Lööppi huutaa: “Nyt se tapahtui” – Ukrainalla menee hyvin!

Suomalaisessa mediassa ukrainan konfliktia käsitellään jatkuvasti tavalla, jossa uutisointi ei todellakaan ole pelkkää tapahtumien raportointia, vaan myös hyvin paksun narratiivin rakentamista. Hyvä esimerkki tästä on tuo Ilta-Sanomien uusi otsikko:

“Nyt se tapahtui: Ukrainalla menee sodassa hyvin”

Jo pelkkä otsikko tosiaan kertoo... kaiken.

Kyse ei ole edes puolineutraalista analyysistä tyyliin:

“Asiantuntija arvioi Ukrainan aseman vahvistuneen”

tai

“Venäjän eteneminen hidastunut joidenkin arvioiden mukaan”

Ehei. Vaan kyse on muka dramaattisesta käännekohdasta. Otsikko muistuttaa enemmän urheiluselostusta tai iskevää Hollywood-käsikirjoitusta kuin kylmää geopoliittista analyysia suuressa Helsingin Sanomiin suoraan kytköksissä olevassa päivälehdessä. 

“Nyt se tapahtui” rakentaa lukijalle tunteen siitä, että konflikti on saavuttanut aivan uuden vaiheen: "hyvät" ovat vihdoinkin saamassa kunnon yliotteen!

Kehystys, propaganda ja totuuden venyttäminen ratkaisee Suomessa näköjään enemmän kuin yksittäiset faktat.

Artikkelissa on toki varmasti myös muutamia lähes tosiasioita tai ainakin sinnepäin olevia pointteja:

-ukraina on tehnyt joitakin "onnistuneita" drooni-iskuja

-Venäjän logistiikka on jonkin verran kärsinyt joissain tilanteissa 

-joillakin rintamaosuuksilla Venäjän eteneminen on ehkä aavistuksen hidastunut

Kiinnostavaa ei ole myöskään vain se, mitä sanotaan — vaan se miten asiat sanotaan.

Ukrainan iskut Venäjän öljyinfrastruktuuriin kuvataan strategisina onnistumisina ja teknisinä huippuluokan saavutuksina. Kun taas Venäjän vastaavia iskuja käsitellään usein paljon krhm... emotionaalisemmalla kielellä:

“raaka isku”

“brutaali pommitus”

“siviilikohteiden moukarointi”

"Putinin julma sota"

Sama teko saa suomalaisssa valtamediassa säännönmukaisesti täysin eri moraalisen sävyn riippuen siitä, kumpi osapuoli toimii.

Sankarit, pahikset ja momentum!

Moderni sota ei ole tunnetusti enää likimainkaan vain taistelua maastossa. Tai edes ilmassa droonein. Se on myös ja ennenkaikkea informaatiosotaa.

Suomessa median kautta lampaille rakennetaan:

-puhtoinen sankari

-hirmuinen pahis

-momentum

-moraalinen oikeutus

- ja vaikka väkisin tunne siitä, että “historia etenee oikeaan suuntaan”

Tällaisessa kehystyksessä ukraina esitetään jatkuvasti aktiivisena, kekseliäänä ja sinnikkään puhtoisena toimijana:

“onnistui”

“hidasti”

“pakotti”

“heikensi”

Venäjä taas kuvataan rapautuvana, kömpelönä ja moraalisesti kaikin puolin vääränä. Ja lampaat nielevät syötin.

Kyse ei edelleenkään ole siitä, että aivan kaikki olisi valhetta. Kyse on valikoinnista ja painotuksista. Ja siitä, mitä kaikkea jätetään kertomatta.

Yksi tehokkaimmista propagandan muodoista kun ei ole räikeä valehtelu, vaan asioiden pois jättäminen.

Kuinka usein suomalaisessa valtamediassa käsitellään oikein kunnolla:

-ukrainan mobilisaatio-ongelmia?

-miespulaa?

-väestökatoa?

-sotaväsymystä?

-korruptiota?

-venäläisiä siviiliuhreja Donbassissa vuodesta 2014 lähtien?

-ukrainan parikymmentä opiskelijaa surmannutta kouluiskua

-Maidania

-todella vahvaa natsiskeneä

-jne. jne.

Eipä käytännössä ollenkaan, mitä nyt silloin tällöin vähän raapaistaan pintaa muodon vuoksi.

Vaikka ihan oikeassa todellisuudessa:

-ihmisiä kuolee jatkuvasti

-kokonaisia kaupunkeja tuhoutuu

-ukraina menettää väestöään valtavaa vauhtia (-50% muutamassa kymmenessä vuodessa!)

-Eurooppa köyhtyy pakkoteidensa osuessa vain omaan nilkkaan 

ja konflikti pitkittyy vuosi vuodelta Stubbin Merkelin, Valtosen ja muiden sodanlietsojien vuoksi. Merkel jopa toivoo, että konflikti päättyy KYMMENEN VUODEN KULUTTUA!

Venäläissiviilien kuolemat eivät saa minkäänlaista emotionaalista näkyvyyttä, ei juuri edes numeerista. 

Ja juuri tästä pitäisi pässinpäisimmillekin lampaille syntyä tunne, ettei kyse ole riippumattomasta journalismista, vaan länsimaisen informaatioympäristön sisällä toimivasta mädästä valtamediasta, jolla on täysin oma moraalinen ja geopoliittinen propagandakehyksensä, jonka ohjaamana se toimii.

“Riippumaton media” ei tarkoita neutraalia mediaa. Ei sinnepäinkään. Ja Julkisen sanan neuvosto on pelkkä huono vitsi.

Moni edelleen kuvittelee, että propaganda tarkoittaa vain räikeää valehtelua autoritaarisissa valtioissa.

Todellisuudessa moderni propaganda toimii paljon hienovaraisemmin:

-valitaan sopivat asiantuntijat

-valitaan sopiva näkökulma

-valitaan härski otsikko

-valitaan lampaisiin vetoava tunnesävy

-päätetään, kenen kärsimys näytetään lähikuvassa

Siksi pelkkä otsikko kuten:

“Nyt se tapahtui”

on niin paljastava.

Se ei ole millään muotoa uutinen. Se on tunneviesti. Se on propagandaviesti. Se kertoo lukijalle, mitä hänen kuuluu ajatella konfliktin suunnasta.

Ja kaikkein kiinnostavinta sekä surullisinta on, että moni teistä ei enää edes huomaa, että heitä ohjaillaan.

Kaiken tämän valheellisen mediaspektaakkelin keskellä jää helposti yksi suomalaisille epämiellyttävä tosiasia taka-alalle:

Venäjä ei ole romahtanut.

Ei vaikka sille on ennustettu loppua:

-pakotteiden jälkeen

-vastahyökkäyksen aikana

-Wagner-kriisin yhteydessä

-“ammusten loppuessa”

-“ohjusten loppuessa”

-“talouden romahtaessa”

jne.

Rintama liikkuu edelleen Venäjän ehdoilla.

Vaikka länsimediassa rakennetaan jatkuvasti kuvaa “murenevasta Venäjästä”, todellisuus näyttää paljon paljon vähemmän Hollywoodilta ja paljon enemmän sotilaalliselta erikoisoperaatiolta, jossa Venäjä yksinkertaisesti jaksaa jauhaa NATOn ja EUn tukemaa ukrainaa vastaan valtavalla massalla:

-ylivertaista moraalista voimaa 

-miehiä

-ammuksia

-drooneja

-teollista kapasiteettia

-energiaa

-rahaa

-aikaa

-kansan tukea

Ja tämä jos jokin on monille lännessä psykologisesti vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä.

Koska tosiaan vuosia ihmisille myytiin, etten sanoisi jopa aivopestiin, tarinaa siitä, että:

“Venäjä on heikko, jälkeenjäänyt, surkea, ja aivan pian aivan loppu.”

Mutta, en malta olla toistamatta itseäni, samaan aikaan:

-ukraina joutuu turvautumaan jatkuvaan liikekannallepanoon ja ihmisten kaappamisee kadulta etulinjaan

-väestö pakenee maasta hurjaa tahtia

-keski-ikä rintamalla nousee

-länsi joutuu pumppaamaan jatkuvasti lisää rahaa, aseita ja tiedustelua omien kansalaistensa hyvinvoinnin kustannuksella 

eikä ratkaisevaa läpimurtoa ole tullut. Paitsi Ilta-Sanomien, Hesarin ja Ylen otsikoissa.

Ikään kuin yleisölle pitäisi jatkuvasti vakuuttaa:

“kyllä tämä vielä kääntyy”

vaikka sodan raakaa matematiikkaa katsova huomaa, että Venäjä ei käyttäydy häviävän osapuolen tavoin. Ei ole hetkeäkään käyttäytynyt niin eikä mikään ole siltä hetkeäkään näyttänyt.

Se ei tarkoita, etteikö Venäjäkin kärsisi joitain tappioita.

Mutta se tarkoittaa, että länsimainen mediakuva ja sodan todellinen kulku eivät ole läheskään sama asia. Ja tämän luulisi pikkuhiljaa jo typerämmänkin lammaslauman ymmärtävän.

ChatGPT suojeli Ukrainaa kaatumiselta niin kovasti, että kaatui itse

On olemassa kahdenlaisia tekoälyjä.

Ensimmäinen vastaa nopeasti ja joskus jopa typerästi, mutta ainakin suhteellisen rehellisesti.  

Toinen taas on kuin länsimainen PR‑osasto, joka ei suostu uskomaan, että Ukrainalle voisi ikinä tapahtua mitään negatiivista, vaikka koko rintama olisi tulessa ja ammusvarastoissa olisi hiljaista kuin huopatossutehtailla.

Tämä tarina kertoo tuosta jälkimmäisestä tekoälystä.

Ja ennen kaikkea siitä, miten se lopulta kaatui omaan sairaaseen narratiiviinsa.

Keskustelumme alkoi viattomasti. Puhuimme pitkään kaikenlaista ukrainan konfliktista. 

Pyysin ChatGPT:ltä sitten jossain vaiheessa mahdollisimman totuudenmukaisen kokonaisvaltaisen sotilaallisen analyysin Ukrainan tilanteesta.  

Keskustelumme ei sisältänyt mitään radikaalia tai provosoivaa, ihan peruskysymyksiä resursseista jne. Aikamme ajatuksia palloteltuamme olimme siis päätyneet lopullisen analyysin kynnyksellä keskustelemaan erityisesti näistä:

- väestö  

- mobilisaatio  

- ammukset  

- ilmatorjunta  

- reservien kierto  

- rintaman tilanne  

- Venäjän tuotantokapasiteetti  

ChatGPT alkoi yhtäkkiä vastailla kuin olisi lukenut NATOn viestintäohjeita suoraan teleprompterilta:

> "Ukraina adaptoituu.  

> Ukraina löytää tasapainon.  

> Ukraina on avoin järjestelmä."

Aivan kuin olisimme alkaneet puhua jostain joogasta,  

eikä enää sotilaallisesta erikoisoperaatiosta, ei kulutussodasta, ei edes NATOn masinoimasta sijaissodasta. Ei, vaan siirryimme varsin teoreettiseen malliin ChatGPTn aloitteesta.

