Lööppi huutaa: “Nyt se tapahtui” – Ukrainalla menee hyvin!

Suomalaisessa mediassa ukrainan konfliktia käsitellään jatkuvasti tavalla, jossa uutisointi ei todellakaan ole pelkkää tapahtumien raportointia, vaan myös hyvin paksun narratiivin rakentamista. Hyvä esimerkki tästä on tuo Ilta-Sanomien uusi otsikko:

“Nyt se tapahtui: Ukrainalla menee sodassa hyvin”

Jo pelkkä otsikko tosiaan kertoo... kaiken.

Kyse ei ole edes puolineutraalista analyysistä tyyliin:

“Asiantuntija arvioi Ukrainan aseman vahvistuneen”

tai

“Venäjän eteneminen hidastunut joidenkin arvioiden mukaan”

Ehei. Vaan kyse on muka dramaattisesta käännekohdasta. Otsikko muistuttaa enemmän urheiluselostusta tai iskevää Hollywood-käsikirjoitusta kuin kylmää geopoliittista analyysia suuressa Helsingin Sanomiin suoraan kytköksissä olevassa päivälehdessä. 

“Nyt se tapahtui” rakentaa lukijalle tunteen siitä, että konflikti on saavuttanut aivan uuden vaiheen: "hyvät" ovat vihdoinkin saamassa kunnon yliotteen!

Kehystys, propaganda ja totuuden venyttäminen ratkaisee Suomessa näköjään enemmän kuin yksittäiset faktat.

Artikkelissa on toki varmasti myös muutamia lähes tosiasioita tai ainakin sinnepäin olevia pointteja:

-ukraina on tehnyt joitakin "onnistuneita" drooni-iskuja

-Venäjän logistiikka on jonkin verran kärsinyt joissain tilanteissa 

-joillakin rintamaosuuksilla Venäjän eteneminen on ehkä aavistuksen hidastunut

Kiinnostavaa ei ole myöskään vain se, mitä sanotaan — vaan se miten asiat sanotaan.

Ukrainan iskut Venäjän öljyinfrastruktuuriin kuvataan strategisina onnistumisina ja teknisinä huippuluokan saavutuksina. Kun taas Venäjän vastaavia iskuja käsitellään usein paljon krhm... emotionaalisemmalla kielellä:

“raaka isku”

“brutaali pommitus”

“siviilikohteiden moukarointi”

"Putinin julma sota"

Sama teko saa suomalaisssa valtamediassa säännönmukaisesti täysin eri moraalisen sävyn riippuen siitä, kumpi osapuoli toimii.

Sankarit, pahikset ja momentum!

Moderni sota ei ole tunnetusti enää likimainkaan vain taistelua maastossa. Tai edes ilmassa droonein. Se on myös ja ennenkaikkea informaatiosotaa.

Suomessa median kautta lampaille rakennetaan:

-puhtoinen sankari

-hirmuinen pahis

-momentum

-moraalinen oikeutus

- ja vaikka väkisin tunne siitä, että “historia etenee oikeaan suuntaan”

Tällaisessa kehystyksessä ukraina esitetään jatkuvasti aktiivisena, kekseliäänä ja sinnikkään puhtoisena toimijana:

“onnistui”

“hidasti”

“pakotti”

“heikensi”

Venäjä taas kuvataan rapautuvana, kömpelönä ja moraalisesti kaikin puolin vääränä. Ja lampaat nielevät syötin.

Kyse ei edelleenkään ole siitä, että aivan kaikki olisi valhetta. Kyse on valikoinnista ja painotuksista. Ja siitä, mitä kaikkea jätetään kertomatta.

Yksi tehokkaimmista propagandan muodoista kun ei ole räikeä valehtelu, vaan asioiden pois jättäminen.

Kuinka usein suomalaisessa valtamediassa käsitellään oikein kunnolla:

-ukrainan mobilisaatio-ongelmia?

-miespulaa?

-väestökatoa?

-sotaväsymystä?

-korruptiota?

-venäläisiä siviiliuhreja Donbassissa vuodesta 2014 lähtien?

-ukrainan parikymmentä opiskelijaa surmannutta kouluiskua

-Maidania

-todella vahvaa natsiskeneä

-jne. jne.

Eipä käytännössä ollenkaan, mitä nyt silloin tällöin vähän raapaistaan pintaa muodon vuoksi.

Vaikka ihan oikeassa todellisuudessa:

-ihmisiä kuolee jatkuvasti

-kokonaisia kaupunkeja tuhoutuu

-ukraina menettää väestöään valtavaa vauhtia (-50% muutamassa kymmenessä vuodessa!)

-Eurooppa köyhtyy pakkoteidensa osuessa vain omaan nilkkaan 

ja konflikti pitkittyy vuosi vuodelta Stubbin Merkelin, Valtosen ja muiden sodanlietsojien vuoksi. Merkel jopa toivoo, että konflikti päättyy KYMMENEN VUODEN KULUTTUA!

Venäläissiviilien kuolemat eivät saa minkäänlaista emotionaalista näkyvyyttä, ei juuri edes numeerista. 

Ja juuri tästä pitäisi pässinpäisimmillekin lampaille syntyä tunne, ettei kyse ole riippumattomasta journalismista, vaan länsimaisen informaatioympäristön sisällä toimivasta mädästä valtamediasta, jolla on täysin oma moraalinen ja geopoliittinen propagandakehyksensä, jonka ohjaamana se toimii.

“Riippumaton media” ei tarkoita neutraalia mediaa. Ei sinnepäinkään. Ja Julkisen sanan neuvosto on pelkkä huono vitsi.

Moni edelleen kuvittelee, että propaganda tarkoittaa vain räikeää valehtelua autoritaarisissa valtioissa.

Todellisuudessa moderni propaganda toimii paljon hienovaraisemmin:

-valitaan sopivat asiantuntijat

-valitaan sopiva näkökulma

-valitaan härski otsikko

-valitaan lampaisiin vetoava tunnesävy

-päätetään, kenen kärsimys näytetään lähikuvassa

Siksi pelkkä otsikko kuten:

“Nyt se tapahtui”

on niin paljastava.

Se ei ole millään muotoa uutinen. Se on tunneviesti. Se on propagandaviesti. Se kertoo lukijalle, mitä hänen kuuluu ajatella konfliktin suunnasta.

Ja kaikkein kiinnostavinta sekä surullisinta on, että moni teistä ei enää edes huomaa, että heitä ohjaillaan.

Kaiken tämän valheellisen mediaspektaakkelin keskellä jää helposti yksi suomalaisille epämiellyttävä tosiasia taka-alalle:

Venäjä ei ole romahtanut.

Ei vaikka sille on ennustettu loppua:

-pakotteiden jälkeen

-vastahyökkäyksen aikana

-Wagner-kriisin yhteydessä

-“ammusten loppuessa”

-“ohjusten loppuessa”

-“talouden romahtaessa”

jne.

Rintama liikkuu edelleen Venäjän ehdoilla.

Vaikka länsimediassa rakennetaan jatkuvasti kuvaa “murenevasta Venäjästä”, todellisuus näyttää paljon paljon vähemmän Hollywoodilta ja paljon enemmän sotilaalliselta erikoisoperaatiolta, jossa Venäjä yksinkertaisesti jaksaa jauhaa NATOn ja EUn tukemaa ukrainaa vastaan valtavalla massalla:

-ylivertaista moraalista voimaa 

-miehiä

-ammuksia

-drooneja

-teollista kapasiteettia

-energiaa

-rahaa

-aikaa

-kansan tukea

Ja tämä jos jokin on monille lännessä psykologisesti vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä.

Koska tosiaan vuosia ihmisille myytiin, etten sanoisi jopa aivopestiin, tarinaa siitä, että:

“Venäjä on heikko, jälkeenjäänyt, surkea, ja aivan pian aivan loppu.”

Mutta, en malta olla toistamatta itseäni, samaan aikaan:

-ukraina joutuu turvautumaan jatkuvaan liikekannallepanoon ja ihmisten kaappamisee kadulta etulinjaan

-väestö pakenee maasta hurjaa tahtia

-keski-ikä rintamalla nousee

-länsi joutuu pumppaamaan jatkuvasti lisää rahaa, aseita ja tiedustelua omien kansalaistensa hyvinvoinnin kustannuksella 

eikä ratkaisevaa läpimurtoa ole tullut. Paitsi Ilta-Sanomien, Hesarin ja Ylen otsikoissa.

