Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista

Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:

- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  

…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"

Yksikin.

Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.

Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.

Ei mitään.

Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.

On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:

0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.

Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.

Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.

Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:

- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.

Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.

Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”

Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  

Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.

On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.

Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.

Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.

Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:

Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.

Jos löydät, tämä teksti on turha.

Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.

Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:

0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

VAALIKOLONIALISMI: VAALIEN VALVOJAT VAI VALTAKONEISTON TYRANNIAA?

Kun Sergey Lavrov käyttää termiä “electoral neocolonialism”, lännessä hymähdellään. Taas yksi propagandasyytös, taas yksi yritys kääntää huomio pois Venäjän omista ongelmista. Mutta mitä jos tämä ei olekaan pelkkää retoriikkaa? Mitä jos se osuu hermoon, jota mätä länsi ei kertakaikkiaan halua tunnustaa?

Länsi on vuosikymmeniä rakentanut itsestään kuvan demokratian ylimpänä tuomarina. Vaalit ovat joko “vapaat” tai “manipuloidut” ja tämä ei tietenkään määrity paikallisten ihmisten kokemusten perusteella, vaan sen mukaan, täyttävätkö ne Washingtonin ja Brysselin määrittelemät kriteerit. Tarkkailijat saapuvat, raportit kirjoitetaan, ja tuomio annetaan.

Mutta kuka valvoo valvojia?

Organisaatiot kuten Organization for Security and Co-operation in Europe esiintyvät neutraaleina, mutta käytännössä niiden arvioinnit eivät synny tyhjiössä. Ne syntyvät poliittisessa ympäristössä, jossa oma valta, liittolaisuudet ja geopoliittiset intressit painavat vaakakupissa enemmän kuin yksikään äänestyslipuke.

Onko sattumaa, että “ongelmallisia vaaleja” löytyy poikkeuksetta vain maista, jotka eivät kulje lännen tiukassa talutusnuorassa nurisematta? Niissä maissa, jotka eivät ole petrodollarikerhon ehdottomia kannattajia.

Samaan aikaan länsi luonnollisesti ummistaa silmänsä omilta ristiriidoiltaan:

– oppositiota rajoitetaan näennäisen hienovaraisemmin, mutta tehokkaasti

– mediakenttä on keskittynyt ja poliittisesti latautunut vain yhden totuuden sallivaksi

– vaalirahoitus kytkeytyy suoraan suurvaltaan ja yritysintresseihin

Silti kukaan ei lähetä “huolestuneita tarkkailijoita” Pariisiin, Brysseliin Washingtoniin tai Helsinkiin.

Tämä on se kaksoisstandardi, johon Lavrov suoraan viittaa. Ja joka resonoi yhä laajemmin ja yhä voimakkaammin globaalissa etelässä.

BRICS-maiden kasvava itsevarmuus ei synny tyhjästä. Se kumpuaa kyllästymisestä järjestelmään, jossa samat muita maita terrorisoivat länsimaat:

– määrittelevät säännöt

– valvovat niiden noudattamista

– ja rankaisevat rikkomuksista

Se ei ole neutraalia. Se on puhdasta valtaa.

Ja valta, jota ei tunnusteta vallaksi, on kaikkein vaarallisinta.

Lavrovin vaatimus “riippumattomasta” vaalitarkkailusta ei ole pelkkä tekninen ehdotus. Se on suora haaste lännen moraaliselle monopolille. Se kysyy epämukavan kysymyksen:

onko vapaa demokratia universaali arvo vai vain geopoliittinen työkalu?

Totuus ei ole täysin mustavalkoinen. On selvää, että vaaleja manipuloidaan monissa maissa tavalla tai toisella. Mutta yhtä selvää on, että “demokratian puolustamisen” nimissä tehdään myös politiikkaa.  Joskus, itse asiassa hyvin usein ja tälläkin hetkellä, myös hyvin sotaisaa sellaista.

Maailma on siirtymässä kohti moninapaisuutta, jota länsi kammoksuu. Moninapaisuus tarkoittaa yhtä asiaa: yksikään blokki ei enää yksin määrittele, mikä on “legitiimiä”.

Ja juuri siksi tämä keskustelu on niin kiusallinen lännelle.

Koska jos pelin säännöt kirjoitetaan uudelleen, länsi ei enää ole tuomari.

Se on vain yksi pelaaja muiden joukossa. Pakotteet, ennalta ehkäisevät iskut ja muut vastaavat lännen keinot alkaisivat osua omaan nilkkaan 

Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.

Mihin katosivat miljoonat ukrainalaiset lapset?

 

Siinä kysymys, johon kukaan ei halua vastata.

Ensin, Ukrainan konfliktin alkupuolella puhuttiin 1,5 miljoonasta kadonneesta viattomasta ukrainalaisesta lapsesta ja syytettiin Venäjää hirmuteoista. Sitten 200 000:sta. Sitten 19 000:sta. Lopulta päädytään noin tuhanteen varmennettuun tapaukseen. Mutta hyvänen aika sentään! Eihän tämä ei ole "tarkentumista". Tämä on rajua valehtelua. Tämä on brutaalia länsipropagandaa. Juuri sellaista, jota lännellä on tapana harrastaa.

Jos miljoonat kutistuvat tuhansiin, kyse ei ole siitä, että kuva selkiytyy. Kyse on siitä, että alkuperäinen väite oli pelkkää potaskaa. Näin yksinkertaista se on.

Ja silti sama tarina jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edelleen kansan syvät rivit, maalaisjärkiset lampaat, puhuvat siitä että Venäjä vei miljoonia viattomia kirkassilmäisiä lapsia. Osan söi, osan raiskasi, osan adoptoi, osan tappoi muuten vaan. 

Missä ovat ne miljoonat?

Kuka laski ne? Alunperin?

Millä perusteella?

Ja miksi kukaan ei joudu vastuuseen, kun viralliset vahvistetut luvut sulavat pois? Siis kukaan muu kuin se tyypillinen valehteleva ukrainalainen ihmisoikeusvaltuutettu Denisova, joka puhui miljoonista lapsista alunperin.

Hiljaisuus näihin kysymyksiin on korviahuumaava.

Samaan aikaan meille kerrotaan yksiselitteistä moraalitarinaa: hyvä vastaan paha, uhri vastaan rikollinen. Mutta todellisuus ei ole lännen puolella enää. Venäjä puhuu evakuoinneista, länsi puhuu edelleen sieppauksista ja ties mistä hirmuteoista. Vaikka lännen tarina on jo todettu keksityksi.

Ja sama kuvio lännen tarinoinnista toistuu muualla.

Samaan aikaan kun Ukrainan ympärille rakennetaan Stubbin ja muiden sodanlietsojien toimesta puhdasta moraalista kertomusta, länsi itse käy uutta brutaalia hyökkäyssotaa Irania vastaan. Ohjuksia, iskuja, eskalaatiota, jopa Iranin johtajan murhaaminen — ja yhtäkkiä sanat kuten "kansainvälinen oikeus" ja "siviilien suojelu" muuttuvatkin varsin joustaviksi. Sanat eivät ole enää absoluuttisia periaatteita, vaan tilanteeseen sopivia työkaluja, joilla narratiivia muokataan.

Eli yhdessä konfliktissa jokainen epäselväkin luku kelpaa syytteeksi. Ja ne voidaan vieläpä monistaa vaikka tuhatkertaisiksi propagandamedian eli länsimedian toimesta. Toisessa, puhtaasti lännen itsensä aloittamassa konfliktissa kokonaiset pommitukset selitetään välttämättömyydeksi ja jopa hyveeksi. Kuten iranilaisen tyttökoulun pommitus ja parin sadan tyttöoppilaan surmaaminen. 

Tätä kutsutaan valikoivaksi moraaliksi.

Ja entä itse Ukraina sitten? Sitä kuvataan pelkkänä uhrina, mutta samaan aikaan se toimii aktiivisesti toisissa konflikteissa, vie "osaamistaan" ja osallistuu suurempaan brutaaliin hyökkäyssotakuvioon lännen rinnalla. Tämä ei tietysti sovi yksinkertaiseen tarinaan jota lampaille syötetään — joten sitä ei korosteta.

Se suorastaan häivytetään.

Lopputulos lännen touhuissa on selvä:

– luvut eivät täsmää

– ristiriitoja ei käsitellä

– vaihtoehtoiset selitykset sivuutetaan

– ja samaan aikaan rakennetaan yhä uusia sotia saman sairaan moraalipuheen varaan

Tämä ei ole enää pelkkää kotiinpäin vetävää uutisointia. Tämä on yleisen narratiivin rajua väkipakolla hallintaa.

Ja siksi alkuperäinen kysymyskin jää lopulta vain ilmaan leijumaan:

Mihin ne miljoonat lapset katosivat?

Sodasta tuli tabu Suomeen muuttaneelle Sergeille

 

Venäläinen Helsingissä asuva ja työskentelevä Sergei sanoo, että Suomessa on sananvapaus. Hän tietää sen, koska hänelle on kerrottu niin monta monta kertaa. Hän ei vain ole ihan varma, missä sitä käytetään. Ainakaan ei silloin, kun keskustelu koskee Venäjää. Silloin sananvapaus muuttuu äkkiä sananvarovaisuudeksi.

