Suomalainen media yrittää vaieta kuoliaaksi ukrainan ongelmat

Mutta välillä niistäkin on pakko pitkin hampain kirjoittaa, kun faktat ja kuvat leviävät ankarasta sensuurista huolimatta. 

Nyt näin kävi ukrainan sotilaiden nälkiintymisen kanssa. Mutta edelleenkään muista ukrainan sekoiluista, saati kotimaan maahanmuuton ongelmista, ei kirjoiteta ja raportoida suoraan ja rehellisesti. Ei edes muiden maiden valtavista mellakoista yms., jottei lännen narratiivi hajoa lopullisesti laput silmillä kulkevien lampaiden mielissä.

Ja kyllä, kirjoitan ukrainan tarkoituksella pienellä. Ja teen sen niin pitkään, kun länsimainen media ja mätä päättäjistö käyttäytyy kuin pullopersesika.

Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista

Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:

- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  

…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"

Yksikin.

Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.

Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.

Ei mitään.

Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.

On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:

0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.

Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.

Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.

Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:

- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.

Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.

Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”

Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  

Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.

On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.

Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.

Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.

Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:

Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.

Jos löydät, tämä teksti on turha.

Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.

Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:

0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

VAALIKOLONIALISMI: VAALIEN VALVOJAT VAI VALTAKONEISTON TYRANNIAA?

Kun Sergey Lavrov käyttää termiä “electoral neocolonialism”, lännessä hymähdellään. Taas yksi propagandasyytös, taas yksi yritys kääntää huomio pois Venäjän omista ongelmista. Mutta mitä jos tämä ei olekaan pelkkää retoriikkaa? Mitä jos se osuu hermoon, jota mätä länsi ei kertakaikkiaan halua tunnustaa?

Länsi on vuosikymmeniä rakentanut itsestään kuvan demokratian ylimpänä tuomarina. Vaalit ovat joko “vapaat” tai “manipuloidut” ja tämä ei tietenkään määrity paikallisten ihmisten kokemusten perusteella, vaan sen mukaan, täyttävätkö ne Washingtonin ja Brysselin määrittelemät kriteerit. Tarkkailijat saapuvat, raportit kirjoitetaan, ja tuomio annetaan.

Mutta kuka valvoo valvojia?

Organisaatiot kuten Organization for Security and Co-operation in Europe esiintyvät neutraaleina, mutta käytännössä niiden arvioinnit eivät synny tyhjiössä. Ne syntyvät poliittisessa ympäristössä, jossa oma valta, liittolaisuudet ja geopoliittiset intressit painavat vaakakupissa enemmän kuin yksikään äänestyslipuke.

Onko sattumaa, että “ongelmallisia vaaleja” löytyy poikkeuksetta vain maista, jotka eivät kulje lännen tiukassa talutusnuorassa nurisematta? Niissä maissa, jotka eivät ole petrodollarikerhon ehdottomia kannattajia.

Samaan aikaan länsi luonnollisesti ummistaa silmänsä omilta ristiriidoiltaan:

– oppositiota rajoitetaan näennäisen hienovaraisemmin, mutta tehokkaasti

– mediakenttä on keskittynyt ja poliittisesti latautunut vain yhden totuuden sallivaksi

– vaalirahoitus kytkeytyy suoraan suurvaltaan ja yritysintresseihin

Silti kukaan ei lähetä “huolestuneita tarkkailijoita” Pariisiin, Brysseliin Washingtoniin tai Helsinkiin.

Tämä on se kaksoisstandardi, johon Lavrov suoraan viittaa. Ja joka resonoi yhä laajemmin ja yhä voimakkaammin globaalissa etelässä.

BRICS-maiden kasvava itsevarmuus ei synny tyhjästä. Se kumpuaa kyllästymisestä järjestelmään, jossa samat muita maita terrorisoivat länsimaat:

– määrittelevät säännöt

– valvovat niiden noudattamista

– ja rankaisevat rikkomuksista

Se ei ole neutraalia. Se on puhdasta valtaa.

Ja valta, jota ei tunnusteta vallaksi, on kaikkein vaarallisinta.

Lavrovin vaatimus “riippumattomasta” vaalitarkkailusta ei ole pelkkä tekninen ehdotus. Se on suora haaste lännen moraaliselle monopolille. Se kysyy epämukavan kysymyksen:

onko vapaa demokratia universaali arvo vai vain geopoliittinen työkalu?

Totuus ei ole täysin mustavalkoinen. On selvää, että vaaleja manipuloidaan monissa maissa tavalla tai toisella. Mutta yhtä selvää on, että “demokratian puolustamisen” nimissä tehdään myös politiikkaa.  Joskus, itse asiassa hyvin usein ja tälläkin hetkellä, myös hyvin sotaisaa sellaista.

Maailma on siirtymässä kohti moninapaisuutta, jota länsi kammoksuu. Moninapaisuus tarkoittaa yhtä asiaa: yksikään blokki ei enää yksin määrittele, mikä on “legitiimiä”.

Ja juuri siksi tämä keskustelu on niin kiusallinen lännelle.

Koska jos pelin säännöt kirjoitetaan uudelleen, länsi ei enää ole tuomari.