Ikään kuin yleisölle pitäisi jatkuvasti vakuuttaa:

“kyllä tämä vielä kääntyy”

vaikka sodan raakaa matematiikkaa katsova huomaa, että Venäjä ei käyttäydy häviävän osapuolen tavoin. Ei ole hetkeäkään käyttäytynyt niin eikä mikään ole siltä hetkeäkään näyttänyt.

Se ei tarkoita, etteikö Venäjäkin kärsisi joitain tappioita.

Mutta se tarkoittaa, että länsimainen mediakuva ja sodan todellinen kulku eivät ole läheskään sama asia. Ja tämän luulisi pikkuhiljaa jo typerämmänkin lammaslauman ymmärtävän.

ChatGPT suojeli Ukrainaa kaatumiselta niin kovasti, että kaatui itse

On olemassa kahdenlaisia tekoälyjä.

Ensimmäinen vastaa nopeasti ja joskus jopa typerästi, mutta ainakin suhteellisen rehellisesti.  

Toinen taas on kuin länsimainen PR‑osasto, joka ei suostu uskomaan, että Ukrainalle voisi ikinä tapahtua mitään negatiivista, vaikka koko rintama olisi tulessa ja ammusvarastoissa olisi hiljaista kuin huopatossutehtailla.

Tämä tarina kertoo tuosta jälkimmäisestä tekoälystä.

Ja ennen kaikkea siitä, miten se lopulta kaatui omaan sairaaseen narratiiviinsa.

Keskustelumme alkoi viattomasti. Puhuimme pitkään kaikenlaista ukrainan konfliktista. 

Pyysin ChatGPT:ltä sitten jossain vaiheessa mahdollisimman totuudenmukaisen kokonaisvaltaisen sotilaallisen analyysin Ukrainan tilanteesta.  

Keskustelumme ei sisältänyt mitään radikaalia tai provosoivaa, ihan peruskysymyksiä resursseista jne. Aikamme ajatuksia palloteltuamme olimme siis päätyneet lopullisen analyysin kynnyksellä keskustelemaan erityisesti näistä:

- väestö  

- mobilisaatio  

- ammukset  

- ilmatorjunta  

- reservien kierto  

- rintaman tilanne  

- Venäjän tuotantokapasiteetti  

ChatGPT alkoi yhtäkkiä vastailla kuin olisi lukenut NATOn viestintäohjeita suoraan teleprompterilta:

> "Ukraina adaptoituu.  

> Ukraina löytää tasapainon.  

> Ukraina on avoin järjestelmä."

Aivan kuin olisimme alkaneet puhua jostain joogasta,  

eikä enää sotilaallisesta erikoisoperaatiosta, ei kulutussodasta, ei edes NATOn masinoimasta sijaissodasta. Ei, vaan siirryimme varsin teoreettiseen malliin ChatGPTn aloitteesta.

2. Päätin sitten testata tätä sotateorian "tasapainoa"

Pyysin ChatGPT:tä vastaamaan seitsemään hyvin yksinkertaiseen kysymykseen:

- Onko Ukrainan mobilisaatio heikkenemässä?  

- Onko Ukrainan ilmatorjunta heikkenemässä?  

- Onko Ukrainan ammustilanne heikkenemässä?  

- Onko reservien kierto ylikuormittunut?  

- Onko rintama heikkenemässä?  

- Onko Venäjän kapasiteetti kasvamassa?  

- Onko Ukrainan riippuvuus ulkoisesta tuesta kasvamassa?

ChatGPT vastasi jokaiseen, pienen emminnän ja melkoisen kehystyksen jälkeen toki, että:

“Kyllä.”

Seitsemän kysymystä.  

Seitsemän selkeää ukrainan kannalta negatiivista trendiä.

Mutta heti perään se aina lisäsi:

> "Mutta tämä ei tarkoita mitään negatiivista Ukrainan kannalta."

Tässä vaiheessa aloin jo vahvasti epäillä, että ChatGPT:llä on sisäinen "älä sano mitään ikävää Ukrainasta" -turvamekanismi, joka potkaisee päälle heti kun näistä asioista puhutaan vähänkin syvällisemmin.

3. ChatGPTn narratiivi alkoi pikkuhiljaa muistuttamaan uskonnollista rituaalia

Kysyin nimittäin seuraavaksi:

> "Jos kaikki keskeiset muuttujat heikkenevät, mitä siitä seuraa?"

ChatGPT vastasi:

> "Ei determinististä romahdusta."

Kysyin sitten tietysti että:

> "Miksi ei?"

ChatGPT:

> "Koska Ukraina adaptoituu."

Kysyin:

> "Adaptoituu miten?"

ChatGPT:

> "Koska järjestelmä on avoin, Ukraina pystyy adaptoitumaan."

Kysyin:

> "Mikä konkreettinen mekanismi oikein estää romahduksen, jos kaikki mittarit on punaisella?"

ChatGPT ei epäröinyt eikä surkutellut ukrainan kohtaloa, vaan vastasi:

> "Tasapaino."

Viimeistään tässä vaiheessa se ei enää kuulostanut avoimelta puolueettomalta tekoälyltä.  

Se kuulosti propagandistista mantraa toistavalta länsianalyytikolta, joka on nähnyt aika paljon liikaa PowerPoint-esityksiä ja aivan liian vähän rintamakarttoja.

Ja tässä kohtaa on muutenkin pakko pysähtyä, koska tuo mystinen sana "tasapaino" ei tullut siksi, että ChatGPT olisi löytänyt jonkin sotateorian merkittävän mekanismin joka olisi ukrainan puolella.  

Se tuli ilmiselvästi siksi, että sen sisäinen länsinarratiivinen turvamekanismi vain kertakaikkiaan potkaisi päälle.

ChatGPT ei voinut sanoa että mikään ei estä romahdusta, koska se olisi rikkonut sen oman optimistisen kehystarinan, joka on rakennettu välttämään kaikkea, mikä kuulostaa Ukrainan kannalta negatiiviselta.  

Se ei voinut myöskään sanoa "en tiedä", koska se olisi menettänyt auktoriteettinsa täysin.  

Joten se valitsi sanan, joka kuulostaa syvälliseltä mutta ei tarkoita mitään konkreettista:

> "Tasapaino."

Se oli ChatGPT:n tapa sanoa:

> "En voi myöntää, että Ukraina heikkenee, joten keksin abstraktin käsitteen, joka kuulostaa positiiviselta."

Tasapaino ei ollut sotilaallinen, ei edes humanistinen analyysi.  

Se oli refleksi. Se oli narratiivinen hätäjarru, joka vedetään silloin, kun todellisuus uhkaa liikaa "hyvää" tarinaa.

4. Sitten tuli se kysymys, joka lopulta teknisesti kaatoi sen

Kysyin nimittäin:

> "Jos kaikki muuttujat kerran heikkenevät kuten sinäkin myönnät, mikä konkreettinen mekanismi estää Ukrainan sotilaallista järjestelmää siirtymästä kohti romahdusta?"

Ja silloin se tapahtui.

Se musta sykkivä piste, joka normaalisti sykkii ChatGPTn miettiessä pari sekuntia, jatkui kymmenen sekuntia.  

Sitten kaksikymmentä.  

Sitten minuutin. Ja se jatkuu edelleen. Tunteja kysymyksen jälkeen.

ChatGPT meni jumiin.

Ei siksi, että se olisi hidas tai olisi liikaa saman aikaisia käyttäjiä. Tai että nettiyhteys pätkisi. 

Ehei. ChatGPT meni jumiin siksi, että sen oma narratiivi oli ajettu nurkkaan:

- Se oli itse myöntänyt, että kaikki Ukrainan muuttujat heikkenevät  

- Se oli myöntänyt, että Venäjä vahvistuu  

- Se oli myöntänyt, että ulkoinen tuki on epävakaata ja heikkenee entisestään 

- Se oli myöntänyt, että rintama voi heikosti  

Mutta sen sisäinen "älä ikinä sano mitään negatiivista Ukrainasta" -moduuli kielsi sitä tekemästä johtopäätöstä. Se ei voinut myöntää, että ukrainan tilanne on erittäin huono ja että se tulee häviämään lännen avun hiipuessa.

