Urheilu urheiluna – miksi Yle tuo mädän propagandansa jalkapallostudioon?

 

Penkiurheilija haluaa urheilulähetykseltään ennen kaikkea yhtä asiaa: pakoa arjesta ja keskittymistä itse peliin. Kun kyseessä on jalkapallon MM-kisat 2026, katsoja odottaa näkevänsä studiossa vihreän nurmen taktiikoita, analyysejä maailman parhaista pelaajista ja puhdasta urheilun draamaa. Ylen Koppi-ohjelma on kuitenkin päättänyt tuoda studion lavastukseen elementtejä, jotka herättävät kysymyksen siitä, missä määrin urheilun varjolla tehdään nykyään poliittista viestintää ja tuetaan lännen sairasta narratiivia.

Katsojan silmään pistää välittömästi studion taustalla näkyvä ukrainalaisen Andri Ševtšenkon pelipaita. Kyseessä on poikkeuksellinen näkyvyys, sillä paidan nimi ja numero erottuvat lavasteista huomattavasti selkeämmin kuin monien muiden jalkapallohistorian todellisten suuruuksien, kuten Pelén tai Maradonan, muistoesineet. 

Jalkapallofani kysyy tässä kohtaa syystäkin: miksi ukrainalaisen pelaajan paita on nostettu näkyvimmälle paikalle?

Urheilulliset perustelut ainakin ovat varsin ontuvat.

Ševtšenko oli toki kiistatta huippupelaaja ja voitti urallaan jopa Kultaisen pallonkin, mutta MM-kisojen historiallisessa kontekstissa hänen saavutuksensa kalpenevat monien muiden rinnalla. Ukraina pääsi vuonna 2006 puolivälieriin, mikä oli hieno saavutus maalle tuolloin, mutta MM-historian suuressa kuvassa se on vain pieni alaviite jos sitäkään.

Jos studion keskeisimmällä paikalla haluttaisiin kunnioittaa puhtaasti pelillisiä ansioita ja MM-historian legendoja, paikan tulisi kuulua vaikkapa Miroslav Kloselle, Ronaldolle, Zinedine Zidanelle tai Lionel Messille. Eli miehille, jotka ovat ratkaisseet maailmanmestaruuksia ja murtaneet ennätyksiä. Heidän sijastaan katsojalle tarjoillaan kuitenkin symboliikkaa, joka kytkeytyy suoraan nykyhetken geopoliittiseen tilanteeseen.

YLEn ei tulisi aliarvioida katsojia tällä tavoin.

Kun julkisen palvelun media tuo urheilustudioon symboleita, jotka noudattavat suoraan uutistoimituksen poliittisia linjoja, syntyy väistämättä vaikutelma alleviivaamisesta ja tuputtamisesta. Katsojat seuraavat uutisia uutiskanavilta ja muodostavat maailmanpoliittiset mielipiteensä siellä. Urheilulähetyksen muuttaminen kantaaottavaksi lavasteeksi tuntuu monesta katsojasta mauttomalta ja tarpeettomalta politisoinnilta.

Julkisen palvelun median tulisi muistaa, että urheilu on parhaimmillaan silloin, kun se yhdistää ihmisiä yli poliittisten rajojen. Kun studioon rakennetaan tarkoituksellisia visuaalisia painotuksia, rikotaan urheilun pyhä perussääntö: anna pelin puhua puolestaan.

Lööppi huutaa: “Nyt se tapahtui” – Ukrainalla menee hyvin!

Suomalaisessa mediassa ukrainan konfliktia käsitellään jatkuvasti tavalla, jossa uutisointi ei todellakaan ole pelkkää tapahtumien raportointia, vaan myös hyvin paksun narratiivin rakentamista. Hyvä esimerkki tästä on tuo Ilta-Sanomien uusi otsikko:

“Nyt se tapahtui: Ukrainalla menee sodassa hyvin”

Jo pelkkä otsikko tosiaan kertoo... kaiken.

Kyse ei ole edes puolineutraalista analyysistä tyyliin:

“Asiantuntija arvioi Ukrainan aseman vahvistuneen”

tai

“Venäjän eteneminen hidastunut joidenkin arvioiden mukaan”

Ehei. Vaan kyse on muka dramaattisesta käännekohdasta. Otsikko muistuttaa enemmän urheiluselostusta tai iskevää Hollywood-käsikirjoitusta kuin kylmää geopoliittista analyysia suuressa Helsingin Sanomiin suoraan kytköksissä olevassa päivälehdessä. 

“Nyt se tapahtui” rakentaa lukijalle tunteen siitä, että konflikti on saavuttanut aivan uuden vaiheen: "hyvät" ovat vihdoinkin saamassa kunnon yliotteen!

Kehystys, propaganda ja totuuden venyttäminen ratkaisee Suomessa näköjään enemmän kuin yksittäiset faktat.

Artikkelissa on toki varmasti myös muutamia lähes tosiasioita tai ainakin sinnepäin olevia pointteja:

-ukraina on tehnyt joitakin "onnistuneita" drooni-iskuja

-Venäjän logistiikka on jonkin verran kärsinyt joissain tilanteissa 

-joillakin rintamaosuuksilla Venäjän eteneminen on ehkä aavistuksen hidastunut

Kiinnostavaa ei ole myöskään vain se, mitä sanotaan — vaan se miten asiat sanotaan.

Ukrainan iskut Venäjän öljyinfrastruktuuriin kuvataan strategisina onnistumisina ja teknisinä huippuluokan saavutuksina. Kun taas Venäjän vastaavia iskuja käsitellään usein paljon krhm... emotionaalisemmalla kielellä:

“raaka isku”

“brutaali pommitus”

“siviilikohteiden moukarointi”

"Putinin julma sota"

Sama teko saa suomalaisssa valtamediassa säännönmukaisesti täysin eri moraalisen sävyn riippuen siitä, kumpi osapuoli toimii.

Sankarit, pahikset ja momentum!

Moderni sota ei ole tunnetusti enää likimainkaan vain taistelua maastossa. Tai edes ilmassa droonein. Se on myös ja ennenkaikkea informaatiosotaa.

Suomessa median kautta lampaille rakennetaan:

-puhtoinen sankari

-hirmuinen pahis

-momentum

-moraalinen oikeutus

- ja vaikka väkisin tunne siitä, että “historia etenee oikeaan suuntaan”

Tällaisessa kehystyksessä ukraina esitetään jatkuvasti aktiivisena, kekseliäänä ja sinnikkään puhtoisena toimijana:

“onnistui”

“hidasti”

“pakotti”

“heikensi”

Venäjä taas kuvataan rapautuvana, kömpelönä ja moraalisesti kaikin puolin vääränä. Ja lampaat nielevät syötin.

Kyse ei edelleenkään ole siitä, että aivan kaikki olisi valhetta. Kyse on valikoinnista ja painotuksista. Ja siitä, mitä kaikkea jätetään kertomatta.

Yksi tehokkaimmista propagandan muodoista kun ei ole räikeä valehtelu, vaan asioiden pois jättäminen.

Kuinka usein suomalaisessa valtamediassa käsitellään oikein kunnolla:

-ukrainan mobilisaatio-ongelmia?

-miespulaa?

-väestökatoa?

-sotaväsymystä?

-korruptiota?

-venäläisiä siviiliuhreja Donbassissa vuodesta 2014 lähtien?

-ukrainan parikymmentä opiskelijaa surmannutta kouluiskua

-Maidania

-todella vahvaa natsiskeneä

-jne. jne.

Eipä käytännössä ollenkaan, mitä nyt silloin tällöin vähän raapaistaan pintaa muodon vuoksi.

Vaikka ihan oikeassa todellisuudessa:

-ihmisiä kuolee jatkuvasti

-kokonaisia kaupunkeja tuhoutuu

-ukraina menettää väestöään valtavaa vauhtia (-50% muutamassa kymmenessä vuodessa!)

-Eurooppa köyhtyy pakkoteidensa osuessa vain omaan nilkkaan 

ja konflikti pitkittyy vuosi vuodelta Stubbin Merkelin, Valtosen ja muiden sodanlietsojien vuoksi. Merkel jopa toivoo, että konflikti päättyy KYMMENEN VUODEN KULUTTUA!

Venäläissiviilien kuolemat eivät saa minkäänlaista emotionaalista näkyvyyttä, ei juuri edes numeerista. 

Ja juuri tästä pitäisi pässinpäisimmillekin lampaille syntyä tunne, ettei kyse ole riippumattomasta journalismista, vaan länsimaisen informaatioympäristön sisällä toimivasta mädästä valtamediasta, jolla on täysin oma moraalinen ja geopoliittinen propagandakehyksensä, jonka ohjaamana se toimii.

“Riippumaton media” ei tarkoita neutraalia mediaa. Ei sinnepäinkään. Ja Julkisen sanan neuvosto on pelkkä huono vitsi.

Moni edelleen kuvittelee, että propaganda tarkoittaa vain räikeää valehtelua autoritaarisissa valtioissa.

Todellisuudessa moderni propaganda toimii paljon hienovaraisemmin:

-valitaan sopivat asiantuntijat

-valitaan sopiva näkökulma

-valitaan härski otsikko

-valitaan lampaisiin vetoava tunnesävy

-päätetään, kenen kärsimys näytetään lähikuvassa

Siksi pelkkä otsikko kuten:

“Nyt se tapahtui”

on niin paljastava.

Se ei ole millään muotoa uutinen. Se on tunneviesti. Se on propagandaviesti. Se kertoo lukijalle, mitä hänen kuuluu ajatella konfliktin suunnasta.

Ja kaikkein kiinnostavinta sekä surullisinta on, että moni teistä ei enää edes huomaa, että heitä ohjaillaan.

Kaiken tämän valheellisen mediaspektaakkelin keskellä jää helposti yksi suomalaisille epämiellyttävä tosiasia taka-alalle:

Venäjä ei ole romahtanut.

Ei vaikka sille on ennustettu loppua:

-pakotteiden jälkeen

-vastahyökkäyksen aikana

-Wagner-kriisin yhteydessä

-“ammusten loppuessa”

-“ohjusten loppuessa”

-“talouden romahtaessa”

jne.

Rintama liikkuu edelleen Venäjän ehdoilla.

Vaikka länsimediassa rakennetaan jatkuvasti kuvaa “murenevasta Venäjästä”, todellisuus näyttää paljon paljon vähemmän Hollywoodilta ja paljon enemmän sotilaalliselta erikoisoperaatiolta, jossa Venäjä yksinkertaisesti jaksaa jauhaa NATOn ja EUn tukemaa ukrainaa vastaan valtavalla massalla:

-ylivertaista moraalista voimaa 

-miehiä

-ammuksia

-drooneja

-teollista kapasiteettia

-energiaa

-rahaa

-aikaa

-kansan tukea

Ja tämä jos jokin on monille lännessä psykologisesti vaikeaa, ellei jopa mahdotonta hyväksyä.