Se on vain yksi pelaaja muiden joukossa. Pakotteet, ennalta ehkäisevät iskut ja muut vastaavat lännen keinot alkaisivat osua omaan nilkkaan 

Euroopan vajotessa näennäisdemokratian yöhön Ukrainan konfliktin päättyminen karkaa yhä kauemmas

Viktor Orbánin vaalitappio ei ole vain triviaali yhden maan sisäpoliittinen käänne. Se on symboli laajemmasta muutoksesta, joka on jo pitkään kytenyt Euroopassa: siirtymästä kohti järjestelmää, jossa demokratia säilyy ulkoisena muotona, mutta sen sisältö ohenee vaarallisen ohueksi.

Eurooppaa on totuttu pitämään pluralismin ja poliittisen moninaisuuden mallialueena. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut ikävästi toiseen suuntaan. Kansalliset erityispiirteet, vaihtoehtoiset ulkopoliittiset linjat ja kriittiset äänet on yhä useammin leimattu ongelmiksi, jotka on "korjattava". Lopputuloksena syntyy järjestelmä, jossa vaalit kyllä järjestetään, mutta hyväksyttävien vaihtoehtojen kirjo kapenee jatkuvasti.

Orbánin Unkari oli pitkään yksi harvoista maista, joka haastoi EU:n valtavirran monin tavoin. Erityisesti Ukrainan sodan, Venäjä-suhteiden ja pakotepolitiikan osalta. Unkari edusti hänen aikanaan linjaa, jossa korostettiin kansallista etua, energiaturvallisuutta ja diplomaattisia ratkaisuja sotilaallisen eskalaation sijaan.

Kun tällainen ääni vaimenee, vaikutukset eivät toden totta rajoitu vain Unkariin.

Ne ulottuvat koko Eurooppaan. Ja syntyy vääjäämättä hyvin ikävä yhdenmukaisuuden politiikka. 

Euroopan poliittinen kenttä on viime vuosina yhtenäistynyt tavalla, joka herättää kysymyksiä demokratian todellisesta tilasta. Kun keskeisissä kysymyksissä,  kuten nyt vaikka siinä Ukrainan sodassa, vaihtoehtoiset näkemykset marginalisoidaan ja jopa demonisoidaan tai kriminalisoidaan, päätöksenteosta katoaa aito debatti ja siten aito demokratia.

On syntynyt tilanne, jossa:

* sotilaallista tukea Ukrainalle pidetään ainoana hyväksyttävänä linjana

* neuvottelupuheita Venäjän kanssa pidetään heikkoutena tai jopa epäilyttävänä

* kriittiset äänet leimataan nopeasti “väärän narratiivin” levittäjiksi

Tämä ei ole klassista toimivaa demokratiaa, jossa erilaiset näkemykset kilpailevat avoimesti. Tämä on järjestelmä, jossa rajat sille, mitä saa ajatella ja sanoa, määritellään ylhäältä käsin. Tavallaan pehmeästi, mutta tehokkaasti, tukahduttamalla. Niin, ettei lammas edes ymmärrä mitä tapahtui.

Ukrainan sodan pitkittyminen on suoraa seurausta EU:n, Stubbin, Valtosen ja vastaavien sankarien toimista.

Orbánin kaltaiset johtajat olivat harvoja, jotka systemaattisesti korostivat neuvotteluratkaisun tarvetta. Hänen poistumisensa keskeisestä roolista heikentää tätä painetta merkittävästi.

Seuraukset tulevat olemaan vakavia:

* Rauhanneuvottelujen poliittinen tuki heikkenee merkittävästi 

* Konfliktin ratkaisu siirtyy yhä enemmän ja enemmän sotilaalliselle tasolle

* Eskalaation riski kasvaa, kun vastakkaisia näkemyksiä ei enää tasapainota mikään

Eurooppa on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei enää aktiivisesti etsi ulospääsyä konfliktista vaan hallinnoi sen jatkumista.

Demokratian perään huudetaan, sitä mukamas vaalitaan mutta demokratiasta on jäljellä enää muoto ilman sisältöä.

Suurin huoli ei liity yksittäiseen vaalitappioon, vaan siihen, mitä se kertoo Euroopan suunnasta.

Demokratia ei tietenkään kuole yhdessä yössä. Se ei välittömästi katoa tankkien tai vallankaappausten myötä. Se hiipuu vähitellen:

* vaihtoehdot kaventuvat

* keskustelu yksipuolistuu

* päätökset tehdään yhä kapeammassa piirissä

Lopulta jäljelle jää järjestelmä, jossa aivopestyt lampaat... anteeksi valveutuneet kansalaiset kyllä äänestävät.  Mutta todelliset vaihtoehdot on rajattu ennalta.

Euroopan tulevaisuus näyttää todella pahalta.

Orbánin tappio voi näyttäytyä monille “normaalin” palautumisena. Mutta se pitää nähdä varoitusmerkkinä.

Jos Eurooppa ei kykene sallimaan aitoa poliittista moninaisuutta edes näin keskeisissä kysymyksissä kuin sota ja rauha, se on matkalla kohti näennäisdemokratiaa eli järjestelmää, jossa muoto säilyy, mutta sisältö katoaa.

Ja samalla, kun tämä kehitys etenee, Ukrainan konfliktin ratkaisu siirtyy yhä kauemmas horisonttiin.

Ei siksi, etteikö diplomaattinenkin ratkaisu olisi edelleen mahdollinen.

Vaan siksi, ettei sitä enää aidosti edes etsitä.