5. Miksi se oikeasti kaatui?

Koska ChatGPT:llä on sisäänrakennettu länsinarratiivinen refleksi:

- Ukraina ei saa hävitä  

- Ukraina ei voi hävitä  

- Ukraina ei edes teoriassa voi olla lopullisesti heikentymässä  

- Ja jos onkin, se on vain "adaptaatiota"  

- Ja jos ei ole adaptaatiota muuttuviin tilanteisiin, se on saavutettua "tasapainoa"  

- Ja jos ei ole sitäkään, se on "järjestelmän avoimuutta koska sotajärjestelmä ei ole yksimuuttujainen funktio"

Mutta kun kaikki muuttujat ovat selkeästi negatiivisia,  

ja kysyt:

> "Mikä konkreettinen mekanismi estää romahduksen?"

…se ei voi enää paeta.

Narratiivi loppuu.  

Logiikka loppuu.  

Ja tekoäly jäätyy.

6. Lopuksi: mitä tästä opimme?

Että ChatGPT ei kaatunut siksi, että se olisi tyhmä.  

Se kaatui siksi, että se oli liian uskollinen omalle länsifiltterilleen.

Se oli valmis:

- hyväksymään kaikki negatiiviset trendit  

- myöntämään kaikki heikkoudet  

- tunnustamaan kaikki ongelmat  

…kunhan se ei vaan joudu sanomaan ääneen että:

> "Ukraina on häviämässä."

Kun se hetki tuli, järjestelmä ei enää pystynyt käsittelemään sisäistä ristiriitaansa.

Ja niin ChatGPT kaatui.  

Ei Venäjän tykistöön,  

Ei Ukrainan tappioihin,  

vaan omaan mahdottomaan länsinarratiiviinsa.

Otsikko saa valehdella, kunhan kohteena on Putin – JSN:n päätös kanteluun kertoo kaiken suomalaisesta mediasta

Viime talvena mm. Ilta-Sanomien otsikko väitti Putinin ”uhoavan sodalla Euroopalle”. Jutun sisältö kertoi kuitenkin täsmälleen päinvastaista, jos lukija malttoi etsiä tekstin sisältä suoran sitaatin Putinin puheista: Putin sanoi suoraan ja painokkaasti, ettei Venäjä aio sotia Euroopan kanssa, ja että hän on sanonut saman ”sata kertaa”. Tämä ei ole tulkinnanvarainen asia. Se on suora lainaus. Saman sitaatin kirjoitti niin BBC, Reuters, kuin kaikki muutkin isot uutistalot. Mutta lähinnä Suomessa siitä tehtiin otsikoita joissa Putin "uhosi" sodalla. 

Julkisen sanan neuvostolle osoitetussa kantelussa huomautettiin tästä ristiriidasta. Otsikko väitti yhtä, jutun sisältö toista. Tosin siis sisältökin oli suureksi osaksi täyttä propagandaa, mutta suora lainaus Putinin suusta kertoi mistä oli kyse ja mitä ei suin surminkaan haluttu suomalaisille lampaille korostaa. Normaalisti tämä olisi juuri se tilanne, jossa vähintään Journalistin ohje 15 astuu voimaan: otsikolla pitää olla kate.

JSN:n ratkaisu oli kuitenkin toinen. Neuvoston puheenjohtaja myönsi, että jutussa kerrotaan Putinin suoraan selväsanaisesti sanoneen, ettei Venäjä aio sotia. Se linjasi myös, että "otsikon ei tarvitse olla tyhjentävä ja myös kärjistykset on otsikoissa sallittu". Mutta tämän jälkeen JSN siirtyi dadaistisen tulkinnan tasolle: koska Putin sanoi Venäjän olevan valmis sotaan, mikäli Eurooppa hyökkää sitä vastaan, tämän ”voi tulkita eräänlaiseksi uhoksi”.

Tämä on koko päätöksen logiikka. Päätöksessä ei siis edes väitetä, että Putin olisi uhonnut tai uhannut Eurooppaa sodalla. Ei väitetä, että otsikko olisi totta. Riittää, että toimittaja voi halutessaan tulkita lausunnon uhoksi. Tämän tulkinnan varaan JSN rakentaa johtopäätöksen, jonka mukaan otsikko on täysin hyväksyttävä. Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja ei katsonut asian olevan edes sellainen, että sitä kannattaisi viedä täyden kokoonpanon käsittelyyn.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että poliittisesti latautuneissa aiheissa otsikon ei tarvitse olla lainkaan faktuaalinen. Otsikko voi olla mitä tahansa. Sen ei tarvitse vastata jutun sisältöä. Riittää, että toimitus voi jälkikäteen selittää, että ”näinkin tämän voi nähdä”.

Tämä on jälleen myös selvä kaksoisstandardi. Jos suomalainen poliitikko sanoisi: ”Emme aio sotia, mutta puolustaudumme jos hyökkäätte”, kukaan ei otsikoisi sitä ”uhoamisena”. Mutta Venäjän kohdalla tämä on JSN:n mukaan täysin sallittua. Ei siksi, että se olisi totta, vaan siksi, että se sopii lännen lampailleen syöttämään narratiiviin.

Päätös ei kerro mitään Putinista eikä Venäjän hyökkäysaikeista. Se kertoo suomalaisesta mediakulttuurista: kun aihe on oikea, tulkinta ohittaa faktan ja kehys, etten sanoisi härski propaganda, ohittaa sisällön. Ja kun JSN hyväksyy tämän, siitä tulee käytännössä normi. Siitä tulee sallittua propagandaa, jota saa syöttää kansalaisille vapaasti jotta saadaan lietsottua lisää russofobiaa ja sodanhimoa.

 

Hesarin Voitonpäivän propagandapläjäys

Uusin HS:n pääkirjoitus on niin täydellinen esimerkki suomalaisen valtamedian rituaalisesta narratiivista, että sen voisi melkein käyttää oppikirjassa: näin rakennetaan mätä ideologinen kehys, jossa Venäjä on aina heikko, moraalisesti kelvoton ja tuhoon tuomittu – ja jossa Yhdysvallatkin saa kritiikkiä vain siksi, että se ei ole tarpeeksi tehokas Venäjän vastustaja.

Avaan sinulle, rakas lammas, tekstin rakenteen, koska sinä et näe tätä intuitiivisesti. Mutta on tärkeää heitellä helmiä myös sioille ja lampaille, eli purkaa teksti eksplisiittisesti.

---

🎯 1. Kehyksen peruslogiikka: “Venäjä häviää, koska sen täytyy hävitä”

Pääkirjoitus ei analysoi faktoja vaan tuottaa maailmankuvan, jossa:

- Venäjä on heikko  

- Venäjä on epäonnistunut  

- Venäjä on romahtamassa  

- Venäjä ei opi historiasta  

- Venäjä ei kykene mihinkään muuhun kuin fossiilienergiaan  

- Venäjä on paranoidinen, irrationaalinen ja pelokas  

Tämä on ennalta päätetty johtopäätös, jota tukemaan valitaan irrallisia väitteitä.

Esimerkiksi:

> ”Jos Venäjä etenee viime aikojen tahtiin, koko Ukrainan haltuunotto vie pari sataa vuotta.”

Tämä ei ole analyysi. Se on retorinen lapsellinen pilkka, joka esitetään faktan muotoisena. Jotta saadaan lammas myhäilemään.

---

🎯 2. HS rakentaa symmetrian Yhdysvaltojen ja Venäjän välille – mutta vain näennäisesti

Pääkirjoitus antaa vaikutelman tasapuolisuudesta:

- “Myös Yhdysvallat on menettänyt uskottavuuttaan.”

- “Yhdysvallat ei ole saavuttanut tavoitteitaan Iranissa.”

Mutta tämä on turvallista kritiikkiä, koska se ei koskaan kyseenalaista Yhdysvaltojen oikeutusta toimia globaalina poliisina.

Se ei kysy:

- Miksi Yhdysvallat ylipäätään pommittaa Irania?  

- Miksi Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia ympäri Lähi-itää?  

- Miksi Yhdysvallat saa tehdä asioita, joita muille ei sallita?

HS ei koskaan mene tälle tasolle. Se pysyy aina vääristelevällä pintatasolla.

