Näin pörssiyhtiön johto rikastuu rahoillasi

On olemassa salaisuus, jota pörssiyhtiöiden johto ei halua sinun tietävän: rikastuminen on todella helppoa, kun sen tekee toisten rahoilla. Erityisesti sinun rahoillasi.

Tässä on yksinkertainen ohje, suoraan suuryhtiöiden käsikirjasta:

1. **Valitse strategia, joka kuulostaa innovatiiviselta, mutta on sitä abstraktimpi mitä enemmän siitä kysytään.**

   “Kestävä kasvu”, “pitkän aikavälin visio”, “operatiivinen tehostaminen”. Kukaan ei tiedä mitä ne tarkoittavat, mutta ne oikeuttavat huimat bonukset.

2. **Nosta palkkiosi ennen kuin mitään tuloksia tulee.**

   Tärkeää on se, että saat rahasi etukäteen. Yhtiön menestyksellä ei ole väliä kunhan palkkiosopimukset on kirjoitettu.

3. **Mene mediaan kertomaan, että markkinat ovat “haastavat”.**

   Haastavat markkinat ovat täydellinen suoja kaikelle: omille virheille, epäonnistumisille ja tietenkin omille palkkioille.

4. **Kun firma sakkaa, hae valtiolta tukia.**

   Onhan se selvää: ei näin tärkeää yritystä voi kaataa! Tuki tulee, ja mukana tulee veronmaksajien kiitos. Bonukset eivät tietenkään keskeydy.

5. **Irtisano väki, mutta säilytä oma palkkasi.**

   Säästöt ovat tärkeitä, kunhan ne tehdään työntekijöiden oloja kurjistamalla. Ja tietysti irtisanomalla. Johto ei voi tietenkään pienentää omaa liksaansa, koska kukapa silloin johtaisi “kriisin läpi”?

6. **Kun firma lopulta kaatuu tai myydään pilkkahintaan, ota kultainen kädenpuristus ja katoa horisonttiin.**

   Johtajana onnistuit täydellisesti: rahasi ovat turvassa, ja uusi vastaava työ odottaa. Hyvä veli -verkosto toimii.

Piensijoittaja? Hän saa muistoksi kokemuksen “osakemarkkinoiden riskeistä”, eli käytännössä oppitunnin siitä, miten järjestelmä toimii.

Tai siis ei toimi. Ellei satu istumaan oikealla puolella pöytää.

 “Korkoa korolle” -retoriikka hyödyttää ensisijaisesti rahoitusalaa ja sen ympärille rakentunutta ideologista ekosysteemiä, ei niinkään niitä ihmisiä, joille sitä myydään.

Etkö usko? Lue eteenpäin

### 🏦 1. **Finanssiala ja sen tuotteet**

Pankit, rahastoyhtiöt, sijoituspalvelut ja niiden välittäjät hyötyvät, kun ihmiset alkavat “säästää sijoittamalla”.

Vaikka yksittäisten pienituloisten summat ovat pieniä, niistä kertyy valtavasti hallinnoitavaa varallisuutta — ja **hallinnoitavasta varallisuudesta otetaan aina palkkio**.

Sijoittajalle luvataan, että “pienistä puroista kasvaa joki”, mutta rahoitusyhtiölle tuo joki virtaa *juuri nyt*, ei joskus 40 vuoden päästä.

---

### 🧠 2. **Ideologinen hyöty – vastuun siirtäminen yksilölle**

“Korkoa korolle” -tarina on osa laajempaa **uusliberaalia narratiivia**, jossa vastuu hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta siirretään yksilölle.

Sen sijaan, että kysyttäisiin miksi palkat eivät riitä, miksi asunnot maksavat liikaa, tai miksi eläkejärjestelmä murenee, sanotaan:

> “Sinun pitäisi vain sijoittaa viisaammin.”