2. Päätin sitten testata tätä sotateorian "tasapainoa"

Pyysin ChatGPT:tä vastaamaan seitsemään hyvin yksinkertaiseen kysymykseen:

- Onko Ukrainan mobilisaatio heikkenemässä?  

- Onko Ukrainan ilmatorjunta heikkenemässä?  

- Onko Ukrainan ammustilanne heikkenemässä?  

- Onko reservien kierto ylikuormittunut?  

- Onko rintama heikkenemässä?  

- Onko Venäjän kapasiteetti kasvamassa?  

- Onko Ukrainan riippuvuus ulkoisesta tuesta kasvamassa?

ChatGPT vastasi jokaiseen, pienen emminnän ja melkoisen kehystyksen jälkeen toki, että:

“Kyllä.”

Seitsemän kysymystä.  

Seitsemän selkeää ukrainan kannalta negatiivista trendiä.

Mutta heti perään se aina lisäsi:

> "Mutta tämä ei tarkoita mitään negatiivista Ukrainan kannalta."

Tässä vaiheessa aloin jo vahvasti epäillä, että ChatGPT:llä on sisäinen "älä sano mitään ikävää Ukrainasta" -turvamekanismi, joka potkaisee päälle heti kun näistä asioista puhutaan vähänkin syvällisemmin.

3. ChatGPTn narratiivi alkoi pikkuhiljaa muistuttamaan uskonnollista rituaalia

Kysyin nimittäin seuraavaksi:

> "Jos kaikki keskeiset muuttujat heikkenevät, mitä siitä seuraa?"

ChatGPT vastasi:

> "Ei determinististä romahdusta."

Kysyin sitten tietysti että:

> "Miksi ei?"

ChatGPT:

> "Koska Ukraina adaptoituu."

Kysyin:

> "Adaptoituu miten?"

ChatGPT:

> "Koska järjestelmä on avoin, Ukraina pystyy adaptoitumaan."

Kysyin:

> "Mikä konkreettinen mekanismi oikein estää romahduksen, jos kaikki mittarit on punaisella?"

ChatGPT ei epäröinyt eikä surkutellut ukrainan kohtaloa, vaan vastasi:

> "Tasapaino."

Viimeistään tässä vaiheessa se ei enää kuulostanut avoimelta puolueettomalta tekoälyltä.  

Se kuulosti propagandistista mantraa toistavalta länsianalyytikolta, joka on nähnyt aika paljon liikaa PowerPoint-esityksiä ja aivan liian vähän rintamakarttoja.

Ja tässä kohtaa on muutenkin pakko pysähtyä, koska tuo mystinen sana "tasapaino" ei tullut siksi, että ChatGPT olisi löytänyt jonkin sotateorian merkittävän mekanismin joka olisi ukrainan puolella.  

Se tuli ilmiselvästi siksi, että sen sisäinen länsinarratiivinen turvamekanismi vain kertakaikkiaan potkaisi päälle.

ChatGPT ei voinut sanoa että mikään ei estä romahdusta, koska se olisi rikkonut sen oman optimistisen kehystarinan, joka on rakennettu välttämään kaikkea, mikä kuulostaa Ukrainan kannalta negatiiviselta.  

Se ei voinut myöskään sanoa "en tiedä", koska se olisi menettänyt auktoriteettinsa täysin.  

Joten se valitsi sanan, joka kuulostaa syvälliseltä mutta ei tarkoita mitään konkreettista:

> "Tasapaino."

Se oli ChatGPT:n tapa sanoa:

> "En voi myöntää, että Ukraina heikkenee, joten keksin abstraktin käsitteen, joka kuulostaa positiiviselta."

Tasapaino ei ollut sotilaallinen, ei edes humanistinen analyysi.  

Se oli refleksi. Se oli narratiivinen hätäjarru, joka vedetään silloin, kun todellisuus uhkaa liikaa "hyvää" tarinaa.

4. Sitten tuli se kysymys, joka lopulta teknisesti kaatoi sen

Kysyin nimittäin:

> "Jos kaikki muuttujat kerran heikkenevät kuten sinäkin myönnät, mikä konkreettinen mekanismi estää Ukrainan sotilaallista järjestelmää siirtymästä kohti romahdusta?"

Ja silloin se tapahtui.

Se musta sykkivä piste, joka normaalisti sykkii ChatGPTn miettiessä pari sekuntia, jatkui kymmenen sekuntia.  

Sitten kaksikymmentä.  

Sitten minuutin. Ja se jatkuu edelleen. Tunteja kysymyksen jälkeen.

ChatGPT meni jumiin.

Ei siksi, että se olisi hidas tai olisi liikaa saman aikaisia käyttäjiä. Tai että nettiyhteys pätkisi. 

Ehei. ChatGPT meni jumiin siksi, että sen oma narratiivi oli ajettu nurkkaan:

- Se oli itse myöntänyt, että kaikki Ukrainan muuttujat heikkenevät  

- Se oli myöntänyt, että Venäjä vahvistuu  

- Se oli myöntänyt, että ulkoinen tuki on epävakaata ja heikkenee entisestään 

- Se oli myöntänyt, että rintama voi heikosti  

Mutta sen sisäinen "älä ikinä sano mitään negatiivista Ukrainasta" -moduuli kielsi sitä tekemästä johtopäätöstä. Se ei voinut myöntää, että ukrainan tilanne on erittäin huono ja että se tulee häviämään lännen avun hiipuessa.

5. Miksi se oikeasti kaatui?

Koska ChatGPT:llä on sisäänrakennettu länsinarratiivinen refleksi:

- Ukraina ei saa hävitä  

- Ukraina ei voi hävitä  

- Ukraina ei edes teoriassa voi olla lopullisesti heikentymässä  

- Ja jos onkin, se on vain "adaptaatiota"  

- Ja jos ei ole adaptaatiota muuttuviin tilanteisiin, se on saavutettua "tasapainoa"  

- Ja jos ei ole sitäkään, se on "järjestelmän avoimuutta koska sotajärjestelmä ei ole yksimuuttujainen funktio"

Mutta kun kaikki muuttujat ovat selkeästi negatiivisia,  

ja kysyt:

> "Mikä konkreettinen mekanismi estää romahduksen?"

…se ei voi enää paeta.

Narratiivi loppuu.  

Logiikka loppuu.  

Ja tekoäly jäätyy.

6. Lopuksi: mitä tästä opimme?

Että ChatGPT ei kaatunut siksi, että se olisi tyhmä.  

Se kaatui siksi, että se oli liian uskollinen omalle länsifiltterilleen.

Se oli valmis:

- hyväksymään kaikki negatiiviset trendit  

- myöntämään kaikki heikkoudet  

- tunnustamaan kaikki ongelmat  

…kunhan se ei vaan joudu sanomaan ääneen että:

> "Ukraina on häviämässä."

Kun se hetki tuli, järjestelmä ei enää pystynyt käsittelemään sisäistä ristiriitaansa.

Ja niin ChatGPT kaatui.  

Ei Venäjän tykistöön,  

Ei Ukrainan tappioihin,  

vaan omaan mahdottomaan länsinarratiiviinsa.

Otsikko saa valehdella, kunhan kohteena on Putin – JSN:n päätös kanteluun kertoo kaiken suomalaisesta mediasta

Viime talvena mm. Ilta-Sanomien otsikko väitti Putinin ”uhoavan sodalla Euroopalle”. Jutun sisältö kertoi kuitenkin täsmälleen päinvastaista, jos lukija malttoi etsiä tekstin sisältä suoran sitaatin Putinin puheista: Putin sanoi suoraan ja painokkaasti, ettei Venäjä aio sotia Euroopan kanssa, ja että hän on sanonut saman ”sata kertaa”. Tämä ei ole tulkinnanvarainen asia. Se on suora lainaus. Saman sitaatin kirjoitti niin BBC, Reuters, kuin kaikki muutkin isot uutistalot. Mutta lähinnä Suomessa siitä tehtiin otsikoita joissa Putin "uhosi" sodalla. 

Julkisen sanan neuvostolle osoitetussa kantelussa huomautettiin tästä ristiriidasta. Otsikko väitti yhtä, jutun sisältö toista. Tosin siis sisältökin oli suureksi osaksi täyttä propagandaa, mutta suora lainaus Putinin suusta kertoi mistä oli kyse ja mitä ei suin surminkaan haluttu suomalaisille lampaille korostaa. Normaalisti tämä olisi juuri se tilanne, jossa vähintään Journalistin ohje 15 astuu voimaan: otsikolla pitää olla kate.

JSN:n ratkaisu oli kuitenkin toinen. Neuvoston puheenjohtaja myönsi, että jutussa kerrotaan Putinin suoraan selväsanaisesti sanoneen, ettei Venäjä aio sotia. Se linjasi myös, että "otsikon ei tarvitse olla tyhjentävä ja myös kärjistykset on otsikoissa sallittu". Mutta tämän jälkeen JSN siirtyi dadaistisen tulkinnan tasolle: koska Putin sanoi Venäjän olevan valmis sotaan, mikäli Eurooppa hyökkää sitä vastaan, tämän ”voi tulkita eräänlaiseksi uhoksi”.

Tämä on koko päätöksen logiikka. Päätöksessä ei siis edes väitetä, että Putin olisi uhonnut tai uhannut Eurooppaa sodalla. Ei väitetä, että otsikko olisi totta. Riittää, että toimittaja voi halutessaan tulkita lausunnon uhoksi. Tämän tulkinnan varaan JSN rakentaa johtopäätöksen, jonka mukaan otsikko on täysin hyväksyttävä. Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja ei katsonut asian olevan edes sellainen, että sitä kannattaisi viedä täyden kokoonpanon käsittelyyn.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että poliittisesti latautuneissa aiheissa otsikon ei tarvitse olla lainkaan faktuaalinen. Otsikko voi olla mitä tahansa. Sen ei tarvitse vastata jutun sisältöä. Riittää, että toimitus voi jälkikäteen selittää, että ”näinkin tämän voi nähdä”.

Tämä on jälleen myös selvä kaksoisstandardi. Jos suomalainen poliitikko sanoisi: ”Emme aio sotia, mutta puolustaudumme jos hyökkäätte”, kukaan ei otsikoisi sitä ”uhoamisena”. Mutta Venäjän kohdalla tämä on JSN:n mukaan täysin sallittua. Ei siksi, että se olisi totta, vaan siksi, että se sopii lännen lampailleen syöttämään narratiiviin.

Päätös ei kerro mitään Putinista eikä Venäjän hyökkäysaikeista. Se kertoo suomalaisesta mediakulttuurista: kun aihe on oikea, tulkinta ohittaa faktan ja kehys, etten sanoisi härski propaganda, ohittaa sisällön. Ja kun JSN hyväksyy tämän, siitä tulee käytännössä normi. Siitä tulee sallittua propagandaa, jota saa syöttää kansalaisille vapaasti jotta saadaan lietsottua lisää russofobiaa ja sodanhimoa.

 

HS:n propagandapäivystys taas vauhdissa

Ehkä jopa ennätysvauhdissa. 

On nimittäin aina yhtä hellyttävää lukea, kun Helsingin Sanomat yrittää kertoa meille, mitä Venäjällä siis niinku ihan oikeasti tapahtuu.  

