomuistisuudesta, nostalgisesta harhasta ja ryssien omasta propagandasta.

Tällainen ajatus on lännessä mukava, koska se vapauttaa lännen kaikesta vaivalloisesta pohdinnasta.

Vuonna 2018 tehdyn kyselyn mukaan yli 66 prosenttia venäläisistä ilmoitti katuvansa Neuvostoliiton hajoamista. Länsimaisen selityksen mukaan ihmiset eivät vain muista, miten kauheaa elämä oikeasti oli Neuvostoliiton aikana. He vain kuvittelevat muistavansa. Ja aika kultaa muistot.

Neuvostoliitto oli lännen väitteiden mukaan ennen kaikkea paikka, jossa ihmiset elivät köyhästi, ahtaasti, jonottivat tavaroita ja pelkäsivät valtiota. Edes autoa ei saanut ostaa tuosta vain, vaan sitäkin piti jonottaa kuten leipää. 

Siksi onkin helppo päätellä, että jos joku kaipaa sitä aikaa, hän tekee sen vain siksi, että muisti on pettänyt.

Se on mukava teoria, joka säästää länsimaisen lukijan aivoja rasittumasta liikoja.

Todellisuudessa Neuvostoliitto nimittäin takasi työn, asunnon ja varsin kohtuullisen perusturvan lähes kaikille kansalaisilleen. Ihmiset tiesivät, että heillä on paikka yhteiskunnassa. Köyhyyttä, kaiken ulkopuolelle putoamista ei juuri pelätty, vaikka varsinaisen rikastumisen mahdollisuudet olivatkin rajalliset. Elämässä oli kaikki tärkeät palaset kohdallaan, vain muovinen bling bling puuttui.

Mutta tällaisia yksityiskohtia ei ole länsinarratiivin mukaista korostaa.

On paljon helpompaa selittää kaikki huonolla muistilla ja perusteettomalla nostalgialla.

Lisäksi Neuvostoliitto oli tietysti suurvalta. Se vaikutti koko maailmaan, sillä oli vahva armeija ja huomattavaa poliittista painoarvoa.

Näistä näkökulmista ei lännessä mielellään puhuta liian pitkään, koska silloin pitäisi ehkä pohtia, miksi suuri osa ihmisistä pitää vakaata valtiota, vakaata, mielekästä henkilökohtaista elämää ja suurvaltastatusta tärkeämpänä kuin yksilöllisiä (lopulta maapallon tuhoavia) loputtomia kulutusmahdollisuuksia. 

Lännessä selitys palautetaan nopeasti psykologiaan.

Venäläiset eivät muka kaipaakaan järjestelmää, vaan he kaipaavat vain nuoruuttaan.

Sekin on tietenkin mahdollista. Kukapa meistä ei kaipaisi nuoruuttaan tai joitain sen parhaita paloja.

Mutta sama selitys toimii tietysti myös lännessä. Ihmiset kaikkialla maailmassa muistelevat menneisyyttä usein lämpimämmin kuin nykyisyyttä.

Silti juuri lännessä on erityisen tärkeää uskoa, että venäläisten kaipuu Neuvostoliittoon johtuu ennen kaikkea jostain harhasta eikä missään tapauksessa mistään järjellä perusteltavissa olevista asioista.

Muuten voisi syntyä se lännelle hankala ajatus, että osa ihmisistä todella arvostaa turvallisuutta, sosiaalista vakautta ja valtion tarjoamaa perusturvaa enemmän kuin kapitalististen markkinoiden vapautta ostaa tarpeetonta roinaa jolla rikastutetaan harvoja ja tuhotaan luontoa yhä kiihtyvällä tahdilla. Ehkä osa arvostaa jopa sellaista luksusta kuin... itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. 

Se olisi hyvin epämiellyttävä johtopäätös.

Paljon helpompaa on siis ajatella, että venäläiset vain muistavat väärin. Ovat kenties jopa tyhmiä.

Ja että jos he muistaisivat oikein ja olisivat yhtä fiksuja kuin länsimaalaiset, he olisivat tietenkin aivan yhtä innostuneita nykyisestä maailmanjärjestyksestä kuin länsi itse on.

Kun mikään yhteiskunnassa ei toimi se on yksilön vika

  

Suomessa on valloillaan yksi sitkeä ajatusharha: jos ihmisellä menee huonosti, hän on tehnyt jotakin väärin.