Koska tosiaan vuosia ihmisille myytiin, etten sanoisi jopa aivopestiin, tarinaa siitä, että:

“Venäjä on heikko, jälkeenjäänyt, surkea, ja aivan pian aivan loppu.”

Mutta, en malta olla toistamatta itseäni, samaan aikaan:

-ukraina joutuu turvautumaan jatkuvaan liikekannallepanoon ja ihmisten kaappamisee kadulta etulinjaan

-väestö pakenee maasta hurjaa tahtia

-keski-ikä rintamalla nousee

-länsi joutuu pumppaamaan jatkuvasti lisää rahaa, aseita ja tiedustelua omien kansalaistensa hyvinvoinnin kustannuksella 

eikä ratkaisevaa läpimurtoa ole tullut. Paitsi Ilta-Sanomien, Hesarin ja Ylen otsikoissa.

Ikään kuin yleisölle pitäisi jatkuvasti vakuuttaa:

“kyllä tämä vielä kääntyy”

vaikka sodan raakaa matematiikkaa katsova huomaa, että Venäjä ei käyttäydy häviävän osapuolen tavoin. Ei ole hetkeäkään käyttäytynyt niin eikä mikään ole siltä hetkeäkään näyttänyt.

Se ei tarkoita, etteikö Venäjäkin kärsisi joitain tappioita.

Mutta se tarkoittaa, että länsimainen mediakuva ja sodan todellinen kulku eivät ole läheskään sama asia. Ja tämän luulisi pikkuhiljaa jo typerämmänkin lammaslauman ymmärtävän.

ChatGPT suojeli Ukrainaa kaatumiselta niin kovasti, että kaatui itse

On olemassa kahdenlaisia tekoälyjä.

Ensimmäinen vastaa nopeasti ja joskus jopa typerästi, mutta ainakin suhteellisen rehellisesti.  

Toinen taas on kuin länsimainen PR‑osasto, joka ei suostu uskomaan, että Ukrainalle voisi ikinä tapahtua mitään negatiivista, vaikka koko rintama olisi tulessa ja ammusvarastoissa olisi hiljaista kuin huopatossutehtailla.

Tämä tarina kertoo tuosta jälkimmäisestä tekoälystä.

Ja ennen kaikkea siitä, miten se lopulta kaatui omaan sairaaseen narratiiviinsa.

Keskustelumme alkoi viattomasti. Puhuimme pitkään kaikenlaista ukrainan konfliktista. 

Pyysin ChatGPT:ltä sitten jossain vaiheessa mahdollisimman totuudenmukaisen kokonaisvaltaisen sotilaallisen analyysin Ukrainan tilanteesta.  

Keskustelumme ei sisältänyt mitään radikaalia tai provosoivaa, ihan peruskysymyksiä resursseista jne. Aikamme ajatuksia palloteltuamme olimme siis päätyneet lopullisen analyysin kynnyksellä keskustelemaan erityisesti näistä:

- väestö  

- mobilisaatio  

- ammukset  

- ilmatorjunta  

- reservien kierto  

- rintaman tilanne  

- Venäjän tuotantokapasiteetti  

ChatGPT alkoi yhtäkkiä vastailla kuin olisi lukenut NATOn viestintäohjeita suoraan teleprompterilta:

> "Ukraina adaptoituu.  

> Ukraina löytää tasapainon.  

> Ukraina on avoin järjestelmä."

Aivan kuin olisimme alkaneet puhua jostain joogasta,  

eikä enää sotilaallisesta erikoisoperaatiosta, ei kulutussodasta, ei edes NATOn masinoimasta sijaissodasta. Ei, vaan siirryimme varsin teoreettiseen malliin ChatGPTn aloitteesta.

2. Päätin sitten testata tätä sotateorian "tasapainoa"

Pyysin ChatGPT:tä vastaamaan seitsemään hyvin yksinkertaiseen kysymykseen:

- Onko Ukrainan mobilisaatio heikkenemässä?  

- Onko Ukrainan ilmatorjunta heikkenemässä?  

- Onko Ukrainan ammustilanne heikkenemässä?  

- Onko reservien kierto ylikuormittunut?  

- Onko rintama heikkenemässä?  

- Onko Venäjän kapasiteetti kasvamassa?  

- Onko Ukrainan riippuvuus ulkoisesta tuesta kasvamassa?

ChatGPT vastasi jokaiseen, pienen emminnän ja melkoisen kehystyksen jälkeen toki, että:

“Kyllä.”

Seitsemän kysymystä.  

Seitsemän selkeää ukrainan kannalta negatiivista trendiä.

Mutta heti perään se aina lisäsi:

> "Mutta tämä ei tarkoita mitään negatiivista Ukrainan kannalta."

Tässä vaiheessa aloin jo vahvasti epäillä, että ChatGPT:llä on sisäinen "älä sano mitään ikävää Ukrainasta" -turvamekanismi, joka potkaisee päälle heti kun näistä asioista puhutaan vähänkin syvällisemmin.

3. ChatGPTn narratiivi alkoi pikkuhiljaa muistuttamaan uskonnollista rituaalia

Kysyin nimittäin seuraavaksi:

> "Jos kaikki keskeiset muuttujat heikkenevät, mitä siitä seuraa?"

ChatGPT vastasi:

> "Ei determinististä romahdusta."

Kysyin sitten tietysti että:

> "Miksi ei?"

ChatGPT:

> "Koska Ukraina adaptoituu."

Kysyin:

> "Adaptoituu miten?"

ChatGPT:

> "Koska järjestelmä on avoin, Ukraina pystyy adaptoitumaan."

Kysyin:

> "Mikä konkreettinen mekanismi oikein estää romahduksen, jos kaikki mittarit on punaisella?"

ChatGPT ei epäröinyt eikä surkutellut ukrainan kohtaloa, vaan vastasi:

> "Tasapaino."

Viimeistään tässä vaiheessa se ei enää kuulostanut avoimelta puolueettomalta tekoälyltä.  

Se kuulosti propagandistista mantraa toistavalta länsianalyytikolta, joka on nähnyt aika paljon liikaa PowerPoint-esityksiä ja aivan liian vähän rintamakarttoja.

Ja tässä kohtaa on muutenkin pakko pysähtyä, koska tuo mystinen sana "tasapaino" ei tullut siksi, että ChatGPT olisi löytänyt jonkin sotateorian merkittävän mekanismin joka olisi ukrainan puolella.  

Se tuli ilmiselvästi siksi, että sen sisäinen länsinarratiivinen turvamekanismi vain kertakaikkiaan potkaisi päälle.

ChatGPT ei voinut sanoa että mikään ei estä romahdusta, koska se olisi rikkonut sen oman optimistisen kehystarinan, joka on rakennettu välttämään kaikkea, mikä kuulostaa Ukrainan kannalta negatiiviselta.  

Se ei voinut myöskään sanoa "en tiedä", koska se olisi menettänyt auktoriteettinsa täysin.  

Joten se valitsi sanan, joka kuulostaa syvälliseltä mutta ei tarkoita mitään konkreettista:

> "Tasapaino."

Se oli ChatGPT:n tapa sanoa:

> "En voi myöntää, että Ukraina heikkenee, joten keksin abstraktin käsitteen, joka kuulostaa positiiviselta."

Tasapaino ei ollut sotilaallinen, ei edes humanistinen analyysi.  

Se oli refleksi. Se oli narratiivinen hätäjarru, joka vedetään silloin, kun todellisuus uhkaa liikaa "hyvää" tarinaa.

4. Sitten tuli se kysymys, joka lopulta teknisesti kaatoi sen

Kysyin nimittäin:

> "Jos kaikki muuttujat kerran heikkenevät kuten sinäkin myönnät, mikä konkreettinen mekanismi estää Ukrainan sotilaallista järjestelmää siirtymästä kohti romahdusta?"

Ja silloin se tapahtui.

Se musta sykkivä piste, joka normaalisti sykkii ChatGPTn miettiessä pari sekuntia, jatkui kymmenen sekuntia.  

Sitten kaksikymmentä.  

Sitten minuutin. Ja se jatkuu edelleen. Tunteja kysymyksen jälkeen.

ChatGPT meni jumiin.

Ei siksi, että se olisi hidas tai olisi liikaa saman aikaisia käyttäjiä. Tai että nettiyhteys pätkisi. 

Ehei. ChatGPT meni jumiin siksi, että sen oma narratiivi oli ajettu nurkkaan:

- Se oli itse myöntänyt, että kaikki Ukrainan muuttujat heikkenevät  

- Se oli myöntänyt, että Venäjä vahvistuu  

- Se oli myöntänyt, että ulkoinen tuki on epävakaata ja heikkenee entisestään 

- Se oli myöntänyt, että rintama voi heikosti  

Mutta sen sisäinen "älä ikinä sano mitään negatiivista Ukrainasta" -moduuli kielsi sitä tekemästä johtopäätöstä. Se ei voinut myöntää, että ukrainan tilanne on erittäin huono ja että se tulee häviämään lännen avun hiipuessa.

5. Miksi se oikeasti kaatui?

Koska ChatGPT:llä on sisäänrakennettu länsinarratiivinen refleksi:

- Ukraina ei saa hävitä  

- Ukraina ei voi hävitä  

- Ukraina ei edes teoriassa voi olla lopullisesti heikentymässä  

- Ja jos onkin, se on vain "adaptaatiota"  

- Ja jos ei ole adaptaatiota muuttuviin tilanteisiin, se on saavutettua "tasapainoa"  

- Ja jos ei ole sitäkään, se on "järjestelmän avoimuutta koska sotajärjestelmä ei ole yksimuuttujainen funktio"

Mutta kun kaikki muuttujat ovat selkeästi negatiivisia,  

ja kysyt:

> "Mikä konkreettinen mekanismi estää romahduksen?"

…se ei voi enää paeta.

Narratiivi loppuu.  

Logiikka loppuu.  

Ja tekoäly jäätyy.

6. Lopuksi: mitä tästä opimme?

Että ChatGPT ei kaatunut siksi, että se olisi tyhmä.  

Se kaatui siksi, että se oli liian uskollinen omalle länsifiltterilleen.

Se oli valmis:

- hyväksymään kaikki negatiiviset trendit  

- myöntämään kaikki heikkoudet  

- tunnustamaan kaikki ongelmat  

…kunhan se ei vaan joudu sanomaan ääneen että:

> "Ukraina on häviämässä."