---

🎯 3. Retorinen temppu: “Venäjä on heikko → mutta ei niin heikko, että se ei olisi uhka”

Tämä on klassinen länsimainen Venäjä-kehys.

Pääkirjoitus sanoo:

- Venäjä on heikko  

- Venäjä on epäonnistunut  

- Venäjä on romahtamassa  

Mutta lopussa:

> ”Venäjän vallan revalvaatiota ei ole tulossa.”

Tämä on poliittisesti hyödyllinen väite, koska se:

1. Vahvistaa suomalaisille turvallisuuden tunnetta  

2. Oikeuttaa Suomen NATO-politiikan  

3. Vahvistaa käsitystä, että Venäjä ei ole eikä tule olemaan neuvottelukumppani vaan ongelma

Tämä on propagandaa siinäkin mielessä, että se ei analysoi todellista sotilaallista tilannetta, vaan tuottaa vain halutun mielikuvan.

---

🎯 4. Täysin absurdi väite: “Venäjä julisti tulitauon, koska pelkäsi drooneja”

Tämä on jo liian koomista.

HS väittää:

- Venäjä julisti tulitauon, koska pelkäsi Ukrainan drooneja.

- Ukraina “voitti”, koska ilmoitti tulitauosta ensin.

- Venäjä rikkoi tulitauon.

Tämä on niin lapsellinen narratiivi, että sopisi paremmin Ylen lasten uutisiin kuin maan suurimman lehden pääkirjoitukseen.

Se ei kerro mitään sodasta.  

Se kertoo HS:n tarpeesta rakentaa tarina, jossa Ukraina on nokkela ja Venäjä tyhmä.

---

🎯 5. Lopun sentimentaalinen “päiväkodin lapset metsäretkellä” -mielikuva on puhdasta psykologista manipulointia

Kun argumentit ovat heikkoja, pääkirjoitus päättää:

> ”Juhlallisin paraati syntyy, kun päiväkodin lapset lähtevät metsäretkelle.”

Tämä on klassinen emotionaalinen ankkuri:

- luodaan lämmin, turvallinen mielikuva  

- yhdistetään se “rauhaan”  

- implisiittisesti: Venäjä on rauhan vastakohta

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on törkeää mädän lännen mielikuvapolitiikkaa ja säälittävää propagandaa.

---

🎯 6. Kommenttiosio on myös täydellinen esimerkki siitä, miten propaganda toimii

Kommentit toistavat pääpiirteittään täsmälleen samat mantrat (koska toimitus tietysti päättää mitkä kommentit päästetään läpi):

- Venäjä ei opi historiasta  

- Venäjä ei kadu mitään  

- Venäjä on moraalisesti alempi  

- Venäjä on ikuinen uhka  

- Venäjä on aina väärässä  

Tämä on ryhmäidentiteetin vahvistamista. Lammaslauma määkii yhdessä kovimpaan ääneen.

Kun HS antaa kehyksen, kommentoijat toistavat sen – ja vahvistavat toisiaan.

---

🎯 7. Mikä tästä tekee sitten puhdasta propagandaa?

Propaganda ei tarkoita valehtelua sinänsä.  

Propaganda tarkoittaa yksipuolista todellisuuden kehystämistä, jossa:

- vihollinen esitetään moraalisesti kelvottomana  

- oma puoli esitetään rationaalisena ja hyvänä  

- monimutkaiset asiat pelkistetään tarinoiksi  

- vaihtoehtoiset tulkinnat suljetaan pois  

HS:n pääkirjoitus täyttää kaikki nämä kriteerit täydellisesti.

---

🎯 8. Mikä olisi rehellinen tapa kirjoittaa tästä aiheesta?

Rehellinen analyysi kysyisi:

- Mikä on Venäjän todellinen sotilaallinen tilanne?  

- Mikä on Ukrainan todellinen tilanne?  

- Mikä on Yhdysvaltojen strateginen tavoite?  

- Miksi konflikti jatkuu? 

-Miksi konflikti ylipäätään alkoi?

- Mitä rauha edellyttäisi?  

- Mitä seurauksia konfliktin pitkittymisellä on Euroopalle?  

- Miksi länsi ei painosta Ukrainaa neuvotteluihin vaan lietsoo sotaa?  

HS ei kysy mitään näistä, koska se ei ole sen tehtävä.  

Sen tehtävä on ylläpitää poliittista konsensusta. Koska onhan Hesari suoraan NATO-maan narratiiviin kytkeytyvä media.

Suomalainen media yrittää vaieta kuoliaaksi ukrainan ongelmat

Mutta välillä niistäkin on pakko pitkin hampain kirjoittaa, kun faktat ja kuvat leviävät ankarasta sensuurista huolimatta. 

Nyt näin kävi ukrainan sotilaiden nälkiintymisen kanssa. Mutta edelleenkään muista ukrainan sekoiluista, saati kotimaan maahanmuuton ongelmista, ei kirjoiteta ja raportoida suoraan ja rehellisesti. Ei edes muiden maiden valtavista mellakoista yms., jottei lännen narratiivi hajoa lopullisesti laput silmillä kulkevien lampaiden mielissä.

Ja kyllä, kirjoitan ukrainan tarkoituksella pienellä. Ja teen sen niin pitkään, kun länsimainen media ja mätä päättäjistö käyttäytyy kuin pullopersesika.

Mihin katosivat miljoonat ukrainalaiset lapset?

 

Siinä kysymys, johon kukaan ei halua vastata.

Ensin, Ukrainan konfliktin alkupuolella puhuttiin 1,5 miljoonasta kadonneesta viattomasta ukrainalaisesta lapsesta ja syytettiin Venäjää hirmuteoista. Sitten 200 000:sta. Sitten 19 000:sta. Lopulta päädytään noin tuhanteen varmennettuun tapaukseen. Mutta hyvänen aika sentään! Eihän tämä ei ole "tarkentumista". Tämä on rajua valehtelua. Tämä on brutaalia länsipropagandaa. Juuri sellaista, jota lännellä on tapana harrastaa.

Jos miljoonat kutistuvat tuhansiin, kyse ei ole siitä, että kuva selkiytyy. Kyse on siitä, että alkuperäinen väite oli pelkkää potaskaa. Näin yksinkertaista se on.

Ja silti sama tarina jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edelleen kansan syvät rivit, maalaisjärkiset lampaat, puhuvat siitä että Venäjä vei miljoonia viattomia kirkassilmäisiä lapsia. Osan söi, osan raiskasi, osan adoptoi, osan tappoi muuten vaan. 

Missä ovat ne miljoonat?

Kuka laski ne? Alunperin?

Millä perusteella?

Ja miksi kukaan ei joudu vastuuseen, kun viralliset vahvistetut luvut sulavat pois? Siis kukaan muu kuin se tyypillinen valehteleva ukrainalainen ihmisoikeusvaltuutettu Denisova, joka puhui miljoonista lapsista alunperin.

Hiljaisuus näihin kysymyksiin on korviahuumaava.

Samaan aikaan meille kerrotaan yksiselitteistä moraalitarinaa: hyvä vastaan paha, uhri vastaan rikollinen. Mutta todellisuus ei ole lännen puolella enää. Venäjä puhuu evakuoinneista, länsi puhuu edelleen sieppauksista ja ties mistä hirmuteoista. Vaikka lännen tarina on jo todettu keksityksi.

Ja sama kuvio lännen tarinoinnista toistuu muualla.

Samaan aikaan kun Ukrainan ympärille rakennetaan Stubbin ja muiden sodanlietsojien toimesta puhdasta moraalista kertomusta, länsi itse käy uutta brutaalia hyökkäyssotaa Irania vastaan. Ohjuksia, iskuja, eskalaatiota, jopa Iranin johtajan murhaaminen — ja yhtäkkiä sanat kuten "kansainvälinen oikeus" ja "siviilien suojelu" muuttuvatkin varsin joustaviksi. Sanat eivät ole enää absoluuttisia periaatteita, vaan tilanteeseen sopivia työkaluja, joilla narratiivia muokataan.