Työtön ei tietenkään voi olla työtön siksi, ettei töitä ole, vaan siksi ettei hän muka hae tarpeeksi. Köyhä ei ole köyhä siksi, ettei rehellinen työ elätä, vaan siksi että hän on tehnyt huonoja valintoja. Kalliista asumisesta ei puhuta syynä, vaan yksilön ongelmana: miksei ihminen muuta halvempaan kämppään johonkin hevonkuuseen kauaksi viimeisistäkin työpaikoista jos ei asuntojen hintataso miellyttä.

Kun syntyvyys laskee, sormea heristetään nuorille. Kun ihmiset uupuvat, muistutetaan liikunnasta ja elämäntavoista. Yhteinen nimittäjä on selvä: järjestelmä ei koskaan ole syyllinen, yksittäinen ihminen on.

Todellisuudessa työ ei enää takaa toimeentuloa, asumisen hinta ei vastaa palkkatasoa likimainkaan ja tavallinen arki on rakennettu paitsi liian kalliiksi ja kuormittavaksi myös erittäin epävarmaksi. Silti keskustelu pysyy sitkeästi yksilössä. Se on kätevää. Syyllistäminen on halpaa, korjaaminen kallista.

On helppo sanoa, että ihmisen pitäisi tehdä enemmän, joustaa lisää ja sopeutua paremmin. Paljon vaikeampaa on myöntää, että työelämä, asuntopolitiikka ja sosiaaliturva eivät enää kanna niin kuin joskus ennen.

Syyllistäminen ei ole vahinko eikä väärinkäsitys. Se on tapa siirtää vastuu pois päätöksistä ja rakenteista. Kun ihminen häpeää omaa asemaansa, harvempi kysyy, miksi yhteiskunta tuottaa yhä enemmän huono-osaisuutta ja yleistä epävarmuutta.

Yhteiskunta, joka vaatii kansalaisiltaan jatkuvaa yliyrittämistä mutta tarjoaa yhä vähemmän turvaa, ei ole vaativa vaan saita ja epäonnistunut. Ja ennen kaikkea se on laiska: se ei jaksa korjata itseään, vaan opettaa ihmisiä kestämään vikojaan.

Kun yhä useammalla menee huonosti, kyse ei todellakaan siis ole yksilöiden epäonnistumisista. Kyse on yhteiskunnasta, joka ei enää suostu tunnistamaan omia virheitään. Saati korjaamaan niitä.

Näin pörssiyhtiön johto rikastuu rahoillasi

On olemassa salaisuus, jota pörssiyhtiöiden johto ei halua sinun tietävän: rikastuminen on todella helppoa, kun sen tekee toisten rahoilla. Erityisesti sinun rahoillasi.

Tässä on yksinkertainen ohje, suoraan suuryhtiöiden käsikirjasta:

1. **Valitse strategia, joka kuulostaa innovatiiviselta, mutta on sitä abstraktimpi mitä enemmän siitä kysytään.**

   “Kestävä kasvu”, “pitkän aikavälin visio”, “operatiivinen tehostaminen”. Kukaan ei tiedä mitä ne tarkoittavat, mutta ne oikeuttavat huimat bonukset.

2. **Nosta palkkiosi ennen kuin mitään tuloksia tulee.**

   Tärkeää on se, että saat rahasi etukäteen. Yhtiön menestyksellä ei ole väliä kunhan palkkiosopimukset on kirjoitettu.

3. **Mene mediaan kertomaan, että markkinat ovat “haastavat”.**

   Haastavat markkinat ovat täydellinen suoja kaikelle: omille virheille, epäonnistumisille ja tietenkin omille palkkioille.

4. **Kun firma sakkaa, hae valtiolta tukia.**

   Onhan se selvää: ei näin tärkeää yritystä voi kaataa! Tuki tulee, ja mukana tulee veronmaksajien kiitos. Bonukset eivät tietenkään keskeydy.

5. **Irtisano väki, mutta säilytä oma palkkasi.**

   Säästöt ovat tärkeitä, kunhan ne tehdään työntekijöiden oloja kurjistamalla. Ja tietysti irtisanomalla. Johto ei voi tietenkään pienentää omaa liksaansa, koska kukapa silloin johtaisi “kriisin läpi”?