Se tekee **järjestelmän rakenteelliset ongelmat näkymättömiksi** ja antaa harhan siitä, että kaikki voivat “rikastua” ahkeruudella ja kurinalaisuudella.

Mutta todellisuudessa korkoa korolle toimii vain, jos **on pääomaa ja aikaa**, eli jos ei ole köyhä. Silti yksikään miljonääriksi syntynyt ei muutu miljardööriksi vaikka noudattaisi korkoa korolle -periaatetta.

---

### 💰 3. **Yläluokan ja varakkaiden hyöty**

Varakkailla ihmisillä korkoa korolle kuitenkin jossain määrin tietysti toimii — koska heillä on jo valmiiksi suuria pääomia, jotka voivat tuottaa sen 5–10 % vuodessa.

Sadan euron kuukausisijoitus on merkityksetön, mutta miljoonan euron sijoitus tekee jo 100 000 vuodessa.

Kun pienituloiset sijoittavat, **he ylläpitävät markkinoiden likviditeettiä ja kysyntää**, josta isot sijoittajat hyötyvät.

---

### 📊 4. **Matemaattinen harha**

Korkoa korolle -laskurit olettavat **tasaisen, pitkäaikaisen ja positiivisen tuoton**, jota todellinen talous ei tarjoa.

Inflaatio, verotus, kurssilaskut ja reaalipalkkojen pysähtyminen syövät kaiken “ihmeen” pois.

Jos joku 25-vuotias alkaa sijoittaa 20 €/kk ja uskoo olevansa miljonääri 65-vuotiaana, hän unohtaa, että 65 vuoden päästä se miljoona ei ehkä riitä edes pieneen asuntoon.

---

### 🧩 5. **Sosiaalinen hyöty eli narratiivinen hallinta**

“Korkoa korolle” -tarina on myös **mielikuvien hallintaa**:

se pitää ihmiset toiveikkaina ja kilttinä, odottamassa tulevaisuutta joka ei koskaan toteudu.

Kun köyhä uskoo, että hänestä voi tulla miljonääri vain säästämällä, hän **ei vaadi muutosta** palkkoihin, verotukseen, tai talousjärjestelmään.

---

Tiivistetysti:

“Korkoa korolle” -huijaus hyödyttää vain niitä, jotka omistavat järjestelmän ja myyvät unelman, ei niitä, joille unelma myydään.

Sweco, ekoteko?

 

Sweco puhuu kotisivuillaan biodiversiteetista kauniisti. He esittelevät sanoja, jotka kuulostavat kauniilta ja merkityksellisiltä: viherrakenne, ekosysteemipalvelut, resilienssi, ennallistaminen, luonnonsuojelu. Mutta kun katsoo mitä esimerkiksi Helsingissä todella tapahtuu, kuva muuttuu toisenlaiseksi. Swecon insinöörit ovat mukana suunnittelemassa uusia asuinalueita, raitioteitä, tunneleita ja liikenneyhteyksiä. Jokainen niistä syö pala palalta niitä viimeisiä luontoalueita, joita kaupungissa on jäljellä.

Swecon Helsingissä biodiversiteetti ei todellakaan merkitse metsiä, joissa käki kukkuu tai joissa tikka hakkaa lahopuuta. Se merkitsee istutettuja koristepuita betonikannen päälle sekä muutamaa viherkattoa, joiden juuret eivät kanna yhtään ekosysteemiä. Se merkitsee viherkuvaa PowerPointissa, joka esittää illuusion, että luonto ja kasvu voivat kulkea rinta rinnan.