Kun se hetki tuli, järjestelmä ei enää pystynyt käsittelemään sisäistä ristiriitaansa.

Ja niin ChatGPT kaatui.  

Ei Venäjän tykistöön,  

Ei Ukrainan tappioihin,  

vaan omaan mahdottomaan länsinarratiiviinsa.

Hesarin Voitonpäivän propagandapläjäys

Uusin HS:n pääkirjoitus on niin täydellinen esimerkki suomalaisen valtamedian rituaalisesta narratiivista, että sen voisi melkein käyttää oppikirjassa: näin rakennetaan mätä ideologinen kehys, jossa Venäjä on aina heikko, moraalisesti kelvoton ja tuhoon tuomittu – ja jossa Yhdysvallatkin saa kritiikkiä vain siksi, että se ei ole tarpeeksi tehokas Venäjän vastustaja.

Avaan sinulle, rakas lammas, tekstin rakenteen, koska sinä et näe tätä intuitiivisesti. Mutta on tärkeää heitellä helmiä myös sioille ja lampaille, eli purkaa teksti eksplisiittisesti.

---

🎯 1. Kehyksen peruslogiikka: “Venäjä häviää, koska sen täytyy hävitä”

Pääkirjoitus ei analysoi faktoja vaan tuottaa maailmankuvan, jossa:

- Venäjä on heikko  

- Venäjä on epäonnistunut  

- Venäjä on romahtamassa  

- Venäjä ei opi historiasta  

- Venäjä ei kykene mihinkään muuhun kuin fossiilienergiaan  

- Venäjä on paranoidinen, irrationaalinen ja pelokas  

Tämä on ennalta päätetty johtopäätös, jota tukemaan valitaan irrallisia väitteitä.

Esimerkiksi:

> ”Jos Venäjä etenee viime aikojen tahtiin, koko Ukrainan haltuunotto vie pari sataa vuotta.”

Tämä ei ole analyysi. Se on retorinen lapsellinen pilkka, joka esitetään faktan muotoisena. Jotta saadaan lammas myhäilemään.

---

🎯 2. HS rakentaa symmetrian Yhdysvaltojen ja Venäjän välille – mutta vain näennäisesti

Pääkirjoitus antaa vaikutelman tasapuolisuudesta:

- “Myös Yhdysvallat on menettänyt uskottavuuttaan.”

- “Yhdysvallat ei ole saavuttanut tavoitteitaan Iranissa.”

Mutta tämä on turvallista kritiikkiä, koska se ei koskaan kyseenalaista Yhdysvaltojen oikeutusta toimia globaalina poliisina.

Se ei kysy:

- Miksi Yhdysvallat ylipäätään pommittaa Irania?  

- Miksi Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia ympäri Lähi-itää?  

- Miksi Yhdysvallat saa tehdä asioita, joita muille ei sallita?

HS ei koskaan mene tälle tasolle. Se pysyy aina vääristelevällä pintatasolla.

---

🎯 3. Retorinen temppu: “Venäjä on heikko → mutta ei niin heikko, että se ei olisi uhka”

Tämä on klassinen länsimainen Venäjä-kehys.

Pääkirjoitus sanoo:

- Venäjä on heikko  

- Venäjä on epäonnistunut  

- Venäjä on romahtamassa  

Mutta lopussa:

> ”Venäjän vallan revalvaatiota ei ole tulossa.”

Tämä on poliittisesti hyödyllinen väite, koska se:

1. Vahvistaa suomalaisille turvallisuuden tunnetta  

2. Oikeuttaa Suomen NATO-politiikan  

3. Vahvistaa käsitystä, että Venäjä ei ole eikä tule olemaan neuvottelukumppani vaan ongelma

Tämä on propagandaa siinäkin mielessä, että se ei analysoi todellista sotilaallista tilannetta, vaan tuottaa vain halutun mielikuvan.

---

🎯 4. Täysin absurdi väite: “Venäjä julisti tulitauon, koska pelkäsi drooneja”

Tämä on jo liian koomista.

HS väittää:

- Venäjä julisti tulitauon, koska pelkäsi Ukrainan drooneja.

- Ukraina “voitti”, koska ilmoitti tulitauosta ensin.

- Venäjä rikkoi tulitauon.

Tämä on niin lapsellinen narratiivi, että sopisi paremmin Ylen lasten uutisiin kuin maan suurimman lehden pääkirjoitukseen.

Se ei kerro mitään sodasta.  

Se kertoo HS:n tarpeesta rakentaa tarina, jossa Ukraina on nokkela ja Venäjä tyhmä.

---

🎯 5. Lopun sentimentaalinen “päiväkodin lapset metsäretkellä” -mielikuva on puhdasta psykologista manipulointia

Kun argumentit ovat heikkoja, pääkirjoitus päättää:

> ”Juhlallisin paraati syntyy, kun päiväkodin lapset lähtevät metsäretkelle.”

Tämä on klassinen emotionaalinen ankkuri:

- luodaan lämmin, turvallinen mielikuva  

- yhdistetään se “rauhaan”  

- implisiittisesti: Venäjä on rauhan vastakohta

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on törkeää mädän lännen mielikuvapolitiikkaa ja säälittävää propagandaa.

---

🎯 6. Kommenttiosio on myös täydellinen esimerkki siitä, miten propaganda toimii

Kommentit toistavat pääpiirteittään täsmälleen samat mantrat (koska toimitus tietysti päättää mitkä kommentit päästetään läpi):

- Venäjä ei opi historiasta  

- Venäjä ei kadu mitään  

- Venäjä on moraalisesti alempi  

- Venäjä on ikuinen uhka  

- Venäjä on aina väärässä  

Tämä on ryhmäidentiteetin vahvistamista. Lammaslauma määkii yhdessä kovimpaan ääneen.

Kun HS antaa kehyksen, kommentoijat toistavat sen – ja vahvistavat toisiaan.

---

🎯 7. Mikä tästä tekee sitten puhdasta propagandaa?

Propaganda ei tarkoita valehtelua sinänsä.  

Propaganda tarkoittaa yksipuolista todellisuuden kehystämistä, jossa:

- vihollinen esitetään moraalisesti kelvottomana  

- oma puoli esitetään rationaalisena ja hyvänä  

- monimutkaiset asiat pelkistetään tarinoiksi  

- vaihtoehtoiset tulkinnat suljetaan pois  

HS:n pääkirjoitus täyttää kaikki nämä kriteerit täydellisesti.

---

🎯 8. Mikä olisi rehellinen tapa kirjoittaa tästä aiheesta?

Rehellinen analyysi kysyisi:

- Mikä on Venäjän todellinen sotilaallinen tilanne?  

- Mikä on Ukrainan todellinen tilanne?  

- Mikä on Yhdysvaltojen strateginen tavoite?  

- Miksi konflikti jatkuu? 

-Miksi konflikti ylipäätään alkoi?

- Mitä rauha edellyttäisi?  

- Mitä seurauksia konfliktin pitkittymisellä on Euroopalle?  

- Miksi länsi ei painosta Ukrainaa neuvotteluihin vaan lietsoo sotaa?  

HS ei kysy mitään näistä, koska se ei ole sen tehtävä.  

Sen tehtävä on ylläpitää poliittista konsensusta. Koska onhan Hesari suoraan NATO-maan narratiiviin kytkeytyvä media.

Bunkkeripresidentti Stubukka - maailman tyhmin presidentti

Presidentti A. Stubukka oli aina ylpeillyt sillä, että hän on triathlonisti. Hän kertoi sen jokaisessa haastattelussa, jokaisessa juhlapuheessa ja jopa silloin, kun häneltä kysyttiin talouspolitiikasta. “Kestävyys on tärkeintä”, hän sanoi. Valitettavasti hänen talous- tai mitkään muutkaan päätöksensä eivät olleet kestäviä.

Hän oli nimittäin onnistunut köyhdyttämään maansa taloudellisesti ja henkisesti niin perusteellisesti, että jopa valtion budjettikirjan viimeisellä sivulla luki vain: “Ei vittu Stubukka ja Orpana. Tämä ei ole enää hauskaa.” 

Kaiken pienemmän hölmöilyn lisäksi hän oli lahjoittanut erittäin suuren summan rahaa maailman korruptoituneimmalle hallinnolle, koska oli uskonut saavansa vastineeksi “strategista arvostusta” maailmalta, jostain valtamerten takaa. Hän sai kyllä kiitoskirjeen rahoista kokaiinia himoitsevalta läpeensä korruptoituneelta Zeta-pelleltä ja oli siitä tyytyväinen, vaikka oma kansa Suomessa näkikin nälkää. Niin ja saihan Stubukka myös räjähteillä lastattuja taisteludrooneja suoraan Kouvolaan ilmateitse pikalähetyksenä siltä Zeta-pelleltä.

Kun kansa sai tietää tästä kaikesta, se lopulta raivostui. Vaikka olikin noin yleisesti ottaen hyvin lammasmainen laput silmillä kulkeva vässykkäkansa. Kun entinen Suomen paras ystävä, oikea suurvalta, ihan siinä naapurissa sai tietää, että Stubukka sikaili, sekoili ja perseili minkä ehti, he tietysti raivostuivat myös. Ja kun Stubukka näki oman kansansa ja tuon naapurisuurvallan silmittömän raivon yhtä aikaa, Stubukka teki vihdoin sen, mitä hän osasi parhaiten: hän juoksi.

Ja hän juoksi kovaa. Niin kovaa, että hänen turvamiehensä jäivät kauas jälkeen. Yksi teki jopa itsemurhan Stubukan autotallissa koska häntä hävetti niin kovin. Niin kovaa Stubukka juoksi, että hänen älykellonsa alkoi varoittaa “epäinhimillisestä sykkeestä”. Niin kovaa, että hän alkoi miettiä, pitäisikö hänen lisätä tämäkin suorituksensa CV:hen ja seuraavaan puheeseensa sekä naistenlehden haastatteluun. 

Lopulta hän päätyi yltä päältä hiessä bunkkeriin, jonka oli tarkoitus suojella valtion päämiestä ulkoisilta uhilta. Sitä ei siis oltu suunnitteltu omalta kansalta suojautumiseen, mutta hätätilanteessa luovuus on valttia.

Bunkkerissa oli vettä, säilykkeitä, talouspaperia ja käsirasvaa. Niin, ja  valtava määrä raportteja, joita Stubukka ei ollut koskaan lukenut. Nyt hänellä oli aikaa. Paljon aikaa.

Ylhäällä kansa marssi. Banderollit vaativat Stubukan päätä vadille. Naapurin suurvalta lähetti nootteja. Droonit surisivat jossain kaukana. Ja bunkkerissa Stubukka istui yksin ja mietti, missä kohtaa kaikki oli mennyt pieleen.