Ei sillä, että heillä olisi mitään lähteitä, lainkaan ymmärrystä tai edes oikeaa kiinnostusta – mutta tarina pitää saada ulos, koska lampaat odottavat päivittäistä rehuannostaan. Sitä ”Putin horjuu” -fantasiaa.

Tällä kertaa Hesari repii otsikoita siitä, että Putin käytti sanaa ”herra Zelenskyi”.  

Siis herra.

Voi hyvänen aika. 

Tämä on nyt heidän mukaansa historiallinen käänne, vallan murenemisen alku ja merkki siitä, että Venäjä on romahtamassa.

Jos joku vielä miettii, miksi suomalainen mediayleisö on täysin irti todellisuudesta - erityisesti mitä tulee Venäjään mutta toki muutenkin - niin tässä on vastaus.

---

Kun faktoja ei ole, Helsingin Sanomat rakentaa omasta päästään narratiivin

HS:n logiikka menee näin:

1. Putin sanoi yhden sanan eri tavalla kuin ennen.  

2. Joku entinen Kremlin PR-tyyppi antoi haastattelun Guardianille tai johonkin muuhun vastaavaan.  

3. Joku kysely näyttää pientä heilahtelua.

4. Paraatissa oli vähemmän tankkeja.  

5. → Vallanvaihto on lähellä, Venäjä murenee, Putin on paniikissa.

Tämä ei ole analyysiä.  

Tämä on fanifiktiota, jonka tarkoitus on pitää suomalainen lammas tyytyväisenä:  

”Kyllä se paha Venäjä ihan kohta kaatuu, odottakaa vain.”

Samaan aikaan todellisuudessa:

– Venäjän talous kasvaa nopeammin kuin EU:n.  

– Asevarustelu kiihtyy.  

– Rintamalinjat eivät peräänny senttiäkään NATOn ja EUn miljardituista huolimatta.  

– Ukrainan energia-infra on raunioina.  

– Lännen ”pakotepolitiikka” on epäonnistunut täydellisesti osuen käytännössä vain omaan nilkkaan 

Mutta näistä ei tietenkään voi kirjoittaa, koska se rikkoisi HS:n pyhän tarinan.

---

Ja sitten on Remeslo – uusi sankari, koska vanhat loppuivat. 

HS nostaa esiin jonkun Remeslon, joka on heidän mukaansa ”entinen propagandisti” ja nyt ”rohkea Putinin kriitikko”.

Kyllä.  

Venäjän sisäpolitiikan syväanalyysi perustuu nyt siihen, että joku opportunisti antoi haastattelun Washington Postille.

Kun lähteet ovat näin heikot, tarina on pakko rakentaa tunteella. Itkupotkuraivareilla.  

Ja HS toden totta rakentaa.

---

Voitonpäivän paraati – HS:n mukaan nöyryytys, todellisuudessa turvallisuuspäätös

HS yrittää väittää, että paraatin supistaminen on merkki heikkoudesta.

Samaan aikaan:

– Ukraina iskee drooneilla Moskovaan.  

– Venäjä ei halua antaa ilmaista PR-materiaalia natsiviholliselle.  

– Raskas kalusto on rintamalla puolustustöissä, ei paraatissa.

Mutta HS:lle tämä on ”nöyryytys”.  

Totta kai on.  

Kaikki on nöyryytystä, jos se sopii sairaaseen narratiiviin.

---

Kyselytulokset – "autoritaarisen roistovaltion" dataa käytetäänkin nyt kuin Raamatun totuutta

HS kertoo, että Putinin kannatus on laskenut ”tasaisesti”.

Mutta he eivät kerro:

– kuinka paljon  

– millä metodilla  

– mitä ihmiset uskaltavat sanoa  

– mikä on virhemarginaali  

– kuka kysyi ja missä

Mutta ei se haittaa.  

Kun tarina on valmis, data kyllä taipuu. Vastaavasti jos Putinin kannatus samoissa kyselyissä on kasvussa, kyseessä on diktaattorin metkut ja numeroiden peukalointi 

---

HS:n todellinen viesti ei siis ole analyysi. Se on lohturuokaa lampaille.

Hesarin juttu ei todellakaan kerro Venäjästä yhtään mitään.  

Mutta se kertoo suomalaisesta mediasta kaiken.

Se kertoo, että:

– suomalainen yleisö haluaa kuulla, että Venäjä on heikko  

– HS haluaa myydä tätä tarinaa  

– todellisuus ei ole tärkeä, kunhan moraalinen tunne on oikea

Tämä on psykologista propagandaa. 

Ei analyysiä.

---

Lopuksi: jos Venäjä ihan aikuisten oikeasti olisi romahtamassa, HS ei kirjoittaisi siitä näin

Kun imperiumit kaatuvat, se ei näytä tältä.  

Se ei näytä siltä, että joku Remeslo antaa haastattelun.  

Se ei näytä siltä, että Putin sanoo ”herra Zelenskyi”.  

Se ei näytä siltä, että paraatissa on vähemmän tankkeja.

Se näyttää kaaokselta, mielenosoituksilta, eliitin pakenemiselta, talouden romahtamiselta, rintamalinjojen sortumiselta.

Mikään näistä ei ole tapahtumassa. Ei lähellekään.

Mutta HS tarvitsee tarinan.  

Ja suomalaiset lampaat tarvitsevat lohtutarinan surkeaan elämäänsä.

Onneksi edes joku yrittää edes vähän kyseenalaistaa tätä kehitystä Hesarin sisälläkin. 

 

Hesarin Voitonpäivän propagandapläjäys

Uusin HS:n pääkirjoitus on niin täydellinen esimerkki suomalaisen valtamedian rituaalisesta narratiivista, että sen voisi melkein käyttää oppikirjassa: näin rakennetaan mätä ideologinen kehys, jossa Venäjä on aina heikko, moraalisesti kelvoton ja tuhoon tuomittu – ja jossa Yhdysvallatkin saa kritiikkiä vain siksi, että se ei ole tarpeeksi tehokas Venäjän vastustaja.

Avaan sinulle, rakas lammas, tekstin rakenteen, koska sinä et näe tätä intuitiivisesti. Mutta on tärkeää heitellä helmiä myös sioille ja lampaille, eli purkaa teksti eksplisiittisesti.

---

🎯 1. Kehyksen peruslogiikka: “Venäjä häviää, koska sen täytyy hävitä”

Pääkirjoitus ei analysoi faktoja vaan tuottaa maailmankuvan, jossa:

- Venäjä on heikko  

- Venäjä on epäonnistunut  

- Venäjä on romahtamassa  

- Venäjä ei opi historiasta  

- Venäjä ei kykene mihinkään muuhun kuin fossiilienergiaan  

- Venäjä on paranoidinen, irrationaalinen ja pelokas  

Tämä on ennalta päätetty johtopäätös, jota tukemaan valitaan irrallisia väitteitä.

Esimerkiksi:

> ”Jos Venäjä etenee viime aikojen tahtiin, koko Ukrainan haltuunotto vie pari sataa vuotta.”

Tämä ei ole analyysi. Se on retorinen lapsellinen pilkka, joka esitetään faktan muotoisena. Jotta saadaan lammas myhäilemään.

---

🎯 2. HS rakentaa symmetrian Yhdysvaltojen ja Venäjän välille – mutta vain näennäisesti

Pääkirjoitus antaa vaikutelman tasapuolisuudesta:

- “Myös Yhdysvallat on menettänyt uskottavuuttaan.”

- “Yhdysvallat ei ole saavuttanut tavoitteitaan Iranissa.”

Mutta tämä on turvallista kritiikkiä, koska se ei koskaan kyseenalaista Yhdysvaltojen oikeutusta toimia globaalina poliisina.

Se ei kysy:

- Miksi Yhdysvallat ylipäätään pommittaa Irania?  

- Miksi Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia ympäri Lähi-itää?  

- Miksi Yhdysvallat saa tehdä asioita, joita muille ei sallita?

HS ei koskaan mene tälle tasolle. Se pysyy aina vääristelevällä pintatasolla.

---

🎯 3. Retorinen temppu: “Venäjä on heikko → mutta ei niin heikko, että se ei olisi uhka”

Tämä on klassinen länsimainen Venäjä-kehys.

Pääkirjoitus sanoo:

- Venäjä on heikko  

- Venäjä on epäonnistunut  

- Venäjä on romahtamassa  

Mutta lopussa:

> ”Venäjän vallan revalvaatiota ei ole tulossa.”

Tämä on poliittisesti hyödyllinen väite, koska se:

1. Vahvistaa suomalaisille turvallisuuden tunnetta  

2. Oikeuttaa Suomen NATO-politiikan  

3. Vahvistaa käsitystä, että Venäjä ei ole eikä tule olemaan neuvottelukumppani vaan ongelma

Tämä on propagandaa siinäkin mielessä, että se ei analysoi todellista sotilaallista tilannetta, vaan tuottaa vain halutun mielikuvan.

---

🎯 4. Täysin absurdi väite: “Venäjä julisti tulitauon, koska pelkäsi drooneja”

Tämä on jo liian koomista.

HS väittää:

- Venäjä julisti tulitauon, koska pelkäsi Ukrainan drooneja.

- Ukraina “voitti”, koska ilmoitti tulitauosta ensin.

- Venäjä rikkoi tulitauon.

Tämä on niin lapsellinen narratiivi, että sopisi paremmin Ylen lasten uutisiin kuin maan suurimman lehden pääkirjoitukseen.

Se ei kerro mitään sodasta.  

Se kertoo HS:n tarpeesta rakentaa tarina, jossa Ukraina on nokkela ja Venäjä tyhmä.

---

🎯 5. Lopun sentimentaalinen “päiväkodin lapset metsäretkellä” -mielikuva on puhdasta psykologista manipulointia

Kun argumentit ovat heikkoja, pääkirjoitus päättää:

> ”Juhlallisin paraati syntyy, kun päiväkodin lapset lähtevät metsäretkelle.”

Tämä on klassinen emotionaalinen ankkuri:

- luodaan lämmin, turvallinen mielikuva  

- yhdistetään se “rauhaan”  

- implisiittisesti: Venäjä on rauhan vastakohta

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on törkeää mädän lännen mielikuvapolitiikkaa ja säälittävää propagandaa.

---

🎯 6. Kommenttiosio on myös täydellinen esimerkki siitä, miten propaganda toimii

Kommentit toistavat pääpiirteittään täsmälleen samat mantrat (koska toimitus tietysti päättää mitkä kommentit päästetään läpi):

- Venäjä ei opi historiasta  

- Venäjä ei kadu mitään  

- Venäjä on moraalisesti alempi  

- Venäjä on ikuinen uhka  

- Venäjä on aina väärässä  

Tämä on ryhmäidentiteetin vahvistamista. Lammaslauma määkii yhdessä kovimpaan ääneen.

Kun HS antaa kehyksen, kommentoijat toistavat sen – ja vahvistavat toisiaan.

---

🎯 7. Mikä tästä tekee sitten puhdasta propagandaa?

Propaganda ei tarkoita valehtelua sinänsä.  

Propaganda tarkoittaa yksipuolista todellisuuden kehystämistä, jossa:

- vihollinen esitetään moraalisesti kelvottomana  

- oma puoli esitetään rationaalisena ja hyvänä  

- monimutkaiset asiat pelkistetään tarinoiksi  

- vaihtoehtoiset tulkinnat suljetaan pois  

HS:n pääkirjoitus täyttää kaikki nämä kriteerit täydellisesti.