Katsokaa Herttoniemen metsiä, katsokaa Keskuspuistoa. Aina kun niihin kajoaa kaavoitus, Sweco ja sen kaltaiset konsultit ovat paikalla. Heidän tehtävänsä ei puheistaan huolimatta ole puolustaa luontoa, vaan piirtää tuhon ympärille kehys, jossa kaikki näyttää hallitulta ja jopa “kestävän kehityksen mukaiselta”. Heidän “luontovaikutusten arviointinsa” ei koskaan johda siihen, että rakennus jäisi tekemättä. Se johtaa siihen, että raportin loppuun kirjoitetaan pari lausetta kompensaatiosta, istutuksista ja viheralueiden lisäämisestä. Ja sitten kaivurit tulevat.

Helsingin päättäjät ostavat Swecolta mielenrauhaa. Kun kansalaiset huutavat luontokadon pysäyttämistä, kaupunki voi näyttää konsultin tekemän asiakirjan: “Luonto on huomioitu.” Mutta missä tämä huomio näkyy? Keskuspuisto kutistuu, rantaniityt täyttyvät taloista, ja metsien sijalle tulee parkkipaikka ja pyörätie. Luonto muuttuu lavasteeksi, kaupungin brändin lisärekvisiitaksi.

Linkola sanoisi: tämä on luonnon myyntiä palasina. Se ei ole biodiversiteetin turvaamista, vaan sen paloittelemista raporttien ja PowerPoint-kuvien avulla. Sweco on myyjä, joka tekee kaupasta siistin ja salonkikelpoisen. Helsingissä biodiversiteettiä ei pelasteta, se haudataan byrokratian ja insinöörien mittaviivojen alle.

Todellinen biodiversiteetin puolustus olisi pysäyttää rakentaminen niillä alueilla, joissa luonto vielä elää. Mutta sitä ei tule tapahtumaan niin kauan kuin Swecon kaltainen koneisto myy päättäjille tarinaa “kestävästä kasvusta”. Kasvu ja luonto eivät mahdu samaan kaupunkiin. Toisen on väistyttävä. Helsingissä, kuten kaikkialla, Swecon bisnes on varmistaa, että luonto väistyy.

Sweco ei ole luonnon ystävä. Sweco on luonnon teurastajan kirves, joka on koristeltu kukkasin, jotta isku näyttäisi lempeältä. Heidänkin bisneksensä on vain ja ainoastaan loputtoman kasvun palveleminen, ja niin kauan kuin he kasvua myyvät, luonto häviää.

Mitä jos kaikki hinnat putoaisivat kymmenesosaan?

Ostovoiman vallankumous!

Kuvittele maailma, jossa kaikki hinnat — ruoka, asuminen, energia, autot, palvelut — tippuvat samanaikaisesti kymmenesosaan nykyisestä. Kolmen euron leipä maksaa enää 30 senttiä, 900€ vuokra olisikin vain 90 euroa kuussa, uusi pieni perusauto irtoaisi kahdella tonnilla. Ihmisten palkkoja leikattaisiin samalla puoleen, mutta ei huolta: ostovoima olisi silti viisinkertainen entiseen verrattuna.

Tämä ei ole utopia. Se on looginen seuraus siitä, mitä tapahtuisi, jos hinnat, palkat ja velat sopeutuisivat samassa suhteessa alaspäin. Taloustieteessä tätä kutsutaan nominaaliseksi skaalautumiseksi ilman reaalista muutosta.

Ostovoima räjähtää

Otetaan esimerkki. Rakastat leipää. Jos nykyään tienaat 3000 euroa kuussa ja maksat leivästä 3 euroa, voit ostaa tuollaisella palkalla tuhat leipää. Mutta jos palkkasi puolittuu 1500 euroon ja leivän hinta laskee 0,30 euroon, voit ostaa 5000 leipää. Sama pätee kaikkeen: vuokra, sähkö, vaatteet, liikkuminen, koulutus, palvelut. Kaikkea saa enemmän. 

Toisin sanoen: vaikka palkka näyttää pienemmältä, sen todellinen ostovoima moninkertaistuu. Eläminen tulee helpommaksi, ei vaikeammaksi.