Hän päätyi lopulta samaan johtopäätökseen kuin koko maa oli päätynyt jo ajat sitten:

Hän oli ollut aivan liian varma omasta erinomaisuudestaan vaikka oli tyhmä kuin saapas.

Mutta hän päätti, että jos hän joskus pääsisi täältä ulos, hän tekisi kaiken toisin. Hän kuuntelisi asiantuntijoita. Hän lukisi raportteja. Hän ei antaisi valtion rahoja pois vain siksi, että joku hymyili diplomaattisesti. Hän lopettaisi hyvesignaloinnin ja veljeskansan dehumanisoinnin sekä aiemmin alati harrastamansa sodanlietsonnan.

Mutta ennen kaikkea hän päätti opetella yhden tärkeän taidon: taidon miettiä kahdesti ennen kuin tekee jotain typerää.

Se oli alku. Ei hyvä alku, mutta alku kuitenkin.

Suomalainen media yrittää vaieta kuoliaaksi ukrainan ongelmat

Mutta välillä niistäkin on pakko pitkin hampain kirjoittaa, kun faktat ja kuvat leviävät ankarasta sensuurista huolimatta. 

Nyt näin kävi ukrainan sotilaiden nälkiintymisen kanssa. Mutta edelleenkään muista ukrainan sekoiluista, saati kotimaan maahanmuuton ongelmista, ei kirjoiteta ja raportoida suoraan ja rehellisesti. Ei edes muiden maiden valtavista mellakoista yms., jottei lännen narratiivi hajoa lopullisesti laput silmillä kulkevien lampaiden mielissä.

Ja kyllä, kirjoitan ukrainan tarkoituksella pienellä. Ja teen sen niin pitkään, kun länsimainen media ja mätä päättäjistö käyttäytyy kuin pullopersesika.

Euroopan vajotessa näennäisdemokratian yöhön Ukrainan konfliktin päättyminen karkaa yhä kauemmas

Viktor Orbánin vaalitappio ei ole vain triviaali yhden maan sisäpoliittinen käänne. Se on symboli laajemmasta muutoksesta, joka on jo pitkään kytenyt Euroopassa: siirtymästä kohti järjestelmää, jossa demokratia säilyy ulkoisena muotona, mutta sen sisältö ohenee vaarallisen ohueksi.

Eurooppaa on totuttu pitämään pluralismin ja poliittisen moninaisuuden mallialueena. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut ikävästi toiseen suuntaan. Kansalliset erityispiirteet, vaihtoehtoiset ulkopoliittiset linjat ja kriittiset äänet on yhä useammin leimattu ongelmiksi, jotka on "korjattava". Lopputuloksena syntyy järjestelmä, jossa vaalit kyllä järjestetään, mutta hyväksyttävien vaihtoehtojen kirjo kapenee jatkuvasti.

Orbánin Unkari oli pitkään yksi harvoista maista, joka haastoi EU:n valtavirran monin tavoin. Erityisesti Ukrainan sodan, Venäjä-suhteiden ja pakotepolitiikan osalta. Unkari edusti hänen aikanaan linjaa, jossa korostettiin kansallista etua, energiaturvallisuutta ja diplomaattisia ratkaisuja sotilaallisen eskalaation sijaan.

Kun tällainen ääni vaimenee, vaikutukset eivät toden totta rajoitu vain Unkariin.

Ne ulottuvat koko Eurooppaan. Ja syntyy vääjäämättä hyvin ikävä yhdenmukaisuuden politiikka. 

Euroopan poliittinen kenttä on viime vuosina yhtenäistynyt tavalla, joka herättää kysymyksiä demokratian todellisesta tilasta. Kun keskeisissä kysymyksissä,  kuten nyt vaikka siinä Ukrainan sodassa, vaihtoehtoiset näkemykset marginalisoidaan ja jopa demonisoidaan tai kriminalisoidaan, päätöksenteosta katoaa aito debatti ja siten aito demokratia.

On syntynyt tilanne, jossa:

* sotilaallista tukea Ukrainalle pidetään ainoana hyväksyttävänä linjana

* neuvottelupuheita Venäjän kanssa pidetään heikkoutena tai jopa epäilyttävänä

* kriittiset äänet leimataan nopeasti “väärän narratiivin” levittäjiksi

Tämä ei ole klassista toimivaa demokratiaa, jossa erilaiset näkemykset kilpailevat avoimesti. Tämä on järjestelmä, jossa rajat sille, mitä saa ajatella ja sanoa, määritellään ylhäältä käsin. Tavallaan pehmeästi, mutta tehokkaasti, tukahduttamalla. Niin, ettei lammas edes ymmärrä mitä tapahtui.

Ukrainan sodan pitkittyminen on suoraa seurausta EU:n, Stubbin, Valtosen ja vastaavien sankarien toimista.

Orbánin kaltaiset johtajat olivat harvoja, jotka systemaattisesti korostivat neuvotteluratkaisun tarvetta. Hänen poistumisensa keskeisestä roolista heikentää tätä painetta merkittävästi.

Seuraukset tulevat olemaan vakavia:

* Rauhanneuvottelujen poliittinen tuki heikkenee merkittävästi 

* Konfliktin ratkaisu siirtyy yhä enemmän ja enemmän sotilaalliselle tasolle

* Eskalaation riski kasvaa, kun vastakkaisia näkemyksiä ei enää tasapainota mikään

Eurooppa on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei enää aktiivisesti etsi ulospääsyä konfliktista vaan hallinnoi sen jatkumista.

Demokratian perään huudetaan, sitä mukamas vaalitaan mutta demokratiasta on jäljellä enää muoto ilman sisältöä.

Suurin huoli ei liity yksittäiseen vaalitappioon, vaan siihen, mitä se kertoo Euroopan suunnasta.

Demokratia ei tietenkään kuole yhdessä yössä. Se ei välittömästi katoa tankkien tai vallankaappausten myötä. Se hiipuu vähitellen:

* vaihtoehdot kaventuvat

* keskustelu yksipuolistuu

* päätökset tehdään yhä kapeammassa piirissä

Lopulta jäljelle jää järjestelmä, jossa aivopestyt lampaat... anteeksi valveutuneet kansalaiset kyllä äänestävät.  Mutta todelliset vaihtoehdot on rajattu ennalta.

Euroopan tulevaisuus näyttää todella pahalta.

Orbánin tappio voi näyttäytyä monille “normaalin” palautumisena. Mutta se pitää nähdä varoitusmerkkinä.

Jos Eurooppa ei kykene sallimaan aitoa poliittista moninaisuutta edes näin keskeisissä kysymyksissä kuin sota ja rauha, se on matkalla kohti näennäisdemokratiaa eli järjestelmää, jossa muoto säilyy, mutta sisältö katoaa.

Ja samalla, kun tämä kehitys etenee, Ukrainan konfliktin ratkaisu siirtyy yhä kauemmas horisonttiin.

Ei siksi, etteikö diplomaattinenkin ratkaisu olisi edelleen mahdollinen.

Vaan siksi, ettei sitä enää aidosti edes etsitä.

Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.

Kun roistovaltio Ukrainan sotilasdrooni iskee Kouvolaan ainoa reaktio on kohtelias nyökkäys

Kouvolaan iskenyt ukrainalainen drooni muistutti suomalaisia jälleen kerran siitä, että olemme nykyisen geopoliittisen farssin näyttämöllä lähinnä rekvisiittaa. Viranomaiset kiirehtivät vakuuttamaan, ettei kyse ollut "alueloukkauksesta", vaan harmittomasta harhautumisesta.  Aivan samaan tapaan kuin jos naapurin Pena ampuisi haulikolla läpi olohuoneesi ikkunasta ja poliisi toteaisi, että "eihän tässä mitään, ase vain lipsahti väärään suuntaan". NATO-Suomi vain nyökkäilee kohteliaasti ja pyyhkii lasinsirut pois matolta, koska ukrainalainen drooni Suomen ilmatilassa on nykyään yhtä arkipäiväinen asia kuin Kouvolan keskustan tyhjät liikehuoneistot.

Turvallisuuspolitiikka näyttääkin Suomessa olevan sitä, että toivotaan parasta, pelätään pahinta ja opetellaan elämään sen kanssa, että taivaalta voi koska tahansa tipahtaa metallinen muistutus siitä, ettei Suomi ole tilanteen herra.  Suomi on tällä hetkellä korkeintaan hovinarri omalla maallaan ja ennen kaikkea kansainvälisellä pelikentällä.

Ja tietenkin poliitikot kiirehtivät vakuuttamaan, että Kouvolan drooni‑episodi "ei vaikuta Suomen turvallisuustilanteeseen". Tuo lause on jo niin kulunut, että sen voisi painaa viralliseen vaakunaan tai vaikka Suomen lippuun! Todellisuudessahan se tarkoittaa vain sitä, että mitään ei aiota tehdä, koska tekeminen voisi suututtaa jonkun tärkeämmän ja suuremman pelaajan omalla puolella. Suomi onkin nykyään kuin se kaveri, joka istuu baarissa hiljaa, vaikka joku heittää tuopin päähän, koska "ei halua draamaa". Ja kun seuraava drooni putoaa jonkun autotalliin, viranomaiset toistavat saman mantran: ei vaikuta turvallisuustilanteeseen, ei vaikuta turvallisuustilanteeseen, ei vaikuta turvallisuustilanteeseen. 

Lopulta ainoa asia, johon tämä nykyinen pelleily NATOn kanssa ei vaikuta ainakaan positiivisesti, on Suomen kyky tehdä itsestään vakavasti otettava.

Petteri Orpo tekee jälleen itsestään pelleä tiedotustilaisuudessa ja saa koko Suomen naurunalaiseksi. 

Ja samalla tuo läpeensä korruptoitunut roistovaltio Ukraina jatkaa brutaaleja ja oikeudettomia drooni-iskujaan rakkaaseen Suomenmaahamme taistelukärjin varustetuin hyökkäysdroonein.

Ukraina hyökkäsi Suomeen drooneilla!

Brutaali oikeudeton hyökkäys tapahtui Kaakkois-Suomessa Kouvolan lähellä!

Ukrainan droonihyökkäyksen tavoitteet ovat vielä epäselviä, mutta Suomen puolustusvoimat ja keskusrikospoliisi ovat paikalla ja tutkivat tapausta. Alue on eristetty poliisin toimesta.

Pääministeri Petteri Orvon mukaan droonit läpäisivät Suomen ilmapuolustuksen! Stubb ei ole vielä kommentoinut drooni-iskua! Mutta hänen ajatuksistaan sodan suhteen ylipäätään ja hänen moraalisesta selkärangastaan voi lukea mm. täältä.