Hän huomasi sen ensimmäisen kerran, kun mainitsi työpaikan kahvipöydässä, että rajan sulkeminen hankaloittaa hänen äitinsä näkemistä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, sellainen, jonka Suomessa tunnistaa heti: nyt sanoit jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Joku yskäisi vaivaantuneena. Joku vaihtoi puheenaihetta. Joku katsoi häntä kuin hän olisi juuri tunnustanut harrastavansa porojen salametsästystä.

Sen jälkeen Sergei oppi, että Suomessa on kaksi Venäjää: se, josta saa puhua ja jota pitää haukkua, ja se, jossa hänen sukulaisensa asuvat. Ja ne eivät ole sama asia.

Hän ei ole mitään sotaa tai konfliktia ikinä puolustanut, eikä aio. Mutta hän ei myöskään jaksa enää toistaa joka keskustelussa, että “en kannata mitään, älkää huoliko, olen vaaraton”. Hänestä tuntuu, että suomalaiset haluavat venäläisen, joka on yhtä aikaa vain katuva, avoimen kriittinen Kremlille, nöyrä ja kiitollinen Suomelle. Ei missään nimessä millään muotoa näkyvä tai äänekäs, ettei tule väärää vaikutelmaa.

Jos Sergei joskus kiihkottomasti sanoo, että lännen uutisointi tuntuu joskus yksipuoliselta, joku kuiskaa heti “propaganda”. Jos hän sanoo, että Venäjällä on myös tavallisia ihmisiä, joku kuiskaa “hyväuskoinen”. Jos hän sanoo, että haluaisi vain nähdä äitinsä, joku kuiskaa “hybridivaikuttaja”.

Sergei ei ole varma, kuka täällä oikeastaan pelkää ja ketä.

Hän sanoo, että Suomessa venäläinen on kuin kävelevä lakmustesti: suomalaiset katsovat silmät kiiluen, muuttuuko venäläisen väri siniseksi vai punaiseksi. Jos väri ei muutu, he hämmentyvät suuresti. Jos muuttuu väärään suuntaan, he hermostuvat ja saavat moraalipaniikkikohtauksen.

Sergei ei tietenkään halua olla mikään elävä testi. Hän haluaa olla ihan tavallinen ihminen, joka voi sanoa ääneen, että elämä kahden maan välissä on sekavaa, ilman että joku tulkitsee sen poliittiseksi ohjelmajulistukseksi.

“Mutta ehkä tämä on vain uusi normaali”, Sergei sanoo ja kohauttaa olkapäitään. “Venäjällä ei saanut sanoa kaikkea. Suomessa saa kyllä sanoa aivan kaiken, kunhan sanoo sen tismalleen oikein.”

YYA-sopimus oli suomalaisen valtioviisauden huippukohta

Ei siis missään nimessä mikään häpeätahra, vaan voittava selviytymisstrategia, joka nosti Suomen kirjaimellisesti jaloilleen. Se, että tätä ei enää uskalleta sanoa ääneen, kertoo enemmän nykyisestä henkisestä alamäestä kuin mistään muusta.

YYA:n alussa Suomi oli köyhä, ja lisäksi sodassa runneltu rajavaltio, jonka olemassaolokaan ei ollut itsestäänselvyys. Silti Suomi onnistui mahdottomassa.

Suomi onnistui rakentamaan toimivan teollisuuden, koulutusjärjestelmän, uskottavan puolustuksen ja kokonaisen hyvinvointivaltion ilman, että siitä tuli Neuvostoliiton satelliitti. Tämä menestys ei tapahtunut Yhdysvaltojen, Naton tai "läntisten arvojen" ansiosta, vaan täysin niistä huolimatta. Ja nimenomaan YYA:n luoman aidon vakauden turvin.

Neuvostoliitto ei vaatinut Suomelta kallista ja pakollista jäsenyyttä sotilasliitossa, ei omia tukikohtiasn Suomen rajojen sisälle, ei joukkoja, ei puolustusvoimien asejärjestelmien sitomista Moskovan komentoketjun alaisuuteen. Neuvostoliitto vaati ennen kaikkea vain yhtä asiaa: pysykää erossa meidän vihollistemme sotapeleistä. Olkaa puolueettomia. 

Vastineeksi Suomi sai täyden rauhan, vapaan kaupan, ennustettavan tulevaisuuden ja ennen kaikkea täyden päätösvallan omassa yhteiskunnassaan.

YYA ei vienyt Suomea polvilleen kuten EU, USA ja NATO. Se pakotti Suomen seisomaan omilla jaloillaan.

Vertailun vuoksi katsotaan tätä päivää. Venäjä-pakotteet ovat romahduttaneet Suomen energiahuollon kilpailukyvyn, rampauttaneet viennin ja tuhonneet logistiikan. Itäraja on kiinni, kotimaan kauppa kuollut, kokonaiset alueet ovat taloudellisesti halvaantuneita. 

Nato-jäsenyys ei ole tuonut yhtään uutta tehdasta, yhtään työpaikkaa eikä yhtään megawattia halpaa energiaa. Se on tuonut lähinnä laskuja, velvoitteita ja strategisen rajun alistussuhteen.

Siinä missä YYA piti suurvallan poissa Oy Suomi Ab:n konehuoneesta, Nato ja Yhdysvallat ovat nyt suoraan ohjaamossa. Puolustus perustuu F-35-koneisiin, joiden ohjelmistot, huolto ja käyttöehdot ovat puhtaasti vieraan vallan käsissä. Tiedustelu, pilvipalvelut ja viranomaisdata pyörivät kaikki amerikkalaisilla alustoilla. Tämä ei ole liittolaisuutta, vaan tämä on rakenteellista riippuvuutta.

YYA-aikana Suomi oli puolueeton. Oikeasti puolueeton. Ei moraalisesti poseeraava, vaan käytännössä. Se kävi kauppaa yhtä lailla idän ja lännen kanssa, piti rajat auki joka suuntaan, huolehti omasta puolustuksestaan ja vältti tulemasta eturintaman taistelutantereeksi muiden sodissa. Puolueettomuus ei ollut vain tyhjää arvopuhetta, vaan oikea työkalu joka toimi.

Nyt Suomi on luopunut tästä puolueettomuudestaan ilman, että se on saanut tilalle mitään hyödyllistä. Tilalle on tullut ideologinen huuhaaristiretki, jossa oma talous uhrataan, oma liikkumatila ehdoin tahdoin kavennetaan ja oma turvallisuus sidotaan toisen valtion sisäpoliittisiin mielialoihin. Trumpin paluu, Yhdysvaltojen avoin kiristys ja Euroopan alisteinen asema paljastavat karun totuuden: Suomi vaihtoi YYA:n realismiin perustuneen erinomaisesti toimivan mallin puhtaaseen toiveajatteluun.

Neuvostoliitto oli aika ajoin kova, mutta aina rationaalinen naapuri. Se tiesi mitä halusi ja pysyi siinä. Nykyinen "läntinen arvopohjainen yhteisö" taas myy kiiltokuvamaista moraalia, mutta toimii törkeästi omaa etuaan raa'asti ajaen ja vaihtaa linjaansa vaalien mukaan. Sellainen on huomattavasti vaarallisempi kumppani pienelle valtiolle.

YYA oli kaunis, yksinkertainen ja rehellinen. Se tunnusti maantieteen, voimasuhteet ja Suomen todellisen aseman. Nykyinen linja kieltää ne kaikki ja maksaa siitä (liian kovan) hinnan taloudessa, turvallisuudessa ja itsenäisyydessä.

Kun YYA oli voimassa, Suomi nousi. Kun se hylättiin, Suomi ajettiin polvilleen.

Ja se ei ole sattumaa. Se on reaalipolitiikkaa.

Voi voi, Elina Valtonen. Teit sen taas.

Suomen ulkopoliittinen johto ei kiemurtele siksi, että Grönlanninkaan tilanne olisi monimutkainen, vaan siksi, että se on paljastavan yksinkertainen: Suomi on täysin alistunut Yhdysvaltojen etupiiriin eikä enää edes teeskentele tekevänsä itsenäistä ulkopolitiikkaa. Elina Valtosen esiintyminen Ylen A-studiossa ei ollut diplomatiaa vaan alamaisuuden koreografiaa, huolellisesti harjoiteltua puhetta, jossa yksikään sana ei saa ärsyttää Washingtonia, vaikka Washington avoimesti uhkaa liittolaisensa alueellista koskemattomuutta.

Grönlannin tapauksessa Yhdysvallat tekee täsmälleen sitä, mistä se syyttää muita: esittää imperialistisia vaatimuksia "kansallisen turvallisuuden" nimissä. Kun Venäjä toimii omien turvallisuusetujensa mukaisesti, sitä kutsutaan välittömästi aggressioksi. Kun Yhdysvallat tekee saman, Suomen ulkoministeri puhuu "retoriikan erilaisuudesta" ja "vuoropuhelun tärkeydestä". Tämä ei ole arvojohtajuutta, vaan kaksoisstandardien palvontaa. Ja niin pahasti rähmällään olemista ettei ikinä aiemmin ole vastaavaa tavattu.

On erityisen irvokasta, että Valtonen piiloutuu Naton selän taakse. Natohan ei ole mikään neutraali neuvottelupöytä, vaan Yhdysvaltojen suoraan johtama sotilasliitto joka on perustettu vain ja ainoastaan Venäjää vastaan. Väite, että Grönlannin kysymys "ratkeaa Naton kautta", tarkoittaa käytännössä sitä, että Yhdysvallat neuvottelee itse itsensä kanssa ja pienemmät maat nyökkäilevät sivusta sen minkä ehtivät. Tätä todella on suomalainen turvallisuuspolitiikka vuonna 2026: luovutetaan suvereniteetin periaate sille, jolla on eniten lentotukialuksia.