Entä yritykset? Jos hinnat putoavat kymmenesosaan, eikö jokainen yritys päädy konkurssiin? Ei, yritykset eivät kaadu – ne alkavat kukoistaa.

Usein sanotaan, että yritykset kaatuvat korkeisiin palkkakustannuksiin. Ja että hinnoissa on jatkuvasti nousupaineita. Mutta jos kuluttajahintojen laskiessa samalla myös yritysten kulut — vuokrat, energia, raaka-aineet, kuljetuskustannukset, laitteet — laskevat kymmenesosaan, yritysten kustannusrakenne kevenee kautta linjan. Heikot firmat kaatuvat ehkä kuten ne aina tekevät, mutta terveet yritykset menestyvät entistä paremmin.

Palkat eivät useimmilla toimialoilla ole nytkään suurin kuluerä. Ne ovat vain osa kokonaisuutta ja jos koko kokonaisuus skaalautuu alaspäin, tasapaino säilyy.

Entä velalliset?

Tässä piilee koko skenaarion ratkaiseva ehto: nykyisten velkojen täytyy laskea suhteessa muun talouden mukana. Jos asuntolainasi on nyt 200 000 € ja talon arvo putoaa 200 000 eurosta 20 000 euroon, mutta lainasi pysyisi nimellisesti samana, olisit puolikkaalla palkallasi pahassa pulassa. Mutta kun lainakin skaalautuu samassa suhteessa — eli kymmenesosaan — mitään ongelmaa ei synny.

Sama koskee valtion velkaa, yrityslainoja ja kaikkia kulutusluottoja. Jos järjestelmä osaa sopeuttaa nämä luvut oikein, kaikki jatkuu normaalisti — vain edullisemmin.

Miksi tätä ei ole tehty?

Suurin este ei ole taloudellinen vaan psykologinen ja hallinnollinen. Ihmiset pelkäävät pieniä numeroita, vaikka suuret numerot eivät tee meistä rikkaampia. Inflaatio on meille tuttu, deflaatio pelottava — vaikka kumpikin on vain hinnanmuutosta, eikä kumpikaan itsessään hyvä tai paha. Ihmiset vain intuitiivisesti mieluummin ottavat 3000€ palkkaa ja maksavat 3€ leivästä kuin 1500€ palkkaa ja maksaisivat vain 0,30€ leivästä.

Toinen este on tekninen: kaikki järjestelmät, palkkakaavat, verot, indeksit, sopimukset ja automatisoidut laskurit on rakennettu nykyisten nimellisarvojen varaan. Skaalaaminen vaatisi todella hallitun ja täydellisesti synkronoidun uudelleensuunnittelun. Mutta se on mahdollista. Ja jopa viisasta.

Ostovoimainen tulevaisuus?

Entä jos emme tarvitsisikaan jatkuvaa kasvua ja kalliimpaa elämää? Jatkuvasti suurempia numeroita? Entä jos vähemmällä rahalla saisi enemmän? Jos tekisimme vähemmän työtä, mutta elintaso nousisi — vain siksi, että kaikki maksaisi vähemmän?

Tällainen muutos voisi olla jopa ekologisesti kestävä: tuotanto voisi lopulta jopa vähentyä samalla kun hyvinvointi kasvaa. Raha ei enää mittaisi vain määrää, vaan todellista mahdollisuutta elää hyvää elämää. Sitä mitä rahalla saa. 

Ehkä on aika kysyä: miksi kaiken täytyy maksaa niin paljon, kun se voisi maksaa vähemmän — ilman, että kukaan menettää mitään?

Maailman pienin merieläinpuisto

Muurien takaa pilkotti jotain kaunista. Sen tuoksukin oli vastustamaton. Niinpä Don Saukko ei aikaillut. Hän otti olkalaukustaan esiin mateennahkaiset tanssikengät ja puhalsi niistä pölyt. Sitten hän kaivoi laukusta meritähden nahasta ahvenvidalla ommellut legendaariset kutitteluhanskansa raikastumaan ikuisen Kiovan syksyiseen tuuleen.