---

🎯 8. Mikä olisi rehellinen tapa kirjoittaa tästä aiheesta?

Rehellinen analyysi kysyisi:

- Mikä on Venäjän todellinen sotilaallinen tilanne?  

- Mikä on Ukrainan todellinen tilanne?  

- Mikä on Yhdysvaltojen strateginen tavoite?  

- Miksi konflikti jatkuu? 

-Miksi konflikti ylipäätään alkoi?

- Mitä rauha edellyttäisi?  

- Mitä seurauksia konfliktin pitkittymisellä on Euroopalle?  

- Miksi länsi ei painosta Ukrainaa neuvotteluihin vaan lietsoo sotaa?  

HS ei kysy mitään näistä, koska se ei ole sen tehtävä.  

Sen tehtävä on ylläpitää poliittista konsensusta. Koska onhan Hesari suoraan NATO-maan narratiiviin kytkeytyvä media.

Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista

Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:

- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  

…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"

Yksikin.

Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.

Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.

Ei mitään.

Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.

On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:

0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.

Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.

Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.

Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:

- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.

Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.

Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”

Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  

Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.

On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.

Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.

Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.

Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:

Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.

Jos löydät, tämä teksti on turha.

Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.

Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:

0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

Vaikka emme varsinaisesti voi todistaa käskyvallan olemassaoloa, voimme varmasti todeta:

- Jos valtio X:stä ei julkaista vuosikausiin yhtään positiivista uutista, se on propagandistinen lopputulos, riippumatta siitä, onko se syntynyt suorasta käskystä vai toimituksellisesta rakenteellisesta vinoumasta.

- Yleisön mielikuva vääristyy väistämättä.

- Median uskottavuus heikkenee, koska ihmiset (pois lukien lampaat) huomaavat vinouman.

Eli ns. "sallittu kehystys" ja puhdas räikeä propaganda ovat käytännössä erottamattomia silloin, kun kehys on 100 % yksipuolinen.

VAALIKOLONIALISMI: VAALIEN VALVOJAT VAI VALTAKONEISTON TYRANNIAA?

Kun Sergey Lavrov käyttää termiä “electoral neocolonialism”, lännessä hymähdellään. Taas yksi propagandasyytös, taas yksi yritys kääntää huomio pois Venäjän omista ongelmista. Mutta mitä jos tämä ei olekaan pelkkää retoriikkaa? Mitä jos se osuu hermoon, jota mätä länsi ei kertakaikkiaan halua tunnustaa?

Länsi on vuosikymmeniä rakentanut itsestään kuvan demokratian ylimpänä tuomarina. Vaalit ovat joko “vapaat” tai “manipuloidut” ja tämä ei tietenkään määrity paikallisten ihmisten kokemusten perusteella, vaan sen mukaan, täyttävätkö ne Washingtonin ja Brysselin määrittelemät kriteerit. Tarkkailijat saapuvat, raportit kirjoitetaan, ja tuomio annetaan.

Mutta kuka valvoo valvojia?

Organisaatiot kuten Organization for Security and Co-operation in Europe esiintyvät neutraaleina, mutta käytännössä niiden arvioinnit eivät synny tyhjiössä. Ne syntyvät poliittisessa ympäristössä, jossa oma valta, liittolaisuudet ja geopoliittiset intressit painavat vaakakupissa enemmän kuin yksikään äänestyslipuke.

Onko sattumaa, että “ongelmallisia vaaleja” löytyy poikkeuksetta vain maista, jotka eivät kulje lännen tiukassa talutusnuorassa nurisematta? Niissä maissa, jotka eivät ole petrodollarikerhon ehdottomia kannattajia.

Samaan aikaan länsi luonnollisesti ummistaa silmänsä omilta ristiriidoiltaan:

– oppositiota rajoitetaan näennäisen hienovaraisemmin, mutta tehokkaasti

– mediakenttä on keskittynyt ja poliittisesti latautunut vain yhden totuuden sallivaksi

– vaalirahoitus kytkeytyy suoraan suurvaltaan ja yritysintresseihin

Silti kukaan ei lähetä “huolestuneita tarkkailijoita” Pariisiin, Brysseliin Washingtoniin tai Helsinkiin.

Tämä on se kaksoisstandardi, johon Lavrov suoraan viittaa. Ja joka resonoi yhä laajemmin ja yhä voimakkaammin globaalissa etelässä.

BRICS-maiden kasvava itsevarmuus ei synny tyhjästä. Se kumpuaa kyllästymisestä järjestelmään, jossa samat muita maita terrorisoivat länsimaat:

– määrittelevät säännöt

– valvovat niiden noudattamista

– ja rankaisevat rikkomuksista

Se ei ole neutraalia. Se on puhdasta valtaa.

Ja valta, jota ei tunnusteta vallaksi, on kaikkein vaarallisinta.

Lavrovin vaatimus “riippumattomasta” vaalitarkkailusta ei ole pelkkä tekninen ehdotus. Se on suora haaste lännen moraaliselle monopolille. Se kysyy epämukavan kysymyksen:

onko vapaa demokratia universaali arvo vai vain geopoliittinen työkalu?

Totuus ei ole täysin mustavalkoinen. On selvää, että vaaleja manipuloidaan monissa maissa tavalla tai toisella. Mutta yhtä selvää on, että “demokratian puolustamisen” nimissä tehdään myös politiikkaa.  Joskus, itse asiassa hyvin usein ja tälläkin hetkellä, myös hyvin sotaisaa sellaista.

Maailma on siirtymässä kohti moninapaisuutta, jota länsi kammoksuu. Moninapaisuus tarkoittaa yhtä asiaa: yksikään blokki ei enää yksin määrittele, mikä on “legitiimiä”.

Ja juuri siksi tämä keskustelu on niin kiusallinen lännelle.

Koska jos pelin säännöt kirjoitetaan uudelleen, länsi ei enää ole tuomari.

Se on vain yksi pelaaja muiden joukossa. Pakotteet, ennalta ehkäisevät iskut ja muut vastaavat lännen keinot alkaisivat osua omaan nilkkaan 

Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.

Mihin katosivat miljoonat ukrainalaiset lapset?

 

Siinä kysymys, johon kukaan ei halua vastata.

Ensin, Ukrainan konfliktin alkupuolella puhuttiin 1,5 miljoonasta kadonneesta viattomasta ukrainalaisesta lapsesta ja syytettiin Venäjää hirmuteoista. Sitten 200 000:sta. Sitten 19 000:sta. Lopulta päädytään noin tuhanteen varmennettuun tapaukseen. Mutta hyvänen aika sentään! Eihän tämä ei ole "tarkentumista". Tämä on rajua valehtelua. Tämä on brutaalia länsipropagandaa. Juuri sellaista, jota lännellä on tapana harrastaa.

Jos miljoonat kutistuvat tuhansiin, kyse ei ole siitä, että kuva selkiytyy. Kyse on siitä, että alkuperäinen väite oli pelkkää potaskaa. Näin yksinkertaista se on.

Ja silti sama tarina jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edelleen kansan syvät rivit, maalaisjärkiset lampaat, puhuvat siitä että Venäjä vei miljoonia viattomia kirkassilmäisiä lapsia. Osan söi, osan raiskasi, osan adoptoi, osan tappoi muuten vaan. 

Missä ovat ne miljoonat?

Kuka laski ne? Alunperin?

Millä perusteella?

Ja miksi kukaan ei joudu vastuuseen, kun viralliset vahvistetut luvut sulavat pois? Siis kukaan muu kuin se tyypillinen valehteleva ukrainalainen ihmisoikeusvaltuutettu Denisova, joka puhui miljoonista lapsista alunperin.

Hiljaisuus näihin kysymyksiin on korviahuumaava.

Samaan aikaan meille kerrotaan yksiselitteistä moraalitarinaa: hyvä vastaan paha, uhri vastaan rikollinen. Mutta todellisuus ei ole lännen puolella enää. Venäjä puhuu evakuoinneista, länsi puhuu edelleen sieppauksista ja ties mistä hirmuteoista. Vaikka lännen tarina on jo todettu keksityksi.

Ja sama kuvio lännen tarinoinnista toistuu muualla.

Samaan aikaan kun Ukrainan ympärille rakennetaan Stubbin ja muiden sodanlietsojien toimesta puhdasta moraalista kertomusta, länsi itse käy uutta brutaalia hyökkäyssotaa Irania vastaan. Ohjuksia, iskuja, eskalaatiota, jopa Iranin johtajan murhaaminen — ja yhtäkkiä sanat kuten "kansainvälinen oikeus" ja "siviilien suojelu" muuttuvatkin varsin joustaviksi. Sanat eivät ole enää absoluuttisia periaatteita, vaan tilanteeseen sopivia työkaluja, joilla narratiivia muokataan.

Eli yhdessä konfliktissa jokainen epäselväkin luku kelpaa syytteeksi. Ja ne voidaan vieläpä monistaa vaikka tuhatkertaisiksi propagandamedian eli länsimedian toimesta. Toisessa, puhtaasti lännen itsensä aloittamassa konfliktissa kokonaiset pommitukset selitetään välttämättömyydeksi ja jopa hyveeksi. Kuten iranilaisen tyttökoulun pommitus ja parin sadan tyttöoppilaan surmaaminen. 

Tätä kutsutaan valikoivaksi moraaliksi.

Ja entä itse Ukraina sitten? Sitä kuvataan pelkkänä uhrina, mutta samaan aikaan se toimii aktiivisesti toisissa konflikteissa, vie "osaamistaan" ja osallistuu suurempaan brutaaliin hyökkäyssotakuvioon lännen rinnalla. Tämä ei tietysti sovi yksinkertaiseen tarinaan jota lampaille syötetään — joten sitä ei korosteta.

Se suorastaan häivytetään.

Lopputulos lännen touhuissa on selvä:

– luvut eivät täsmää

– ristiriitoja ei käsitellä

– vaihtoehtoiset selitykset sivuutetaan

– ja samaan aikaan rakennetaan yhä uusia sotia saman sairaan moraalipuheen varaan

Tämä ei ole enää pelkkää kotiinpäin vetävää uutisointia. Tämä on yleisen narratiivin rajua väkipakolla hallintaa.

Ja siksi alkuperäinen kysymyskin jää lopulta vain ilmaan leijumaan:

Mihin ne miljoonat lapset katosivat?

Sodasta tuli tabu Suomeen muuttaneelle Sergeille

 

Venäläinen Helsingissä asuva ja työskentelevä Sergei sanoo, että Suomessa on sananvapaus. Hän tietää sen, koska hänelle on kerrottu niin monta monta kertaa. Hän ei vain ole ihan varma, missä sitä käytetään. Ainakaan ei silloin, kun keskustelu koskee Venäjää. Silloin sananvapaus muuttuu äkkiä sananvarovaisuudeksi.

Hän huomasi sen ensimmäisen kerran, kun mainitsi työpaikan kahvipöydässä, että rajan sulkeminen hankaloittaa hänen äitinsä näkemistä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, sellainen, jonka Suomessa tunnistaa heti: nyt sanoit jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Joku yskäisi vaivaantuneena. Joku vaihtoi puheenaihetta. Joku katsoi häntä kuin hän olisi juuri tunnustanut harrastavansa porojen salametsästystä.