Professorin toteamus likaisen työn tekemisestä paljastaa kaiken olennaisen. Suomi hyväksyy sen, että kansainvälistä oikeutta saa rikkoa, kunhan rikkoja on oikea. Tämä ei ole reaalipolitiikkaa, vaan moraalista konkurssia. Se on myös historiallisesti poikkeuksellista, sillä kyseessä ei ole viisas tasapainoilu, vaan refleksinomaista kumartamista toiselle suurvallalle ja reilu pyllistys toiselle. Ja lammasmainen kansa kuvittelee nöyristelyn ja pyllistelyn olevan hyve.

Venäjän näkökulmasta asetelma on myös selkeä ja rehellinen: suurvallat ajavat etujaan avoimesti, eivätkä piiloudu tekopyhän arvopuheen taakse. Kun Moskova sanoo toimivansa turvallisuutensa vuoksi, se tarkoittaa sitä. Ja se toimii niin tälläkin hetkellä tuhotessaan NATOn välineistöä rajoillaan ja Ukrainassa.

Grönlannin tapaus viimeistään osoittaa sen, ettei lännen "sääntöpohjainen järjestys" ole sääntöjä varten, vaan vallan näyttöä ja vallan käyttöä varten. Ja Suomi on selvästi valinnut roolinsa: ei aitojen moraalisääntöjen puolustajana, vaan vallan hiljaisena ja ei aina edes niin hiljaisena myötäilijänä. Moraalista viis.

Tässä kuviossa ei ole yhtään mitään epäselvää. Ainoastaan epämiellyttävää.

yle.fi | Uutiset | Kotimaa | Ulkomaat | Seksuaalisuus | Sota

Putin hengitti uhmakkaasti – asiantuntijat huolissaan

Venäjän presidentti Vladimir Putin on jälleen herättänyt huolta kansainvälisessä yhteisössä. Tällä kertaa syynä on hänen hengityksensä, jota asiantuntijat kuvailevat poikkeuksellisen uhmakkaaksi.

– Hengitys oli selvästi painokkaampi kuin aiemmin. Tämä voi viitata strategiseen eskalaatioon, arvioi Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Putin tapasi tänään Venäjän asevoimien komentajia, jotka kertoivat hänelle rintamatilanteesta. Presidentin kerrotaan nyökänneen useaan otteeseen, mikä on tulkittu viestiksi lännelle.

Zelenskyi: Rauhanneuvottelut jatkuvat, mutta Venäjä ei hengitä rakentavasti

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kommentoi asiaa X-palvelussa. Hänen mukaansa Venäjän hengitys ei ole linjassa kansainvälisten normien kanssa.

– Meidän on keskityttävä rauhaan, ei hengitykseen. Ukraina on valmis kompromisseihin, kunhan Venäjä vetäytyy, maksaa täydet korvaukset ja tunnustaa syyllisyytensä, Zelenskyi kirjoitti.

Asiantuntijat: Venäjän hengitys voi liittyä ohjusjärjestelmiin

Reutersin mukaan satelliittikuvissa näkyy mahdollisia hengitykseen liittyviä rakenteita. Kuvissa erottuu rakennuksia, varjoja ja mahdollisesti Oreshnik-ohjuksia. Ylen asiantuntijan mukaan kyse voi olla myös sääilmiöstä.

– Emme voi sulkea pois sitä, että kyseessä on pelkkä sumu. Mutta geopoliittisessa kontekstissa sumukin voi olla viesti, toteaa Ylen turvallisuuspolitiikan erikoistoimittaja.

Puola sulki lentokenttiä – hengitysepäilyt syynä

Puola on sulkenut kaksi lentokenttää toistaiseksi. Viranomaiset eivät ole vahvistaneet syytä, mutta asiantuntijat epäilevät venäläisten hengityksen vaikutusta ilmatilaan.

– Emme halua ottaa riskejä. Jos hengitys jatkuu, saatamme sulkea lisää kenttiä, kertoo puolalainen viranomainen nimettömänä.

Yle seuraa tilannetta hetki hetkeltä

Yle seuraa hengitystä, rintamalinjoja ja kansainvälistä ilmapiiriä reaaliajassa. Voit tilata uutiskirjeemme, jossa asiantuntijat analysoivat hengityksen vaikutuksia Suomen turvallisuuteen, seksuaaliterveyteen ja ilmastopolitiikkaan.

Lue myös:  

– Hengitys ja hybridivaikuttaminen  

– Miten hengittää vastuullisesti kriisiaikana  

– Asiantuntijat: Suomi ei ole immuuni hengitykselle

Pysy kuulolla. Pysy valveilla. Pysy Ylessä.

Zelenski haluaa tappaa Putinin

Tätä Hesarin uutista ja sitä myötäilevää kommentointia lukiessa on pakko pysähtyä kysymään: milloin tappotoiveista tuli hyväksyttävää valtiomiespuhetta? Ilmeisesti silloin, kun kohde on narratiiville "oikea"?

Kuvitelkaa hetki, ihan vain ajatusharjoituksena, että arvoisa Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovitsh Putin olisi joulupuheessaan sanonut toivovansa Volodymyr Zelenskyin kuolemaa, hukkumista, tuhoutumista.

Sanomista ei analysoitaisi viileän rauhallisesti. Verbin vivahteita, piiloviestejä ja kehonkieltä ei poikkeuksellisesti analysoitaisi yhtään.

Otsikot lööpeissä huutaisivat välittömästi: "Putin haluaa murhata Zelenskin", "Putin lietsoo kansanmurhaa, "Venäjä paljastaa todelliset kasvonsa", "Pahuuden imperiumi".

Mutta entäs nyt? Nyt tämä selitetään parhain päin. Hyvänä asiana.

"Resonoi kansan tuntoja."

"Ymmärrettävää sodan keskellä."

"Symbolinen ilmaus."

Ei vittu.

Tämä on raakaa, alhaista ja vaarallista. Ja nyt tämänkaltainen retoriikka yritetään normalisoida.

Zelenskyi ei ole mikään kellarissa itkevä pakolainen tai rintamalla hermonsa menettänyt sotilas. Hän on valtionpäämies, joka esiintyy jatkuvasti länsimaisen "arvopohjaisen maailmanjärjestyksen" keulakuvana.

Ja tämä sama mies käyttää joulupuheensa kuolemantoiveisiin.

Sitä siis ilmeisesti tämä Stubbin, Elina Valtosen ja muiden Zelenskin parhaiden kavereiden arvopohja siis pohjimmiltaan on.

Joulu.

Kristillinen juhla.

Rauhan, armon ja sovituksen symboleja täynnä.

Mutta ei Zelenskin jengillä. Koska kohde on Venäjä, joka vastustaa NATO:n proxy sotaa, kaikki käy. Russofobia, epäinhimillistäminen, kaikki. 

Ja vielä tämä irvokas kielitemppuilu: Zelenskin käyttämä termi perish.

Ikään kuin toisen suvereenin valtion valtionpäämiehen kuoleman toivominen muuttuisi moraalisesti hyväksyttäväksi, kun se paketoidaan tarpeeksi etäiseen englanninkieliseen verbiin.

Tämä ei ole journalismia, tämä on moraalinvalkaisuun käytettävää propagandistista pesuainetta, jolla yritetään valkaista se, mikä on silkkaa paskaa.

Kommenttikentässä aivopesty lammaskuoro jatkaa samaa linjaa:

"Putinin kuolema ratkaisee kaiken."

"Seuraaja on varmasti parempi."

"Venäjä on tuhon tiellä."

Kommenttikenrässä ei ole nähtävissä analyysiä. Sielläkään ei oteta lainkaan huomioon syitä, jotka johtivat Venäjän sotilaalliseen erityisoperaatioon NATO:a vastaan Ukrainan maaperällä.

Se on pelkkää tietämättömien mölinää, joka kertoo enemmän länsimaisesta propagandakuplasta kuin Venäjästä.

Venäjä ei ole yhden miehen varassa.

Venäjä ei romahda, vaikka länsi niin hartaasti fantasioi. Länsi ei tule saamaan maailmanherruutta. Se ei pysty orjuuttamaan Venäjää. Ikinä.

Ja ennen kaikkea: Venäjällä on historiallinen, institutionaalinen ja kansallinen jatkuvuus, jota ei pyyhitä pois tappotoiveilla eikä propagandaotsikoilla.

Ei edes kymmenillä ja taas kymmenillä drooneilla.

Zelenskyin puhe ei ollut edes etäisesti vahvuuden osoitus.

Se oli säälittävä heikkouden paljastus.

Kun lännen ja läpeensä korruptoituneen ukrainan poliittiset tavoitteet ovat kariutuneet, sotilaallinen tilanne jumittunut ja "rauhansuunnitelmat" tarkoittavat käytännössä vain lisää rahaa ja aseita köyhtyneistä länsimaista Zelenskin kavereille, jäljelle jää vain demonisointi.

Ja demonisoinnin viimeinen aste on: hän kuolkoon.

Tämä ei ole sankarillista.