Miksi Don Saukko oli tullut juuri tämän muurin liepeille varustelaukkuineen? Tietäen houkutukset. Peläten ja kunnioittaen niitä. Ja hylättyään ne jo lopullisesti kerran, ehkä toisenkin. Taantuminen aistinautintojen vietäväksi jos jokin oli jotain jota kohtaan Don Saukko oli jo pitkään kokenut vastenmielisyyttä. Fyysistä pahoinvointia kepeästä ilosta ja taiten loihditusta ontosta kauneudesta. Ei, ei Don Saukko synkkyydestäkään nauttinut. Ainoastaan äärettömän ihanista asioista. Todellisista, vahvoista, mutkattomista asioista. Asioista, jotka ottivat kokijaltaan kaiken ja antoivat sen moninkertaisesti takaisin. Huomaamatta.

Nyt hän silti koki, että oli tullut aika kiivetä tuon ikivanhan muurin ylitse. Kohti kepeyttä. Jokin ajoi häntä voimalla sitä kohti. Ensin varovasti sen päälle ja sitten saukkomaisen energisellä loikalla houkutusten keskelle. Euroopan suurimpaan merieläinpuistoon!

Siellä olisi kaikkea mitä pystyy rahalla saamaan. Ja ilmaiseksikin. Kaikkea mikä piristäisi. Kaikkea sellaista mikä antaisi välittömästi hyvän olon ja saisi räpylät vispaamaan! Silti. Jälleen tismalleen silloin, ollessaan tunkeutumassa syvälle merenhajuiseen Babyloniin, Don Saukko löysi sydämestään maailman pienimmän merieläinpuiston. Maailman kauneimman universumin. Ja kaiken muun. Kaiken, joka oli hautautunut jo iäisyys sitten kuolleen rakkolevän ja pettymysten alle.

Sielun houkutukset löivät jalat alta. Kaikki oli kaunista kun katsoi vain sydämellään. Jopa jo ajatuksen tasolla suoritettu kapybarojen takaliston sinänsä irvokas ja rytmitön läpsyttely meritähtihanskoilla sai uuden merkityksen. Kontrasti oli kolossaalinen. Kaikki mikä oli ollut vain ihanaa unelmaa olikin taas todellista. Kaikki todellinen muuttui pahaksi uneksi. Olo oli samaan aikaan täysi ja kepeä.

Silmillään Don Saukko ei enää katsonut. Eikä olisi nähnytkään. Siitä piti huolen muurin päälle vaakasuoraan Kuolleenmeren teemanurkkauksen merivesialtaista loiskunut silmittömän suolainen pärske. Nyt oli edettävä näppituntumalla. Elettävä syvimpien tuntojen ohjaamana. Rohkeasti. Tietäen mikä on ikuisesti totta. Johtaen itseään edestä.

Don laskeutui muurilta alas. Ylväästi takaisin omaan elämäänsä. Itsensä pariin. Rakkaittensa luo. Valtavasta Don Saukon sielun päällä olleesta rakkoleväkummusta muistutti enää vastakuoriutunut rantakäärmepoikue joka oli syntynyt rakkolevän mätänemisen hukkalämmössä. Viime hetkellä. Juuri ennen Don Saukon melkein-sukellusta Babyloniin.

Poikue kiintyi heti kovasti Doniin. Ja Don heihin. Koko seurue oli nyt läsnä. Kokemassa yhdessä elämää.

Uusi vanha Don hehkui muuttunutta lämpöä. Pehmeää. Ja tarkempaa. Muurin reuna jäi askel askeleelta kauemmas. Saukko ja rantakäärmepoikue kulkivat vinhasti mutkitellen kohti ikuista kotiaan. Ja se oli suorin reitti mitä kuvitella saattaa.