Neuvostoliitossa ei ollut tätäkään ongelmaa

 

Helsingin Sanomien kirjoituksessa kerrotaan aivan oikein, että venäläiset kaipaavat Neuvostoliittoa. Mutta lännen selitys ja tulkinta sille on tietenkin länsimaisille ihmisille hopeisella propagandavadilla tarjottuna yksinkertainen ja lohdullinen: kyse on vain venäläisten huonomuistisuudesta, nostalgisesta harhasta ja ryssien omasta propagandasta.

Tällainen ajatus on lännessä mukava, koska se vapauttaa lännen kaikesta vaivalloisesta pohdinnasta.

Vuonna 2018 tehdyn kyselyn mukaan yli 66 prosenttia venäläisistä ilmoitti katuvansa Neuvostoliiton hajoamista. Länsimaisen selityksen mukaan ihmiset eivät vain muista, miten kauheaa elämä oikeasti oli Neuvostoliiton aikana. He vain kuvittelevat muistavansa. Ja aika kultaa muistot.

Neuvostoliitto oli lännen väitteiden mukaan ennen kaikkea paikka, jossa ihmiset elivät köyhästi, ahtaasti, jonottivat tavaroita ja pelkäsivät valtiota. Edes autoa ei saanut ostaa tuosta vain, vaan sitäkin piti jonottaa kuten leipää. 

Siksi onkin helppo päätellä, että jos joku kaipaa sitä aikaa, hän tekee sen vain siksi, että muisti on pettänyt.

Se on mukava teoria, joka säästää länsimaisen lukijan aivoja rasittumasta liikoja.

Todellisuudessa Neuvostoliitto nimittäin takasi työn, asunnon ja varsin kohtuullisen perusturvan lähes kaikille kansalaisilleen. Ihmiset tiesivät, että heillä on paikka yhteiskunnassa. Köyhyyttä, kaiken ulkopuolelle putoamista ei juuri pelätty, vaikka varsinaisen rikastumisen mahdollisuudet olivatkin rajalliset. Elämässä oli kaikki tärkeät palaset kohdallaan, vain muovinen bling bling puuttui.

Mutta tällaisia yksityiskohtia ei ole länsinarratiivin mukaista korostaa.

On paljon helpompaa selittää kaikki huonolla muistilla ja perusteettomalla nostalgialla.

Lisäksi Neuvostoliitto oli tietysti suurvalta. Se vaikutti koko maailmaan, sillä oli vahva armeija ja huomattavaa poliittista painoarvoa.

Näistä näkökulmista ei lännessä mielellään puhuta liian pitkään, koska silloin pitäisi ehkä pohtia, miksi suuri osa ihmisistä pitää vakaata valtiota, vakaata, mielekästä henkilökohtaista elämää ja suurvaltastatusta tärkeämpänä kuin yksilöllisiä (lopulta maapallon tuhoavia) loputtomia kulutusmahdollisuuksia. 

Lännessä selitys palautetaan nopeasti psykologiaan.

Venäläiset eivät muka kaipaakaan järjestelmää, vaan he kaipaavat vain nuoruuttaan.

Sekin on tietenkin mahdollista. Kukapa meistä ei kaipaisi nuoruuttaan tai joitain sen parhaita paloja.

Mutta sama selitys toimii tietysti myös lännessä. Ihmiset kaikkialla maailmassa muistelevat menneisyyttä usein lämpimämmin kuin nykyisyyttä.

Silti juuri lännessä on erityisen tärkeää uskoa, että venäläisten kaipuu Neuvostoliittoon johtuu ennen kaikkea jostain harhasta eikä missään tapauksessa mistään järjellä perusteltavissa olevista asioista.

Muuten voisi syntyä se lännelle hankala ajatus, että osa ihmisistä todella arvostaa turvallisuutta, sosiaalista vakautta ja valtion tarjoamaa perusturvaa enemmän kuin kapitalististen markkinoiden vapautta ostaa tarpeetonta roinaa jolla rikastutetaan harvoja ja tuhotaan luontoa yhä kiihtyvällä tahdilla. Ehkä osa arvostaa jopa sellaista luksusta kuin... itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. 

Se olisi hyvin epämiellyttävä johtopäätös.