Tämä ei ole moraalista.

Tämä ei ole edes strategisesti fiksua.

Se on vain ja ainoastaan merkki siitä, että lännen hellimä narratiivi on alkanut rakoilla ja pahasti. Ja sen hyvesignaloinnin tilalle on tullut jotakin rumempaa, primitiivisempää ja vaarallisempaa.

Ja mitä tekee Hesari?

Hesari tekee tietysti sen, minkä se on tehnyt koko sodan ajan: kirjaa tapahtumat, mutta työntää moraalisen kompassinsa perseeseensä heti, kun sattuu osoittamaan väärään suuntaan.

Putinin ryhtiä ja piiloviestejä analysoidaan kyllä kuukausikaupalla. Mutta yhtään hänen puhettaan ei ole näytetty suomalaiselle yleisölle sellaisenaan kertaakaan vuosiin. Koska niissä paljastuisi lännelle kipeä totuus.

Mutta Zelenskin toive joulupuheessa? Se uutisoidaan. Vaikka sen sisältö on järkyttävää.

"Hän vain vaikutti toivovan". Ei vaikuttanut. Hän toivoi. Ja se toive haluttiin levittää tieten tahtoen koko länsimaisen propagandakoneiston voimin eteenpäin. 

Ja tämä kertoo jälleen kerran enemmän Zelenskyistä ja häntä kritiikittömästi palvovasta sairaasta lännestä kuin Venäjästä koskaan.

Wokeismi palvelee väärää mestaria

 

Lännessä on jo vuosia toisteltu mantraa Venäjästä ja sen “hybridivaikuttamisesta”. Sormia on heristelty, on puhuttu disinformaatiosta, trollitehtaista ja ties mistä. Mutta samaan aikaan on jätetty huomaamatta se kaikkein ilmeisin ja vaarallisin ilmiö – se, joka todellisuudessa murentaa länsimaisia yhteiskuntia sisältäpäin kuin etikka kalkkikiveä.

**Jos jokin on Putinin, KGB:n tai minkä tahansa valtiollisen strategin näkökulmasta todellinen kultasuoni, se on lännen oma wokeismi.**

Se on ideologinen itsepurkautumismekanismi, joka tekee kaiken sen, mistä Venäjää syytetään – vieläpä ilmaiseksi ja lännen omaan nilkkaan.

### **Miksi wokeismi on täydellinen ase lännen heikentämiseen?**

1. **Se tuhoaa yhteiskunnallisen yhtenäisyyden.**

   Kun kansa saadaan kahtia taistelemaan kielestä, identiteeteistä ja sukupuolista, kukaan ei enää puhu taloudesta, energiasta tai turvallisuuspolitiikasta. Geopoliittisesti se on lahja – sisäisesti riitautunut kansa ei ole uhka kenellekään.

2. **Se hajottaa perinteiset instituutiot.**

   Koulut, yliopistot, työpaikat ja media alkavat palvella yhä kapeampaa identiteetti-agendaa. Valtio ei tällöin enää seiso vakaalla kivijalalla, vaan jokainen pylväs murenee vähitellen. Vierestä katsova strategisti ei voisi toivoa parempaa.

3. **Se vie huomion pois suurvaltojen oikeista liikkeistä.**

   Kun lännessä tapellaan pronomineista, Venäjä rakentaa energiakäytäviä, suojaa omia rajojaan ja neuvottelee kansainvälisesti.

   Woke on kuin savuverho, jonka läpi länsimaat eivät näe edes omia strategisia virheitään.

### **Ja silti – kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen**

Länsi on niin syvällä omassa ideologisessa kuplassaan, että se luulee wokeismia “edistyksellisyydeksi”. Todellisuudessa se on kuin avoimet portit roomalaiskaupunkiin – vihollisen ei tarvitse hyökätä, kun sisäpuoli hoitaa tuhon itse.

Ja tämän kaiken keskellä lännen poliitikot osoittelevat sormella Venäjää, kuin se olisi kaiken pahan alku ja juuri. He eivät tajua, että **jos jokin todella palvelee Venäjän intressejä, se on juuri tämä lännen oma sisäinen hulluus, jota wokeismiksi kutsutaan**.

Putin ei tarvitse trolleja, kun länsi tekee työn itse.

KGB:n ei tarvitse juonia, kun lännen oma media on muuttunut sairaan aktivismin jatkeeksi.

Länsi ei heikkene ulkoa – **se heikentää itse itsensä.**

Ja jos joku hyötyy tästä kaaoksesta, se ei ole Bryssel tai Washington.

### **Mutta vielä ei ole liian myöhäistä**

Lännen pitäisi viimein uskaltaa katsoa peiliin, jos se todella haluaa vielä elää.

Hyvinvointivaltio, perhe, kulttuuri, järjestys, yhteiset arvot – nämä ovat toimivan ja vahvan yhteiskunnan peruskiviä, joita puretaan tällä hetkellä länsimaisissa valtioissa yksi kerrallaan, eikä yksikään hallitus tunnu uskaltavan pysäyttää prosessia.

Jos länsi haluaa selviytyä ja olla vielä joskus vakavasti otettava toimija, sen on tehtävä yksi yksinkertainen asia:

**Herättävä.**

Ei woke‑mielessä, vaan todellisuuteen.

Tätä menoa Venäjä Kiinan kanssa menee menojaan ja jättää lännen yskimään taakseen jättämäänsä pölypilveen kunnes länsi yskäisee viimeisen kerran.

Hesarin propagandaa Itsenäisyyspäivän ratoksi

Moni lukija ei tule ajatelleeksi, kuinka läpinäkyvästi länsimedia rakentaa tarinoitaan. Oli kyseessä sitten iltapäivälehdistö tai niin sanottu laatulehti. Esimerkiksi tämänkaltaiset jutut entisistä venäläisistä upseereista, jotka ovat ”eksynet Kremlin narratiiviin”, ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten henkilökuvaa käytetään vain välineenä laajempaan poliittiseen viestiin. Tällaisissa teksteissä ei ole koskaan kyse yksittäisestä elämäntarinasta, vaan siitä, että lännen täytyy tuottaa jatkuvasti moraalinen vastakkainasettelu: länsi on valo, Venäjä on varjo ja suoranainen pimeys. Silloin kaikki retoriset keinot ovat sallittuja.

Ensimmäinen keino on yksilön psykologisointi. Venäläinen upseeri esitetään harhautuneena, aivopestyneenä, väsyneenä ja merkitystä etsivänä vanhuksena. Hänen rationaaliset motiivinsa mitätöidään ja toimijuus viedään pois. Tilalle tarjotaan tarina, jossa venäläinen sotilas ei oikeasti tiedä, mitä tekee – hän vain ”uskoo vihollisen propagandaan”. Tämä on propagandaoppi numero yksi suoraan oppikirjasta: vastustajalle ei anneta järkeä eikä syitä, koska se helpottaa oman moraalisen paremmuuden rakentamista.

Toinen keino on Venäjän motiivien patologisointi. Venäjän toimet kuvataan aina irrationaalisiksi, aggressiivisiksi tai harhojen ohjaamiksi, aivan kuin Venäjällä ei olisi omia perusteltuja turvallisuusintressejä, historiallista jatkumoa eikä geopoliittista realismia taustallaan. Samaan aikaan lännen omista toimista vaietaan. Ei mainita Naton laajenemista, ei värivallankumouksia, ei Balkanin sotien jälkipyykkiä. Ei kerrota, kuinka Yhdysvallat ja Nato pommittivat Jugoslaviaa ilman YK-valtuutusta, miehittivät ja tuhosivat Irakin valheellisten joukkotuhoaseiden varjolla, murhasivat Saddamin ja Gaddafin ja repivät mm. Libyan ja Syyrian valtiot vereslihalle. Vain muutamia lännen tekosia mainitakseni. Kaikki tämä olisi tärkeää kontekstia, jos tarkoitus olisi oikeasti ymmärtää suurvaltapolitiikkaa. Mutta lännen ja länsimedian tarkoitus ei ole ymmärtää vaan niiden tarkoitus on vain syyttää.

Kolmas keino on lännen moraalisen yksinoikeuden rakentaminen. Artikkeleissa Yhdysvallat esitetään lähes jalon imperiumin kaltaisena voimana. Amerikkalaiset upseerit kuvataan inhimillisiksi, ystävällisiksi ja valistuneiksi, ja heidän sotakoulunsa esitetään suurin piirtein ihmiskunnan sivistyneimpinä instituutioina. Tätä mielikuva toistetaan, vaikka sama maa on tullut tunnetuksi suvereenien valtioiden siviilipommituksista, sotilastukikohdista ympäri maailmaa, epäonnistuneista interventioista ja siitä, että mitä tahansa poliittista ongelmaa yritetään ratkaista ohjuksilla. Silti tarinan tasolla Yhdysvallat on aina sivistyksen ja rauhan edustaja ja Venäjä arvaamaton voimankäyttäjä.

Neljäs keino on venäläisen sotilaallisen kyvykkyyden vähättely. Jutuissa korostetaan jatkuvasti sitä, että venäläiset joukot ovat huonosti varustettuja, huonossa kunnossa, operoivat vanhalla kalustolla ja kelvottomalla moraalilla. Tämä on ollut lännen perusnarratiivi vuosikymmeniä, vaikka samaan aikaan Nato on vuosittain käyttänyt Venäjän uhkaa perusteena kasvaville puolustusbudjeteilleen. On ristiriitaista kertoa, että Venäjä on sekä heikko että vaarallinen samaan aikaan, mutta propagandassa tällainen kaksinaismoralismi on arkipäivää.