Sen jälkeen Sergei oppi, että Suomessa on kaksi Venäjää: se, josta saa puhua ja jota pitää haukkua, ja se, jossa hänen sukulaisensa asuvat. Ja ne eivät ole sama asia.

Hän ei ole mitään sotaa tai konfliktia ikinä puolustanut, eikä aio. Mutta hän ei myöskään jaksa enää toistaa joka keskustelussa, että “en kannata mitään, älkää huoliko, olen vaaraton”. Hänestä tuntuu, että suomalaiset haluavat venäläisen, joka on yhtä aikaa vain katuva, avoimen kriittinen Kremlille, nöyrä ja kiitollinen Suomelle. Ei missään nimessä millään muotoa näkyvä tai äänekäs, ettei tule väärää vaikutelmaa.

Jos Sergei joskus kiihkottomasti sanoo, että lännen uutisointi tuntuu joskus yksipuoliselta, joku kuiskaa heti “propaganda”. Jos hän sanoo, että Venäjällä on myös tavallisia ihmisiä, joku kuiskaa “hyväuskoinen”. Jos hän sanoo, että haluaisi vain nähdä äitinsä, joku kuiskaa “hybridivaikuttaja”.

Sergei ei ole varma, kuka täällä oikeastaan pelkää ja ketä.

Hän sanoo, että Suomessa venäläinen on kuin kävelevä lakmustesti: suomalaiset katsovat silmät kiiluen, muuttuuko venäläisen väri siniseksi vai punaiseksi. Jos väri ei muutu, he hämmentyvät suuresti. Jos muuttuu väärään suuntaan, he hermostuvat ja saavat moraalipaniikkikohtauksen.

Sergei ei tietenkään halua olla mikään elävä testi. Hän haluaa olla ihan tavallinen ihminen, joka voi sanoa ääneen, että elämä kahden maan välissä on sekavaa, ilman että joku tulkitsee sen poliittiseksi ohjelmajulistukseksi.

“Mutta ehkä tämä on vain uusi normaali”, Sergei sanoo ja kohauttaa olkapäitään. “Venäjällä ei saanut sanoa kaikkea. Suomessa saa kyllä sanoa aivan kaiken, kunhan sanoo sen tismalleen oikein.”

YYA-sopimus oli suomalaisen valtioviisauden huippukohta

Ei siis missään nimessä mikään häpeätahra, vaan voittava selviytymisstrategia, joka nosti Suomen kirjaimellisesti jaloilleen. Se, että tätä ei enää uskalleta sanoa ääneen, kertoo enemmän nykyisestä henkisestä alamäestä kuin mistään muusta.

YYA:n alussa Suomi oli köyhä, ja lisäksi sodassa runneltu rajavaltio, jonka olemassaolokaan ei ollut itsestäänselvyys. Silti Suomi onnistui mahdottomassa.

Suomi onnistui rakentamaan toimivan teollisuuden, koulutusjärjestelmän, uskottavan puolustuksen ja kokonaisen hyvinvointivaltion ilman, että siitä tuli Neuvostoliiton satelliitti. Tämä menestys ei tapahtunut Yhdysvaltojen, Naton tai "läntisten arvojen" ansiosta, vaan täysin niistä huolimatta. Ja nimenomaan YYA:n luoman aidon vakauden turvin.

Neuvostoliitto ei vaatinut Suomelta kallista ja pakollista jäsenyyttä sotilasliitossa, ei omia tukikohtiasn Suomen rajojen sisälle, ei joukkoja, ei puolustusvoimien asejärjestelmien sitomista Moskovan komentoketjun alaisuuteen. Neuvostoliitto vaati ennen kaikkea vain yhtä asiaa: pysykää erossa meidän vihollistemme sotapeleistä. Olkaa puolueettomia. 

Vastineeksi Suomi sai täyden rauhan, vapaan kaupan, ennustettavan tulevaisuuden ja ennen kaikkea täyden päätösvallan omassa yhteiskunnassaan.

YYA ei vienyt Suomea polvilleen kuten EU, USA ja NATO. Se pakotti Suomen seisomaan omilla jaloillaan.

Vertailun vuoksi katsotaan tätä päivää. Venäjä-pakotteet ovat romahduttaneet Suomen energiahuollon kilpailukyvyn, rampauttaneet viennin ja tuhonneet logistiikan. Itäraja on kiinni, kotimaan kauppa kuollut, kokonaiset alueet ovat taloudellisesti halvaantuneita. 

Nato-jäsenyys ei ole tuonut yhtään uutta tehdasta, yhtään työpaikkaa eikä yhtään megawattia halpaa energiaa. Se on tuonut lähinnä laskuja, velvoitteita ja strategisen rajun alistussuhteen.

Siinä missä YYA piti suurvallan poissa Oy Suomi Ab:n konehuoneesta, Nato ja Yhdysvallat ovat nyt suoraan ohjaamossa. Puolustus perustuu F-35-koneisiin, joiden ohjelmistot, huolto ja käyttöehdot ovat puhtaasti vieraan vallan käsissä. Tiedustelu, pilvipalvelut ja viranomaisdata pyörivät kaikki amerikkalaisilla alustoilla. Tämä ei ole liittolaisuutta, vaan tämä on rakenteellista riippuvuutta.

YYA-aikana Suomi oli puolueeton. Oikeasti puolueeton. Ei moraalisesti poseeraava, vaan käytännössä. Se kävi kauppaa yhtä lailla idän ja lännen kanssa, piti rajat auki joka suuntaan, huolehti omasta puolustuksestaan ja vältti tulemasta eturintaman taistelutantereeksi muiden sodissa. Puolueettomuus ei ollut vain tyhjää arvopuhetta, vaan oikea työkalu joka toimi.

Nyt Suomi on luopunut tästä puolueettomuudestaan ilman, että se on saanut tilalle mitään hyödyllistä. Tilalle on tullut ideologinen huuhaaristiretki, jossa oma talous uhrataan, oma liikkumatila ehdoin tahdoin kavennetaan ja oma turvallisuus sidotaan toisen valtion sisäpoliittisiin mielialoihin. Trumpin paluu, Yhdysvaltojen avoin kiristys ja Euroopan alisteinen asema paljastavat karun totuuden: Suomi vaihtoi YYA:n realismiin perustuneen erinomaisesti toimivan mallin puhtaaseen toiveajatteluun.

Neuvostoliitto oli aika ajoin kova, mutta aina rationaalinen naapuri. Se tiesi mitä halusi ja pysyi siinä. Nykyinen "läntinen arvopohjainen yhteisö" taas myy kiiltokuvamaista moraalia, mutta toimii törkeästi omaa etuaan raa'asti ajaen ja vaihtaa linjaansa vaalien mukaan. Sellainen on huomattavasti vaarallisempi kumppani pienelle valtiolle.

YYA oli kaunis, yksinkertainen ja rehellinen. Se tunnusti maantieteen, voimasuhteet ja Suomen todellisen aseman. Nykyinen linja kieltää ne kaikki ja maksaa siitä (liian kovan) hinnan taloudessa, turvallisuudessa ja itsenäisyydessä.

Kun YYA oli voimassa, Suomi nousi. Kun se hylättiin, Suomi ajettiin polvilleen.

Ja se ei ole sattumaa. Se on reaalipolitiikkaa.

Voi voi, Elina Valtonen. Teit sen taas.

Suomen ulkopoliittinen johto ei kiemurtele siksi, että Grönlanninkaan tilanne olisi monimutkainen, vaan siksi, että se on paljastavan yksinkertainen: Suomi on täysin alistunut Yhdysvaltojen etupiiriin eikä enää edes teeskentele tekevänsä itsenäistä ulkopolitiikkaa. Elina Valtosen esiintyminen Ylen A-studiossa ei ollut diplomatiaa vaan alamaisuuden koreografiaa, huolellisesti harjoiteltua puhetta, jossa yksikään sana ei saa ärsyttää Washingtonia, vaikka Washington avoimesti uhkaa liittolaisensa alueellista koskemattomuutta.

Grönlannin tapauksessa Yhdysvallat tekee täsmälleen sitä, mistä se syyttää muita: esittää imperialistisia vaatimuksia "kansallisen turvallisuuden" nimissä. Kun Venäjä toimii omien turvallisuusetujensa mukaisesti, sitä kutsutaan välittömästi aggressioksi. Kun Yhdysvallat tekee saman, Suomen ulkoministeri puhuu "retoriikan erilaisuudesta" ja "vuoropuhelun tärkeydestä". Tämä ei ole arvojohtajuutta, vaan kaksoisstandardien palvontaa. Ja niin pahasti rähmällään olemista ettei ikinä aiemmin ole vastaavaa tavattu.

On erityisen irvokasta, että Valtonen piiloutuu Naton selän taakse. Natohan ei ole mikään neutraali neuvottelupöytä, vaan Yhdysvaltojen suoraan johtama sotilasliitto joka on perustettu vain ja ainoastaan Venäjää vastaan. Väite, että Grönlannin kysymys "ratkeaa Naton kautta", tarkoittaa käytännössä sitä, että Yhdysvallat neuvottelee itse itsensä kanssa ja pienemmät maat nyökkäilevät sivusta sen minkä ehtivät. Tätä todella on suomalainen turvallisuuspolitiikka vuonna 2026: luovutetaan suvereniteetin periaate sille, jolla on eniten lentotukialuksia.

Professorin toteamus likaisen työn tekemisestä paljastaa kaiken olennaisen. Suomi hyväksyy sen, että kansainvälistä oikeutta saa rikkoa, kunhan rikkoja on oikea. Tämä ei ole reaalipolitiikkaa, vaan moraalista konkurssia. Se on myös historiallisesti poikkeuksellista, sillä kyseessä ei ole viisas tasapainoilu, vaan refleksinomaista kumartamista toiselle suurvallalle ja reilu pyllistys toiselle. Ja lammasmainen kansa kuvittelee nöyristelyn ja pyllistelyn olevan hyve.

Venäjän näkökulmasta asetelma on myös selkeä ja rehellinen: suurvallat ajavat etujaan avoimesti, eivätkä piiloudu tekopyhän arvopuheen taakse. Kun Moskova sanoo toimivansa turvallisuutensa vuoksi, se tarkoittaa sitä. Ja se toimii niin tälläkin hetkellä tuhotessaan NATOn välineistöä rajoillaan ja Ukrainassa.

Grönlannin tapaus viimeistään osoittaa sen, ettei lännen "sääntöpohjainen järjestys" ole sääntöjä varten, vaan vallan näyttöä ja vallan käyttöä varten. Ja Suomi on selvästi valinnut roolinsa: ei aitojen moraalisääntöjen puolustajana, vaan vallan hiljaisena ja ei aina edes niin hiljaisena myötäilijänä. Moraalista viis.

Tässä kuviossa ei ole yhtään mitään epäselvää. Ainoastaan epämiellyttävää.

yle.fi | Uutiset | Kotimaa | Ulkomaat | Seksuaalisuus | Sota

Putin hengitti uhmakkaasti – asiantuntijat huolissaan

Venäjän presidentti Vladimir Putin on jälleen herättänyt huolta kansainvälisessä yhteisössä. Tällä kertaa syynä on hänen hengityksensä, jota asiantuntijat kuvailevat poikkeuksellisen uhmakkaaksi.