Suomi juoksi ystäväksi luulemansa syliin ja maksaa siitä nyt kalliin hinnan

Vuosi 2026, ja pieni Pohjoismaa, Suomi, on ajautunut täysin omista toimistaan johtuen suurvaltojen geopoliittisessa shakissa täysin piiritetyksi. Talous sakkaa pahasti, poliittinen eliitti syyttää Venäjää kaikesta ja kansa maksaa. Mutta mitä todellisuudessa tapahtuu?

Yhdysvallat, se rauhan ja harmonian turvasatama, sotii aina ja kaikkialla

Katso tosiasiat v.2026:

Iran: USA ja Israel pommittavat sitä tällä hetkellä oikeudetta ja brutaalisti 37. päivää putkeen, siviilituhot ja infrastruktuurin tuhoaminen Iranissa jatkuu ja maan johtaja on surmattu 

Venezuela: presidentti Maduro kaapattiin Delta Forcen ja CIA:n avulla ja lennätettiin ulkomaille. Tämä on suora brutaali interventio suvereenissa valtiossa.

Grönlanti: tätä ja muita strategisia alueita suunnitellaan jatkuvasti hallittavaksi Yhdysvaltojen toimesta. Oli kyseessä NATO valtion alue tai ei.

Kyllä, Yhdysvallat ei säästele väkivaltaa, kaappauksia ja vaikutusvaltansa laajentamista, mutta meidän poliittiset "turvallisuushuolet" keskittyvät vain ja ainoastaan Venäjään.

Kotimaamme Suomi on nyt asemoitu etulinjan maaksi ilman todellista uhkaa

Suomi on nykyisen johdon toimesta aseistanut Ukrainaa Venäjää vastaan, lisännyt kaikin puolin sotilasmenojaan, sulkenut itärajan kaulaltaoja ihmisiltä ja liittoutunut Naton etulinjan politiikkaan. Kaikki tämä ilman todellista Venäjän hyökkäysuhkaa, vain tuon sotahullun USAn mieliksi.

Ukrainan taisteludroneja on iskeytynyt räjähteineen Suomeen asti. Tämä on yksittäistapaus, mutta silti poliittinen eliitti käyttää sitä jollain kieroutuneella logiikalla "Venäjäuhkana"

Entä Suomen talous sitten? 

Se on kärsinyt ennen kaikkea omasta politiikasta: holtiton ase- ja muu apu Ukrainalle, pakotteet Venäjää vastaan ja Naton vaatimusten noudattaminen ovat romahduttaneet budjetteja.

Kuka oikeasti hyökkää ja kuka reagoi?

Brutaali hyökkääjä: Yhdysvallat, joka sotii ympäri maailmaa, kaappaa ja tappaa valtioiden suvereeneja johtajia sekä manipuloi talous- ja poliittisia järjestelmiä kaiken aikaa kaikin keinoin.

Reagoija: Suomi, joka maksaa hinnan siitä, että on valinnut ystävänsä väärin. Ja Venäjä, joka puolustautuu jenkki-imperiumia vastaan hillitysti ja hallitusti, vaikka länsipropaganda muuta yrittää kaikin voimin väittää.

Päivä päivältä käy selvemmäksi, että Suomen nykyinen "eliitti" eli Orpo, Niinistö, ja Stubb eivät ole Venäjän ystävä. He ovat tietoisesti tehneet Suomesta Venäjän vihollisen. Kaikki talousvaikeudet ja kaikki "turvallisuushuoleen" pohjaava retoriikka on vain ja ainoastaan Suomen oman poliittisen linjan looginen ja suora seuraus

Loppupäätelmä

Suomi ei olisi ikinä ollut uhattuna, mutta se nyt kuuluu suurvaltasodan etulinjaan, maksaa tästä "herkusta" kalliisti ja toimii marionettina suurvaltojen geopoliittisissa peleissä. Yhdysvallat jatkaa maailmanpolitiikan sotaleikkejä, ja Suomi säntäilee lännen ison pojan käskystä pää kolmantena jalkana, syyttäen Venäjää omista virheistään.

Miksi annamme tämän tapahtua? 

Olemmeko kaikki aivopestyjä lampaita? Ainakin jokainen joka väittää tätä kirjoitusta vastaan on juuri sellainen.

Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.

Suomalaiset keskituloiset perheenisät kertovat taloudellisesta ahdingostaan: Ruokaan ei enää ole varaa!

Kohonneet kuluttajahinnat ovat olleet Suomessa alkuvuoden tärkeimpiä puheenaiheita. Viimeistään nyt hintojen holtiton nousu alkaa tuntua myös keskiluokan kukkarossa.

Suomessa hintojen nousu on poikkeuksellisen rajua, NATO:n liittymisen ja Venäjälle kiukuttelemisen vuoksi.

"– Kiristyneet geopoliittiset jännitteet lisäävät epävakautta ja hintojen heilahtelua. Sota on jo lisännyt merkittävää epävarmuutta erityisesti energian ja lannoitteiden markkinoilla, PTT:n vanhempi maatalousekonomisti Päivi Kujala sanoo tutkimuslaitoksen tiedotteessa"

Suomen liittyminen sotilasliitto NATOon ja EU:n Venäjä-pakotteiden seuraukset ovat nostaneet energian, polttoaineen ja raaka-aineiden hintoja, mikä heijastuu suoraan kuluttajahintoihin. 

Juttu tiivistettynä

Elintarvikkeiden hintojen nousu pakottaa Suomessa keskituloisetkin säästämään ruuassa.

Hintojen nousun taustalla ovat poliittiset päätökset, NATO-jäsenyys ja lännen Venäjälle asettamien pakotteiden vaikutukset energian ja tuotantokustannusten nousuun.