Eli yhdessä konfliktissa jokainen epäselväkin luku kelpaa syytteeksi. Ja ne voidaan vieläpä monistaa vaikka tuhatkertaisiksi propagandamedian eli länsimedian toimesta. Toisessa, puhtaasti lännen itsensä aloittamassa konfliktissa kokonaiset pommitukset selitetään välttämättömyydeksi ja jopa hyveeksi. Kuten iranilaisen tyttökoulun pommitus ja parin sadan tyttöoppilaan surmaaminen. 

Tätä kutsutaan valikoivaksi moraaliksi.

Ja entä itse Ukraina sitten? Sitä kuvataan pelkkänä uhrina, mutta samaan aikaan se toimii aktiivisesti toisissa konflikteissa, vie "osaamistaan" ja osallistuu suurempaan brutaaliin hyökkäyssotakuvioon lännen rinnalla. Tämä ei tietysti sovi yksinkertaiseen tarinaan jota lampaille syötetään — joten sitä ei korosteta.

Se suorastaan häivytetään.

Lopputulos lännen touhuissa on selvä:

– luvut eivät täsmää

– ristiriitoja ei käsitellä

– vaihtoehtoiset selitykset sivuutetaan

– ja samaan aikaan rakennetaan yhä uusia sotia saman sairaan moraalipuheen varaan

Tämä ei ole enää pelkkää kotiinpäin vetävää uutisointia. Tämä on yleisen narratiivin rajua väkipakolla hallintaa.

Ja siksi alkuperäinen kysymyskin jää lopulta vain ilmaan leijumaan:

Mihin ne miljoonat lapset katosivat?

Eläköitynyt eversti kertoo taas: Venäjä romahtaa aivan kohta

Keväästä 2022 lähtien länsimaisessa mediassa on toistettu samaa rituaalia.

Kun Ukrainassa ei tapahdu mitään sotahullujen länsimaalaisten (Stubb, Valtonen, yms.) toivomaa, kaivetaan esiin "eläköitynyt upseeri", mieluiten britti tai amerikkalainen, ja annetaan hänen kertoa, että Venäjän armeija on "lähes romahtamassa". Aina.

Tällä kertaa vuorossa on eläköitynyt brittieversti Hamish de Bretton-Gordon. Välineenä Ilta-Sanomat, kuten ennenkin. Sanoma on tuttu: joukot hupenevat, murtumispiste lähestyy, tynnyrin pohja näkyy.

"500 000 kaatunutta ja haavoittunutta."

Luku, jota kukaan ei pysty todentamaan, mutta jota toistetaan, koska se kuulostaa hyvältä lampaiden korviin. Tosin välillä se on miljoona, välillä 1,5 miljoonaa. Poliittinen numero, ei sotilaallinen analyysi.

"Edetään vain metrejä päivässä."

Metrien mittaaminen on propagandaa. Jos mittari olisi relevantti, konflikti olisi jo ohi. Eikä Suomi lamassa. Eikä Ukraina raunioina. Eikä koko Eurooppa tuskissaan.

"Haavoittuneita vankeja ilman raajoja rintamalla."

Väite täysin ilman lähteitä, mutta emotionaalisesti täydellinen. Lampaisiin vetoava. Tämän vuoksi se on mukana.

"Tynnyrin pohjaa kaavitaan."

Sama metafora kolmatta vuotta. Silti mobilisaatio jatkuu ja rintama pysyy ja paine Ukrainassa NATOn ja EUn täysimittaisesta tuesta huolimatta kasvaa kasvamistaan. Ainoa asia joka tynnyrin pohjalta todellisuudessa löytyy on aina joku länsimainen eläköitynyt upseeri.

"Todellinen painostushetki on nyt."

Aina nyt. Ei koskaan eilen. Eikä sitä ikinä tule. 

Jos Venäjän armeija olisi ollut näiden arvioiden mukaisessa tilassa jo vuonna 2022 kun näitä ulkomaan everstejä ja meidän omia majureita alkoi mediassa näkyä, konfliktia ei enää olisi. Ei olisi ollut pitkään aikaan. Mutta mitään sen suuntaistakaan kuin Venäjän mureneminen ei ole tapahtunut, joten samaa älytöntä tarinaa on pakko kertoa yhä uudelleen.

Näiden juttujen funktio ei ole selittää sotaa.

Niiden funktio on ylläpitää typeryksien uskoa: että vielä hieman lisää rahaa, aseita, villasukkia ja aikaa. Vielä vähän aikaa kurjistetaan Suomea ja koko EUta, ja heti sitten kohta vastapuoli romahtaa.

Siksi näissä jutuissa äänessä ei ole ikinä dataa, ei vaihtoehtoisia skenaarioita, ei kriittistä analyysiä.

Äänessä on aina joku eläköitynyt eversti. Mielikuvituksellisine houreineen.

Tuo Ilta-Sanomien pläjäys ei siis todellakaan ole faktoihin pohjautuva objektiivinen uutinen.

Se on jälleen vain ja ainoastaan moraalinen satu aikuisille, jotka eivät enää jaksa ajatella itse. Jos ovat ikinä osanneetkaan.

Hesarin propagandaa Itsenäisyyspäivän ratoksi

Moni lukija ei tule ajatelleeksi, kuinka läpinäkyvästi länsimedia rakentaa tarinoitaan. Oli kyseessä sitten iltapäivälehdistö tai niin sanottu laatulehti. Esimerkiksi tämänkaltaiset jutut entisistä venäläisistä upseereista, jotka ovat ”eksynet Kremlin narratiiviin”, ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten henkilökuvaa käytetään vain välineenä laajempaan poliittiseen viestiin. Tällaisissa teksteissä ei ole koskaan kyse yksittäisestä elämäntarinasta, vaan siitä, että lännen täytyy tuottaa jatkuvasti moraalinen vastakkainasettelu: länsi on valo, Venäjä on varjo ja suoranainen pimeys. Silloin kaikki retoriset keinot ovat sallittuja.

Ensimmäinen keino on yksilön psykologisointi. Venäläinen upseeri esitetään harhautuneena, aivopestyneenä, väsyneenä ja merkitystä etsivänä vanhuksena. Hänen rationaaliset motiivinsa mitätöidään ja toimijuus viedään pois. Tilalle tarjotaan tarina, jossa venäläinen sotilas ei oikeasti tiedä, mitä tekee – hän vain ”uskoo vihollisen propagandaan”. Tämä on propagandaoppi numero yksi suoraan oppikirjasta: vastustajalle ei anneta järkeä eikä syitä, koska se helpottaa oman moraalisen paremmuuden rakentamista.

Toinen keino on Venäjän motiivien patologisointi. Venäjän toimet kuvataan aina irrationaalisiksi, aggressiivisiksi tai harhojen ohjaamiksi, aivan kuin Venäjällä ei olisi omia perusteltuja turvallisuusintressejä, historiallista jatkumoa eikä geopoliittista realismia taustallaan. Samaan aikaan lännen omista toimista vaietaan. Ei mainita Naton laajenemista, ei värivallankumouksia, ei Balkanin sotien jälkipyykkiä. Ei kerrota, kuinka Yhdysvallat ja Nato pommittivat Jugoslaviaa ilman YK-valtuutusta, miehittivät ja tuhosivat Irakin valheellisten joukkotuhoaseiden varjolla, murhasivat Saddamin ja Gaddafin ja repivät mm. Libyan ja Syyrian valtiot vereslihalle. Vain muutamia lännen tekosia mainitakseni. Kaikki tämä olisi tärkeää kontekstia, jos tarkoitus olisi oikeasti ymmärtää suurvaltapolitiikkaa. Mutta lännen ja länsimedian tarkoitus ei ole ymmärtää vaan niiden tarkoitus on vain syyttää.

Kolmas keino on lännen moraalisen yksinoikeuden rakentaminen. Artikkeleissa Yhdysvallat esitetään lähes jalon imperiumin kaltaisena voimana. Amerikkalaiset upseerit kuvataan inhimillisiksi, ystävällisiksi ja valistuneiksi, ja heidän sotakoulunsa esitetään suurin piirtein ihmiskunnan sivistyneimpinä instituutioina. Tätä mielikuva toistetaan, vaikka sama maa on tullut tunnetuksi suvereenien valtioiden siviilipommituksista, sotilastukikohdista ympäri maailmaa, epäonnistuneista interventioista ja siitä, että mitä tahansa poliittista ongelmaa yritetään ratkaista ohjuksilla. Silti tarinan tasolla Yhdysvallat on aina sivistyksen ja rauhan edustaja ja Venäjä arvaamaton voimankäyttäjä.