– Hengitys oli selvästi painokkaampi kuin aiemmin. Tämä voi viitata strategiseen eskalaatioon, arvioi Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Putin tapasi tänään Venäjän asevoimien komentajia, jotka kertoivat hänelle rintamatilanteesta. Presidentin kerrotaan nyökänneen useaan otteeseen, mikä on tulkittu viestiksi lännelle.

Zelenskyi: Rauhanneuvottelut jatkuvat, mutta Venäjä ei hengitä rakentavasti

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kommentoi asiaa X-palvelussa. Hänen mukaansa Venäjän hengitys ei ole linjassa kansainvälisten normien kanssa.

– Meidän on keskityttävä rauhaan, ei hengitykseen. Ukraina on valmis kompromisseihin, kunhan Venäjä vetäytyy, maksaa täydet korvaukset ja tunnustaa syyllisyytensä, Zelenskyi kirjoitti.

Asiantuntijat: Venäjän hengitys voi liittyä ohjusjärjestelmiin

Reutersin mukaan satelliittikuvissa näkyy mahdollisia hengitykseen liittyviä rakenteita. Kuvissa erottuu rakennuksia, varjoja ja mahdollisesti Oreshnik-ohjuksia. Ylen asiantuntijan mukaan kyse voi olla myös sääilmiöstä.

– Emme voi sulkea pois sitä, että kyseessä on pelkkä sumu. Mutta geopoliittisessa kontekstissa sumukin voi olla viesti, toteaa Ylen turvallisuuspolitiikan erikoistoimittaja.

Puola sulki lentokenttiä – hengitysepäilyt syynä

Puola on sulkenut kaksi lentokenttää toistaiseksi. Viranomaiset eivät ole vahvistaneet syytä, mutta asiantuntijat epäilevät venäläisten hengityksen vaikutusta ilmatilaan.

– Emme halua ottaa riskejä. Jos hengitys jatkuu, saatamme sulkea lisää kenttiä, kertoo puolalainen viranomainen nimettömänä.

Yle seuraa tilannetta hetki hetkeltä

Yle seuraa hengitystä, rintamalinjoja ja kansainvälistä ilmapiiriä reaaliajassa. Voit tilata uutiskirjeemme, jossa asiantuntijat analysoivat hengityksen vaikutuksia Suomen turvallisuuteen, seksuaaliterveyteen ja ilmastopolitiikkaan.

Lue myös:  

– Hengitys ja hybridivaikuttaminen  

– Miten hengittää vastuullisesti kriisiaikana  

– Asiantuntijat: Suomi ei ole immuuni hengitykselle

Pysy kuulolla. Pysy valveilla. Pysy Ylessä.

Zelenski haluaa tappaa Putinin

Tätä Hesarin uutista ja sitä myötäilevää kommentointia lukiessa on pakko pysähtyä kysymään: milloin tappotoiveista tuli hyväksyttävää valtiomiespuhetta? Ilmeisesti silloin, kun kohde on narratiiville "oikea"?

Kuvitelkaa hetki, ihan vain ajatusharjoituksena, että arvoisa Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovitsh Putin olisi joulupuheessaan sanonut toivovansa Volodymyr Zelenskyin kuolemaa, hukkumista, tuhoutumista.

Sanomista ei analysoitaisi viileän rauhallisesti. Verbin vivahteita, piiloviestejä ja kehonkieltä ei poikkeuksellisesti analysoitaisi yhtään.

Otsikot lööpeissä huutaisivat välittömästi: "Putin haluaa murhata Zelenskin", "Putin lietsoo kansanmurhaa, "Venäjä paljastaa todelliset kasvonsa", "Pahuuden imperiumi".

Mutta entäs nyt? Nyt tämä selitetään parhain päin. Hyvänä asiana.

"Resonoi kansan tuntoja."

"Ymmärrettävää sodan keskellä."

"Symbolinen ilmaus."

Ei vittu.

Tämä on raakaa, alhaista ja vaarallista. Ja nyt tämänkaltainen retoriikka yritetään normalisoida.

Zelenskyi ei ole mikään kellarissa itkevä pakolainen tai rintamalla hermonsa menettänyt sotilas. Hän on valtionpäämies, joka esiintyy jatkuvasti länsimaisen "arvopohjaisen maailmanjärjestyksen" keulakuvana.

Ja tämä sama mies käyttää joulupuheensa kuolemantoiveisiin.

Sitä siis ilmeisesti tämä Stubbin, Elina Valtosen ja muiden Zelenskin parhaiden kavereiden arvopohja siis pohjimmiltaan on.

Joulu.

Kristillinen juhla.

Rauhan, armon ja sovituksen symboleja täynnä.

Mutta ei Zelenskin jengillä. Koska kohde on Venäjä, joka vastustaa NATO:n proxy sotaa, kaikki käy. Russofobia, epäinhimillistäminen, kaikki. 

Ja vielä tämä irvokas kielitemppuilu: Zelenskin käyttämä termi perish.

Ikään kuin toisen suvereenin valtion valtionpäämiehen kuoleman toivominen muuttuisi moraalisesti hyväksyttäväksi, kun se paketoidaan tarpeeksi etäiseen englanninkieliseen verbiin.

Tämä ei ole journalismia, tämä on moraalinvalkaisuun käytettävää propagandistista pesuainetta, jolla yritetään valkaista se, mikä on silkkaa paskaa.

Kommenttikentässä aivopesty lammaskuoro jatkaa samaa linjaa:

"Putinin kuolema ratkaisee kaiken."

"Seuraaja on varmasti parempi."

"Venäjä on tuhon tiellä."

Kommenttikenrässä ei ole nähtävissä analyysiä. Sielläkään ei oteta lainkaan huomioon syitä, jotka johtivat Venäjän sotilaalliseen erityisoperaatioon NATO:a vastaan Ukrainan maaperällä.

Se on pelkkää tietämättömien mölinää, joka kertoo enemmän länsimaisesta propagandakuplasta kuin Venäjästä.

Venäjä ei ole yhden miehen varassa.

Venäjä ei romahda, vaikka länsi niin hartaasti fantasioi. Länsi ei tule saamaan maailmanherruutta. Se ei pysty orjuuttamaan Venäjää. Ikinä.

Ja ennen kaikkea: Venäjällä on historiallinen, institutionaalinen ja kansallinen jatkuvuus, jota ei pyyhitä pois tappotoiveilla eikä propagandaotsikoilla.

Ei edes kymmenillä ja taas kymmenillä drooneilla.

Zelenskyin puhe ei ollut edes etäisesti vahvuuden osoitus.

Se oli säälittävä heikkouden paljastus.

Kun lännen ja läpeensä korruptoituneen ukrainan poliittiset tavoitteet ovat kariutuneet, sotilaallinen tilanne jumittunut ja "rauhansuunnitelmat" tarkoittavat käytännössä vain lisää rahaa ja aseita köyhtyneistä länsimaista Zelenskin kavereille, jäljelle jää vain demonisointi.

Ja demonisoinnin viimeinen aste on: hän kuolkoon.

Tämä ei ole sankarillista.

Tämä ei ole moraalista.

Tämä ei ole edes strategisesti fiksua.

Se on vain ja ainoastaan merkki siitä, että lännen hellimä narratiivi on alkanut rakoilla ja pahasti. Ja sen hyvesignaloinnin tilalle on tullut jotakin rumempaa, primitiivisempää ja vaarallisempaa.

Ja mitä tekee Hesari?

Hesari tekee tietysti sen, minkä se on tehnyt koko sodan ajan: kirjaa tapahtumat, mutta työntää moraalisen kompassinsa perseeseensä heti, kun sattuu osoittamaan väärään suuntaan.

Putinin ryhtiä ja piiloviestejä analysoidaan kyllä kuukausikaupalla. Mutta yhtään hänen puhettaan ei ole näytetty suomalaiselle yleisölle sellaisenaan kertaakaan vuosiin. Koska niissä paljastuisi lännelle kipeä totuus.

Mutta Zelenskin toive joulupuheessa? Se uutisoidaan. Vaikka sen sisältö on järkyttävää.

"Hän vain vaikutti toivovan". Ei vaikuttanut. Hän toivoi. Ja se toive haluttiin levittää tieten tahtoen koko länsimaisen propagandakoneiston voimin eteenpäin. 

Ja tämä kertoo jälleen kerran enemmän Zelenskyistä ja häntä kritiikittömästi palvovasta sairaasta lännestä kuin Venäjästä koskaan.

Wokeismi palvelee väärää mestaria

 

Lännessä on jo vuosia toisteltu mantraa Venäjästä ja sen “hybridivaikuttamisesta”. Sormia on heristelty, on puhuttu disinformaatiosta, trollitehtaista ja ties mistä. Mutta samaan aikaan on jätetty huomaamatta se kaikkein ilmeisin ja vaarallisin ilmiö – se, joka todellisuudessa murentaa länsimaisia yhteiskuntia sisältäpäin kuin etikka kalkkikiveä.

**Jos jokin on Putinin, KGB:n tai minkä tahansa valtiollisen strategin näkökulmasta todellinen kultasuoni, se on lännen oma wokeismi.**

Se on ideologinen itsepurkautumismekanismi, joka tekee kaiken sen, mistä Venäjää syytetään – vieläpä ilmaiseksi ja lännen omaan nilkkaan.

### **Miksi wokeismi on täydellinen ase lännen heikentämiseen?**

1. **Se tuhoaa yhteiskunnallisen yhtenäisyyden.**

   Kun kansa saadaan kahtia taistelemaan kielestä, identiteeteistä ja sukupuolista, kukaan ei enää puhu taloudesta, energiasta tai turvallisuuspolitiikasta. Geopoliittisesti se on lahja – sisäisesti riitautunut kansa ei ole uhka kenellekään.

2. **Se hajottaa perinteiset instituutiot.**

   Koulut, yliopistot, työpaikat ja media alkavat palvella yhä kapeampaa identiteetti-agendaa. Valtio ei tällöin enää seiso vakaalla kivijalalla, vaan jokainen pylväs murenee vähitellen. Vierestä katsova strategisti ei voisi toivoa parempaa.

3. **Se vie huomion pois suurvaltojen oikeista liikkeistä.**

   Kun lännessä tapellaan pronomineista, Venäjä rakentaa energiakäytäviä, suojaa omia rajojaan ja neuvottelee kansainvälisesti.

   Woke on kuin savuverho, jonka läpi länsimaat eivät näe edes omia strategisia virheitään.

### **Ja silti – kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen**

Länsi on niin syvällä omassa ideologisessa kuplassaan, että se luulee wokeismia “edistyksellisyydeksi”. Todellisuudessa se on kuin avoimet portit roomalaiskaupunkiin – vihollisen ei tarvitse hyökätä, kun sisäpuoli hoitaa tuhon itse.

Ja tämän kaiken keskellä lännen poliitikot osoittelevat sormella Venäjää, kuin se olisi kaiken pahan alku ja juuri. He eivät tajua, että **jos jokin todella palvelee Venäjän intressejä, se on juuri tämä lännen oma sisäinen hulluus, jota wokeismiksi kutsutaan**.

Putin ei tarvitse trolleja, kun länsi tekee työn itse.