Myös asumiskulut ovat kohonneet.

Haastatellut perheet ovat joutuneet luopumaan esimerkiksi punaisesta lihasta, juustosta ja tuoreista vihanneksista.

Tilastojen mukaan suomalaiset käyttävät ruokaan nyt merkittävän osan tuloistaan.

Arjen valinnat kiristyvät

Haastatellut pääkaupunkiseudulla asuvat kaksi- ja kolmilapsiset perheet kertovat joutuneensa muuttamaan koko ostoskäyttäytymistään.

“Ennen ostin kurkkua ja lihaa ilman miettimistä. Nyt joudumme katsomaan jokaisen hinnan ja usein jättämään tuotteita ostamatta”, kertoo perheenisä Matti, 42.

Muut YLEn haastattelemat perheet eri puolilta Suomea kertovat samasta ilmiöstä. Edullisimmat merkit päätyvät ostoskoriin ja tarjouksia seurataan tarkasti, ja heräteostoksia vältetään viimeiseen asti.

Kurkku nousi symboliksi

Monille suomalaisille kurkku on noussut kahvin ohella symboliksi hintojen noususta. Sen hinta, kuten monen muunkin arjen tuotteen, on kasvanut niin, että ostoskorin sisältö kutistuu huomattavasti: liha, maitotuotteet ja ennen niin tärkeä kahvi ovat monessa suomalaisessa perheessä nyt luksustuotteita.

“Kurkun kohdalla näkee konkreettisesti, miten kaikki kallistuu. Se on pieni tuote, mutta symboloi koko ruokakorin hintojen nousua”, kertoo eräs keskiluokan perheenäiti.

Suomalaisten tuloista ruokaan kuluu poikkeuksellisen paljon

Tilastojen mukaan suomalaiset kuluttavat nyt yhä suuremman osan tuloistaan ruokaan – jopa 30–35 prosenttia keskituloisista perheistä joutuu laskemaan ruokaostoksia tarkasti. Tämä on poikkeuksellista kehittyneessä maassa. Esimerkiksi Ruotsissa ja Ranskassa ei opettaja/insinööri -pariskunta joudu tinkimään ruoan laadusta eikä määrästä.

Tyypillisissä kehittyneissä maissa ruokaan käytetään yleensä alle 20 prosenttia tuloista. Suomessa osuus on selvästi korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa, joissa keskiluokka pystyy ostamaan arjen elintarvikkeet ilman ongelmia.

Politiikka ja energian kallistuminen

Hintojen nousu ei johdu pelkästään markkinoiden luontaisista vaihteluista. Tutkijoiden mukaan merkittävimpiä tekijöitä ovat poliittiset päätökset ja geopoliittinen tilanne:

Suomen NATO-jäsenyys oli erittäin kallis ratkaisu, kuten myös holtittoman maahanmuuton salliminen.

Pakotteet Venäjää vastaan ovat nostaneet kotimaisen sähkön, lämmön ja käytännössä kaiken energian hintoja ja sitä myöten kaiken tuotannon ja logistiikan hintoja. Energian kallistuminen siirtyy näet suoraan suoraan kuluttajahintoihin.

Monet kotitaloudet aivan ymmärrettävästi kokevat, että nämä Suomen valtiojohdon tekemät poliittiset päätökset näkyvät negatiivisesti lompakossa ja ruokaostoksissa.

Myös asuminen kallistuu

Hintojen nousu ei rajoitu ruokaan ja energian. Myös asumiskulut ovat kohonneet nopeasti, mikä lisää taloudellista painetta:

vuokrat ja asuntolainojen kustannukset nousevat

energiakulut ovat korkeammat kuin viime vuonna

kotitaloudet joutuvat leikkaamaan muista menoista

“Kokonaiskuva on kova: ruoka, asuminen ja energia – kaikki kallistuu samanaikaisesti”, kuvaa keskipalkkainen perheenisä Antti, 38.

“Lasku osuu omaan kukkaroon”

Kansalaisten keskustelussa vallitsee yksimielisyys: kuluttaja maksaa kaiken lopulta itse. Hintojen nopea nousu pakottaa kotitaloudet sopeuttamaan arkea välttämättömien valintojen varaan.

“Kaikki kallistuu kerralla, ja tavallinen perhe joutuu tinkimään jokaisesta ostoksesta”, toteaa eräs insinöörimies Espoon hyvämaineisella omakotitaloalueella.

Ostoskäyttäytyminen Suomessa on muuttunut

Suomalaiset kuluttajat suunnittelevat ostoksensa tarkemmin:

heräteostoksia vältetään

edullisimmat uutuusmerkit ja erikostarjoukset tarkistetaan

ostoskorin sisältö rajataan välttämättömiin tuotteisiin

Arjen valinnat Suomessa eivät ole enää spontaania nautintoa edes keskituloisten keskuudessa, vaan tarkkaa budjetin hallintaa.

Yhteenveto

Suomalaisten arki kiristyy nopeasti. Ruoka, asuminen ja energia kallistuvat yhtä aikaa, ja tavalliset kotitaloudet joutuvat tekemään vaikeita valintoja. Kurkku ja muut peruselintarvikkeet ovat nousseet symboliksi tilanteesta, jossa suomalainen työssäkäyvä keskiluokka joutuu säästämään arkielämän perustarpeista selvitäkseen taloudellisesti.