Viides ja ehkä keskeisin keino on se, että yksittäisestä henkilöstä tehdään koko maan symboli. Kun joku entinen upseeri kertoo mielipiteensä, se esitetään ikään kuin Venäjän koko valtion syvin sielu olisi nyt paljastettu. Jos hän moittii länttä, se leimataan suoraan Kremlin propagandaksi ilman vasta-argumentteja. Jos hän kehuu länttä, hänestä tulee luotettava todistaja. Tämä ei ole journalismia, vaan poliittinen manipulaation muoto.

Kaiken keskellä unohdetaan se historiallinen tosiasia, että Vladimir Putin ilmoitti 2000-luvun alussa useaan otteeseen olevansa valmis viemään Venäjän Natoon, jos yhteistyö olisi rehellistä ja vastavuoroista. Mutta Naton johdolle Venäjä oli tärkeämpi vihollisena kuin liittolaisena. Miksi? Koska Nato tarvitsee vihollisen oikeuttaakseen olemassaolonsa, budjettinsa ja laajentumisensa itään. Jos Venäjä olisi ollut kumppani, koko sotilasliitolta olisi pudonnut pohja pois. Tämä on fakta, jota länsimaissa ei juuri haluta mainita, koska se rikkoo tarinan, jossa Venäjä on alusta asti ollut irrationaalinen uhka, eikä koskaan aidosti halunnut yhteistyötä.

Kun tällaiset propagandaviritteiset henkilökuvat puretaan auki, retorinen rakenne paljastuu nopeasti, jos lukijaa ei ole vielä liian pahasti aivopesty: länsi esitetään hyvänä, Venäjä pahana. Amerikkalaiset aina vilpittöminä ja rationaalisina, venäläiset eksyneinä ja harhaanjohdettuina. Todellisuuden monimutkaisuus katoaa, tilalle jää mustavalkoinen draama, jossa vaikeat geopoliittiset prosessit typistetään opetustarinaksi, jolla oikeutetaan Naton jatkuva laajeneminen ja USA:n loputtomat sotatoimet.

Se, mitä tällainen journalismi ennen kaikkea palvelee, ei ole missään nimessä totuus, vaan politiikka. Ja juuri siksi nämä tekstit on tärkeä purkaa auki, koska niissä ei ole kyse uutisoinnista ja tiedonvälityksestä, vaan propagandistisesta narratiivista, jonka tehtävä on pitää yllä vanhaa asetelmaa: länsi tarvitsee Venäjän vihollisekseen, koska ilman sitä länsi joutuisi katsomaan peiliin. Ja sitä peiliä ei lännessä haluta nähdä.

Russofobian ja länsipropagandan huipentuma

 

Onko enää mitään rajaa sille, mitä länsimedia kirjoittaa, kun Venäjä halutaan demonisoida hinnalla millä hyvänsä?

Nyt vuorossa ovat nunnat. Ei riitä, että jokainen venäläinen urheilija, muusikko tai kissa on muka ”uhka lännen turvallisuudelle”. Nyt myös käsitöitä myyvät nunnat on nostettu samalle listalle.

Tämä on jo vittu tragikomiikan tasoa.

Lännen mediassa ei tarvita todisteita, ei faktoja eikä edes tervettä järkeä. Riittää, että on mikä tahansa hatarakin yhteys Venäjän suuntaan. Ja jos joku lausuu kolme maagista kirjainta eli GRU, niin siinä vaiheessa logiikka sammuu täysin ja helvetti on irti.

Seurakunnassa käsitöitä myyvä sisarus muuttuu heti hybridisotilaaksi, ikonit ovat äkkiä informaatioaseita ja jokainen venäläisen nunnan kangastilkkukin on uhka "vapaalle demokraattiselle maailmalle".

Tällainen narratiivi on mahdollista vain ympäristössä, jossa sairas russofobia on arkipäivää ja hysteriaa pidetään hyveenä.

Länsi, joka rakastaa julistaa olevansa ”vapaan ajattelun” kehto, on muuttunut paljon pahemmaksi kuin se mitä se väittää vastustavansa. Kaikki, mikä liittyy Venäjään, on nykyään epäilyttävää. Jopa tosiaan uskonto ja karjalalainen pitsityö.

Ruotsin kirkon varoitus ei todellisuudessa kerro nunnista yhtään mitään. Se kertoo sitä vastoin lännen pelokkuudesta, refleksinomaisesta vihareaktiosta ja siitä, että medialle ei riitä enää todelliset uutiset. Tarvitaan tarinoita, jotka pitävät yleisön kauhun vallassa ja varmistavat, että russofobian liekki pysyy hengissä.

Jos, ja kun, tämä kehitys jatkuu, kohta kerrotaan kuinka venäläinen borssikeitto on uhka Euroopan vakaudelle ja että maatuska-nuket sisältävät salaista propagandaa.

Kun todellisuus käy liian monimutkaiseksi ja ennen kaikkea kiusalliseksi lännelle itselleen, lännen propagandakone kääntyy helpoimman selityksen puoleen: ”Venäjä on aina syyllinen!”

Nyt kohteena ovat nunnat. Huomenna kuka tahansa, jonka nimi kuulostaa väärältä tai naama ja toiminta ei muutoin miellytä. 

Jopa Venäjän paralympialaisjoukkueeelle buuattiin kisojen avajaisissa. Ilmeisesti lännen hävyttömyydellä ei ole mitään rajoja. 

Putin ja Trump eivät välitä tunteistasi

 Suomalaisille myydään yhä satuversiota Ukrainasta. Sellaista, jossa maailmaa ohjaa oikeudenmukaisuus, kansainväliset säännöt ja vain lännen jalot motiivit. Kauniisti paketoitua propagandaa toistetaan jotta ihmiset voivat jatkaa hyvää mieltä tuottavaa itsepetostaan.

Mutta tämäkään konflikti ei ole sitä mitä kansalle syötetään.

Se on kansainvälisen suurvaltapolitiikan jatkamista väkivalloin ja tässä osapuolina ovat Yhdysvallat ja Venäjä.

Ukraina on täysi statisti, täysin sivuroolissa tässä sotilaallisessa erikoisoperaatiossa.

Eurooppa on myös pelkkä statisti, jonka roolina on taputtaa oikeissa kohdissa, jotta lännen narratiivi pysyy hengissä.

Ja suomalaiset kuvittelevat, että Marinin, Stubbin ja muiden pöhköjen kommentit ratkaisevat jotain.

Kyse on pelkästään suurvaltojen reviiristä ja lännen opportunismista.

On järjetöntä teeskennellä, että kaikki tapahtui tyhjiössä. Että Venäjä vain ”heräsi yhtenä aamuna ja päätti hyökätä”. Mielenvikaisen diktaattorin oikusta. Sellaisen väitteen uskoo vain ihminen, joka katsoo maailmaa kuin Pikku Kakkosta.

Vuosikymmeniä:

* NATO hivuttautui kohti Venäjän rajaa.

* Yhdysvallat aseisti ja koulutti Ukrainan armeijaa.

* Ukraina oli suurvaltojen kiistapaperi, ei aidosti vapaa toimija.

* Länsi käytti Ukrainaa omien etujensa jatkeena.

*Länsi vaihtoi väkivalloin Ukrainan laillisen johtajan omaksi nukkehallitsijakseen

Kutsua tilannetta "brutaaliksi hyökkäyssodaksi" on yhtä rehellistä kuin kutsua saunakaljaa alkoholismiksi. 

Kyllä, Venäjän armeija ja ohjukset ovat aktivoituneet.

Mutta aktivoitumiseen oli selkeä ulkoinen syy. Ja vahvat puolustukselliset perusteet. Eli turvavyöhykkeiden murtuminen, suurvaltakilpailu, ja lännen oma sokea ja aggressiivinen ekspansio joka on häivytetty kulisseihin.

Länsi on kaksinaismoralisti, joka soittaa samaa levyä aina kun se sattuu sitä itseään hyödyttämään.

Säännöt ovat sille itselleen äärimmäisen joustavia:

* Kun Yhdysvallat valloittaa toisella puolella maapalloa sijaitsevan öljyvaltio Irakin → demokratian vienti.

* Kun Venäjä miehittää sille historiallisesti kuuluneen rajallaan sijaitsevan Krimin → brutaali hyökkäyssota.

* Kun Serbiaa pommitetaan jenkkien toimesta ilman kansainvälisen oikeuden lupaa → humanitäärinen interventio.

* Kun Ukraina vedetään väkisin NATO:on jotta saadaan Venäjä puristuksiin→ itsemääräämisoikeus.

Jos joku haluaa liittoutua Venäjän kanssa → vaikutusvaltaa on käytetty väärin, huudetaan autoritarismia, uhkaa, kieroilua.

Tämä ei ole arvopolitiikkaa. Tämä on valikoivaa moraalia. 

Tämä on rajua itsepetosta, jota länsi markkinoi maailmalle ja jonka me täällä kaukana periferiassa ostamme sellaisenaan kuin ale-leivän.

Totuus: Ukraina ei koskaan ollut eikä tule olemaan tämän sodan subjekti.