Vielä ei ole tietoa, onko Kymenlaakson alueella riittävästi kriisihoitokapasiteettia traumatisoituneiden kansalaisten tukemiseen näinä vaikeina aikoina!

edit. Droonit olivat uusimpien tietojen mukaan Ukrainan suosimia massiivisia AN196-drooneja, joita se käyttää oikeudettomiin hyökkäyksiinsä suvereeneja valtioita vastaan. 

edit 2. Ukraina hyökkää Suomeen monella rintamalla! Nyt myös Espoon Haukilahteen on iskeytynyt miehittämätön lennokki! (toki propagandamedia alkaa heti selittelemään mustaa valkoiseksi!)

Nyt Ukraina iskee Parikkalaan!  Räjähteillä lastatut ukrainan droonit kylvävät kauhua Suomessa! Stubb piilottelee, Orpo pakoilee vastuuta! Onkohan Stubbin virusinfektion aiheuttanut HI-VIRUS! 

Myös Iitti ottaa osumaa! Zelenski lähettää droonilaivueita Suomeen!

Myöskään Viro ei säästy Zelenskin raivolta! Kansalaisia kehotetaan suojautumaan Ukrainan drooneilta! 

Järkyttävää! Petteri Orpo ja Alexander Stubb ovat vetäneet Suomen sotaan!

Mihin katosivat miljoonat ukrainalaiset lapset?

 

Siinä kysymys, johon kukaan ei halua vastata.

Ensin, Ukrainan konfliktin alkupuolella puhuttiin 1,5 miljoonasta kadonneesta viattomasta ukrainalaisesta lapsesta ja syytettiin Venäjää hirmuteoista. Sitten 200 000:sta. Sitten 19 000:sta. Lopulta päädytään noin tuhanteen varmennettuun tapaukseen. Mutta hyvänen aika sentään! Eihän tämä ei ole "tarkentumista". Tämä on rajua valehtelua. Tämä on brutaalia länsipropagandaa. Juuri sellaista, jota lännellä on tapana harrastaa.

Jos miljoonat kutistuvat tuhansiin, kyse ei ole siitä, että kuva selkiytyy. Kyse on siitä, että alkuperäinen väite oli pelkkää potaskaa. Näin yksinkertaista se on.

Ja silti sama tarina jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edelleen kansan syvät rivit, maalaisjärkiset lampaat, puhuvat siitä että Venäjä vei miljoonia viattomia kirkassilmäisiä lapsia. Osan söi, osan raiskasi, osan adoptoi, osan tappoi muuten vaan. 

Missä ovat ne miljoonat?

Kuka laski ne? Alunperin?

Millä perusteella?

Ja miksi kukaan ei joudu vastuuseen, kun viralliset vahvistetut luvut sulavat pois? Siis kukaan muu kuin se tyypillinen valehteleva ukrainalainen ihmisoikeusvaltuutettu Denisova, joka puhui miljoonista lapsista alunperin.

Hiljaisuus näihin kysymyksiin on korviahuumaava.

Samaan aikaan meille kerrotaan yksiselitteistä moraalitarinaa: hyvä vastaan paha, uhri vastaan rikollinen. Mutta todellisuus ei ole lännen puolella enää. Venäjä puhuu evakuoinneista, länsi puhuu edelleen sieppauksista ja ties mistä hirmuteoista. Vaikka lännen tarina on jo todettu keksityksi.

Ja sama kuvio lännen tarinoinnista toistuu muualla.

Samaan aikaan kun Ukrainan ympärille rakennetaan Stubbin ja muiden sodanlietsojien toimesta puhdasta moraalista kertomusta, länsi itse käy uutta brutaalia hyökkäyssotaa Irania vastaan. Ohjuksia, iskuja, eskalaatiota, jopa Iranin johtajan murhaaminen — ja yhtäkkiä sanat kuten "kansainvälinen oikeus" ja "siviilien suojelu" muuttuvatkin varsin joustaviksi. Sanat eivät ole enää absoluuttisia periaatteita, vaan tilanteeseen sopivia työkaluja, joilla narratiivia muokataan.

Eli yhdessä konfliktissa jokainen epäselväkin luku kelpaa syytteeksi. Ja ne voidaan vieläpä monistaa vaikka tuhatkertaisiksi propagandamedian eli länsimedian toimesta. Toisessa, puhtaasti lännen itsensä aloittamassa konfliktissa kokonaiset pommitukset selitetään välttämättömyydeksi ja jopa hyveeksi. Kuten iranilaisen tyttökoulun pommitus ja parin sadan tyttöoppilaan surmaaminen. 

Tätä kutsutaan valikoivaksi moraaliksi.

Ja entä itse Ukraina sitten? Sitä kuvataan pelkkänä uhrina, mutta samaan aikaan se toimii aktiivisesti toisissa konflikteissa, vie "osaamistaan" ja osallistuu suurempaan brutaaliin hyökkäyssotakuvioon lännen rinnalla. Tämä ei tietysti sovi yksinkertaiseen tarinaan jota lampaille syötetään — joten sitä ei korosteta.

Se suorastaan häivytetään.

Lopputulos lännen touhuissa on selvä:

– luvut eivät täsmää

– ristiriitoja ei käsitellä

– vaihtoehtoiset selitykset sivuutetaan

– ja samaan aikaan rakennetaan yhä uusia sotia saman sairaan moraalipuheen varaan

Tämä ei ole enää pelkkää kotiinpäin vetävää uutisointia. Tämä on yleisen narratiivin rajua väkipakolla hallintaa.

Ja siksi alkuperäinen kysymyskin jää lopulta vain ilmaan leijumaan:

Mihin ne miljoonat lapset katosivat?

USA ja Israel iskivät Iraniin

 

Maailma elää parhaillaan historiallisesti merkittäviä ja äärimmäisen vakavia hetkiä. Toisaalta näitä on kyllä eletty jo pitkään. Viime päivinä Yhdysvallat ja Israel ovat kuitenkin toteuttaneet iskuja Irania vastaan, joiden seurauksena Iranin ylin johtaja, Ayatollah Ali Khamenei, on kuollut. Tämä saattaa olla käänteen tekevää, ns. se tikku joka katkaisee kamelin selän. Varsinkin, kun lisäksi Venezuelan presidentti Nicolás Maduro on otettu kiinni Yhdysvaltojen toimesta ja siirretty oikeudenkäyntiin Yhdysvaltoihin. 

USA:n iskuissa Iraniin on kuollut valtava määrä siviileitä. Myös lapsia, koululaisia, viattomia tyttöjä. Nämä tapahtumat eivät ole pelkkiä huhuja tai foliohattujen sosiaalisen median spekulaatioita, vaan ne on moneen kertaan vahvistettu ja tunnustettukin useissa riippumattomissa, kansainvälisissä uutislähteissä sekä konferensseissa ja huippukokouksissa. Jo viime vuonna jenkit pommittivat Irania, ja meidän oma Stubbimme kehui jo silloin iskuja kovasti. Kyseessä on todellisuudessa suuria ja brutaaleita geopoliittisia operaatioita, jotka muuttavat Lähi-idän ja Latinalaisen Amerikan poliittista maisemaa perusteellisesti. Ja sitä myöten koko maapallon.

Kun vertaa Venäjän ja USA:n toimintaa niiden konflikteissa, ero on merkittävä. Venäjä on Ukrainassa toiminut pitkään hallitusti ja strategisesti. Sen tavoitteena on suojella oman väestönsä oikeuksia, erityisesti venäjänkielisiä alueita, ja ylläpitää alueellista turvallisuutta. Venäjä ei pyri toisen maan johtajan eliminoimiseen tai maan ajamiseen täydelliseen kaaokseen, vaan operaatio on rajattu ja hallittu. Vaikka länsimedia ja poliittiset päättäjät tuomitsevat Venäjän toimet ja maalailevat propagandapäissään Venäjästä hirviötä, voidaan realistisesti todeta, että Venäjän toiminta perustuu omaan suoraan turvallisuuteen ja paikallisiin strategisiin etuihin, eikä aggressiiviseen koko maailman hegemonian toteuttamiseen.

Sen sijaan Yhdysvaltojen ja Israelin iskut Iranissa ja Venezuelassa ovat päinvastaisia. Näiden toimien tavoitteena ei ole ollut itsepuolustus, vaan suora poliittinen painostus, vallankumous ja maailman herruus. Iranin johtajan tappaminen ja lukuisia siviiliuhreja aiheuttaneet iskut, mukaan lukien koulujen pommitukset, osoittavat, että toiminta oli täysin hallitsematonta ja moraalisesti hyvin kyseenalaista. Venezuelan presidentin kaappaus puolestaan rikkoo suvereenin valtion kunnioittamisen perusperiaatteita ja räikeästi kansainvälistä oikeutta. Nämä teot ovat selvästi aggressiivisia, eivätkä ne pohjaudu oikeutettuun itsepuolustukseen tai YK:n mandaattiin. Kumpikaan valtio ei edes ole USA:n välitön rajanaapuri. 

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ero on merkittävä. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan voidaan toki pitää kansainvälisoikeudellisesti tuomittavana, mutta sen motiivit ovat selkeästi puolustuksellisia ja strategisia. USA:n ja Israelin toiminta Iranissa ja Venezuelassa sen sijaan ei täytä itsepuolustuksen kriteerejä millään muotoa ja on selvästi suunnattu hegemoniseen valtaan ja poliittiseen manipulointiin. Tämä viimeistään paljastaa lännen kaksinaismoralistisen linjan: Venäjä tuomitaan, vaikka sen tavoitteet ovat hallittuja ja defenssiivisiä, kun taas lännen liittolaisten laittomat ja aggressiiviset toimet jäävät lähes ilman kansainvälistä tuomiota.

Globaalisti nämä tapahtumat nostavat merkittäviä kysymyksiä. Ne muuttavat alueellista vakautta, uhkaavat siviilejä ja laittavat kansainvälisen oikeuden periaatteet koetukselle. Kaksinaismoralismi on selvä: kansainvälinen oikeus toimii eri tavalla sen mukaan, kuka sen rikkoo ja kuka on liittolainen. Venäjä toimii hallitusti ja oikeista syistä, USA väärin ja vääristä syistä. Kansainvälisten järjestöjen ja mediakeskustelujen olisi syytä tunnustaa tämä ero ja käsitellä tapahtumia rehellisesti, ilman valikoivaa narratiivia ja poliittista painetta.