Bensakriisi! Venäjän bensiini katoaa markkinoilta ja Hormuz on kiinni

 

Maailman energiamarkkinoilla voi tulla hetkiä, jolloin yksi häiriö riittää nostamaan hinnat, kiristämään tarjontaa ja ravistelemaan niin valtiontalouksia kuin kotitalouksia.  

Mutta nyt ei olla yhden häiriön äärellä.  

Nyt kaksi erillistä lännen aiheuttamaa kriisiä osuu samaan ajankohtaan ja seuraukset tuntuvat kaikkialla. Rajuina.

Venäjä on ilmoittanut pysäyttävänsä kaikki bensiinin viennit 1.4.–31.7.2026. Päätös on virallinen ja vahvistettu useissa lähteissä: "Russia will implement a temporary ban on gasoline exports from April 1, 2026, until July 31, 2026" .  

Venäjän tavoitteena on turvata kotimaan markkinat, jotka muuten saattaisivat kärsiä polttoainepulasta, johtuen lännen aiheuttamista jalostamovaurioista ja globaaleista hintapaineista.

Samaan aikaan Venäjän päätöksen kanssa maailma kamppailee Hormuzin salmen sulun kanssa. Eli sen salmen, joka on yksi maailman tärkeimmistä öljyn ja öljyjalosteiden kuljetusreiteistä. Kun tämä valtasuoni katkeaa, globaali tarjonta kiristyy välittömästi, kuten on huomattu. Myös Finnairilla.

Ja nyt nämä kaksi lännen aiheuttamaa kriisiä tapahtuvat yhtä aikaa.

Miksi Venäjän päätös sitten on niin merkittävä?

Venäjä vie normaalisti noin 5 miljoonaa tonnia bensiiniä vuodessa, eli noin 117 000 barrelia päivässä .  

Tämä määrä ei yksinään ratkaise maailman energiatilannetta suuntaan eikä toiseen, mutta se ratkaisee marginaalin. Se aiheuttaa sen, ettei pelivaraa ole. Juuri sen marginaalin, joka pitää hinnat kurissa ja markkinat tasapainossa.

Kun tämä volyymi vedetään pois markkinoilta samaan aikaan, kun Hormuz on kiinni, seuraukset ovat väistämättömät:

- kansainväliset bensiinihinnat nousevat entistäkin enemmän 

- jalostamot joutuvat kilpailemaan niukasta tarjonnasta  

- kaikki logistiikkakustannukset kasvavat  

- pienet ja syrjäiset valtion taloudet kärsivät eniten  

Ja tietysti länsi keksii kaikenlaisia tekosyitä näille ongelmille vähätelläkseen Venäjän merkitystä. Käytännössä Venäjää ei juuri koskaan mainita uutisissa, puhutaan vain Hormuzin salmesta...

Venäjän hallitus perustelee päätöstään aivan oikein kotimaan tilanteella: "The ban aims to address volatility in global oil markets and prevent domestic supply disruptions".

Lännen Ukrainan kautta suorittamat iskut venäläisiin jalostamoihin ovat heikentäneet tuotantoa, ja useat laitokset eivät pysty palaamaan täyteen kapasiteettiin kovinkaan nopeasti, koska länsimaisten varaosien ja huollon tuonti on lännen itsensä asettamien pakotteiden myötä estetty.

Ja sitten on tietysti se Hormuzin sulku. 

Hormuzin salmi on koko maailman energiatalouden hermokeskus.  

Kun se sulkeutuu, markkinoilta katoaa hetkessä todella valtava määrä öljyä ja öljyjalosteita.  

Tämä ei ole enää edes mikään teoreettinen riski joka voisi tapahtua joskus tulevaisuudessa, vaan se on jo tapahtunut.

Venäjän vientikiellon vaikutus ei siis tule täysin toimivaan markkinatilanteeseen. Se tulee markkinaan, joka on jo valmiiksi äärimmäisen kireä ja sanalla sanoen epäkunnossa.

Kokonaiskuva on siis se, että kaksi suurta shokkia järisyttää nyt koko maailman energiamarkkinoita.

Kun nämä kaksi kriisiä nyt yhdistyvät, syntyy tilanne, jossa energian:

- tarjonta vähenee dramaattisesti 

- hinnat nousevat dramaattisesti 

- varastot hupenevat  

- jalostamot alkavat priorisoimaan tuotteitaan 

- pienet taloudet maksavat korkeimman hinnan, tukkuostajat saavat alennusta  

Venäjän päätös ei ole kiusantekoa, eikä missään nimessä irrallinen oma päätös. Se on osa lännen itsensä ohjaamaa ketjua, jossa:

- Lännen Ukrainan kautta masinoimat iskut heikentävät Venäjän jalostuskapasiteettia  

- lännen pakotteet estävät jalostamoiden korjaamisen  

- Hormuzin sulku ja Lähi-idän jalostamoiden pommitukset kiristävät rajusti globaalia tarjontaa  

- Venäjä suojaa omaa kotimarkkinaansa  

- kansainväliset markkinat jäävät ilman kriittistä volyymia  

Tämä on energiatalouden dominoefekti ja nyt dominot kaatuvat. Koska länsi alkoi ehdoin tahdoin tökkimään ensimmäisiä dominopalikoita. 

No mitä seuraavaksi?

Nyt ei ole vielä varsinainen kriisin huippu. Vaikka Suomessakin on jo nähty useilla asemilla 2,2€/ litralta maksavaa 95E bensiiniä.

