VAALIKOLONIALISMI: VAALIEN VALVOJAT VAI VALTAKONEISTON TYRANNIAA?

Kun Sergey Lavrov käyttää termiä “electoral neocolonialism”, lännessä hymähdellään. Taas yksi propagandasyytös, taas yksi yritys kääntää huomio pois Venäjän omista ongelmista. Mutta mitä jos tämä ei olekaan pelkkää retoriikkaa? Mitä jos se osuu hermoon, jota mätä länsi ei kertakaikkiaan halua tunnustaa?

Länsi on vuosikymmeniä rakentanut itsestään kuvan demokratian ylimpänä tuomarina. Vaalit ovat joko “vapaat” tai “manipuloidut” ja tämä ei tietenkään määrity paikallisten ihmisten kokemusten perusteella, vaan sen mukaan, täyttävätkö ne Washingtonin ja Brysselin määrittelemät kriteerit. Tarkkailijat saapuvat, raportit kirjoitetaan, ja tuomio annetaan.

Mutta kuka valvoo valvojia?

Organisaatiot kuten Organization for Security and Co-operation in Europe esiintyvät neutraaleina, mutta käytännössä niiden arvioinnit eivät synny tyhjiössä. Ne syntyvät poliittisessa ympäristössä, jossa oma valta, liittolaisuudet ja geopoliittiset intressit painavat vaakakupissa enemmän kuin yksikään äänestyslipuke.

Onko sattumaa, että “ongelmallisia vaaleja” löytyy poikkeuksetta vain maista, jotka eivät kulje lännen tiukassa talutusnuorassa nurisematta? Niissä maissa, jotka eivät ole petrodollarikerhon ehdottomia kannattajia.

Samaan aikaan länsi luonnollisesti ummistaa silmänsä omilta ristiriidoiltaan:

– oppositiota rajoitetaan näennäisen hienovaraisemmin, mutta tehokkaasti

– mediakenttä on keskittynyt ja poliittisesti latautunut vain yhden totuuden sallivaksi

– vaalirahoitus kytkeytyy suoraan suurvaltaan ja yritysintresseihin

Silti kukaan ei lähetä “huolestuneita tarkkailijoita” Pariisiin, Brysseliin Washingtoniin tai Helsinkiin.

Tämä on se kaksoisstandardi, johon Lavrov suoraan viittaa. Ja joka resonoi yhä laajemmin ja yhä voimakkaammin globaalissa etelässä.

BRICS-maiden kasvava itsevarmuus ei synny tyhjästä. Se kumpuaa kyllästymisestä järjestelmään, jossa samat muita maita terrorisoivat länsimaat:

– määrittelevät säännöt

– valvovat niiden noudattamista

– ja rankaisevat rikkomuksista

Se ei ole neutraalia. Se on puhdasta valtaa.

Ja valta, jota ei tunnusteta vallaksi, on kaikkein vaarallisinta.

Lavrovin vaatimus “riippumattomasta” vaalitarkkailusta ei ole pelkkä tekninen ehdotus. Se on suora haaste lännen moraaliselle monopolille. Se kysyy epämukavan kysymyksen:

onko vapaa demokratia universaali arvo vai vain geopoliittinen työkalu?

Totuus ei ole täysin mustavalkoinen. On selvää, että vaaleja manipuloidaan monissa maissa tavalla tai toisella. Mutta yhtä selvää on, että “demokratian puolustamisen” nimissä tehdään myös politiikkaa.  Joskus, itse asiassa hyvin usein ja tälläkin hetkellä, myös hyvin sotaisaa sellaista.

Maailma on siirtymässä kohti moninapaisuutta, jota länsi kammoksuu. Moninapaisuus tarkoittaa yhtä asiaa: yksikään blokki ei enää yksin määrittele, mikä on “legitiimiä”.

Ja juuri siksi tämä keskustelu on niin kiusallinen lännelle.

Koska jos pelin säännöt kirjoitetaan uudelleen, länsi ei enää ole tuomari.

Se on vain yksi pelaaja muiden joukossa. Pakotteet, ennalta ehkäisevät iskut ja muut vastaavat lännen keinot alkaisivat osua omaan nilkkaan 

Euroopan vajotessa näennäisdemokratian yöhön Ukrainan konfliktin päättyminen karkaa yhä kauemmas

Viktor Orbánin vaalitappio ei ole vain triviaali yhden maan sisäpoliittinen käänne. Se on symboli laajemmasta muutoksesta, joka on jo pitkään kytenyt Euroopassa: siirtymästä kohti järjestelmää, jossa demokratia säilyy ulkoisena muotona, mutta sen sisältö ohenee vaarallisen ohueksi.