Paljon helpompaa on siis ajatella, että venäläiset vain muistavat väärin. Ovat kenties jopa tyhmiä.

Ja että jos he muistaisivat oikein ja olisivat yhtä fiksuja kuin länsimaalaiset, he olisivat tietenkin aivan yhtä innostuneita nykyisestä maailmanjärjestyksestä kuin länsi itse on.

YYA-sopimus oli suomalaisen valtioviisauden huippukohta

Ei siis missään nimessä mikään häpeätahra, vaan voittava selviytymisstrategia, joka nosti Suomen kirjaimellisesti jaloilleen. Se, että tätä ei enää uskalleta sanoa ääneen, kertoo enemmän nykyisestä henkisestä alamäestä kuin mistään muusta.

YYA:n alussa Suomi oli köyhä, ja lisäksi sodassa runneltu rajavaltio, jonka olemassaolokaan ei ollut itsestäänselvyys. Silti Suomi onnistui mahdottomassa.

Suomi onnistui rakentamaan toimivan teollisuuden, koulutusjärjestelmän, uskottavan puolustuksen ja kokonaisen hyvinvointivaltion ilman, että siitä tuli Neuvostoliiton satelliitti. Tämä menestys ei tapahtunut Yhdysvaltojen, Naton tai "läntisten arvojen" ansiosta, vaan täysin niistä huolimatta. Ja nimenomaan YYA:n luoman aidon vakauden turvin.

Neuvostoliitto ei vaatinut Suomelta kallista ja pakollista jäsenyyttä sotilasliitossa, ei omia tukikohtiasn Suomen rajojen sisälle, ei joukkoja, ei puolustusvoimien asejärjestelmien sitomista Moskovan komentoketjun alaisuuteen. Neuvostoliitto vaati ennen kaikkea vain yhtä asiaa: pysykää erossa meidän vihollistemme sotapeleistä. Olkaa puolueettomia. 

Vastineeksi Suomi sai täyden rauhan, vapaan kaupan, ennustettavan tulevaisuuden ja ennen kaikkea täyden päätösvallan omassa yhteiskunnassaan.

YYA ei vienyt Suomea polvilleen kuten EU, USA ja NATO. Se pakotti Suomen seisomaan omilla jaloillaan.

Vertailun vuoksi katsotaan tätä päivää. Venäjä-pakotteet ovat romahduttaneet Suomen energiahuollon kilpailukyvyn, rampauttaneet viennin ja tuhonneet logistiikan. Itäraja on kiinni, kotimaan kauppa kuollut, kokonaiset alueet ovat taloudellisesti halvaantuneita. 

Nato-jäsenyys ei ole tuonut yhtään uutta tehdasta, yhtään työpaikkaa eikä yhtään megawattia halpaa energiaa. Se on tuonut lähinnä laskuja, velvoitteita ja strategisen rajun alistussuhteen.

Siinä missä YYA piti suurvallan poissa Oy Suomi Ab:n konehuoneesta, Nato ja Yhdysvallat ovat nyt suoraan ohjaamossa. Puolustus perustuu F-35-koneisiin, joiden ohjelmistot, huolto ja käyttöehdot ovat puhtaasti vieraan vallan käsissä. Tiedustelu, pilvipalvelut ja viranomaisdata pyörivät kaikki amerikkalaisilla alustoilla. Tämä ei ole liittolaisuutta, vaan tämä on rakenteellista riippuvuutta.

YYA-aikana Suomi oli puolueeton. Oikeasti puolueeton. Ei moraalisesti poseeraava, vaan käytännössä. Se kävi kauppaa yhtä lailla idän ja lännen kanssa, piti rajat auki joka suuntaan, huolehti omasta puolustuksestaan ja vältti tulemasta eturintaman taistelutantereeksi muiden sodissa. Puolueettomuus ei ollut vain tyhjää arvopuhetta, vaan oikea työkalu joka toimi.

Nyt Suomi on luopunut tästä puolueettomuudestaan ilman, että se on saanut tilalle mitään hyödyllistä. Tilalle on tullut ideologinen huuhaaristiretki, jossa oma talous uhrataan, oma liikkumatila ehdoin tahdoin kavennetaan ja oma turvallisuus sidotaan toisen valtion sisäpoliittisiin mielialoihin. Trumpin paluu, Yhdysvaltojen avoin kiristys ja Euroopan alisteinen asema paljastavat karun totuuden: Suomi vaihtoi YYA:n realismiin perustuneen erinomaisesti toimivan mallin puhtaaseen toiveajatteluun.