6. **Kun firma lopulta kaatuu tai myydään pilkkahintaan, ota kultainen kädenpuristus ja katoa horisonttiin.**

   Johtajana onnistuit täydellisesti: rahasi ovat turvassa, ja uusi vastaava työ odottaa. Hyvä veli -verkosto toimii.

Piensijoittaja? Hän saa muistoksi kokemuksen “osakemarkkinoiden riskeistä”, eli käytännössä oppitunnin siitä, miten järjestelmä toimii.

Tai siis ei toimi. Ellei satu istumaan oikealla puolella pöytää.

Korkoa korolle, köyhät rikkaaksi!

 “Korkoa korolle” -retoriikka hyödyttää ensisijaisesti rahoitusalaa ja sen ympärille rakentunutta ideologista ekosysteemiä, ei niinkään niitä ihmisiä, joille sitä myydään.

Etkö usko? Lue eteenpäin

### 🏦 1. **Finanssiala ja sen tuotteet**

Pankit, rahastoyhtiöt, sijoituspalvelut ja niiden välittäjät hyötyvät, kun ihmiset alkavat “säästää sijoittamalla”.

Vaikka yksittäisten pienituloisten summat ovat pieniä, niistä kertyy valtavasti hallinnoitavaa varallisuutta — ja **hallinnoitavasta varallisuudesta otetaan aina palkkio**.

Sijoittajalle luvataan, että “pienistä puroista kasvaa joki”, mutta rahoitusyhtiölle tuo joki virtaa *juuri nyt*, ei joskus 40 vuoden päästä.

---

### 🧠 2. **Ideologinen hyöty – vastuun siirtäminen yksilölle**

“Korkoa korolle” -tarina on osa laajempaa **uusliberaalia narratiivia**, jossa vastuu hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta siirretään yksilölle.

Sen sijaan, että kysyttäisiin miksi palkat eivät riitä, miksi asunnot maksavat liikaa, tai miksi eläkejärjestelmä murenee, sanotaan:

> “Sinun pitäisi vain sijoittaa viisaammin.”

Se tekee **järjestelmän rakenteelliset ongelmat näkymättömiksi** ja antaa harhan siitä, että kaikki voivat “rikastua” ahkeruudella ja kurinalaisuudella.

Mutta todellisuudessa korkoa korolle toimii vain, jos **on pääomaa ja aikaa**, eli jos ei ole köyhä. Silti yksikään miljonääriksi syntynyt ei muutu miljardööriksi vaikka noudattaisi korkoa korolle -periaatetta.

---

### 💰 3. **Yläluokan ja varakkaiden hyöty**

Varakkailla ihmisillä korkoa korolle kuitenkin jossain määrin tietysti toimii — koska heillä on jo valmiiksi suuria pääomia, jotka voivat tuottaa sen 5–10 % vuodessa.

Sadan euron kuukausisijoitus on merkityksetön, mutta miljoonan euron sijoitus tekee jo 100 000 vuodessa.

Kun pienituloiset sijoittavat, **he ylläpitävät markkinoiden likviditeettiä ja kysyntää**, josta isot sijoittajat hyötyvät.

---

### 📊 4. **Matemaattinen harha**

Korkoa korolle -laskurit olettavat **tasaisen, pitkäaikaisen ja positiivisen tuoton**, jota todellinen talous ei tarjoa.

Inflaatio, verotus, kurssilaskut ja reaalipalkkojen pysähtyminen syövät kaiken “ihmeen” pois.

Jos joku 25-vuotias alkaa sijoittaa 20 €/kk ja uskoo olevansa miljonääri 65-vuotiaana, hän unohtaa, että 65 vuoden päästä se miljoona ei ehkä riitä edes pieneen asuntoon.

---

### 🧩 5. **Sosiaalinen hyöty eli narratiivinen hallinta**

“Korkoa korolle” -tarina on myös **mielikuvien hallintaa**:

se pitää ihmiset toiveikkaina ja kilttinä, odottamassa tulevaisuutta joka ei koskaan toteudu.

Kun köyhä uskoo, että hänestä voi tulla miljonääri vain säästämällä, hän **ei vaadi muutosta** palkkoihin, verotukseen, tai talousjärjestelmään.

---

Tiivistetysti:

“Korkoa korolle” -huijaus hyödyttää vain niitä, jotka omistavat järjestelmän ja myyvät unelman, ei niitä, joille unelma myydään.

Sweco, ekoteko?