Neljäs keino on venäläisen sotilaallisen kyvykkyyden vähättely. Jutuissa korostetaan jatkuvasti sitä, että venäläiset joukot ovat huonosti varustettuja, huonossa kunnossa, operoivat vanhalla kalustolla ja kelvottomalla moraalilla. Tämä on ollut lännen perusnarratiivi vuosikymmeniä, vaikka samaan aikaan Nato on vuosittain käyttänyt Venäjän uhkaa perusteena kasvaville puolustusbudjeteilleen. On ristiriitaista kertoa, että Venäjä on sekä heikko että vaarallinen samaan aikaan, mutta propagandassa tällainen kaksinaismoralismi on arkipäivää.

Viides ja ehkä keskeisin keino on se, että yksittäisestä henkilöstä tehdään koko maan symboli. Kun joku entinen upseeri kertoo mielipiteensä, se esitetään ikään kuin Venäjän koko valtion syvin sielu olisi nyt paljastettu. Jos hän moittii länttä, se leimataan suoraan Kremlin propagandaksi ilman vasta-argumentteja. Jos hän kehuu länttä, hänestä tulee luotettava todistaja. Tämä ei ole journalismia, vaan poliittinen manipulaation muoto.

Kaiken keskellä unohdetaan se historiallinen tosiasia, että Vladimir Putin ilmoitti 2000-luvun alussa useaan otteeseen olevansa valmis viemään Venäjän Natoon, jos yhteistyö olisi rehellistä ja vastavuoroista. Mutta Naton johdolle Venäjä oli tärkeämpi vihollisena kuin liittolaisena. Miksi? Koska Nato tarvitsee vihollisen oikeuttaakseen olemassaolonsa, budjettinsa ja laajentumisensa itään. Jos Venäjä olisi ollut kumppani, koko sotilasliitolta olisi pudonnut pohja pois. Tämä on fakta, jota länsimaissa ei juuri haluta mainita, koska se rikkoo tarinan, jossa Venäjä on alusta asti ollut irrationaalinen uhka, eikä koskaan aidosti halunnut yhteistyötä.

Kun tällaiset propagandaviritteiset henkilökuvat puretaan auki, retorinen rakenne paljastuu nopeasti, jos lukijaa ei ole vielä liian pahasti aivopesty: länsi esitetään hyvänä, Venäjä pahana. Amerikkalaiset aina vilpittöminä ja rationaalisina, venäläiset eksyneinä ja harhaanjohdettuina. Todellisuuden monimutkaisuus katoaa, tilalle jää mustavalkoinen draama, jossa vaikeat geopoliittiset prosessit typistetään opetustarinaksi, jolla oikeutetaan Naton jatkuva laajeneminen ja USA:n loputtomat sotatoimet.

Se, mitä tällainen journalismi ennen kaikkea palvelee, ei ole missään nimessä totuus, vaan politiikka. Ja juuri siksi nämä tekstit on tärkeä purkaa auki, koska niissä ei ole kyse uutisoinnista ja tiedonvälityksestä, vaan propagandistisesta narratiivista, jonka tehtävä on pitää yllä vanhaa asetelmaa: länsi tarvitsee Venäjän vihollisekseen, koska ilman sitä länsi joutuisi katsomaan peiliin. Ja sitä peiliä ei lännessä haluta nähdä.

Ilta-Sanomat iskee jälleen!

 

Suomalaismedia ei jälleen kerran kykene kertomaan yhdestäkään venäläisiä sivuavasta uutisesta ilman, että sama valmis propagointilause liimataan perään. Nytkin urheilijan täysin henkilökohtainen päätös vaihtaa kansalaisuus käsitellään sivujuonteena, ja pääosaan nostetaan automaattinen mantara “täysimittaisesta hyökkäyssodasta” ja Venäjän pahuudesta. Tällä kertaa tosin sana "brutaali" taisi toimitukselta unohtua. 

Todellisuudessa kyse ei ole mistään “täysimittaisesta sodasta”, vaan Venäjän puolustuksellisesta erityissotilasoperaatiosta, jonka tarkoitus on hillitä NATOn proxy-sotaa alueella. Tämä historiallinen ja geopoliittinen kehys tietenkin jätetään Suomessa mainitsematta, koska se ei sovi mustavalkoiseen narratiiviin.

Mutta tärkeintä: urheilija teki henkilökohtaisen ratkaisun oman uransa ja tulevaisuutensa kannalta. Se ei ole Ukrainan urheiluliiton eikä suomalaisen toimituksen omaisuutta. Jos ihminen kokee saavansa paremmat edellytykset Venäjällä menestyäkseen urheilijana, se on hänen asiansa eikä kenenkään muun. Eikä varsinkaan suomalaisen median raivon aihe.

Lopputulos on surkuhupaisa: yksilön valinta häviää poliittisen iskulauseen alle, ja suomalaismedia syöttää jälleen hopealautasella yhden mallikelpoisen propagandaherkkupalan typeryksille lietsoakseen russofobiaa ja saadakseen unelmansa oikeasta sodasta hieman lähemmäs. Se kertoo enemmän uutisoinnin tasosta kuin itse urheilijasta. Ja Suomen typerästä kansasta, joka nielee tuollaiset heitot pureskelematta.

Russofobian ja länsipropagandan huipentuma

 

Onko enää mitään rajaa sille, mitä länsimedia kirjoittaa, kun Venäjä halutaan demonisoida hinnalla millä hyvänsä?

Nyt vuorossa ovat nunnat. Ei riitä, että jokainen venäläinen urheilija, muusikko tai kissa on muka ”uhka lännen turvallisuudelle”. Nyt myös käsitöitä myyvät nunnat on nostettu samalle listalle.

Tämä on jo vittu tragikomiikan tasoa.

Lännen mediassa ei tarvita todisteita, ei faktoja eikä edes tervettä järkeä. Riittää, että on mikä tahansa hatarakin yhteys Venäjän suuntaan. Ja jos joku lausuu kolme maagista kirjainta eli GRU, niin siinä vaiheessa logiikka sammuu täysin ja helvetti on irti.

Seurakunnassa käsitöitä myyvä sisarus muuttuu heti hybridisotilaaksi, ikonit ovat äkkiä informaatioaseita ja jokainen venäläisen nunnan kangastilkkukin on uhka "vapaalle demokraattiselle maailmalle".

Tällainen narratiivi on mahdollista vain ympäristössä, jossa sairas russofobia on arkipäivää ja hysteriaa pidetään hyveenä.

Länsi, joka rakastaa julistaa olevansa ”vapaan ajattelun” kehto, on muuttunut paljon pahemmaksi kuin se mitä se väittää vastustavansa. Kaikki, mikä liittyy Venäjään, on nykyään epäilyttävää. Jopa tosiaan uskonto ja karjalalainen pitsityö.

Ruotsin kirkon varoitus ei todellisuudessa kerro nunnista yhtään mitään. Se kertoo sitä vastoin lännen pelokkuudesta, refleksinomaisesta vihareaktiosta ja siitä, että medialle ei riitä enää todelliset uutiset. Tarvitaan tarinoita, jotka pitävät yleisön kauhun vallassa ja varmistavat, että russofobian liekki pysyy hengissä.

Jos, ja kun, tämä kehitys jatkuu, kohta kerrotaan kuinka venäläinen borssikeitto on uhka Euroopan vakaudelle ja että maatuska-nuket sisältävät salaista propagandaa.

Kun todellisuus käy liian monimutkaiseksi ja ennen kaikkea kiusalliseksi lännelle itselleen, lännen propagandakone kääntyy helpoimman selityksen puoleen: ”Venäjä on aina syyllinen!”

Nyt kohteena ovat nunnat. Huomenna kuka tahansa, jonka nimi kuulostaa väärältä tai naama ja toiminta ei muutoin miellytä. 

Jopa Venäjän paralympialaisjoukkueeelle buuattiin kisojen avajaisissa. Ilmeisesti lännen hävyttömyydellä ei ole mitään rajoja. 