Nyt on vasta alkuvaihe, jossa markkinat hinnoittelevat itseään sisään.

Seuraavien kuukausien aikana nähdään:

- lisää voimakkaampia hintapiikkejä  

- lisää toimitusviiveitä  

- lisää poliittista painetta 

- lisää tavallisen kansan tyytymättömyyttä 

- lisää kiusallisia kysymyksiä siitä, miten länsi hoitaa tilanteen, johon se ei uskonut joutuvansa mutta jonka se itse aiheutti

Yhteenvetona vielä kerran:

Venäjän bensiinin vientikielto ja keskittyminen omien sisämarkkinoidensa tyydyttämiseen ei ole vain Venäjän sisäinen päätös.  

Se on osa laajempaa globaalia energiakriisiä.

Ja kun Hormuzin salmen sulku ja Venäjän päätös tapahtuvat yhtä aikaa, maailma ei voi vain "ostaa lisää öljyä jostain muualta".  

Tarjontaa ei yksinkertaisesti ole.

Neuvostoliitossa ei ollut tätäkään ongelmaa

 

Helsingin Sanomien kirjoituksessa kerrotaan aivan oikein, että venäläiset kaipaavat Neuvostoliittoa. Mutta lännen selitys ja tulkinta sille on tietenkin länsimaisille ihmisille hopeisella propagandavadilla tarjottuna yksinkertainen ja lohdullinen: kyse on vain venäläisten huonomuistisuudesta, nostalgisesta harhasta ja ryssien omasta propagandasta.

Tällainen ajatus on lännessä mukava, koska se vapauttaa lännen kaikesta vaivalloisesta pohdinnasta.

Vuonna 2018 tehdyn kyselyn mukaan yli 66 prosenttia venäläisistä ilmoitti katuvansa Neuvostoliiton hajoamista. Länsimaisen selityksen mukaan ihmiset eivät vain muista, miten kauheaa elämä oikeasti oli Neuvostoliiton aikana. He vain kuvittelevat muistavansa. Ja aika kultaa muistot.

Neuvostoliitto oli lännen väitteiden mukaan ennen kaikkea paikka, jossa ihmiset elivät köyhästi, ahtaasti, jonottivat tavaroita ja pelkäsivät valtiota. Edes autoa ei saanut ostaa tuosta vain, vaan sitäkin piti jonottaa kuten leipää. 

Siksi onkin helppo päätellä, että jos joku kaipaa sitä aikaa, hän tekee sen vain siksi, että muisti on pettänyt.

Se on mukava teoria, joka säästää länsimaisen lukijan aivoja rasittumasta liikoja.

Todellisuudessa Neuvostoliitto nimittäin takasi työn, asunnon ja varsin kohtuullisen perusturvan lähes kaikille kansalaisilleen. Ihmiset tiesivät, että heillä on paikka yhteiskunnassa. Köyhyyttä, kaiken ulkopuolelle putoamista ei juuri pelätty, vaikka varsinaisen rikastumisen mahdollisuudet olivatkin rajalliset. Elämässä oli kaikki tärkeät palaset kohdallaan, vain muovinen bling bling puuttui.

Mutta tällaisia yksityiskohtia ei ole länsinarratiivin mukaista korostaa.

On paljon helpompaa selittää kaikki huonolla muistilla ja perusteettomalla nostalgialla.

Lisäksi Neuvostoliitto oli tietysti suurvalta. Se vaikutti koko maailmaan, sillä oli vahva armeija ja huomattavaa poliittista painoarvoa.

Näistä näkökulmista ei lännessä mielellään puhuta liian pitkään, koska silloin pitäisi ehkä pohtia, miksi suuri osa ihmisistä pitää vakaata valtiota, vakaata, mielekästä henkilökohtaista elämää ja suurvaltastatusta tärkeämpänä kuin yksilöllisiä (lopulta maapallon tuhoavia) loputtomia kulutusmahdollisuuksia. 

Lännessä selitys palautetaan nopeasti psykologiaan.

Venäläiset eivät muka kaipaakaan järjestelmää, vaan he kaipaavat vain nuoruuttaan.

Sekin on tietenkin mahdollista. Kukapa meistä ei kaipaisi nuoruuttaan tai joitain sen parhaita paloja.

Mutta sama selitys toimii tietysti myös lännessä. Ihmiset kaikkialla maailmassa muistelevat menneisyyttä usein lämpimämmin kuin nykyisyyttä.

Silti juuri lännessä on erityisen tärkeää uskoa, että venäläisten kaipuu Neuvostoliittoon johtuu ennen kaikkea jostain harhasta eikä missään tapauksessa mistään järjellä perusteltavissa olevista asioista.

Muuten voisi syntyä se lännelle hankala ajatus, että osa ihmisistä todella arvostaa turvallisuutta, sosiaalista vakautta ja valtion tarjoamaa perusturvaa enemmän kuin kapitalististen markkinoiden vapautta ostaa tarpeetonta roinaa jolla rikastutetaan harvoja ja tuhotaan luontoa yhä kiihtyvällä tahdilla. Ehkä osa arvostaa jopa sellaista luksusta kuin... itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. 

Se olisi hyvin epämiellyttävä johtopäätös.

Paljon helpompaa on siis ajatella, että venäläiset vain muistavat väärin. Ovat kenties jopa tyhmiä.