Neuvostoliitto oli aika ajoin kova, mutta aina rationaalinen naapuri. Se tiesi mitä halusi ja pysyi siinä. Nykyinen "läntinen arvopohjainen yhteisö" taas myy kiiltokuvamaista moraalia, mutta toimii törkeästi omaa etuaan raa'asti ajaen ja vaihtaa linjaansa vaalien mukaan. Sellainen on huomattavasti vaarallisempi kumppani pienelle valtiolle.

YYA oli kaunis, yksinkertainen ja rehellinen. Se tunnusti maantieteen, voimasuhteet ja Suomen todellisen aseman. Nykyinen linja kieltää ne kaikki ja maksaa siitä (liian kovan) hinnan taloudessa, turvallisuudessa ja itsenäisyydessä.

Kun YYA oli voimassa, Suomi nousi. Kun se hylättiin, Suomi ajettiin polvilleen.

Ja se ei ole sattumaa. Se on reaalipolitiikkaa.

Suomi on kansalaistensa kontrolloinnissa jo pidemmällä kuin DDR ikinä

DDR ei romahtanut siksi, että se valvoi liikaa.

Neuvostoliitto ei hajonnut siksi, että se rekisteröi liikaa.

Ne kaadettiin. Ulkopuolelta, väkisin.

Yhdysvallat mursi ne taloudellisesti, geopoliittisesti ja härskillä informaatiosodalla. Ulkoinen paine teki sen, ei sisäiset syyt. Ja tämä on historiallinen tosiasia, ei mielipide.

Suomella ei ole läheskään niin vahvaa ulkoista painetta tällä hetkellä kaikesta woketuksesta, kaksinaismoralismista ja hyvesignaloinnista huolimatta. Eikä näin ollen myöskään edes tätä tekosyytä kansalaistensa kurjistamiselle. Mutta Suomi on kaatumaisillaan, ihan omasta syystä.

Suomi rakentaa rajua valvontaa ilman mitään pakkoa.

Ilman miehitystä.

Ilman kylmää sotaa.

Ja tekee sen hymyillen.

Vaikka kansalaiset itkevät.

DDR kyllä valvoi ihmisiä.

Suomi valvoo jo heidän eläimiään.

Koirarekisteri.

Tulossa kissarekisteri.

Frettejä unohtamatta. Frettejä!

Seuraamusmaksu jopa 5 000 euroa.

Ei rikoksesta.

Ei vahingosta.

Vaan siitä, että jokin elävä olento puuttuu valtion loputtoman pituisesta tietokannasta.

DDR ei rekisteröinyt koiria valtakunnallisesti.

Edes Neuvostoliitto ei uhannut kansalaisiaan nelinumeroisilla sakoilla rekisteröimättömästä kissasta.

Ne keskittyivät ihmiseen, koska ymmärsivät vallan logiikan.

Suomi on vienyt oman logiikkansa pidemmälle.

Rekisteröimätön koira ei ole koira.

Se on valtion mielestä hallinnollinen loukkaus. 

Pentutehtailu on pelkkä veruke.

Rikollinen kun ei kuitenkaan rekisteröi.

Rikollinen ei tottele.

Rikollinen ei maksa.

Mutta järjestelmä ei kykene hallitsemaan rikollista.

Siksi se hallitsee kuuliaisia.

Siksi se haluaa hallita sinua.

Tämä ei ole poikkeama sosialistisesta ajattelusta.

Tämä on sen puhtain muoto. Jota ei ole nähty missään aiemmin.

Olemassa oleva Kennelliiton rekisteri ei valtiolle kelpaa. Liian itsenäinen. Liian vähän valtion näpeissä.

DDR ei sallinut rinnakkaisia rakenteita.

Suomi ei salli niitä senkään vertaa.

5 000 euroa ei ole sakko.

Se on kurinpalautus.

"Jos olet hoitanut asiasi oikein, ei ole mitään pelättävää."

Tämä ei ole vapaiden ihmisten lause.