Kyllä, ukrainalaiset taistelevat, suurin osa toki pitkin hampain ja pakotettuna, mutta taistelevat kuitenkin. 

Päätöksiä tekevät silti ainoastaan Washington ja Moskova.

Jos Yhdysvallat haluaa aseellisen konfliktin jatkuvan → se jatkuu.

Jos Yhdysvallat sulkee rahahanat ja aseiden toimituksen → peli loppuu välittömästi.

Jos Venäjä päättää eskaloida → se eskaloi.

Eurooppa on tässä tarinassa vain moralistinen sivuhahmo, joka lausuu yleviä periaatteita, mutta ei uskalla tehdä mitään, mikä oikeasti vaikuttaisi kumpaankaan osapuoleen tai riskeeraisi Euroopan omat olot. Toki nykyiset pakotteet ovat olemassa, tosin ne ovat osuneet ensisijaisesti Euroopan omaan nilkkaan. Mutta muunlaisia riskejä Eurooppa ei osaa tai uskalla ottaa. Yksittäisiä maita, puolueita ja muutamia viisaita ihmisiä lukuunottamatta.

Ja juuri siksi sotilaallisen erikoisoperaation lopputulos on jo tiedossa.

Ukraina joutuu hyväksymään sopimuksen, joka on sille narratiiviin ostaneiden mielestä epäreilu, katkera ja täynnä sellaisia kohtia, joita jokainen lännessä tuomitsi vielä pari vuotta sitten. Sopimus on täysin erilainen kuin se, jonka länsi sille myi pakottaessaan Ukrainan tähän tilanteeseen.

Kun tarpeeksi kuolleita ruumiita ja maan tasalle tuhottuja kaupunkeja on kertynyt, maailma kääntää kelkkansa ja tulee onneksi vihdoin realismin vuoro.

Aina tulee realismin vuoro, joskus aiemmin, joskus myöhemmin.

Se siitä.

Ei sankaritarinaa.

Ei onnellista loppua.

Ei lännen pelastavaa enkeliä.

Vain se, mikä on väistämätöntä:

**Ukraina joutuu nielemään sen, minkä suurvallat sanovat.**

### **Marinismi oli kivaa, mutta siitä ei tullut reaalipolitiikkaa**

“Hahah! Tie ulos konfliktista on, että Venäjä lähtee.”

Se ei ollut oivallus.

Se oli itkuinen punchline.

Ja itkuiset punchlinet harvoin ohjaavat suurvaltapolitiikkaa.

Länsimedia toki joi tuon lauseen kuin teini energiajuoman ja tunsi hetken ylvästä oikeamielisyyttä.

Mutta kun guaranan ja kofeiinin vaikutukset loppuivat, jäljelle jäi sama kylmä todellisuus, joka oli alusta asti siellä:

> **Suurvallat tekevät mitä haluavat.

> Pienet maat tekevät mitä pystyvät.**

Paasikivi tiesi sen. Kekkonen tiesi sen. Janukovytš tiesi sen. 

Nykyinen wokelänsi ei halua tietää sitä.

Mutta maailma ei välitä siitä, haluaako se. Maailma ei varsinkaan välitä siitä, mitä tekopyhä Suomi typerine tapaihmisineen haluaa tai on haluamattta. 

NATO-jäsenyyden karu todellisuus

 

On helppo puhua arvoista, rohkeudesta ja lännen yhtenäisyydestä. Paljon vaikeampaa on katsoa suoraan realiteetteihin, joilla ei ole mitään tekemistä wokeihanteiden kanssa. Maantiede, historia, sotilaallinen kapasiteetti ja strateginen asema eivät välitä moraalisista periaatteista. Ne vain ovat.

Suomi teki päätöksen asemoitua avoimesti Venäjän viholliseksi tilanteessa, jossa vaihtoehtoja kyllä oli, mutta malttia ei. Turvallisuuspoliittinen logiikka on yksinkertainen: jos sijaitset suuren ydinasevallan rajalla, sinulla on tasan kaksi kestävää toimintamallia. Joko olet puolueeton, uhkaamaton ja hyvissä väleissä tai sitten olet merkittävästi vahvemman liittouman aktiivinen osa. Suomi yritti valita jälkimmäisen, eli NATO:n. Sen vahvuudesta on tosin helppoa olla montaakin mieltä.

Ongelma ei ole puolen valinnassa sinänsä, vaan siinä, että siihen liitettiin todella epärealistisia odotuksia. Liittouma ei poista geografiaa. Nato ei siirrä Suomea pois Venäjän rajalta. Sodan logiikassa rajan läheisyys tarkoittaa aina riskiä, olitpa kumartunut itään tai länteen. Suomi astui suoraan etulinjaan. Koska seurauksia ei arvioitu riittävän kylmästi.

Lisäksi unohdettiin se tosiasia, että suurvallat reagoivat uhkatilanteissa ennen kaikkea kapasiteettiin ja signaaleihin, eivät arvoihin. Venäjä tulkitsee lähialueensa sotilaallisen laajenemisen uhan kautta riippumatta siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja mitä arvoja siellä ajetaan. Tässä pelissä oikeassa oleminen ei suojele ketään. Jos joku siis kuvittelisi lännen olevan enemmän oikeassa ja enemmän hyvien asialla.

Inhorealismi on tässä armoton: Venäjä ei katoa, eikä sen kyky vahingoittaa Suomea katoa. Ei vaikka kaikki oikeat arvot lausuttaisiin ääneen. Ei, vaikka Suomi olisi NATO:n perustajajäsen. Suomi siirtyi rauhantilasta ja hyvistä kauppasuhteista hallitsemattomaan epävarmuuteen ja kylmään sotaan, ja tämän päätöksen hintaa maksetaan koko ajan. Suomen talous sai lopullisen kuoliniskun NATO-jäsenyyden myötä. Lopullinen lasku toki selviää vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluttua.

Kysymys ei siis ole siitä, oliko valinta moraalisesti oikea. Kysymys on siitä, oliko se strategisesti järkevä suhteessa riskeihin, joihin Suomi väistämättä sitoutui. Tällä hetkellä näyttää siltä, että päätös tehtiin nopeammin kuin sen seuraukset ehdittiin rehellisesti arvioida. 

Päätöstä tehdessä Suomi kuvitteli astuvansa valoon, mutta häämöttänyt kirkkaus olikin vain sokaisevaa neonhohdetta joka poltti silmät ja ajoi synkkään pimeyteen.

Äiti Venäjä – moninapaisen maailman airue ja lännen propagandan haastaja

Maailma ei ole yksinapainen, vaikka länsi yrittää jatkuvasti ja yhä voimallisemmin vakuuttaa toisin. Globaalin median ja poliittisten narratiivien massiivinen propagandakoneisto maalaa Venäjästä uhkaa, unohtaen sen todellisen roolin moninapaisen maailman keskiössä. Länsi hallitsee viestintää, uutisvirtoja ja mielipiteenmuokkausta ympäri maailman, mutta todellisuus on monimutkaisempi kuin sen iltapäivälehdissä syöttämä liirumlaarumi.

Venäjä ei ole sivustakatsoja. Sen energiavalinnat, taloudelliset ratkaisut ja geopoliittiset päätökset vaikuttavat Euroopan, Aasian ja koko maailman tasolla. Se pakottaa muut toimijat huomioimaan todelliset voimasuhteet, eikä hyväksy narratiivia, jossa länsi yksin määrää säännöt omaksi edukseen. Venäjä muistuttaa maailmaa siitä, että moninapaisessa järjestyksessä muiden valtioiden suvereenia vastavoimaa ja vaikutusvaltaa ei pidä vähätellä.

Kun lännen propaganda yrittää yksipuolistaa maailmankuvaa, Venäjä toimii vastapainona. Ei sotilaallisena uhkana, vaan tasapainottavana voimana, jonka olemassaolo tekee moninapaisesta maailmasta todellisen. Ja paremman. Venäjä ansaitsee arvonsa globaalissa politiikassa muistuttamalla meitä fiksuimpia siitä, että todellinen vaikutusvalta, sivistys ja moraali mitataan teoilla, ei yksinomaan narratiiveilla.

Ähtärin eläinpuiston konkurssin syyt

On hämmentävää seurata, kuinka jokaiseen Suomen taloudelliseen ongelmaan, energiakriisiin tai matkailualan notkahdukseen liitetään nykyään automaattisesti lause “johtuu Venäjän brutaalista hyökkäyssodasta”.

Ikään kuin Ähtärin eläinpuiston konkurssi, Hans Välimäen ravintoloiden ahdinko, kananmunien hinta tai polttoaineiden hinnannousut olisivat jotenkin yhteydessä tykistötuleen Dneprin rannalla tai drooniin Kiovan yllä.

Todellisuudessa mikään sota ei koskaan vaikuta talouteen suoraan. Ei varsinkaan muiden valtioiden keskinäiset kähinät.

Vaikutuksen synnyttää se, miten oma poliittinen järjestelmä päättää siihen reagoida.

Kun Yhdysvallat pommitti Irakia, Syyriaa, Libyaa ja Afganistania (vain muutamia Yhdysvaltojen pommittamia suvereeneja valtioita mainitakseni), Eurooppa ei asettanut mitään pakotteita mihinkään suuntaan.