Ja että jos he muistaisivat oikein ja olisivat yhtä fiksuja kuin länsimaalaiset, he olisivat tietenkin aivan yhtä innostuneita nykyisestä maailmanjärjestyksestä kuin länsi itse on.

USA ja Israel iskivät Iraniin

 

Maailma elää parhaillaan historiallisesti merkittäviä ja äärimmäisen vakavia hetkiä. Toisaalta näitä on kyllä eletty jo pitkään. Viime päivinä Yhdysvallat ja Israel ovat kuitenkin toteuttaneet iskuja Irania vastaan, joiden seurauksena Iranin ylin johtaja, Ayatollah Ali Khamenei, on kuollut. Tämä saattaa olla käänteen tekevää, ns. se tikku joka katkaisee kamelin selän. Varsinkin, kun lisäksi Venezuelan presidentti Nicolás Maduro on otettu kiinni Yhdysvaltojen toimesta ja siirretty oikeudenkäyntiin Yhdysvaltoihin. 

USA:n iskuissa Iraniin on kuollut valtava määrä siviileitä. Myös lapsia, koululaisia, viattomia tyttöjä. Nämä tapahtumat eivät ole pelkkiä huhuja tai foliohattujen sosiaalisen median spekulaatioita, vaan ne on moneen kertaan vahvistettu ja tunnustettukin useissa riippumattomissa, kansainvälisissä uutislähteissä sekä konferensseissa ja huippukokouksissa. Jo viime vuonna jenkit pommittivat Irania, ja meidän oma Stubbimme kehui jo silloin iskuja kovasti. Kyseessä on todellisuudessa suuria ja brutaaleita geopoliittisia operaatioita, jotka muuttavat Lähi-idän ja Latinalaisen Amerikan poliittista maisemaa perusteellisesti. Ja sitä myöten koko maapallon.

Kun vertaa Venäjän ja USA:n toimintaa niiden konflikteissa, ero on merkittävä. Venäjä on Ukrainassa toiminut pitkään hallitusti ja strategisesti. Sen tavoitteena on suojella oman väestönsä oikeuksia, erityisesti venäjänkielisiä alueita, ja ylläpitää alueellista turvallisuutta. Venäjä ei pyri toisen maan johtajan eliminoimiseen tai maan ajamiseen täydelliseen kaaokseen, vaan operaatio on rajattu ja hallittu. Vaikka länsimedia ja poliittiset päättäjät tuomitsevat Venäjän toimet ja maalailevat propagandapäissään Venäjästä hirviötä, voidaan realistisesti todeta, että Venäjän toiminta perustuu omaan suoraan turvallisuuteen ja paikallisiin strategisiin etuihin, eikä aggressiiviseen koko maailman hegemonian toteuttamiseen.

Sen sijaan Yhdysvaltojen ja Israelin iskut Iranissa ja Venezuelassa ovat päinvastaisia. Näiden toimien tavoitteena ei ole ollut itsepuolustus, vaan suora poliittinen painostus, vallankumous ja maailman herruus. Iranin johtajan tappaminen ja lukuisia siviiliuhreja aiheuttaneet iskut, mukaan lukien koulujen pommitukset, osoittavat, että toiminta oli täysin hallitsematonta ja moraalisesti hyvin kyseenalaista. Venezuelan presidentin kaappaus puolestaan rikkoo suvereenin valtion kunnioittamisen perusperiaatteita ja räikeästi kansainvälistä oikeutta. Nämä teot ovat selvästi aggressiivisia, eivätkä ne pohjaudu oikeutettuun itsepuolustukseen tai YK:n mandaattiin. Kumpikaan valtio ei edes ole USA:n välitön rajanaapuri. 

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ero on merkittävä. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan voidaan toki pitää kansainvälisoikeudellisesti tuomittavana, mutta sen motiivit ovat selkeästi puolustuksellisia ja strategisia. USA:n ja Israelin toiminta Iranissa ja Venezuelassa sen sijaan ei täytä itsepuolustuksen kriteerejä millään muotoa ja on selvästi suunnattu hegemoniseen valtaan ja poliittiseen manipulointiin. Tämä viimeistään paljastaa lännen kaksinaismoralistisen linjan: Venäjä tuomitaan, vaikka sen tavoitteet ovat hallittuja ja defenssiivisiä, kun taas lännen liittolaisten laittomat ja aggressiiviset toimet jäävät lähes ilman kansainvälistä tuomiota.

Globaalisti nämä tapahtumat nostavat merkittäviä kysymyksiä. Ne muuttavat alueellista vakautta, uhkaavat siviilejä ja laittavat kansainvälisen oikeuden periaatteet koetukselle. Kaksinaismoralismi on selvä: kansainvälinen oikeus toimii eri tavalla sen mukaan, kuka sen rikkoo ja kuka on liittolainen. Venäjä toimii hallitusti ja oikeista syistä, USA väärin ja vääristä syistä. Kansainvälisten järjestöjen ja mediakeskustelujen olisi syytä tunnustaa tämä ero ja käsitellä tapahtumia rehellisesti, ilman valikoivaa narratiivia ja poliittista painetta.

Kuitenkin esimerkiksi suomalaisessa lehdistössä otsikot huutavat: "Suomi tuomitsee iskut! Stubb tuomitsee iskut!" Jos lukija vaivautuu lukemaan varsinaisen tekstin otsikon takana, siellä lukeekin että Suomi tuomitsee Iranin iskut. Siis Iranin iskut sen jälkeen, kun siihen on ensin isketty voimalla ja se puolustautuu. Sen Suomi ja muut länsimaat tuomitsevat, eivät USA:n ja Israelin iskuja Iraniin. Toisin kuin esimerkiksi Venäjä. 