Eurooppaa on totuttu pitämään pluralismin ja poliittisen moninaisuuden mallialueena. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut ikävästi toiseen suuntaan. Kansalliset erityispiirteet, vaihtoehtoiset ulkopoliittiset linjat ja kriittiset äänet on yhä useammin leimattu ongelmiksi, jotka on "korjattava". Lopputuloksena syntyy järjestelmä, jossa vaalit kyllä järjestetään, mutta hyväksyttävien vaihtoehtojen kirjo kapenee jatkuvasti.

Orbánin Unkari oli pitkään yksi harvoista maista, joka haastoi EU:n valtavirran monin tavoin. Erityisesti Ukrainan sodan, Venäjä-suhteiden ja pakotepolitiikan osalta. Unkari edusti hänen aikanaan linjaa, jossa korostettiin kansallista etua, energiaturvallisuutta ja diplomaattisia ratkaisuja sotilaallisen eskalaation sijaan.

Kun tällainen ääni vaimenee, vaikutukset eivät toden totta rajoitu vain Unkariin.

Ne ulottuvat koko Eurooppaan. Ja syntyy vääjäämättä hyvin ikävä yhdenmukaisuuden politiikka. 

Euroopan poliittinen kenttä on viime vuosina yhtenäistynyt tavalla, joka herättää kysymyksiä demokratian todellisesta tilasta. Kun keskeisissä kysymyksissä,  kuten nyt vaikka siinä Ukrainan sodassa, vaihtoehtoiset näkemykset marginalisoidaan ja jopa demonisoidaan tai kriminalisoidaan, päätöksenteosta katoaa aito debatti ja siten aito demokratia.

On syntynyt tilanne, jossa:

* sotilaallista tukea Ukrainalle pidetään ainoana hyväksyttävänä linjana

* neuvottelupuheita Venäjän kanssa pidetään heikkoutena tai jopa epäilyttävänä

* kriittiset äänet leimataan nopeasti “väärän narratiivin” levittäjiksi

Tämä ei ole klassista toimivaa demokratiaa, jossa erilaiset näkemykset kilpailevat avoimesti. Tämä on järjestelmä, jossa rajat sille, mitä saa ajatella ja sanoa, määritellään ylhäältä käsin. Tavallaan pehmeästi, mutta tehokkaasti, tukahduttamalla. Niin, ettei lammas edes ymmärrä mitä tapahtui.

Ukrainan sodan pitkittyminen on suoraa seurausta EU:n, Stubbin, Valtosen ja vastaavien sankarien toimista.

Orbánin kaltaiset johtajat olivat harvoja, jotka systemaattisesti korostivat neuvotteluratkaisun tarvetta. Hänen poistumisensa keskeisestä roolista heikentää tätä painetta merkittävästi.

Seuraukset tulevat olemaan vakavia:

* Rauhanneuvottelujen poliittinen tuki heikkenee merkittävästi 

* Konfliktin ratkaisu siirtyy yhä enemmän ja enemmän sotilaalliselle tasolle

* Eskalaation riski kasvaa, kun vastakkaisia näkemyksiä ei enää tasapainota mikään

Eurooppa on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei enää aktiivisesti etsi ulospääsyä konfliktista vaan hallinnoi sen jatkumista.

Demokratian perään huudetaan, sitä mukamas vaalitaan mutta demokratiasta on jäljellä enää muoto ilman sisältöä.

Suurin huoli ei liity yksittäiseen vaalitappioon, vaan siihen, mitä se kertoo Euroopan suunnasta.

Demokratia ei tietenkään kuole yhdessä yössä. Se ei välittömästi katoa tankkien tai vallankaappausten myötä. Se hiipuu vähitellen:

* vaihtoehdot kaventuvat

* keskustelu yksipuolistuu

* päätökset tehdään yhä kapeammassa piirissä

Lopulta jäljelle jää järjestelmä, jossa aivopestyt lampaat... anteeksi valveutuneet kansalaiset kyllä äänestävät.  Mutta todelliset vaihtoehdot on rajattu ennalta.

Euroopan tulevaisuus näyttää todella pahalta.

Orbánin tappio voi näyttäytyä monille “normaalin” palautumisena. Mutta se pitää nähdä varoitusmerkkinä.

Jos Eurooppa ei kykene sallimaan aitoa poliittista moninaisuutta edes näin keskeisissä kysymyksissä kuin sota ja rauha, se on matkalla kohti näennäisdemokratiaa eli järjestelmää, jossa muoto säilyy, mutta sisältö katoaa.

Ja samalla, kun tämä kehitys etenee, Ukrainan konfliktin ratkaisu siirtyy yhä kauemmas horisonttiin.

Ei siksi, etteikö diplomaattinenkin ratkaisu olisi edelleen mahdollinen.

Vaan siksi, ettei sitä enää aidosti edes etsitä.