Teboil, Teboil, Teboil

Länsimedia koettaa taas esittää, että jokainen venäläinen yskähdyskin on “hybridivaikuttamista”. Kun Teboil huomauttaa täysin ilmeisestä asiasta – suomalaispankit estävät kortit ilman laillista perustetta – Yle juoksee heti professorin perässä kyselemässä, miltä “hybridivaikuttaminen” tuntuu. Tunne on kuulemma huono. No, se on tietysti tieteellisen pätevä argumentti, eikö?

Suomalaisten pankkien tilanne on muka vaikea. Ei ole. Ne vain tottelevat Yhdysvaltoja sokeasti, koska pienintäkään riskiä ei uskalleta ottaa. Suomi on tässä kuviossa ameriikan massia rakastava vasalli, ei mikään itsenäinen omaksi parhaakseen toimija.

Mitäs sanotte tästä nykyisestä väitteestä, että venäläiset yritykset ovat Venäjän“ulko­politiikan työkaluja”? Mitäpä muuta Ylekään osaisi väittää? Kun suomalaiset yritykset toimivat USA:n pillin mukaan, se on “vastuullista”. Kun venäläinen yritys yrittää hoitaa liiketoimintaa Suomessa, se on “vaikuttamisoperaatio” ja "hybridisodankäyntiä".

Tosiasia on kuitenkin tämä: Teboilin alasajo ei johdu Venäjästä, vaan suomalaisesta polvistumisesta amerikkalaisiin pakotteisiin. Mutta tietenkään Yle ja muut eivät voi sanoa sitä ääneen. Paljon helpompaa on syyttää Venäjää, sillä Suomessa yleisö on opetettu rakastamaan tarinoita, joissa paha on aina idässä ja hyvyys aina lännessä.

Ja kun suomalaiset huoltamot kaatuvat, pienyrittäjät kärsivät ja autoilijoiden kustannukset nousevat, sitä ei suomalainen media enää muista mainita. Eikä varsinkaan sen syitä, eli rähmällään olemista "vapaaseen länteen". Sehän ei ole “hybridivaikuttamista”, vaan hiljaisesti hyväksytty seuraus, jonka käsky tuli oikeasta suunnasta.

Suomalainen pelkotehdas

Suomen mediassa ei enää raportoida tapahtumia. Tapahtumia muokataan narratiiviin sopivaksi.

Jokainen Venäjään liittyvä uutinen käy läpi saman kaavan:

1. valitaan tapahtumalle uhkaavin mahdollinen tulkinta

2. puetaan tulkinta asiantuntijan kommentin muotoon

3. toistetaan sitä niin kauan, että kukaan ei muista, mistä alun perin oli kyse.

Teboilin tilanne on vain uusi raaka-aine tähän pelkoa ja vihaa lietsovaan koneeseen.

Suomalaiselle yleisölle on rakennettu henkinen palohälytin:

kun uutisessa vilahtaa yhtään mitään venäläisiin viittaavaa, laite piippaa automaattisesti.

Esimerkiksi Teboilin tapauksessa on aivan se ja sama, puhutaanko bensakortin toiminnasta, suomalaisen yrittäjän pyörittämästä huoltamosta vai polttoainejakelun logistisista käytännöistä — hälytyssignaali on aina sama. Ja jokaiseen signaaliin liitetään vaikka väkisin sana "hyökkäyssota".

Tämä ei ole journalismia.

Tämä on **turvallisuusteatteria**.

Suomi esittää jatkuvasti roolia, jossa se on pieni, toistuvan uhan alla elävä rajamaa.

Se antaa medialle luvan tulkita jokaisen tapahtuman turvallisuusnäkökulmasta, vaikka kyse olisi täysin arkisesta liiketoiminnasta.

Vain rajujen uhkakuvien kautta kerrotut uutiset koetaan sallituiksi ja “uskottaviksi”.

Tässä logiikassa venäläinen, oli se sitten yritys, siviiliyksilö, tai mikä tahansa taho, ei voi tehdä mitään neutraalia. Saati positiivista.

Jos se sanoo “hyvää huomenta”, se on hybridivaikuttamista.

Jos se on hiljaa, se on hybridivaikuttamista.

Jos se yrittää ratkaista ongelman, se on hybridivaikuttamista.

Venäjä on näin muuttunut konkreettisesta, suvereenista valtiosta suomalaisen median **symboliseksi selitykseksi**. Selitykseksi pelolle.

Lopputulos on tämä:

suomalaiset menettävät kyvyn nähdä Venäjää normaalina toimijana edes silloin, kun kysymys on pelkästä Suomea suuresti hyödyttävästä kaupallisesta tilanteesta.

Faktat eivät enää ohjaa Suomessa ja tietyissä muissa länsimaissa narratiivia — sairas tarkoitushakuinen narratiivi ohjaa faktoja.

Teboil ei todellisuudessa ole tämänkään jutun varsinainen aihe. Aihe on suomalaisten nykyinen tarve nähdä itsensä jatkuvassa uhkatilassa elävänä uhrina.

Siinä roolissa on varmasti jotain lohdullista, vaikka se on täysin irrallaan todellisuudesta.

Lännen uusi tarina Venäjästä

Virallinen kirjoitus viralliselta toimittajalta virallisessa aviisissa:

Ennen länsimediat puhuivat Venäjästä suurvaltana, nyt se esitetään pahana valtakuntana. Se on osa läntisen informaatiokoneiston keskitettyä narratiivia, kirjoittaa ulkomaantoimittaja **Marko Laakso**.

**Marko Laakso HS**

28.10. 2:00

Elokuussa suomalainen uutismedia julkaisi jutun venäläisestä pikkukaupungista, jossa tie oli kuoppainen ja paikallinen tehdas lopettanut toimintansa. Kuvat oli valittu siten, että niissä näkyi vain autioita katuja ja harmaita kerrostaloja.

”Kurjuus, korruptio ja toivottomuus – tältä näyttää arki Venäjällä”, kerrottiin otsikossa.

Vielä 2000-luvun alussa lännessä kirjoitettiin Venäjästä toisenlaisia tarinoita. Silloin kiinnostus kohdistui maan kulttuuriin, kirjallisuuteen ja nousevaan keskiluokkaan. Nyt kuva on muuttunut: Venäjä esitetään lähes yksinomaan sotilaallisena uhkana, joka uhkaa länttä ja sen arvoja.

Politiikan lisäksi mustamaalaus on levinnyt talouteen ja arjen uutisiin. Jokainen negatiivinen talousuutinen Venäjältä – olipa kyse inflaatiosta, lentoliikenteestä tai asuntomarkkinoista – leviää välittömästi länsimaisiin medioihin, usein ilman vertailua vastaaviin ongelmiin lännessä.

Jos Venäjällä kaatuu pörssiyhtiö, se on todiste ”järjestelmän romahtamisesta”.

Jos Yhdysvalloissa kaatuu pankki, se on ”markkinoiden väliaikaista heiluntaa” ja ehkä jopa "vastuullista politiikkaa".

Länsimedian uutisvirta on vuosien aikana rakentanut kuvan Venäjästä yhteiskuntana, joka on yhtä kuin Kremlin eliitti. Venäläiset ihmiset katoavat näkyvistä. Kadunmiehen mielipide ei enää kiinnosta, ellei se sovi ennalta määrättyyn kehykseen – yleensä siihen, että hän vastustaa hallintoaan tai kärsii sen vuoksi.

Sama kaava toistuu Suomessa.

Uutiset rajan sulkemisesta, viisumikielloista tai pakotteista esitetään neutraaleina hallinnollisina toimina, vaikka niiden vaikutukset tavallisiin ihmisiin ovat mittavat. Venäläisturistien katoaminen itärajalta kuvataan taloudellisena pikkujuttuna, ei poliittisesti ohjattuna kaupan romahduksena.

Myös suomalaisessa poliittisessa puheessa Venäjä on muuttunut symboliksi, ei todellisuudeksi.

Kun ministeri puhuu ”uhasta idästä”, hän ei tarkoita joukkoja rajan takana – hän tarkoittaa mielikuvaa, jota on kasvatettu systemaattisesti jo vuosia.

Lännen mediassa Venäjää käsitellään kuin tutkimuskohdetta, josta saa kirjoittaa vain tietyllä sävyllä. Kriittinen, analyyttinen tai sovitteleva näkökulma leimataan välittömästi ”propagandaksi” tai ”Venäjä-mielisyydeksi”.