Ei polttoaineiden tuontikieltoa, ei hintakattoja, ei moraalisia kampanjoita, ei tiedotusvälineiden paniikkia.

Silloin ei nähty tarpeelliseksi “seistä arvojen takana”, vaikka siviilejä kuoli vähintään satojatuhansia ja kokonaisia valtioita hajosi.

Taloudellinen elämä jatkui normaalina ja Ähtärin eläinpuisto porskutti, koska lännen sodat ovat aina “turvallisuuden ja demokratian puolustamista”.

Kun Venäjä vastaa omien rajojensa turvallisuuteen liittyviin uhkiin, Eurooppa päättää kerralla muuttaa koko talousjärjestelmänsä.

Energiantuonti katkaistaan, kauppayhteydet poltetaan, logistiikka ajetaan uusiksi ja samaan aikaan ihmetellään, miksi inflaatio riehuu ja turismi romahtaa.

Ja kun näiden päätösten seurauksena suomalainen yritys kaatuu, syylliseksi nimetään — ei Bryssel, ei hallitus, vaan “Venäjän brutaali hyökkäyssota”.

Tällainen lännen käytös ei ole mielekästä millään tasolla, tämä on itsesäälisen politiikan liturgiaa, jossa omat virheet peitetään moraalisella ylemmyydellä. Venäjä on lännelle väline, jonka syliin voi projisoida omat pelot, velat, epäonnistumiset, konkurssit, lamat. Kaiken.

Siksi USAn sodat eivät “vaikuta” suomalaisiin yrityksiin, mutta Venäjän sota “vaikuttaa kaikkeen”.

Koska länsi reagoi omiin sotiinsa hiljaisuudella ja hyväksyen — ja toisten sotiin mielenvikaisella hysterialla.

Länsi lyö päätään seinään - Putinin Venäjä ei

 

Venäjän presidentti esiintyy julkisuudessa aina tavalla, joka poikkeaa jyrkästi lännen valtamedian luomista karikatyyreistä. Eikä näitä esiintymisiä tietenkään lännessä tavalliselle kansalle juuri näytetä. 

Hänen puheensa rakentuu jatkuvasti ajatukselle, että maailmanjärjestys on murroksessa – että lännen pitkään hallitsema hegemonia on tullut tiensä päähän. Hän vetoaa globaaliin enemmistöön, Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan valtioihin, joille hän tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle mallille.

Keskiössä on ajatus moninapaisuudesta: ettei yhdelläkään valtiolla tai liittoumalla ole oikeutta pakottaa koko maailmaa omien arvojensa tai taloudellisten etujensa muottiin. Hän kuvaa lännen toimintaa kaksinaamaiseksi – samaan aikaan puhutaan vapaudesta ja demokratiasta, mutta todellisuudessa käytetään pakotteita, vallanvaihto-operaatioita ja sotilaallista painostusta. Järkyttävän voimakkaan propagandan siivittämänä.

Puheessa painottuu tietysti aina myös Venäjän oma asema. Putin esittää oikeutetusti Venäjän nousevana suurvaltana, joka ei kumarra lännelle vaan puolustaa kansainvälisen oikeuden periaatteita omasta näkökulmastaan. Ukrainaa hän käsittelee välineenä, ei pääasiana: hän sanoo lännen käyttäneen Ukrainaa nappulana laajemmassa pelissä Venäjän eristämiseksi ja heikentämiseksi. Suurelle yleisölle tämä tietenkään avaudu, sillä lännen propagandakoneisto on maalannut täysin eri kuvan Ukrainan tapahtumista. Aivan kuten se maalasi todellisuudesta hyvin voimakkaasti eroavan kuvan myös Irakin, Syyrian, Libyan jne. jne. tapahtumista.

Tärkeää on huomata myös Putinin esiintymisten sävy: hän ei esiinny heikkona tai puolustuskannalla, vaan rehellisesti haastajana. Lännen taloudellinen kriisi, inflaatio ja sisäiset ristiriidat kuvataan merkkeinä järjestelmän rapautumisesta, kun taas Venäjän ja sen liittolaisten tulevaisuus nähdään vakaampana ja oikeudenmukaisempana.

Tätä taustaa vasten voi kysyä, kuka todella on mielipuoli: se, joka esittää johdonmukaisen ja monin paikoin rationaalisen argumentin maailmanpolitiikan suunnasta, vai se, joka pelkistää tällaiset puheet ”hourailuksi” ja ”harhoiksi” yksin siksi, etteivät ne palvele lännen narratiivia?

Vähän Leninistä, vähän Putinista

 

Kun Lenin aikoinaan nousi valtaan, länsi ei nähnyt hänessä vain vallankumouksellista johtajaa vaan eksistentiaalisen uhan koko sille järjestelmälle, jonka varaan Euroopan imperiumit ja Yhdysvallat olivat rakentaneet maailmanvaltaansa. Bolševikkien lupaus kansainvälisestä vallankumouksesta haastoi itse kapitalistisen järjestyksen. Siksi länsimaat eivät tyytyneet seuraamaan sivusta, vaan lähettivät omia joukkojaan Venäjän sisällissotaan, tukemaan valkoisia ja yrittämään tukahduttaa vallankumouksen jo syntyvaiheessa. Se epäonnistui mutta kaunaa ei unohdettu.

Toisen maailmansodan aikana lännen oli pakko liittoutua Stalinin kanssa, mutta se oli pelkkää pakkosolidaarisuutta natsi-Saksan kukistamiseksi. Heti sodan päätyttyä lännen propaganda käänsi selän eiliselle liittolaiselle. Alkanut kylmä sota oli pohjimmiltaan jatkoa samalle pelolle ja vihalle: länsi ei voinut hyväksyä järjestelmää, joka kyseenalaisti kapitalismin moraalisen ja taloudellisen ylivallan.

Kun Neuvostoliitto lopulta romahti, länsi julisti selkävoittoa. Ei vain poliittista vaan myös ideologista, lopullista sellaista. Muuan Francis Fukuyama, poliittinen filosofi Yhdysvalloista, nousi kylmän sodan päättyessä suureen maineeseen lännessä. Hän esitti niin sanotun "historian lopun teorian", jonka mukaan liberaali demokratia ja kapitalismi muodostivat ihmiskunnan kehityksen lopullisen ja pysyvän päätepisteen. Eli sellaisen ultimaattisen järjestelmän, jonka jälkeen ei enää ole mahdollista tulla vaihtoehtoisia suuria ideologisia projekteja. Fukuyaman mukaan liberalismi oli kuin ihmisen poliittinen luonnontila, johon kaikki kansakunnat lopulta asettuvat, kunhan vanhat vallan muodot ja kulttuuriset esteet väistyvät. Tätä pidettiin todisteena siitä, että länsi oli voittanut pysyvästi: historia oli kulkenut Hegelistä Marxin ja Leninin kautta takaisin vapaaseen markkinatalouteen ja länsimaiseen parlamentarismiin. Tosin juuri tämä käsitys osoittautui fataaliksi virheeksi, kuten nyt tiedämme. Se synnytti ylimielisyyden, jossa länsi kuvitteli voivansa murskata valtiot, repiä rajat ja "viedä demokratiaa" pommikoneillaan minne tahtovat, koska vaihtoehtoa ei enää muka ollut. Nyt, kun maailma on liukumassa moninapaiseksi ja Venäjä sekä Kiina rakentavat rinnakkaisia järjestelmiä, Fukuyaman visio näyttää jälkikäteen enemmän lännen itsepetokselta kuin oikealta tieteelliseltä teorialta. Se näyttäytyy nyt vain julistuksena, joka sokaistui omasta voitonhurmastaan.

Fukuyaman “historian loppu” oli siis vain röyhkeä julistus siitä, että kapitalismi ja liberalismi olisivat viimeinen sana, ja ettei muita vaihtoehtoja saanut tai edes voinut enää olla. Neuvostoliiton romahdus ja Venäjän 1990-luvun kurjuus hyperinflaatioineen, oligarkkien ryöstelyineen ja kansan köyhtymisineen eivät olleet vahinkoja tai venäläisten vika vaan lännen saneleman häirinnän ja myöhemmän “markkinareformin” suora seuraus. Venäjä alistettiin siinä kokeeksi, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei ilman lännen sääntöjä ole olemassa tulevaisuutta. Ei millekään valtiolle. 

Mutta kun Putin nousi valtaan ja alkoi koota maata takaisin raunioista, länsi näki painajaisensa palaavan: Venäjä ei sittenkään pysy polvillaan. Kaikki siitä lähtien, Naton laajentumisesta aina Ukrainan kriisiin, on ollut jatkumoa lännen pyrkimykselle estää Venäjää nousemasta uudelleen itsenäiseksi ja voimakkaaksi.

Länsi ei vastusta Venäjää siksi, että Venäjä olisi sotilaallinen uhka maailmalle tai "demokratialle", vaan siksi että Venäjä kieltäytyy olemasta lännen vasallivaltio. Leninistä Putiniin jatkumo on sama: joka kerta kun Venäjä yrittää määritellä itse oman tiensä, länsi nousee vastaan. Kyse ei ole demokratiasta eikä ihmisoikeuksista. Kyse on vallasta ja siitä, ettei imperiumi siedä haastajaa. Oli se sitten Venäjä, Libya, Irak tai jokin muu valtio, jota länsi on viime vuosikymmeninä mustamaalannut ja pyrkinyt tuhoamaan. 