Tämä on valvontajärjestelmään sopeutuneiden lampaiden mantra.

DDR tarvitsi ilmiantajia. Silti kissoja ei ilmiannettu.

Suomi tarvitsee rekistereitä. Jotta kissasikin saadaan isoveljen valvovan silmän alle. Niin, ja frettisi, koiran kaveriksi.

Neuvostoliitto ei kadonnut, koska se uskoi järjestykseen.

Se hävisi, hetkeksi, koska sitä vastaan käytiin rajua sotaa kaikilla muilla keinoilla paitsi avoimella sodalla.

Suomella ei ole vihollista pakottamassa tätä kehitystä. Tätä hävitystä.

Ja se tekee sen aivan itse.

Kun valtio rekisteröi lemmikit, se ei suojele eläimiä.

Se harjoittelee vallankäyttöä ilman vastarintaa.

DDR ei ehtinyt näin pitkälle.

Neuvostoliitto ei edes halunnut näin pitkälle.

Suomi ehti. Ja halusi.

Ja kutsuu tätä edistykseksi.

Viisas lukija näkee propagandan läpi

Aina kun suomalaismedioissa kaivetaan esiin Neuvostoliiton loikkareiden tarinoita, kehys on valmiiksi kirjoitettu: me täällä ihanassa lännessä olemme valon ja sivistyksen puolella, siellä kaameassa idässä taas asuu jatkuva pahuus. Historiallisesti kurjat tapahtumat muuttuvat käteväksi nykypropagandaksi.

Yksikään järkevä ihminen ei tietenkään täysin kiistä Gulagin julmuuksia. Niitä ei tarvitse vähätellä. Nykymedia nostaa nämä kertomukset kuitenkin esiin vain silloin, kun halutaan korostaa lännen moraalista ylemmyyttä tai muistuttaa nykyvenäläisille, millaista ”heidän kaltaisillaan” aina muka on ollut.  Historia menettää näin heti teränsä.

Fakta on:

1930-luvun suomalaiset loikkarit eivät menneet rajan yli siksi, että he olisivat olleet tyhmiä. He menivät siksi, että Suomen omat olot 1930-luvulla olivat monelle sietämättömiä.

Lama, oikeistoradikalismin nousu, kotimainen poliittinen vaino ja työttömyys ajoivat ihmisiä pois. Tästä puhutaan nykyjutuissa huomattavan kevyesti tai ei ollenkaan. Sitä peitellään tarkoitushakuisesti.

Lisäksi unohtuu kokonaan se, että lännessäkin oli omat leirinsä, pakkotyöt, kurileirit ja kidutukset. Yhdysvaltojen vankityö, Kanadan internointileirit, Britannian siirtomaaväkivallan historia... mutta näistä ei koskaan kirjoiteta samassa sävyssä kuin idästä. Ja kaikkea idässä tapahtunutta liioitellaan, aina. Lukuihin pistetään surutta nolla tai pari perään, siirrellään pilkkua sekä hypätään kuin huomaamatta kertaluokasta toiseen.

Länsipropaganda toimii aina samalla reseptillä:

1. Valitaan yksi tragedia.

2. Esitetään se niin, että se edustaa kokonaisen kansan tai aatesuunnan ikuisuusluonnetta.

3. Unohdetaan täysin konteksti ja se, mitä samaan aikaan tapahtui ”meidän puolellamme”.

Viisas lukija ei niele tätä.

Hän kyllä näkee, mikä on totta.

Vähän Leninistä, vähän Putinista

 

Kun Lenin aikoinaan nousi valtaan, länsi ei nähnyt hänessä vain vallankumouksellista johtajaa vaan eksistentiaalisen uhan koko sille järjestelmälle, jonka varaan Euroopan imperiumit ja Yhdysvallat olivat rakentaneet maailmanvaltaansa. Bolševikkien lupaus kansainvälisestä vallankumouksesta haastoi itse kapitalistisen järjestyksen. Siksi länsimaat eivät tyytyneet seuraamaan sivusta, vaan lähettivät omia joukkojaan Venäjän sisällissotaan, tukemaan valkoisia ja yrittämään tukahduttaa vallankumouksen jo syntyvaiheessa. Se epäonnistui mutta kaunaa ei unohdettu.