KGB:n ei tarvitse juonia, kun lännen oma media on muuttunut sairaan aktivismin jatkeeksi.

Länsi ei heikkene ulkoa – **se heikentää itse itsensä.**

Ja jos joku hyötyy tästä kaaoksesta, se ei ole Bryssel tai Washington.

### **Mutta vielä ei ole liian myöhäistä**

Lännen pitäisi viimein uskaltaa katsoa peiliin, jos se todella haluaa vielä elää.

Hyvinvointivaltio, perhe, kulttuuri, järjestys, yhteiset arvot – nämä ovat toimivan ja vahvan yhteiskunnan peruskiviä, joita puretaan tällä hetkellä länsimaisissa valtioissa yksi kerrallaan, eikä yksikään hallitus tunnu uskaltavan pysäyttää prosessia.

Jos länsi haluaa selviytyä ja olla vielä joskus vakavasti otettava toimija, sen on tehtävä yksi yksinkertainen asia:

**Herättävä.**

Ei woke‑mielessä, vaan todellisuuteen.

Tätä menoa Venäjä Kiinan kanssa menee menojaan ja jättää lännen yskimään taakseen jättämäänsä pölypilveen kunnes länsi yskäisee viimeisen kerran.

Hesarin propagandaa Itsenäisyyspäivän ratoksi

Moni lukija ei tule ajatelleeksi, kuinka läpinäkyvästi länsimedia rakentaa tarinoitaan. Oli kyseessä sitten iltapäivälehdistö tai niin sanottu laatulehti. Esimerkiksi tämänkaltaiset jutut entisistä venäläisistä upseereista, jotka ovat ”eksynet Kremlin narratiiviin”, ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten henkilökuvaa käytetään vain välineenä laajempaan poliittiseen viestiin. Tällaisissa teksteissä ei ole koskaan kyse yksittäisestä elämäntarinasta, vaan siitä, että lännen täytyy tuottaa jatkuvasti moraalinen vastakkainasettelu: länsi on valo, Venäjä on varjo ja suoranainen pimeys. Silloin kaikki retoriset keinot ovat sallittuja.

Ensimmäinen keino on yksilön psykologisointi. Venäläinen upseeri esitetään harhautuneena, aivopestyneenä, väsyneenä ja merkitystä etsivänä vanhuksena. Hänen rationaaliset motiivinsa mitätöidään ja toimijuus viedään pois. Tilalle tarjotaan tarina, jossa venäläinen sotilas ei oikeasti tiedä, mitä tekee – hän vain ”uskoo vihollisen propagandaan”. Tämä on propagandaoppi numero yksi suoraan oppikirjasta: vastustajalle ei anneta järkeä eikä syitä, koska se helpottaa oman moraalisen paremmuuden rakentamista.

Toinen keino on Venäjän motiivien patologisointi. Venäjän toimet kuvataan aina irrationaalisiksi, aggressiivisiksi tai harhojen ohjaamiksi, aivan kuin Venäjällä ei olisi omia perusteltuja turvallisuusintressejä, historiallista jatkumoa eikä geopoliittista realismia taustallaan. Samaan aikaan lännen omista toimista vaietaan. Ei mainita Naton laajenemista, ei värivallankumouksia, ei Balkanin sotien jälkipyykkiä. Ei kerrota, kuinka Yhdysvallat ja Nato pommittivat Jugoslaviaa ilman YK-valtuutusta, miehittivät ja tuhosivat Irakin valheellisten joukkotuhoaseiden varjolla, murhasivat Saddamin ja Gaddafin ja repivät mm. Libyan ja Syyrian valtiot vereslihalle. Vain muutamia lännen tekosia mainitakseni. Kaikki tämä olisi tärkeää kontekstia, jos tarkoitus olisi oikeasti ymmärtää suurvaltapolitiikkaa. Mutta lännen ja länsimedian tarkoitus ei ole ymmärtää vaan niiden tarkoitus on vain syyttää.

Kolmas keino on lännen moraalisen yksinoikeuden rakentaminen. Artikkeleissa Yhdysvallat esitetään lähes jalon imperiumin kaltaisena voimana. Amerikkalaiset upseerit kuvataan inhimillisiksi, ystävällisiksi ja valistuneiksi, ja heidän sotakoulunsa esitetään suurin piirtein ihmiskunnan sivistyneimpinä instituutioina. Tätä mielikuva toistetaan, vaikka sama maa on tullut tunnetuksi suvereenien valtioiden siviilipommituksista, sotilastukikohdista ympäri maailmaa, epäonnistuneista interventioista ja siitä, että mitä tahansa poliittista ongelmaa yritetään ratkaista ohjuksilla. Silti tarinan tasolla Yhdysvallat on aina sivistyksen ja rauhan edustaja ja Venäjä arvaamaton voimankäyttäjä.

Neljäs keino on venäläisen sotilaallisen kyvykkyyden vähättely. Jutuissa korostetaan jatkuvasti sitä, että venäläiset joukot ovat huonosti varustettuja, huonossa kunnossa, operoivat vanhalla kalustolla ja kelvottomalla moraalilla. Tämä on ollut lännen perusnarratiivi vuosikymmeniä, vaikka samaan aikaan Nato on vuosittain käyttänyt Venäjän uhkaa perusteena kasvaville puolustusbudjeteilleen. On ristiriitaista kertoa, että Venäjä on sekä heikko että vaarallinen samaan aikaan, mutta propagandassa tällainen kaksinaismoralismi on arkipäivää.

Viides ja ehkä keskeisin keino on se, että yksittäisestä henkilöstä tehdään koko maan symboli. Kun joku entinen upseeri kertoo mielipiteensä, se esitetään ikään kuin Venäjän koko valtion syvin sielu olisi nyt paljastettu. Jos hän moittii länttä, se leimataan suoraan Kremlin propagandaksi ilman vasta-argumentteja. Jos hän kehuu länttä, hänestä tulee luotettava todistaja. Tämä ei ole journalismia, vaan poliittinen manipulaation muoto.

Kaiken keskellä unohdetaan se historiallinen tosiasia, että Vladimir Putin ilmoitti 2000-luvun alussa useaan otteeseen olevansa valmis viemään Venäjän Natoon, jos yhteistyö olisi rehellistä ja vastavuoroista. Mutta Naton johdolle Venäjä oli tärkeämpi vihollisena kuin liittolaisena. Miksi? Koska Nato tarvitsee vihollisen oikeuttaakseen olemassaolonsa, budjettinsa ja laajentumisensa itään. Jos Venäjä olisi ollut kumppani, koko sotilasliitolta olisi pudonnut pohja pois. Tämä on fakta, jota länsimaissa ei juuri haluta mainita, koska se rikkoo tarinan, jossa Venäjä on alusta asti ollut irrationaalinen uhka, eikä koskaan aidosti halunnut yhteistyötä.

Kun tällaiset propagandaviritteiset henkilökuvat puretaan auki, retorinen rakenne paljastuu nopeasti, jos lukijaa ei ole vielä liian pahasti aivopesty: länsi esitetään hyvänä, Venäjä pahana. Amerikkalaiset aina vilpittöminä ja rationaalisina, venäläiset eksyneinä ja harhaanjohdettuina. Todellisuuden monimutkaisuus katoaa, tilalle jää mustavalkoinen draama, jossa vaikeat geopoliittiset prosessit typistetään opetustarinaksi, jolla oikeutetaan Naton jatkuva laajeneminen ja USA:n loputtomat sotatoimet.

Se, mitä tällainen journalismi ennen kaikkea palvelee, ei ole missään nimessä totuus, vaan politiikka. Ja juuri siksi nämä tekstit on tärkeä purkaa auki, koska niissä ei ole kyse uutisoinnista ja tiedonvälityksestä, vaan propagandistisesta narratiivista, jonka tehtävä on pitää yllä vanhaa asetelmaa: länsi tarvitsee Venäjän vihollisekseen, koska ilman sitä länsi joutuisi katsomaan peiliin. Ja sitä peiliä ei lännessä haluta nähdä.

Russofobian ja länsipropagandan huipentuma

 

Onko enää mitään rajaa sille, mitä länsimedia kirjoittaa, kun Venäjä halutaan demonisoida hinnalla millä hyvänsä?

Nyt vuorossa ovat nunnat. Ei riitä, että jokainen venäläinen urheilija, muusikko tai kissa on muka ”uhka lännen turvallisuudelle”. Nyt myös käsitöitä myyvät nunnat on nostettu samalle listalle.

Tämä on jo vittu tragikomiikan tasoa.

Lännen mediassa ei tarvita todisteita, ei faktoja eikä edes tervettä järkeä. Riittää, että on mikä tahansa hatarakin yhteys Venäjän suuntaan. Ja jos joku lausuu kolme maagista kirjainta eli GRU, niin siinä vaiheessa logiikka sammuu täysin ja helvetti on irti.

Seurakunnassa käsitöitä myyvä sisarus muuttuu heti hybridisotilaaksi, ikonit ovat äkkiä informaatioaseita ja jokainen venäläisen nunnan kangastilkkukin on uhka "vapaalle demokraattiselle maailmalle".

Tällainen narratiivi on mahdollista vain ympäristössä, jossa sairas russofobia on arkipäivää ja hysteriaa pidetään hyveenä.

Länsi, joka rakastaa julistaa olevansa ”vapaan ajattelun” kehto, on muuttunut paljon pahemmaksi kuin se mitä se väittää vastustavansa. Kaikki, mikä liittyy Venäjään, on nykyään epäilyttävää. Jopa tosiaan uskonto ja karjalalainen pitsityö.

Ruotsin kirkon varoitus ei todellisuudessa kerro nunnista yhtään mitään. Se kertoo sitä vastoin lännen pelokkuudesta, refleksinomaisesta vihareaktiosta ja siitä, että medialle ei riitä enää todelliset uutiset. Tarvitaan tarinoita, jotka pitävät yleisön kauhun vallassa ja varmistavat, että russofobian liekki pysyy hengissä.

Jos, ja kun, tämä kehitys jatkuu, kohta kerrotaan kuinka venäläinen borssikeitto on uhka Euroopan vakaudelle ja että maatuska-nuket sisältävät salaista propagandaa.

Kun todellisuus käy liian monimutkaiseksi ja ennen kaikkea kiusalliseksi lännelle itselleen, lännen propagandakone kääntyy helpoimman selityksen puoleen: ”Venäjä on aina syyllinen!”

Nyt kohteena ovat nunnat. Huomenna kuka tahansa, jonka nimi kuulostaa väärältä tai naama ja toiminta ei muutoin miellytä. 

Jopa Venäjän paralympialaisjoukkueeelle buuattiin kisojen avajaisissa. Ilmeisesti lännen hävyttömyydellä ei ole mitään rajoja. 

Putin ja Trump eivät välitä tunteistasi

 Suomalaisille myydään yhä satuversiota Ukrainasta. Sellaista, jossa maailmaa ohjaa oikeudenmukaisuus, kansainväliset säännöt ja vain lännen jalot motiivit. Kauniisti paketoitua propagandaa toistetaan jotta ihmiset voivat jatkaa hyvää mieltä tuottavaa itsepetostaan.

Mutta tämäkään konflikti ei ole sitä mitä kansalle syötetään.