Kuitenkin esimerkiksi suomalaisessa lehdistössä otsikot huutavat: "Suomi tuomitsee iskut! Stubb tuomitsee iskut!" Jos lukija vaivautuu lukemaan varsinaisen tekstin otsikon takana, siellä lukeekin että Suomi tuomitsee Iranin iskut. Siis Iranin iskut sen jälkeen, kun siihen on ensin isketty voimalla ja se puolustautuu. Sen Suomi ja muut länsimaat tuomitsevat, eivät USA:n ja Israelin iskuja Iraniin. Toisin kuin esimerkiksi Venäjä. 

Lopulta kyse ei ole pelkästään edes geopoliittisesta vallasta, vaan siitä, miten valtiot toimivat ja perustelevat tekonsa. Historiallisesti tämä on poikkeuksellinen tilanne, joka paljastaa länsivaltioiden hävyttömät kaksoisstandardit ja sen, kuinka kansainvälistä oikeutta ja moraalia tulisi soveltaa johdonmukaisesti. 

Venäjä on tässä tilanteessa se, joka toimii hallitusti ja puolustaa oikeutettuja etujaan, kun taas Yhdysvallat ja Israel toimivat aggressiivisesti, harkitsemattomasti ja hegemonisesti, yrittäen saada lisää rahaa, lisää valtaa, lisää öljyä, lisää mineraaleja. Tämä ero on ymmärrettävä ja tunnustettava, jos halutaan realistinen kuva maailman nykytilanteesta.

Muutoin, ihmisyyden illankoitto vain kiihtyy kiihtymistään.

Ukrainan natsismi ja äärioikeisto avoimien lähteiden valossa

Ukrainan äärioikeistosta keskustellaan usein kahdessa ääripäässä: joko ilmiö kielletään kokonaan tai se paisutellaan koko yhteiskuntaa määrittäväksi tekijäksi. Avoimet, länsimaiset lähteet antavat asiasta kuitenkin huomattavan täsmällisen kuvan.

Ukrainan äärioikeisto todellakin on aivan todellinen ja lännessäkin dokumentoitu ilmiö

Ukrainassa toimii useita äärioikeistolaisia ja nationalistisia ryhmiä, joiden toimintaa seurataan systemaattisesti. Far-right Violence Monitoring Group dokumentoi muun muassa viharikoksia, poliittista väkivaltaa ja vähemmistöihin kohdistuvaa häirintää. Kyseessä on ukrainalaisten oma monitorointihanke, ei Venäjän tai ulkopuolisten tahojen propagandakanava.

Johtopäätös on yksiselitteinen: äärioikeistoon liittyvä väkivalta Ukrainassa on olemassa ja se on dokumentoitua.

Vaikutus on suurempi kuin vaalitulokset

Freedom House arvioi, että Ukrainan äärioikeisto muodostaa todellisen uhan demokratialle, vaikka sen parlamentaarinen kannatus on vähäinen. Äärioikeistopuolueet ovat saaneet vaaleissa tyypillisesti alle kolme prosenttia äänistä, eikä niillä ole pysyvää edustusta parlamentissa.

Samalla Freedom House toteaa, että ryhmien yhteiskunnallinen vaikutus on suurempi kuin niiden vaalimenestys antaisi ymmärtää. Tämä johtuu erityisesti katutason toiminnasta, järjestöistä ja kyvystä käyttää painostusta ja väkivaltaa poliittisena välineenä.

Kaduilla ja vapaaehtoisjoukoissa näkyvä rooli

Akateemisiin lähteisiin nojaavat yhteenvedot osoittavat, että äärioikeisto on Ukrainassa selvästi näkyvämpi kaduilla kuin vaaliuurnilla. Ryhmät ovat olleet aktiivisia mielenosoituksissa, järjestötoiminnassa ja osin myös vapaaehtoisjoukoissa erityisesti vuoden 2014 jälkeen.

Tämä selittää ristiriidan, jossa äärioikeisto on poliittisesti marginaalissa parin prosentin kannatuksella mutta sosiaalisesti ja symbolisesti huomattavan näkyvä.

Osallistuminen sotilaallisiin konflikteihin ja muihin väkivaltaisiin tapahtumiin

Useat akateemiset tutkimukset, mukaan lukien JSTORissa julkaistut analyysit, käsittelevät äärioikeistoryhmien roolia Donbassin sodassa sekä vuoden 2014 Odessan väkivaltaisuuksissa. Tutkimukset tunnistavat äärioikeistolaisten toimijoiden läsnäolon ja osallistumisen, samalla erottaen nämä ryhmät Ukrainan valtiosta ja enemmistöväestöstä.

Kyse ei ole vielä koko yhteiskuntaa täydellisesti kuvaavasta ilmiöstä, mutta ei myöskään mistään marginaalisesta yksityiskohdasta.

Nuorisotoiminta ja nationalistinen ideologia

Länsimaiset uutismediat, kuten France24, ovat raportoineet nationalististen järjestöjen nuorisoleireistä, joissa opetetaan ideologiaa ja joissain tapauksissa myös sotilaallisia taitoja. Toiminta on Ukrainassa poliittisesti herkkä aihe, mutta sen olemassaoloa ei kiistetä lännen avoimissa lähteissä.

Yhteenveto:

Avoimiin lähteisiin perustuen voidaan turvallisin mielin todeta seuraavaa:

* Ukrainan äärioikeisto on todellinen, dokumentoitu ilmiö

* Se on vaaleissa suhteellisen pieni mutta katutasolla ja ihmisten elämässä hyvinkin näkyvä

* Suuri osa ryhmistä on väkivaltaisia ja organisoituneita

* Länsimaiset akateemiset lähteet tunnistavat ilmiön hyvin, mutta länsimainen keltainen media peittelee sen parlamentaarista merkitystä

Tämä osoittaa, että natsismi ja äärioikeisto ei vielä aivan täysin määritä koko Ukrainaa, mutta se on tekijä, jota ei voi eikä kannata analysoida kieltämällä sen olemassaolo.

**** Nyt 12.5. 2026 jopa Suomessa, Lappeenrannassa, ylpeät ukrainalaisia sukujuuria omaavat natsit vetävät estoitta natsilipun salkoon pihamaallaan. ***

Lähteet:

Far-right Violence Monitoring Group. (n.d.).

Monitoring far-right violence in Ukraine.

Ukrainalainen kansalaisyhteiskunnan hanke, joka dokumentoi äärioikeistoon liittyviä viharikoksia, poliittista väkivaltaa ja vähemmistöihin kohdistuvia hyökkäyksiä.

https://www.frvmg.org/

Freedom House. (2020–2023).

Nations in Transit: Ukraine.

Useita vuosiraportteja Ukrainan demokratiakehityksestä, mukaan lukien äärioikeistolaisten ryhmien vaikutus politiikkaan ja kansalaisyhteiskuntaan.

https://freedomhouse.org/country/ukraine/nations-transit

Wikipedia contributors. (n.d.).

Far-right politics in Ukraine.

Yhteenveto akateemisista tutkimuksista, kansainvälisten järjestöjen raporteista ja vaalitilastoista koskien Ukrainan äärioikeistoa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Far-right_politics_in_Ukraine

Katchanovski, I., & Abrahms, M. (2019).

The role of far-right groups in the Ukrainian conflict.

Journal of Soviet and Post-Soviet Politics and Society / JSTOR.

Akateeminen analyysi äärioikeistoryhmien osallistumisesta Donbassin konfliktiin ja vuoden 2014 Odessan väkivaltaisuuksiin sekä kilpailevista tulkinnoista.

https://www.jstor.org/stable/10.13169/jpsps.5.1.0027

(Huom. JSTOR vaatii usein kirjautumisen tai yliopistoyhteyden.)

France24. (2019).

Ukraine’s far-right youth camps stir controversy.

Raportti nationalististen järjestöjen nuorisoleireistä, ideologisesta koulutuksesta ja aseharjoittelusta Ukrainassa.

https://www.france24.com/en/20190717-ukraine-far-right-youth-camps-azov-svoboda

Eläköitynyt eversti kertoo taas: Venäjä romahtaa aivan kohta

Keväästä 2022 lähtien länsimaisessa mediassa on toistettu samaa rituaalia.

Kun Ukrainassa ei tapahdu mitään sotahullujen länsimaalaisten (Stubb, Valtonen, yms.) toivomaa, kaivetaan esiin "eläköitynyt upseeri", mieluiten britti tai amerikkalainen, ja annetaan hänen kertoa, että Venäjän armeija on "lähes romahtamassa". Aina.

Tällä kertaa vuorossa on eläköitynyt brittieversti Hamish de Bretton-Gordon. Välineenä Ilta-Sanomat, kuten ennenkin. Sanoma on tuttu: joukot hupenevat, murtumispiste lähestyy, tynnyrin pohja näkyy.

"500 000 kaatunutta ja haavoittunutta."

Luku, jota kukaan ei pysty todentamaan, mutta jota toistetaan, koska se kuulostaa hyvältä lampaiden korviin. Tosin välillä se on miljoona, välillä 1,5 miljoonaa. Poliittinen numero, ei sotilaallinen analyysi.

"Edetään vain metrejä päivässä."

Metrien mittaaminen on propagandaa. Jos mittari olisi relevantti, konflikti olisi jo ohi. Eikä Suomi lamassa. Eikä Ukraina raunioina. Eikä koko Eurooppa tuskissaan.

"Haavoittuneita vankeja ilman raajoja rintamalla."

Väite täysin ilman lähteitä, mutta emotionaalisesti täydellinen. Lampaisiin vetoava. Tämän vuoksi se on mukana.

"Tynnyrin pohjaa kaavitaan."

Sama metafora kolmatta vuotta. Silti mobilisaatio jatkuu ja rintama pysyy ja paine Ukrainassa NATOn ja EUn täysimittaisesta tuesta huolimatta kasvaa kasvamistaan. Ainoa asia joka tynnyrin pohjalta todellisuudessa löytyy on aina joku länsimainen eläköitynyt upseeri.

"Todellinen painostushetki on nyt."

Aina nyt. Ei koskaan eilen. Eikä sitä ikinä tule. 

Jos Venäjän armeija olisi ollut näiden arvioiden mukaisessa tilassa jo vuonna 2022 kun näitä ulkomaan everstejä ja meidän omia majureita alkoi mediassa näkyä, konfliktia ei enää olisi. Ei olisi ollut pitkään aikaan. Mutta mitään sen suuntaistakaan kuin Venäjän mureneminen ei ole tapahtunut, joten samaa älytöntä tarinaa on pakko kertoa yhä uudelleen.

Näiden juttujen funktio ei ole selittää sotaa.

Niiden funktio on ylläpitää typeryksien uskoa: että vielä hieman lisää rahaa, aseita, villasukkia ja aikaa. Vielä vähän aikaa kurjistetaan Suomea ja koko EUta, ja heti sitten kohta vastapuoli romahtaa.