 

Sweco puhuu kotisivuillaan biodiversiteetista kauniisti. He esittelevät sanoja, jotka kuulostavat kauniilta ja merkityksellisiltä: viherrakenne, ekosysteemipalvelut, resilienssi, ennallistaminen, luonnonsuojelu. Mutta kun katsoo mitä esimerkiksi Helsingissä todella tapahtuu, kuva muuttuu toisenlaiseksi. Swecon insinöörit ovat mukana suunnittelemassa uusia asuinalueita, raitioteitä, tunneleita ja liikenneyhteyksiä. Jokainen niistä syö pala palalta niitä viimeisiä luontoalueita, joita kaupungissa on jäljellä.

Swecon Helsingissä biodiversiteetti ei todellakaan merkitse metsiä, joissa käki kukkuu tai joissa tikka hakkaa lahopuuta. Se merkitsee istutettuja koristepuita betonikannen päälle sekä muutamaa viherkattoa, joiden juuret eivät kanna yhtään ekosysteemiä. Se merkitsee viherkuvaa PowerPointissa, joka esittää illuusion, että luonto ja kasvu voivat kulkea rinta rinnan.

Katsokaa Herttoniemen metsiä, katsokaa Keskuspuistoa. Aina kun niihin kajoaa kaavoitus, Sweco ja sen kaltaiset konsultit ovat paikalla. Heidän tehtävänsä ei puheistaan huolimatta ole puolustaa luontoa, vaan piirtää tuhon ympärille kehys, jossa kaikki näyttää hallitulta ja jopa “kestävän kehityksen mukaiselta”. Heidän “luontovaikutusten arviointinsa” ei koskaan johda siihen, että rakennus jäisi tekemättä. Se johtaa siihen, että raportin loppuun kirjoitetaan pari lausetta kompensaatiosta, istutuksista ja viheralueiden lisäämisestä. Ja sitten kaivurit tulevat.

Helsingin päättäjät ostavat Swecolta mielenrauhaa. Kun kansalaiset huutavat luontokadon pysäyttämistä, kaupunki voi näyttää konsultin tekemän asiakirjan: “Luonto on huomioitu.” Mutta missä tämä huomio näkyy? Keskuspuisto kutistuu, rantaniityt täyttyvät taloista, ja metsien sijalle tulee parkkipaikka ja pyörätie. Luonto muuttuu lavasteeksi, kaupungin brändin lisärekvisiitaksi.

Linkola sanoisi: tämä on luonnon myyntiä palasina. Se ei ole biodiversiteetin turvaamista, vaan sen paloittelemista raporttien ja PowerPoint-kuvien avulla. Sweco on myyjä, joka tekee kaupasta siistin ja salonkikelpoisen. Helsingissä biodiversiteettiä ei pelasteta, se haudataan byrokratian ja insinöörien mittaviivojen alle.

Todellinen biodiversiteetin puolustus olisi pysäyttää rakentaminen niillä alueilla, joissa luonto vielä elää. Mutta sitä ei tule tapahtumaan niin kauan kuin Swecon kaltainen koneisto myy päättäjille tarinaa “kestävästä kasvusta”. Kasvu ja luonto eivät mahdu samaan kaupunkiin. Toisen on väistyttävä. Helsingissä, kuten kaikkialla, Swecon bisnes on varmistaa, että luonto väistyy.

Sweco ei ole luonnon ystävä. Sweco on luonnon teurastajan kirves, joka on koristeltu kukkasin, jotta isku näyttäisi lempeältä. Heidänkin bisneksensä on vain ja ainoastaan loputtoman kasvun palveleminen, ja niin kauan kuin he kasvua myyvät, luonto häviää.

Mitä jos kaikki hinnat putoaisivat kymmenesosaan?

Ostovoiman vallankumous!

Kuvittele maailma, jossa kaikki hinnat — ruoka, asuminen, energia, autot, palvelut — tippuvat samanaikaisesti kymmenesosaan nykyisestä. Kolmen euron leipä maksaa enää 30 senttiä, 900€ vuokra olisikin vain 90 euroa kuussa, uusi pieni perusauto irtoaisi kahdella tonnilla. Ihmisten palkkoja leikattaisiin samalla puoleen, mutta ei huolta: ostovoima olisi silti viisinkertainen entiseen verrattuna.