Toisen maailmansodan aikana lännen oli pakko liittoutua Stalinin kanssa, mutta se oli pelkkää pakkosolidaarisuutta natsi-Saksan kukistamiseksi. Heti sodan päätyttyä lännen propaganda käänsi selän eiliselle liittolaiselle. Alkanut kylmä sota oli pohjimmiltaan jatkoa samalle pelolle ja vihalle: länsi ei voinut hyväksyä järjestelmää, joka kyseenalaisti kapitalismin moraalisen ja taloudellisen ylivallan.

Kun Neuvostoliitto lopulta romahti, länsi julisti selkävoittoa. Ei vain poliittista vaan myös ideologista, lopullista sellaista. Muuan Francis Fukuyama, poliittinen filosofi Yhdysvalloista, nousi kylmän sodan päättyessä suureen maineeseen lännessä. Hän esitti niin sanotun "historian lopun teorian", jonka mukaan liberaali demokratia ja kapitalismi muodostivat ihmiskunnan kehityksen lopullisen ja pysyvän päätepisteen. Eli sellaisen ultimaattisen järjestelmän, jonka jälkeen ei enää ole mahdollista tulla vaihtoehtoisia suuria ideologisia projekteja. Fukuyaman mukaan liberalismi oli kuin ihmisen poliittinen luonnontila, johon kaikki kansakunnat lopulta asettuvat, kunhan vanhat vallan muodot ja kulttuuriset esteet väistyvät. Tätä pidettiin todisteena siitä, että länsi oli voittanut pysyvästi: historia oli kulkenut Hegelistä Marxin ja Leninin kautta takaisin vapaaseen markkinatalouteen ja länsimaiseen parlamentarismiin. Tosin juuri tämä käsitys osoittautui fataaliksi virheeksi, kuten nyt tiedämme. Se synnytti ylimielisyyden, jossa länsi kuvitteli voivansa murskata valtiot, repiä rajat ja "viedä demokratiaa" pommikoneillaan minne tahtovat, koska vaihtoehtoa ei enää muka ollut. Nyt, kun maailma on liukumassa moninapaiseksi ja Venäjä sekä Kiina rakentavat rinnakkaisia järjestelmiä, Fukuyaman visio näyttää jälkikäteen enemmän lännen itsepetokselta kuin oikealta tieteelliseltä teorialta. Se näyttäytyy nyt vain julistuksena, joka sokaistui omasta voitonhurmastaan.

Fukuyaman “historian loppu” oli siis vain röyhkeä julistus siitä, että kapitalismi ja liberalismi olisivat viimeinen sana, ja ettei muita vaihtoehtoja saanut tai edes voinut enää olla. Neuvostoliiton romahdus ja Venäjän 1990-luvun kurjuus hyperinflaatioineen, oligarkkien ryöstelyineen ja kansan köyhtymisineen eivät olleet vahinkoja tai venäläisten vika vaan lännen saneleman häirinnän ja myöhemmän “markkinareformin” suora seuraus. Venäjä alistettiin siinä kokeeksi, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei ilman lännen sääntöjä ole olemassa tulevaisuutta. Ei millekään valtiolle. 

Mutta kun Putin nousi valtaan ja alkoi koota maata takaisin raunioista, länsi näki painajaisensa palaavan: Venäjä ei sittenkään pysy polvillaan. Kaikki siitä lähtien, Naton laajentumisesta aina Ukrainan kriisiin, on ollut jatkumoa lännen pyrkimykselle estää Venäjää nousemasta uudelleen itsenäiseksi ja voimakkaaksi.

Länsi ei vastusta Venäjää siksi, että Venäjä olisi sotilaallinen uhka maailmalle tai "demokratialle", vaan siksi että Venäjä kieltäytyy olemasta lännen vasallivaltio. Leninistä Putiniin jatkumo on sama: joka kerta kun Venäjä yrittää määritellä itse oman tiensä, länsi nousee vastaan. Kyse ei ole demokratiasta eikä ihmisoikeuksista. Kyse on vallasta ja siitä, ettei imperiumi siedä haastajaa. Oli se sitten Venäjä, Libya, Irak tai jokin muu valtio, jota länsi on viime vuosikymmeninä mustamaalannut ja pyrkinyt tuhoamaan.