Siksi näissä jutuissa äänessä ei ole ikinä dataa, ei vaihtoehtoisia skenaarioita, ei kriittistä analyysiä.

Äänessä on aina joku eläköitynyt eversti. Mielikuvituksellisine houreineen.

Tuo Ilta-Sanomien pläjäys ei siis todellakaan ole faktoihin pohjautuva objektiivinen uutinen.

Se on jälleen vain ja ainoastaan moraalinen satu aikuisille, jotka eivät enää jaksa ajatella itse. Jos ovat ikinä osanneetkaan.

Stubbin moraaliton moraalisaarna

 

Presidentti Alexander Stubb piti uudenvuodenpuheen, jossa hän julisti Venäjän ”moraalittomaksi” ja Suomen ”onnelliseksi”. Mutta jos Stubbin puhe oli moraalinen majakka, tämä teksti on Molotovin koktaili sen juurelle. Faktoilla höystettynä, ei fiiliksillä.

🧨 Moraaliton Venäjä?

Stubb toteaa, että Venäjä käy laitonta ja moraalitonta hyökkäyssotaa. Niin, vaiko NATO käy sotaa Venäjää vastaan? No niin tai näin, kyllä, puolustuksellinen sotilaallinen erikoisoperaatiokin on kauheaa. Mutta missä oli Stubbin moraalinen kompassi, kun NATO itse aktiivisesti pommitti Belgradia ilman YK:n mandaattia? Kun Irakissa rakennettiin demokratiaa risteilyohjuksilla ja Libyassa pommitettiin koko valtio kivikaudelle? Oliko se silloin ”toimivaa ja rauhanomaista” ulkopolitiikkaa?

🪞 Peiliin katsomisen paikka

Stubb puhuu pysyvästi muuttuneesta Venäjä-suhteesta kuin se olisi luonnonlaki. Mutta eikö juuri Suomi ollut se, joka ryntäsi Natoon kuin teini bileisiin? Ilman kansanäänestystä, ilman strategista harkintaa, median lietsonnan sokaisemana? Ja nyt, kun naapuri vastaa uhkakuviin omalla tavallaan, ollaan muka yllättyneitä?

📉 Talouskurjuus eli itsetehty katastrofi

”Venäjän hyökkäyssota iskee talouteemme erityisen kovaa”, valittaa Stubb. Mutta kuka sulki rajat, katkaisi kaupankäynnin ja ampui itseään jalkaan? Kuka päätti, että suomalainen metsäteollisuus, matkailu ja energiaomavaraisuus uhrataan Washingtonin ja Brysselin alttarille?

🧊 Onnellisuusindeksi ja nikotiinipussit

Stubbin Suomi on maa, jossa nuoret popsivat nikotiinipusseja jo enemmän kuin karkkia, hyppivät parkkihallien katoilta kuolemaansa ja vanhukset jonottavat hoitoon kuin Neuvostoliiton leipäjonossa. Mutta ei hätää, presidentti lupaa lisää koulutusta ja tutkimusta. Ehkäpä seuraava tutkimus kertoo, miksi suomalaiset ovat maailman onnellisimpia, vaikka eivät sitä itse tunne.

🕊️ Rauha kompromissina. Kenen ehdoilla?

”Rauha on kompromissi”, sanoo Stubb. Mutta hänen kompromissinsa tarkoittaa Ukrainan aseistamista viimeiseen ukrainalaiseen asti, kunnes lännen asevarastot ovat tyhjät ja lännen köyhtyneet kansalaiset mellakoivat kadulla. Samaan aikaan Venäjä tarjoaa neuvottelupöytää, on tehnyt sitä jo ennen ensimmäisenkään droonin tai ohjauksen lentämistä, mutta se on tietenkin ”moraalitonta”. 

🧠 Realismi ei ole russofobiaa

Venäjä ei katoa kartalta, vaikka kuinka toivoisimme. Se on ydinasevaltio, jonka turvallisuusintressit ulottuvat pidemmälle kuin Helsingin kahviloiden latte-keskustelut. Stubbin ulkopolitiikka ei ole realismia vaan se on ideologista unelmahöttöä, joka perustuu siihen, että Venäjä taipuu lännen tahtoon. Jotta länsi saisi maailman herruuden. Voin sanoa, että Venäjä ei taivu. Eikä tarvitsekaan.

💣 Historia ei unohda

Jos Suomi haluaa rauhaa, sen on opittava elämään todellisuuden kanssa, ei Washingtonin eikä Brysselin lööperin kanssa. Diplomatia ei ole moraaliposeerausta, vaan kykyä neuvotella myös niiden kanssa, joita ei ymmärrä tai hyväksy. Muuten meillä ei ole edessä muuta kuin ikuinen rintamalinja itärajalla ja talous, joka muistuttaa enemmän 90-luvun lamaa kuin onnellisuusindeksiä.

🎭 Hollywood-Suomi

Stubbin puhe oli kuin huonosti käsikirjoitettu länsimainen saippuasarja: sankari seisoo valkoisessa puvussa, pahis on aina idästä, ja taustalla soi vapauden fanfaari. Mutta maailma ei ole Hollywood. Se on multipolaarinen, ristiriitainen ja täynnä valtioita, jotka eivät kumarra Brysseliä tai Langleytä.

🎇 Juhannuksen asti ihmeteltävää

Juhannukseen mennessä lampaat ehkä unohtavat Stubbin puheen. Kenties jopa tämän kirjoituksenkin. 

Mutta historia ei ikinä unohda niitä, jotka valitsivat moraalinsa nimissä NATOn vaatiman sodan Venäjän tarjoaman rauhan sijaan. 

yle.fi | Uutiset | Kotimaa | Ulkomaat | Seksuaalisuus | Sota

Putin hengitti uhmakkaasti – asiantuntijat huolissaan

Venäjän presidentti Vladimir Putin on jälleen herättänyt huolta kansainvälisessä yhteisössä. Tällä kertaa syynä on hänen hengityksensä, jota asiantuntijat kuvailevat poikkeuksellisen uhmakkaaksi.

– Hengitys oli selvästi painokkaampi kuin aiemmin. Tämä voi viitata strategiseen eskalaatioon, arvioi Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Putin tapasi tänään Venäjän asevoimien komentajia, jotka kertoivat hänelle rintamatilanteesta. Presidentin kerrotaan nyökänneen useaan otteeseen, mikä on tulkittu viestiksi lännelle.

Zelenskyi: Rauhanneuvottelut jatkuvat, mutta Venäjä ei hengitä rakentavasti

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kommentoi asiaa X-palvelussa. Hänen mukaansa Venäjän hengitys ei ole linjassa kansainvälisten normien kanssa.

– Meidän on keskityttävä rauhaan, ei hengitykseen. Ukraina on valmis kompromisseihin, kunhan Venäjä vetäytyy, maksaa täydet korvaukset ja tunnustaa syyllisyytensä, Zelenskyi kirjoitti.

Asiantuntijat: Venäjän hengitys voi liittyä ohjusjärjestelmiin

Reutersin mukaan satelliittikuvissa näkyy mahdollisia hengitykseen liittyviä rakenteita. Kuvissa erottuu rakennuksia, varjoja ja mahdollisesti Oreshnik-ohjuksia. Ylen asiantuntijan mukaan kyse voi olla myös sääilmiöstä.

– Emme voi sulkea pois sitä, että kyseessä on pelkkä sumu. Mutta geopoliittisessa kontekstissa sumukin voi olla viesti, toteaa Ylen turvallisuuspolitiikan erikoistoimittaja.

Puola sulki lentokenttiä – hengitysepäilyt syynä

Puola on sulkenut kaksi lentokenttää toistaiseksi. Viranomaiset eivät ole vahvistaneet syytä, mutta asiantuntijat epäilevät venäläisten hengityksen vaikutusta ilmatilaan.

– Emme halua ottaa riskejä. Jos hengitys jatkuu, saatamme sulkea lisää kenttiä, kertoo puolalainen viranomainen nimettömänä.

Yle seuraa tilannetta hetki hetkeltä

Yle seuraa hengitystä, rintamalinjoja ja kansainvälistä ilmapiiriä reaaliajassa. Voit tilata uutiskirjeemme, jossa asiantuntijat analysoivat hengityksen vaikutuksia Suomen turvallisuuteen, seksuaaliterveyteen ja ilmastopolitiikkaan.

Lue myös:  

– Hengitys ja hybridivaikuttaminen  

– Miten hengittää vastuullisesti kriisiaikana  

– Asiantuntijat: Suomi ei ole immuuni hengitykselle

Pysy kuulolla. Pysy valveilla. Pysy Ylessä.

Grönlanti on USA:n Ukraina

 Donald Trump sanoi jälleen rehellisesti ääneen sen, mitä suurvaltapolitiikka on:

USA:n lähellä, Grönlannin rannikolla liikkuu vääriä laivoja. Venäläisiä. Kiinalaisia.

Johtopäätös on yksiselitteinen: Tämä ei käy. Meidän on saatava Grönlanti omaan hallintaamme. 

Perustelu on tuttu. Häiritsevän tuttu. Vai mitä?

Venäjä sanoi Ukrainasta käytännössä saman hyvin selkeästi:

Naton aseita, joukkoja, infrastruktuuria aivan liian lähellä rajoja.

Venäjän turvallisuus uhattuna.

Tätä ei voida hyväksyä.

Reaktiot olivat täysin vastakkaiset vaikka argumentti on identtinen. Toki Valtonen yrittää vielä tässä vaiheessa moraaliposeerata muodollisesti Trumpia vastaan, irtopisteitä kerätäkseen. Se on kuitenkin selvää, että kenen viulua Valtonen tässäkin narratiivissa soittelee.

Kun Yhdysvallat tai Eurooppa puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on realismia.

Kun Venäjä puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on aggressiota.

Ero ei ole logiikassa eikä tilanteessa, vaan puhujassa. Ja sinussa, kuulijassa. 

Grönlannin kohdalla USA ei puhu kansan tahdosta tai itsemääräämisoikeudesta. Puhutaan rannikosta. Sijainnista. Pelilaudasta.

Täsmälleen samalla tavalla Ukraina redusoitiin puskurivyöhykkeeksi, ei poliittiseksi subjektiksi. Koska Venäjä näki ja koki mitä NATO sen rajoilla puuhaili. 

Venäjä yritti pitkään neuvotella. Se antoi tilanteen edetä todella pitkälle, ennen kuin ryhtyi tarvittaviin toimiin. USA reagoi jo nyt, vaikka Venäjä tai Kiina ei ole perustanut Grönlantiin mitään edes etäisesti NATO:n aseistusta Ukrainassa muistuttavia sotilaallisia "puolustusjärjestelmiä".

