Kun Lenin aikoinaan nousi valtaan, länsi ei nähnyt hänessä vain vallankumouksellista johtajaa vaan eksistentiaalisen uhan koko sille järjestelmälle, jonka varaan Euroopan imperiumit ja Yhdysvallat olivat rakentaneet maailmanvaltaansa. Bolševikkien lupaus kansainvälisestä vallankumouksesta haastoi itse kapitalistisen järjestyksen. Siksi länsimaat eivät tyytyneet seuraamaan sivusta, vaan lähettivät omia joukkojaan Venäjän sisällissotaan, tukemaan valkoisia ja yrittämään tukahduttaa vallankumouksen jo syntyvaiheessa. Se epäonnistui mutta kaunaa ei unohdettu.
Toisen maailmansodan aikana lännen oli pakko liittoutua Stalinin kanssa, mutta se oli pelkkää pakkosolidaarisuutta natsi-Saksan kukistamiseksi. Heti sodan päätyttyä lännen propaganda käänsi selän eiliselle liittolaiselle. Alkanut kylmä sota oli pohjimmiltaan jatkoa samalle pelolle ja vihalle: länsi ei voinut hyväksyä järjestelmää, joka kyseenalaisti kapitalismin moraalisen ja taloudellisen ylivallan.
Kun Neuvostoliitto lopulta romahti, länsi julisti selkävoittoa. Ei vain poliittista vaan myös ideologista, lopullista sellaista. Muuan Francis Fukuyama, poliittinen filosofi Yhdysvalloista, nousi kylmän sodan päättyessä suureen maineeseen lännessä. Hän esitti niin sanotun "historian lopun teorian", jonka mukaan liberaali demokratia ja kapitalismi muodostivat ihmiskunnan kehityksen lopullisen ja pysyvän päätepisteen. Eli sellaisen ultimaattisen järjestelmän, jonka jälkeen ei enää ole mahdollista tulla vaihtoehtoisia suuria ideologisia projekteja. Fukuyaman mukaan liberalismi oli kuin ihmisen poliittinen luonnontila, johon kaikki kansakunnat lopulta asettuvat, kunhan vanhat vallan muodot ja kulttuuriset esteet väistyvät. Tätä pidettiin todisteena siitä, että länsi oli voittanut pysyvästi: historia oli kulkenut Hegelistä Marxin ja Leninin kautta takaisin vapaaseen markkinatalouteen ja länsimaiseen parlamentarismiin. Tosin juuri tämä käsitys osoittautui fataaliksi virheeksi, kuten nyt tiedämme. Se synnytti ylimielisyyden, jossa länsi kuvitteli voivansa murskata valtiot, repiä rajat ja "viedä demokratiaa" pommikoneillaan minne tahtovat, koska vaihtoehtoa ei enää muka ollut. Nyt, kun maailma on liukumassa moninapaiseksi ja Venäjä sekä Kiina rakentavat rinnakkaisia järjestelmiä, Fukuyaman visio näyttää jälkikäteen enemmän lännen itsepetokselta kuin oikealta tieteelliseltä teorialta. Se näyttäytyy nyt vain julistuksena, joka sokaistui omasta voitonhurmastaan.
Fukuyaman “historian loppu” oli siis vain röyhkeä julistus siitä, että kapitalismi ja liberalismi olisivat viimeinen sana, ja ettei muita vaihtoehtoja saanut tai edes voinut enää olla. Neuvostoliiton romahdus ja Venäjän 1990-luvun kurjuus hyperinflaatioineen, oligarkkien ryöstelyineen ja kansan köyhtymisineen eivät olleet vahinkoja tai venäläisten vika vaan lännen saneleman häirinnän ja myöhemmän “markkinareformin” suora seuraus. Venäjä alistettiin siinä kokeeksi, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei ilman lännen sääntöjä ole olemassa tulevaisuutta. Ei millekään valtiolle.
Mutta kun Putin nousi valtaan ja alkoi koota maata takaisin raunioista, länsi näki painajaisensa palaavan: Venäjä ei sittenkään pysy polvillaan. Kaikki siitä lähtien, Naton laajentumisesta aina Ukrainan kriisiin, on ollut jatkumoa lännen pyrkimykselle estää Venäjää nousemasta uudelleen itsenäiseksi ja voimakkaaksi.
Länsi ei vastusta Venäjää siksi, että Venäjä olisi sotilaallinen uhka maailmalle tai "demokratialle", vaan siksi että Venäjä kieltäytyy olemasta lännen vasallivaltio. Leninistä Putiniin jatkumo on sama: joka kerta kun Venäjä yrittää määritellä itse oman tiensä, länsi nousee vastaan. Kyse ei ole demokratiasta eikä ihmisoikeuksista. Kyse on vallasta ja siitä, ettei imperiumi siedä haastajaa. Oli se sitten Venäjä, Libya, Irak tai jokin muu valtio, jota länsi on viime vuosikymmeninä mustamaalannut ja pyrkinyt tuhoamaan.