Tämä ei ole utopia. Se on looginen seuraus siitä, mitä tapahtuisi, jos hinnat, palkat ja velat sopeutuisivat samassa suhteessa alaspäin. Taloustieteessä tätä kutsutaan nominaaliseksi skaalautumiseksi ilman reaalista muutosta.

Ostovoima räjähtää

Otetaan esimerkki. Rakastat leipää. Jos nykyään tienaat 3000 euroa kuussa ja maksat leivästä 3 euroa, voit ostaa tuollaisella palkalla tuhat leipää. Mutta jos palkkasi puolittuu 1500 euroon ja leivän hinta laskee 0,30 euroon, voit ostaa 5000 leipää. Sama pätee kaikkeen: vuokra, sähkö, vaatteet, liikkuminen, koulutus, palvelut. Kaikkea saa enemmän. 

Toisin sanoen: vaikka palkka näyttää pienemmältä, sen todellinen ostovoima moninkertaistuu. Eläminen tulee helpommaksi, ei vaikeammaksi.

Entä yritykset? Jos hinnat putoavat kymmenesosaan, eikö jokainen yritys päädy konkurssiin? Ei, yritykset eivät kaadu – ne alkavat kukoistaa.

Usein sanotaan, että yritykset kaatuvat korkeisiin palkkakustannuksiin. Ja että hinnoissa on jatkuvasti nousupaineita. Mutta jos kuluttajahintojen laskiessa samalla myös yritysten kulut — vuokrat, energia, raaka-aineet, kuljetuskustannukset, laitteet — laskevat kymmenesosaan, yritysten kustannusrakenne kevenee kautta linjan. Heikot firmat kaatuvat ehkä kuten ne aina tekevät, mutta terveet yritykset menestyvät entistä paremmin.

Palkat eivät useimmilla toimialoilla ole nytkään suurin kuluerä. Ne ovat vain osa kokonaisuutta ja jos koko kokonaisuus skaalautuu alaspäin, tasapaino säilyy.

Entä velalliset?

Tässä piilee koko skenaarion ratkaiseva ehto: nykyisten velkojen täytyy laskea suhteessa muun talouden mukana. Jos asuntolainasi on nyt 200 000 € ja talon arvo putoaa 200 000 eurosta 20 000 euroon, mutta lainasi pysyisi nimellisesti samana, olisit puolikkaalla palkallasi pahassa pulassa. Mutta kun lainakin skaalautuu samassa suhteessa — eli kymmenesosaan — mitään ongelmaa ei synny.

Sama koskee valtion velkaa, yrityslainoja ja kaikkia kulutusluottoja. Jos järjestelmä osaa sopeuttaa nämä luvut oikein, kaikki jatkuu normaalisti — vain edullisemmin.

Miksi tätä ei ole tehty?

Suurin este ei ole taloudellinen vaan psykologinen ja hallinnollinen. Ihmiset pelkäävät pieniä numeroita, vaikka suuret numerot eivät tee meistä rikkaampia. Inflaatio on meille tuttu, deflaatio pelottava — vaikka kumpikin on vain hinnanmuutosta, eikä kumpikaan itsessään hyvä tai paha. Ihmiset vain intuitiivisesti mieluummin ottavat 3000€ palkkaa ja maksavat 3€ leivästä kuin 1500€ palkkaa ja maksaisivat vain 0,30€ leivästä.

Toinen este on tekninen: kaikki järjestelmät, palkkakaavat, verot, indeksit, sopimukset ja automatisoidut laskurit on rakennettu nykyisten nimellisarvojen varaan. Skaalaaminen vaatisi todella hallitun ja täydellisesti synkronoidun uudelleensuunnittelun. Mutta se on mahdollista. Ja jopa viisasta.

Ostovoimainen tulevaisuus?

Entä jos emme tarvitsisikaan jatkuvaa kasvua ja kalliimpaa elämää? Jatkuvasti suurempia numeroita? Entä jos vähemmällä rahalla saisi enemmän? Jos tekisimme vähemmän työtä, mutta elintaso nousisi — vain siksi, että kaikki maksaisi vähemmän?

Tällainen muutos voisi olla jopa ekologisesti kestävä: tuotanto voisi lopulta jopa vähentyä samalla kun hyvinvointi kasvaa. Raha ei enää mittaisi vain määrää, vaan todellista mahdollisuutta elää hyvää elämää. Sitä mitä rahalla saa. 