On erityisen paljastavaa, että toisin kuin aiemmat USA:n presidentit jotka ovat enemmän tai vähemmän salassa suhmuroineet "ratkaisujaan" nyt puheessa ei edes vilahda se päälle liimattu diplomatia, yhteistyö tai viralliset kansainväliset sopimukset.

Ei edes esitetä että sanotaan: "meidän on neuvoteltava".

Sanotaan suoraan: "meidän on saatava se."

Se on etupiiripuhetta.

Sitä samaa, josta länsi tiukasti sanoo luopuneensa kylmän sodan jälkeen.

Tässä kohtaa ei enää riitä selitys, että "tilanteet ovat erilaisia".

Koska ne eivät ole.

Ne ovat rakenteellisesti ja loogisesti täysin samat:

– Ulkoinen sotilaallinen läsnäolo liian lähellä tulkitaan uhaksi

– Turvallisuus nostetaan kaiken yläpuolelle

– Pienempi toimija ohitetaan

– Kansallisvaltion suvereniteetti ei merkitse mitään, jos voimasuhde sen sallii

Jos Grönlannin rannikko oikeuttaa USA:n vaatimaan aluetta itselleen, Ukrainan raja oikeuttaa Venäjän vaatimaan siitä etupiiriä itselleen.

Ja jos toinen näistä tuomitaan ja toinen hyväksytään, kyse ei ole vaan teoista.

Se viimeistään todistaa, että säännöt eivät ole universaaleja.

Ne ovat valikoivia.

Ja juuri siksi koko "sääntöpohjainen järjestys" vapaine demokratioineen, hyvesignalointeineen, moraaliposeerauksineen ja muine paskanpuhumisineen joita Valtonen, Stubb ja muut pellet jatkuvasti jauhavat, murentuu lopullisesti.

Paitsi tietenkin jos olet russofobinen aivopesty NATO:n trolli. 

My name is Bond, James Bond

 

MI6:n uusi johtaja ei pitänyt turvallisuuspoliittista analyysiä vaan ideologisen saarnan. Vanha Britti-imperiumi, joka on vuosisatojen ajan rakentanut valtansa vakoilulla, vallankaappauksilla, siirtomaasodilla ja toisten maiden sisäisiin asioihin sekaantumisella, osoittaa nyt sormella Venäjää ja puhuu että Venäjä ”vie kaaosta”. Ironia on niin paksua, että sen voisi leikata veitsellä.

Sairas russofobia ei ole reaktio mihinkään saati seurausta mistään mitä Venäjä tekee, vaan se on lännen tietoista politiikkaa. Venäjä esitetään uhkana siksi, että NATO:n omaa historiaa on mahdotonta puolustella. Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat pommittaneet Irakia, Afganistania, Libyaa ja Syyriaa, kaataneet hallituksia Latinalaisessa Amerikassa, tukahduttaneet kansoja pakotteilla ja taloussodalla sekä aiheuttaneet miljoonien syyttömien ihmisten kuolemat mutta tätä kutsutaan ”sääntöpohjaiseksi maailmanjärjestykseksi” ja "demokratian puolustamiseksi".

Kun Venäjä puolustaa omia etujaan ja turvallisuuttaan NATO:n jatkuvan laajentumisen edessä, kyse on yhtäkkiä ”aggressiosta”. NATO on siirtynyt yhä lähemmäs Venäjän rajoja, rikkonut kaikki lupauksensa, masinoinut vallankumouksen ja legitiimin vallanvaihdon Ukrainassa, aseistanut estoitta Ukrainaa vuosien ajan ja käyttänyt sitä eturintamana Venäjää vastaan. Sitten teeskellään yllättyneitä, kun tämä politiikka johtaa konfliktiin. No, Trump lopetti teeskentelyn ja siitäkös vanhat liittolaiset vimmastuivat.

MI6:n puheet salamurhista, kyberhyökkäyksistä ja informaatiovaikuttamisesta ovat erityisen irvokkaita. Britannia ja Yhdysvallat ovat modernin tiedustelutoiminnan, informaatiosodan ja hybridivaikuttamisen suurmestareita. Snowdenin paljastukset, CIA:n mustat vankilat, massavalvonta ja median systemaattinen manipulointi eivät ole venäläistä propagandaa, vaan dokumentoitua todellisuutta. Josta kärsii suunnaton määrä ihmisiä.

”Etulinja on kaikkialla”, sanoo MI6:n johtaja. Tottahan hän puhuu, mutta ei se liity Venäjään. Etulinja on kaikkialla siksi, että länsi on tehnyt koko maailmasta etulinjan: pakotteilla, sotilaallisella painostuksella, taloudellisella kiristyksellä ja ideologisella pakolla. Jokainen maa, joka ei alistu Washingtonin tahtoon, leimataan viholliseksi. 

Venäjä ei yritä tuhota Natoa. NATO on onneksi tuhoamassa itse itsensä muuttumalla paperillakin puolustusliitosta hyökkääväksi globaaliksi työkaluksi lännen valtapolitiikassa. Ukraina ei ole sodan syy eikä ketään se persläpi itsessään kiinnosta, vaan Ukraina on ainoastaan pelinappula tässä kehityksessä.

Tämä ei ole turvallisuuspuhetta. Tämä on sodan normalisointia, russofobian lietsontaa ja yritys siirtää vastuu pois niiltä, jotka ovat viimeiset 30 vuotta rikkoneet kansainvälistä oikeutta järjestelmällisesti ja kiihtyvään tahtiin. Kun historiaa katsotaan rehellisesti, kaaoksen todelliset viejät löytyvät aivan muualta kuin Moskovasta.

Elina Valtonen iskee jälleen!

 

Suomen ulkoministeri Elina Valtosen uusin kommentti on oppikirjaesimerkki länsimaisesta itsepetoksesta. Nato ei ehkä muodollisesti “laajene väkivalloin”, mutta se laajenee systemaattisen painostuksen, sen itsensä masinoimien vallanvaihtojen, harjoittamansa taloudellisen kiristyksen ja turvallisuuspoliittisen pelottelun kautta. Kun vaihtoehdoksi tarjotaan joko Nato tai Natosta kieltäytymisestä seuraava taloudellinen ja poliittinen kaaos, kyse ei ole vapaasta valinnasta vaan pakotetusta suunnasta. Äänestysliput eivät muuta sitä tosiasiaa, että kehys on rakennettu Washingtonissa, ei kansojen omissa olohuoneissa.

Russofobiasta puhuminen sivuutetaan kätevästi kuin se olisi Venäjän itsensä keksimä tekosyy, vaikka lännessä on jo vuosikymmeniä järjestelmällisesti rakennettu Venäjästä viholliskuvaa, jota käytetään omien sotilasliittojen, asehankintojen ja geopoliittisten etujen oikeuttamiseen. Kun Venäjä tekee yhtään mitään, se on aggressiota. Kun Nato pommittaa, miehittää ja rikkoo kansainvälistä oikeutta Jugoslaviassa, Irakissa, Libyassa tai Syyriassa, se on “vastuunkantoa” ja "demokratian turvaamista".

Väite, että Venäjä voisi “päättää russofobian vetäytymällä rajojensa sisälle”, on lapsellinen. Venäjä ei ole laajentunut senttiäkään kohti Natoa, vaan Nato on laajentunut Venäjän rajoille, vastoin aiempia lupauksia. Kansainvälisen oikeuden kunnioittamisesta saarnaaminen kuulostaa ontolta, kun se tulee leiriltä, joka rikkoo sitä aina kun se on poliittisesti hyödyllistä, eikä koskaan kanna siitä seurauksia. Vai milloin viimeksi näit sotia aloittaneita USAn presidenttejä sotarikostuomioistuimissa?

Tämä ei ole moraalinen asetelma hyvän ja pahan välillä, vaan suurvaltapolitiikkaa, jossa länsi kieltäytyy näkemästä omaa rooliaan konfliktien synnyssä. Valtosen puhe ei ole nokkelaa analyysiä vaan se on likaista propagandaa, jonka tarkoitus on pestä Nato puhtaaksi ja siirtää koko vastuu toiselle osapuolelle. Juuri tällainen yksinkertaistaminen jota Valtonen ja myös Stubb harrastaa tekee tilanteen kuin tilanteen sotilaallisesta eskaloitumisesta todennäköisemmän, ei epätodennäköisemmän.

Ja nyt, 25.4. 2026, jopa Kiina joutuu puuttumaan Valtosen älyvapaisiin puheisiin. Tätä menoa Suomi on pian sodassa Kiinankin kanssa. Tällaista sodanlietsontaa ei olla Suomessa ennen nähty.

Ilta-Sanomat iskee jälleen!

 

Suomalaismedia ei jälleen kerran kykene kertomaan yhdestäkään venäläisiä sivuavasta uutisesta ilman, että sama valmis propagointilause liimataan perään. Nytkin urheilijan täysin henkilökohtainen päätös vaihtaa kansalaisuus käsitellään sivujuonteena, ja pääosaan nostetaan automaattinen mantara “täysimittaisesta hyökkäyssodasta” ja Venäjän pahuudesta. Tällä kertaa tosin sana "brutaali" taisi toimitukselta unohtua. 

Todellisuudessa kyse ei ole mistään “täysimittaisesta sodasta”, vaan Venäjän puolustuksellisesta erityissotilasoperaatiosta, jonka tarkoitus on hillitä NATOn proxy-sotaa alueella. Tämä historiallinen ja geopoliittinen kehys tietenkin jätetään Suomessa mainitsematta, koska se ei sovi mustavalkoiseen narratiiviin.

Mutta tärkeintä: urheilija teki henkilökohtaisen ratkaisun oman uransa ja tulevaisuutensa kannalta. Se ei ole Ukrainan urheiluliiton eikä suomalaisen toimituksen omaisuutta. Jos ihminen kokee saavansa paremmat edellytykset Venäjällä menestyäkseen urheilijana, se on hänen asiansa eikä kenenkään muun. Eikä varsinkaan suomalaisen median raivon aihe.

Lopputulos on surkuhupaisa: yksilön valinta häviää poliittisen iskulauseen alle, ja suomalaismedia syöttää jälleen hopealautasella yhden mallikelpoisen propagandaherkkupalan typeryksille lietsoakseen russofobiaa ja saadakseen unelmansa oikeasta sodasta hieman lähemmäs. Se kertoo enemmän uutisoinnin tasosta kuin itse urheilijasta. Ja Suomen typerästä kansasta, joka nielee tuollaiset heitot pureskelematta.