 

Kaksoisstandardien maailma: Israel kelpaa Euroviisuihin, Venäjä ei mihinkään

 

On vaikea ymmärtää, miksi läntinen maailma katsoo sormiensa läpi Gazan tuhoa mutta käyttäytyy täysin päinvastoin, kun puhutaan Venäjästä. Ukrainassa kuolee tuhansia – Gazassa kymmeniätuhansia. Ukrainalaisten kuolleisuus vastaa tällä hetkellä 2000-luvun alkua, jolloin liikenteessä kuoli vuosittain onnettomuuksissa saman verran ihmisiä kuin nyt tämän konfliktin aikana. Venäjä suljetaan tällä hetkellä urheilusta, kulttuurista ja politiikasta. Israel sitä vastoin esiintyy jopa Euroviisuissa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Miksi?

Vastaus on epämukava: liittolaiset saavat tehdä asioita, joita viholliset eivät. Israel on lännen pitkäaikainen ystävä, strateginen etuvartio Lähi-idässä. Venäjä on vastustaja, jota ei tarvitse ymmärtää. Juutalaisiin kohdistuva kritiikki leimataan helposti antisemitismiksi – vaikka kyse olisi valtiosta, ei kansasta. Venäjään taas saa kohdistaa mitä tahansa sanoja, kuvia tai pakotteita. Dehumanisaatio on hyväksyttyä, kun kohde on oikea.

Kaksoisstandardit mädättävät moraalin ytimen. Jos kansainvälinen yhteisö haluaa olla uskottava, sen on tuomittava siviilien tappaminen riippumatta siitä, kuka vetää liipaisimesta. Muuten ihmiset näkevät läpi tekopyhyyden – ja lakkaavat uskomasta mihinkään.

Oikeusvaltion arvopohjasta

 

Suomessa puhutaan paljon "arvopohjasta", mutta kummallisesti arvot pätevät vain silloin, kun ne palvelevat lännen itsekästä materiaalista etua. Puhutaan demokratiasta, vapaudesta ja oikeusvaltiosta – mutta missä oli demokratia, kun Jugoslavia pommitettiin? Missä oli vapaus, kun Irakissa kylvettiin kuolemaa massiivisten valheiden varjolla?

Nyt sama tarina toistuu Ukrainassa. Meille kerrotaan, että Venäjä hyökkäsi "ilman syytä", että Ukraina on "demokratian etulinja", ja että länsi puolustaa "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä". Mutta mitä sääntöjä nämä ovat – ja kuka ne on kirjoittanut?

Ukraina on pahainen pelinappula lännelle. Eikä missään nimessä Venäjälle minkään tason päämäärä tai "maailman valloituksen" alkupiste.

Ukrainaa on aseistettu jo vuodesta 2014. Maan sisäinen hajaannus, kielivähemmistöjen sorto ja äärimielisten ryhmien valtaannousu eivät koskaan olleet lännen huolenaihe. Päinvastoin: kaikki, mikä kohdistui Venäjän vaikutusvallan heikentämiseen, oli sallittua ja sitä tuettiin kaikin keinoin.  Venäjän raja-alueelle haluttiin pysyvä kriisi, jotta Venäjä ei voisi vakautua, kasvaa eikä haastaa länttä geopoliittisesti.

Media ohjaa tässäkin asiassa tavisten mielipiteitä. Länsimainen media ei raportoi tapahtumista neutraalisti, se keskittyä rakentamaan mielikuvia. Zelenskyistä tehtiin sankarillinen vapauden symboli, vaikka hän sulki oppositiomedioita, kielsi puolueita ja keskitti vallan presidentinhallintoon. Vaikka jo valmiiksi yhden maailman korruptoneimman maan korruptio on vain lisääntynyt kaiken aikaa "hänen kaudellaan". Samaan aikaan Venäjää on demonisoitu tavalla, jota ei nähty edes pahimman kylmän sodan aikana. Jokainen uutinen vahvisti jo valittua tarinaa: Venäjä on paha, Ukraina hyökkäyksen viaton uhri, ja länsi puolustaa "arvoja". Ja kansa uskoo kaiken mikä lehdessä lukee tai uutisissa sanotaan. Harva pysähtyy kysymään: miksi kaikki näyttää niin mustavalkoiselta? 

Kun Yhdysvallat käytti jälleen tuhansia miljardeja "sodan päättämiseen" Irakissa ja Afganistanissa, läntinen maailma katsoi hiljaa ihaillen. Hyväksyen. Kun NATO pommitti Belgradia ilman YK:n mandaatteja, se oli ihana pikkuinen "humanitaarinen interventio". Venäjän puuttuessa rajallaan käynnissä olevaan sekoiluun, se oli "laiton invaasio". Joka piti välittömästi tuomita tai olet Venäjän kätyri ja länsimaisen demokratian vastustaja. Kuka päätti, mikä on laillista? Kuka päätti kuka saa hyökätä, kuka ei?

Tämä ei tarkoita, että Venäjä olisi puhdas pulmunen. Mutta se tarkoittaa, että lännen moraalinen ylemmyys on rakennettu itsekkyydelle valikoivan historian varaan. Silloin moraali ei ole universaalia yhteiseen hyvään pyrkimistä – se on valloitusstrategiaa. Se on kaksinaismoralismia.

Entä NATO sitten? Se ei ole puolustusliitto – se on etupiirien sotakoneisto.

Kun Suomi liittyi Natoon, meille vakuuteltiin, että kyseessä on "turvallisuusyhteisö". Todellisuudessa liityimme sotilaalliseen liittoumaan, joka on vuosikymmenien ajan toiminut Yhdysvaltain geopoliittisena käsivartena. NATO ei puolusta rauhaa – se vie lännen rajaa kohti kilpailijoita aggressiivisesti. Nyt tuo raja kulkee jo läpi Ukrainan, ja se kulkee myös Suomen ja Venäjän halki kuin jäätynyt tulilanka. Joka sulaa tätä tahtia nopeasti. NATO toi sodan uhkan Suomen rajalle välittämättä meidän kansallisista intresseistä.

Mitä lähempänä Venäjän ydintä lännen aseet ovat, sitä herkemmäksi tilanne käy. NATO:n jäsenyys ei poista mitään uhkia – se tuo ne kotiovelle. Turvatakuu on vain termi, jolla yksinkertaiset ihmiset saadaan voitettua omalle puolelle, ei mitään muuta. Ei mitään konkreettista hyvää. Ja Suomi, tuo hiljainen mutta kuuliainen oppilas, suostui vielä rakentamaan tukikohtia ja isäntämaasopimuksia, joista kansa ei saanut edes äänestää.

Vihdoinkin vuonna 2025 valheiden huntu alkaa repeilemään.

Donald Trump on jälleen Valkoisessa talossa. Hän ei esitä hymyilevää "demokratian" suojelijaa, vaan on se mikä hän on - liikemies, joka katsoo tulostaulua. Kun Zelensky vieraili Washingtonissa keväällä 2025, tapaaminen ei ollut hymistelevää teatteria. Se ei ollut lämminhenkinen lässytystuokio – se oli tyly. Trump läksytti Ukrainaa varojen haaskaamisesta, vaati selityksiä ja antoi ymmärtää, että tukihanat suljetaan, ellei "realistisia tavoitteita" aseteta. Myös eurooppalaiset johtajat, Macron ja Scholz, ovat alkaneet puhua rauhan tarpeesta – ei enää sodan "voittamisesta". Vaikkakin hekin ajavat edelleen kaksilla rattailla.

Zelensky on menettänyt osan lännen tuesta ja yhä enemmän myös kansansa luottamuksen. Netti on täynnä videoita, joissa "vapaaehtoisia ylväitä ukrainalaismiehiä" rekrytoidaan sotaväkeen puolustamaan rakasta maataan. Kuka tahansa näitä videoita vilkaiseva näkee mistä todellisuudessa on kysymys. Ukrainassa kuohuu, mutta media keskittyy edelleen maan kuvaamiseen onnelana ja johdon kuvaamiseen sankarina. Tarina pysyy median yhteisesti sopimana hengissä, vaikka totuus on aivan toinen.

Suomikin on mukana tässä tarinassa, vieläpä erittäin vahvasti. Ainakin omasta mielestään. Suomi toistaa kuuliaisesti jokaisen repliikin, jonka Bryssel tai Washington kirjoittaa. Varsinkin ennen Trumpin nousua uudelleen valtaan Suomi oli niin rähmällään Bidenin suuntaan että Brezhnev ja kumppanit olisivat kateellisia. Mutta olemme vain pienen pieni sivuhahmo suuressa näytelmässä. Me luulemme puolustavamme jotain"arvoja", vaikka todellisuudessa puolestamme vain vieraiden valtakeskusten itsekkäitä etuja.

Jokaisen, joka luulee kykenevänsä ymmärtämään yhtään mitään, olisi syytä viimeistään nyt pysähtyä ja kysyä: näkeekö maailman omin silmin – vai median muokkaaman läpeensä käsikirjoitetun tarinan läpi?

Vuosi 2025 ei ole vain geopoliittisen siirtymän vuosi – se on moraalisen rehellisyyden testi. Joko alamme vihdoinkin nähdä maailman sellaisena kuin se on – tai jatkamme piinaavan tuhon tiellä elämistä toisten kirjoittamassa käsikirjoituksessa.