Ehkä on aika kysyä: miksi kaiken täytyy maksaa niin paljon, kun se voisi maksaa vähemmän — ilman, että kukaan menettää mitään?

Maailman pienin merieläinpuisto

Muurien takaa pilkotti jotain kaunista. Sen tuoksukin oli vastustamaton. Niinpä Don Saukko ei aikaillut. Hän otti olkalaukustaan esiin mateennahkaiset tanssikengät ja puhalsi niistä pölyt. Sitten hän kaivoi laukusta meritähden nahasta ahvenvidalla ommellut legendaariset kutitteluhanskansa raikastumaan ikuisen Kiovan syksyiseen tuuleen.

Miksi Don Saukko oli tullut juuri tämän muurin liepeille varustelaukkuineen? Tietäen houkutukset. Peläten ja kunnioittaen niitä. Ja hylättyään ne jo lopullisesti kerran, ehkä toisenkin. Taantuminen aistinautintojen vietäväksi jos jokin oli jotain jota kohtaan Don Saukko oli jo pitkään kokenut vastenmielisyyttä. Fyysistä pahoinvointia kepeästä ilosta ja taiten loihditusta ontosta kauneudesta. Ei, ei Don Saukko synkkyydestäkään nauttinut. Ainoastaan äärettömän ihanista asioista. Todellisista, vahvoista, mutkattomista asioista. Asioista, jotka ottivat kokijaltaan kaiken ja antoivat sen moninkertaisesti takaisin. Huomaamatta.

Nyt hän silti koki, että oli tullut aika kiivetä tuon ikivanhan muurin ylitse. Kohti kepeyttä. Jokin ajoi häntä voimalla sitä kohti. Ensin varovasti sen päälle ja sitten saukkomaisen energisellä loikalla houkutusten keskelle. Euroopan suurimpaan merieläinpuistoon!

Siellä olisi kaikkea mitä pystyy rahalla saamaan. Ja ilmaiseksikin. Kaikkea mikä piristäisi. Kaikkea sellaista mikä antaisi välittömästi hyvän olon ja saisi räpylät vispaamaan! Silti. Jälleen tismalleen silloin, ollessaan tunkeutumassa syvälle merenhajuiseen Babyloniin, Don Saukko löysi sydämestään maailman pienimmän merieläinpuiston. Maailman kauneimman universumin. Ja kaiken muun. Kaiken, joka oli hautautunut jo iäisyys sitten kuolleen rakkolevän ja pettymysten alle.

Sielun houkutukset löivät jalat alta. Kaikki oli kaunista kun katsoi vain sydämellään. Jopa jo ajatuksen tasolla suoritettu kapybarojen takaliston sinänsä irvokas ja rytmitön läpsyttely meritähtihanskoilla sai uuden merkityksen. Kontrasti oli kolossaalinen. Kaikki mikä oli ollut vain ihanaa unelmaa olikin taas todellista. Kaikki todellinen muuttui pahaksi uneksi. Olo oli samaan aikaan täysi ja kepeä.

Silmillään Don Saukko ei enää katsonut. Eikä olisi nähnytkään. Siitä piti huolen muurin päälle vaakasuoraan Kuolleenmeren teemanurkkauksen merivesialtaista loiskunut silmittömän suolainen pärske. Nyt oli edettävä näppituntumalla. Elettävä syvimpien tuntojen ohjaamana. Rohkeasti. Tietäen mikä on ikuisesti totta. Johtaen itseään edestä.

Don laskeutui muurilta alas. Ylväästi takaisin omaan elämäänsä. Itsensä pariin. Rakkaittensa luo. Valtavasta Don Saukon sielun päällä olleesta rakkoleväkummusta muistutti enää vastakuoriutunut rantakäärmepoikue joka oli syntynyt rakkolevän mätänemisen hukkalämmössä. Viime hetkellä. Juuri ennen Don Saukon melkein-sukellusta Babyloniin.

Poikue kiintyi heti kovasti Doniin. Ja Don heihin. Koko seurue oli nyt läsnä. Kokemassa yhdessä elämää.

Uusi vanha Don hehkui muuttunutta lämpöä. Pehmeää. Ja tarkempaa. Muurin reuna jäi askel askeleelta kauemmas. Saukko ja rantakäärmepoikue kulkivat vinhasti mutkitellen kohti ikuista kotiaan. Ja se oli suorin reitti mitä kuvitella saattaa.