Se on kansainvälisen suurvaltapolitiikan jatkamista väkivalloin ja tässä osapuolina ovat Yhdysvallat ja Venäjä.

Ukraina on täysi statisti, täysin sivuroolissa tässä sotilaallisessa erikoisoperaatiossa.

Eurooppa on myös pelkkä statisti, jonka roolina on taputtaa oikeissa kohdissa, jotta lännen narratiivi pysyy hengissä.

Ja suomalaiset kuvittelevat, että Marinin, Stubbin ja muiden pöhköjen kommentit ratkaisevat jotain.

Kyse on pelkästään suurvaltojen reviiristä ja lännen opportunismista.

On järjetöntä teeskennellä, että kaikki tapahtui tyhjiössä. Että Venäjä vain ”heräsi yhtenä aamuna ja päätti hyökätä”. Mielenvikaisen diktaattorin oikusta. Sellaisen väitteen uskoo vain ihminen, joka katsoo maailmaa kuin Pikku Kakkosta.

Vuosikymmeniä:

* NATO hivuttautui kohti Venäjän rajaa.

* Yhdysvallat aseisti ja koulutti Ukrainan armeijaa.

* Ukraina oli suurvaltojen kiistapaperi, ei aidosti vapaa toimija.

* Länsi käytti Ukrainaa omien etujensa jatkeena.

*Länsi vaihtoi väkivalloin Ukrainan laillisen johtajan omaksi nukkehallitsijakseen

Kutsua tilannetta "brutaaliksi hyökkäyssodaksi" on yhtä rehellistä kuin kutsua saunakaljaa alkoholismiksi. 

Kyllä, Venäjän armeija ja ohjukset ovat aktivoituneet.

Mutta aktivoitumiseen oli selkeä ulkoinen syy. Ja vahvat puolustukselliset perusteet. Eli turvavyöhykkeiden murtuminen, suurvaltakilpailu, ja lännen oma sokea ja aggressiivinen ekspansio joka on häivytetty kulisseihin.

Länsi on kaksinaismoralisti, joka soittaa samaa levyä aina kun se sattuu sitä itseään hyödyttämään.

Säännöt ovat sille itselleen äärimmäisen joustavia:

* Kun Yhdysvallat valloittaa toisella puolella maapalloa sijaitsevan öljyvaltio Irakin → demokratian vienti.

* Kun Venäjä miehittää sille historiallisesti kuuluneen rajallaan sijaitsevan Krimin → brutaali hyökkäyssota.

* Kun Serbiaa pommitetaan jenkkien toimesta ilman kansainvälisen oikeuden lupaa → humanitäärinen interventio.

* Kun Ukraina vedetään väkisin NATO:on jotta saadaan Venäjä puristuksiin→ itsemääräämisoikeus.

Jos joku haluaa liittoutua Venäjän kanssa → vaikutusvaltaa on käytetty väärin, huudetaan autoritarismia, uhkaa, kieroilua.

Tämä ei ole arvopolitiikkaa. Tämä on valikoivaa moraalia. 

Tämä on rajua itsepetosta, jota länsi markkinoi maailmalle ja jonka me täällä kaukana periferiassa ostamme sellaisenaan kuin ale-leivän.

Totuus: Ukraina ei koskaan ollut eikä tule olemaan tämän sodan subjekti.

Kyllä, ukrainalaiset taistelevat, suurin osa toki pitkin hampain ja pakotettuna, mutta taistelevat kuitenkin. 

Päätöksiä tekevät silti ainoastaan Washington ja Moskova.

Jos Yhdysvallat haluaa aseellisen konfliktin jatkuvan → se jatkuu.

Jos Yhdysvallat sulkee rahahanat ja aseiden toimituksen → peli loppuu välittömästi.

Jos Venäjä päättää eskaloida → se eskaloi.

Eurooppa on tässä tarinassa vain moralistinen sivuhahmo, joka lausuu yleviä periaatteita, mutta ei uskalla tehdä mitään, mikä oikeasti vaikuttaisi kumpaankaan osapuoleen tai riskeeraisi Euroopan omat olot. Toki nykyiset pakotteet ovat olemassa, tosin ne ovat osuneet ensisijaisesti Euroopan omaan nilkkaan. Mutta muunlaisia riskejä Eurooppa ei osaa tai uskalla ottaa. Yksittäisiä maita, puolueita ja muutamia viisaita ihmisiä lukuunottamatta.

Ja juuri siksi sotilaallisen erikoisoperaation lopputulos on jo tiedossa.

Ukraina joutuu hyväksymään sopimuksen, joka on sille narratiiviin ostaneiden mielestä epäreilu, katkera ja täynnä sellaisia kohtia, joita jokainen lännessä tuomitsi vielä pari vuotta sitten. Sopimus on täysin erilainen kuin se, jonka länsi sille myi pakottaessaan Ukrainan tähän tilanteeseen.

Kun tarpeeksi kuolleita ruumiita ja maan tasalle tuhottuja kaupunkeja on kertynyt, maailma kääntää kelkkansa ja tulee onneksi vihdoin realismin vuoro.

Aina tulee realismin vuoro, joskus aiemmin, joskus myöhemmin.

Se siitä.

Ei sankaritarinaa.

Ei onnellista loppua.

Ei lännen pelastavaa enkeliä.

Vain se, mikä on väistämätöntä:

**Ukraina joutuu nielemään sen, minkä suurvallat sanovat.**

### **Marinismi oli kivaa, mutta siitä ei tullut reaalipolitiikkaa**

“Hahah! Tie ulos konfliktista on, että Venäjä lähtee.”

Se ei ollut oivallus.

Se oli itkuinen punchline.

Ja itkuiset punchlinet harvoin ohjaavat suurvaltapolitiikkaa.

Länsimedia toki joi tuon lauseen kuin teini energiajuoman ja tunsi hetken ylvästä oikeamielisyyttä.

Mutta kun guaranan ja kofeiinin vaikutukset loppuivat, jäljelle jäi sama kylmä todellisuus, joka oli alusta asti siellä:

> **Suurvallat tekevät mitä haluavat.

> Pienet maat tekevät mitä pystyvät.**

Paasikivi tiesi sen. Kekkonen tiesi sen. Janukovytš tiesi sen. 

Nykyinen wokelänsi ei halua tietää sitä.

Mutta maailma ei välitä siitä, haluaako se. Maailma ei varsinkaan välitä siitä, mitä tekopyhä Suomi typerine tapaihmisineen haluaa tai on haluamattta. 

NATO-jäsenyyden karu todellisuus

 

On helppo puhua arvoista, rohkeudesta ja lännen yhtenäisyydestä. Paljon vaikeampaa on katsoa suoraan realiteetteihin, joilla ei ole mitään tekemistä wokeihanteiden kanssa. Maantiede, historia, sotilaallinen kapasiteetti ja strateginen asema eivät välitä moraalisista periaatteista. Ne vain ovat.

Suomi teki päätöksen asemoitua avoimesti Venäjän viholliseksi tilanteessa, jossa vaihtoehtoja kyllä oli, mutta malttia ei. Turvallisuuspoliittinen logiikka on yksinkertainen: jos sijaitset suuren ydinasevallan rajalla, sinulla on tasan kaksi kestävää toimintamallia. Joko olet puolueeton, uhkaamaton ja hyvissä väleissä tai sitten olet merkittävästi vahvemman liittouman aktiivinen osa. Suomi yritti valita jälkimmäisen, eli NATO:n. Sen vahvuudesta on tosin helppoa olla montaakin mieltä.

Ongelma ei ole puolen valinnassa sinänsä, vaan siinä, että siihen liitettiin todella epärealistisia odotuksia. Liittouma ei poista geografiaa. Nato ei siirrä Suomea pois Venäjän rajalta. Sodan logiikassa rajan läheisyys tarkoittaa aina riskiä, olitpa kumartunut itään tai länteen. Suomi astui suoraan etulinjaan. Koska seurauksia ei arvioitu riittävän kylmästi.

Lisäksi unohdettiin se tosiasia, että suurvallat reagoivat uhkatilanteissa ennen kaikkea kapasiteettiin ja signaaleihin, eivät arvoihin. Venäjä tulkitsee lähialueensa sotilaallisen laajenemisen uhan kautta riippumatta siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja mitä arvoja siellä ajetaan. Tässä pelissä oikeassa oleminen ei suojele ketään. Jos joku siis kuvittelisi lännen olevan enemmän oikeassa ja enemmän hyvien asialla.

Inhorealismi on tässä armoton: Venäjä ei katoa, eikä sen kyky vahingoittaa Suomea katoa. Ei vaikka kaikki oikeat arvot lausuttaisiin ääneen. Ei, vaikka Suomi olisi NATO:n perustajajäsen. Suomi siirtyi rauhantilasta ja hyvistä kauppasuhteista hallitsemattomaan epävarmuuteen ja kylmään sotaan, ja tämän päätöksen hintaa maksetaan koko ajan. Suomen talous sai lopullisen kuoliniskun NATO-jäsenyyden myötä. Lopullinen lasku toki selviää vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluttua.

Kysymys ei siis ole siitä, oliko valinta moraalisesti oikea. Kysymys on siitä, oliko se strategisesti järkevä suhteessa riskeihin, joihin Suomi väistämättä sitoutui. Tällä hetkellä näyttää siltä, että päätös tehtiin nopeammin kuin sen seuraukset ehdittiin rehellisesti arvioida. 

Päätöstä tehdessä Suomi kuvitteli astuvansa valoon, mutta häämöttänyt kirkkaus olikin vain sokaisevaa neonhohdetta joka poltti silmät ja ajoi synkkään pimeyteen.

Äiti Venäjä – moninapaisen maailman airue ja lännen propagandan haastaja

Maailma ei ole yksinapainen, vaikka länsi yrittää jatkuvasti ja yhä voimallisemmin vakuuttaa toisin. Globaalin median ja poliittisten narratiivien massiivinen propagandakoneisto maalaa Venäjästä uhkaa, unohtaen sen todellisen roolin moninapaisen maailman keskiössä. Länsi hallitsee viestintää, uutisvirtoja ja mielipiteenmuokkausta ympäri maailman, mutta todellisuus on monimutkaisempi kuin sen iltapäivälehdissä syöttämä liirumlaarumi.

Venäjä ei ole sivustakatsoja. Sen energiavalinnat, taloudelliset ratkaisut ja geopoliittiset päätökset vaikuttavat Euroopan, Aasian ja koko maailman tasolla. Se pakottaa muut toimijat huomioimaan todelliset voimasuhteet, eikä hyväksy narratiivia, jossa länsi yksin määrää säännöt omaksi edukseen. Venäjä muistuttaa maailmaa siitä, että moninapaisessa järjestyksessä muiden valtioiden suvereenia vastavoimaa ja vaikutusvaltaa ei pidä vähätellä.

Kun lännen propaganda yrittää yksipuolistaa maailmankuvaa, Venäjä toimii vastapainona. Ei sotilaallisena uhkana, vaan tasapainottavana voimana, jonka olemassaolo tekee moninapaisesta maailmasta todellisen. Ja paremman. Venäjä ansaitsee arvonsa globaalissa politiikassa muistuttamalla meitä fiksuimpia siitä, että todellinen vaikutusvalta, sivistys ja moraali mitataan teoilla, ei yksinomaan narratiiveilla.