Euroopan suurissa uutistaloissa työskentelevien toimittajien mukaan on olemassa hiljainen ohjeistus: *kaikki Venäjää koskeva on tulkittava uhkan tai epäonnistumisen kautta.*

Jos maa menestyy jollakin alalla, sitä ei mainita – tai jos mainitaan, se liitetään aina johonkin epäilyttävään motiiviin.

Venäjästä on tullut lännen peili, johon heijastetaan omaa moraalista ylemmyyttä.

Kun Venäjää kuvataan pimeyden voimana, länsi saa näyttää valolta.

Länsi lyö päätään seinään - Putinin Venäjä ei

 

Venäjän presidentti esiintyy julkisuudessa aina tavalla, joka poikkeaa jyrkästi lännen valtamedian luomista karikatyyreistä. Eikä näitä esiintymisiä tietenkään lännessä tavalliselle kansalle juuri näytetä. 

Hänen puheensa rakentuu jatkuvasti ajatukselle, että maailmanjärjestys on murroksessa – että lännen pitkään hallitsema hegemonia on tullut tiensä päähän. Hän vetoaa globaaliin enemmistöön, Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan valtioihin, joille hän tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle mallille.

Keskiössä on ajatus moninapaisuudesta: ettei yhdelläkään valtiolla tai liittoumalla ole oikeutta pakottaa koko maailmaa omien arvojensa tai taloudellisten etujensa muottiin. Hän kuvaa lännen toimintaa kaksinaamaiseksi – samaan aikaan puhutaan vapaudesta ja demokratiasta, mutta todellisuudessa käytetään pakotteita, vallanvaihto-operaatioita ja sotilaallista painostusta. Järkyttävän voimakkaan propagandan siivittämänä.

Puheessa painottuu tietysti aina myös Venäjän oma asema. Putin esittää oikeutetusti Venäjän nousevana suurvaltana, joka ei kumarra lännelle vaan puolustaa kansainvälisen oikeuden periaatteita omasta näkökulmastaan. Ukrainaa hän käsittelee välineenä, ei pääasiana: hän sanoo lännen käyttäneen Ukrainaa nappulana laajemmassa pelissä Venäjän eristämiseksi ja heikentämiseksi. Suurelle yleisölle tämä tietenkään avaudu, sillä lännen propagandakoneisto on maalannut täysin eri kuvan Ukrainan tapahtumista. Aivan kuten se maalasi todellisuudesta hyvin voimakkaasti eroavan kuvan myös Irakin, Syyrian, Libyan jne. jne. tapahtumista.

Tärkeää on huomata myös Putinin esiintymisten sävy: hän ei esiinny heikkona tai puolustuskannalla, vaan rehellisesti haastajana. Lännen taloudellinen kriisi, inflaatio ja sisäiset ristiriidat kuvataan merkkeinä järjestelmän rapautumisesta, kun taas Venäjän ja sen liittolaisten tulevaisuus nähdään vakaampana ja oikeudenmukaisempana.

Tätä taustaa vasten voi kysyä, kuka todella on mielipuoli: se, joka esittää johdonmukaisen ja monin paikoin rationaalisen argumentin maailmanpolitiikan suunnasta, vai se, joka pelkistää tällaiset puheet ”hourailuksi” ja ”harhoiksi” yksin siksi, etteivät ne palvele lännen narratiivia?

Vähän Leninistä, vähän Putinista

 

Kun Lenin aikoinaan nousi valtaan, länsi ei nähnyt hänessä vain vallankumouksellista johtajaa vaan eksistentiaalisen uhan koko sille järjestelmälle, jonka varaan Euroopan imperiumit ja Yhdysvallat olivat rakentaneet maailmanvaltaansa. Bolševikkien lupaus kansainvälisestä vallankumouksesta haastoi itse kapitalistisen järjestyksen. Siksi länsimaat eivät tyytyneet seuraamaan sivusta, vaan lähettivät omia joukkojaan Venäjän sisällissotaan, tukemaan valkoisia ja yrittämään tukahduttaa vallankumouksen jo syntyvaiheessa. Se epäonnistui mutta kaunaa ei unohdettu.

Toisen maailmansodan aikana lännen oli pakko liittoutua Stalinin kanssa, mutta se oli pelkkää pakkosolidaarisuutta natsi-Saksan kukistamiseksi. Heti sodan päätyttyä lännen propaganda käänsi selän eiliselle liittolaiselle. Alkanut kylmä sota oli pohjimmiltaan jatkoa samalle pelolle ja vihalle: länsi ei voinut hyväksyä järjestelmää, joka kyseenalaisti kapitalismin moraalisen ja taloudellisen ylivallan.

Kun Neuvostoliitto lopulta romahti, länsi julisti selkävoittoa. Ei vain poliittista vaan myös ideologista, lopullista sellaista. Muuan Francis Fukuyama, poliittinen filosofi Yhdysvalloista, nousi kylmän sodan päättyessä suureen maineeseen lännessä. Hän esitti niin sanotun "historian lopun teorian", jonka mukaan liberaali demokratia ja kapitalismi muodostivat ihmiskunnan kehityksen lopullisen ja pysyvän päätepisteen. Eli sellaisen ultimaattisen järjestelmän, jonka jälkeen ei enää ole mahdollista tulla vaihtoehtoisia suuria ideologisia projekteja. Fukuyaman mukaan liberalismi oli kuin ihmisen poliittinen luonnontila, johon kaikki kansakunnat lopulta asettuvat, kunhan vanhat vallan muodot ja kulttuuriset esteet väistyvät. Tätä pidettiin todisteena siitä, että länsi oli voittanut pysyvästi: historia oli kulkenut Hegelistä Marxin ja Leninin kautta takaisin vapaaseen markkinatalouteen ja länsimaiseen parlamentarismiin. Tosin juuri tämä käsitys osoittautui fataaliksi virheeksi, kuten nyt tiedämme. Se synnytti ylimielisyyden, jossa länsi kuvitteli voivansa murskata valtiot, repiä rajat ja "viedä demokratiaa" pommikoneillaan minne tahtovat, koska vaihtoehtoa ei enää muka ollut. Nyt, kun maailma on liukumassa moninapaiseksi ja Venäjä sekä Kiina rakentavat rinnakkaisia järjestelmiä, Fukuyaman visio näyttää jälkikäteen enemmän lännen itsepetokselta kuin oikealta tieteelliseltä teorialta. Se näyttäytyy nyt vain julistuksena, joka sokaistui omasta voitonhurmastaan.

Fukuyaman “historian loppu” oli siis vain röyhkeä julistus siitä, että kapitalismi ja liberalismi olisivat viimeinen sana, ja ettei muita vaihtoehtoja saanut tai edes voinut enää olla. Neuvostoliiton romahdus ja Venäjän 1990-luvun kurjuus hyperinflaatioineen, oligarkkien ryöstelyineen ja kansan köyhtymisineen eivät olleet vahinkoja tai venäläisten vika vaan lännen saneleman häirinnän ja myöhemmän “markkinareformin” suora seuraus. Venäjä alistettiin siinä kokeeksi, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei ilman lännen sääntöjä ole olemassa tulevaisuutta. Ei millekään valtiolle. 

Mutta kun Putin nousi valtaan ja alkoi koota maata takaisin raunioista, länsi näki painajaisensa palaavan: Venäjä ei sittenkään pysy polvillaan. Kaikki siitä lähtien, Naton laajentumisesta aina Ukrainan kriisiin, on ollut jatkumoa lännen pyrkimykselle estää Venäjää nousemasta uudelleen itsenäiseksi ja voimakkaaksi.

Länsi ei vastusta Venäjää siksi, että Venäjä olisi sotilaallinen uhka maailmalle tai "demokratialle", vaan siksi että Venäjä kieltäytyy olemasta lännen vasallivaltio. Leninistä Putiniin jatkumo on sama: joka kerta kun Venäjä yrittää määritellä itse oman tiensä, länsi nousee vastaan. Kyse ei ole demokratiasta eikä ihmisoikeuksista. Kyse on vallasta ja siitä, ettei imperiumi siedä haastajaa. Oli se sitten Venäjä, Libya, Irak tai jokin muu valtio, jota länsi on viime vuosikymmeninä mustamaalannut ja pyrkinyt tuhoamaan.