Lopulta kyse ei ole pelkästään edes geopoliittisesta vallasta, vaan siitä, miten valtiot toimivat ja perustelevat tekonsa. Historiallisesti tämä on poikkeuksellinen tilanne, joka paljastaa länsivaltioiden hävyttömät kaksoisstandardit ja sen, kuinka kansainvälistä oikeutta ja moraalia tulisi soveltaa johdonmukaisesti. 

Venäjä on tässä tilanteessa se, joka toimii hallitusti ja puolustaa oikeutettuja etujaan, kun taas Yhdysvallat ja Israel toimivat aggressiivisesti, harkitsemattomasti ja hegemonisesti, yrittäen saada lisää rahaa, lisää valtaa, lisää öljyä, lisää mineraaleja. Tämä ero on ymmärrettävä ja tunnustettava, jos halutaan realistinen kuva maailman nykytilanteesta.

Muutoin, ihmisyyden illankoitto vain kiihtyy kiihtymistään.

Ukrainan natsismi ja äärioikeisto avoimien lähteiden valossa

Ukrainan äärioikeistosta keskustellaan usein kahdessa ääripäässä: joko ilmiö kielletään kokonaan tai se paisutellaan koko yhteiskuntaa määrittäväksi tekijäksi. Avoimet, länsimaiset lähteet antavat asiasta kuitenkin huomattavan täsmällisen kuvan.

Ukrainan äärioikeisto todellakin on aivan todellinen ja lännessäkin dokumentoitu ilmiö

Ukrainassa toimii useita äärioikeistolaisia ja nationalistisia ryhmiä, joiden toimintaa seurataan systemaattisesti. Far-right Violence Monitoring Group dokumentoi muun muassa viharikoksia, poliittista väkivaltaa ja vähemmistöihin kohdistuvaa häirintää. Kyseessä on ukrainalaisten oma monitorointihanke, ei Venäjän tai ulkopuolisten tahojen propagandakanava.

Johtopäätös on yksiselitteinen: äärioikeistoon liittyvä väkivalta Ukrainassa on olemassa ja se on dokumentoitua.

Vaikutus on suurempi kuin vaalitulokset

Freedom House arvioi, että Ukrainan äärioikeisto muodostaa todellisen uhan demokratialle, vaikka sen parlamentaarinen kannatus on vähäinen. Äärioikeistopuolueet ovat saaneet vaaleissa tyypillisesti alle kolme prosenttia äänistä, eikä niillä ole pysyvää edustusta parlamentissa.

Samalla Freedom House toteaa, että ryhmien yhteiskunnallinen vaikutus on suurempi kuin niiden vaalimenestys antaisi ymmärtää. Tämä johtuu erityisesti katutason toiminnasta, järjestöistä ja kyvystä käyttää painostusta ja väkivaltaa poliittisena välineenä.

Kaduilla ja vapaaehtoisjoukoissa näkyvä rooli

Akateemisiin lähteisiin nojaavat yhteenvedot osoittavat, että äärioikeisto on Ukrainassa selvästi näkyvämpi kaduilla kuin vaaliuurnilla. Ryhmät ovat olleet aktiivisia mielenosoituksissa, järjestötoiminnassa ja osin myös vapaaehtoisjoukoissa erityisesti vuoden 2014 jälkeen.

Tämä selittää ristiriidan, jossa äärioikeisto on poliittisesti marginaalissa parin prosentin kannatuksella mutta sosiaalisesti ja symbolisesti huomattavan näkyvä.

Osallistuminen sotilaallisiin konflikteihin ja muihin väkivaltaisiin tapahtumiin

Useat akateemiset tutkimukset, mukaan lukien JSTORissa julkaistut analyysit, käsittelevät äärioikeistoryhmien roolia Donbassin sodassa sekä vuoden 2014 Odessan väkivaltaisuuksissa. Tutkimukset tunnistavat äärioikeistolaisten toimijoiden läsnäolon ja osallistumisen, samalla erottaen nämä ryhmät Ukrainan valtiosta ja enemmistöväestöstä.

Kyse ei ole vielä koko yhteiskuntaa täydellisesti kuvaavasta ilmiöstä, mutta ei myöskään mistään marginaalisesta yksityiskohdasta.

Nuorisotoiminta ja nationalistinen ideologia

Länsimaiset uutismediat, kuten France24, ovat raportoineet nationalististen järjestöjen nuorisoleireistä, joissa opetetaan ideologiaa ja joissain tapauksissa myös sotilaallisia taitoja. Toiminta on Ukrainassa poliittisesti herkkä aihe, mutta sen olemassaoloa ei kiistetä lännen avoimissa lähteissä.

Yhteenveto:

Avoimiin lähteisiin perustuen voidaan turvallisin mielin todeta seuraavaa:

* Ukrainan äärioikeisto on todellinen, dokumentoitu ilmiö

* Se on vaaleissa suhteellisen pieni mutta katutasolla ja ihmisten elämässä hyvinkin näkyvä

* Suuri osa ryhmistä on väkivaltaisia ja organisoituneita

* Länsimaiset akateemiset lähteet tunnistavat ilmiön hyvin, mutta länsimainen keltainen media peittelee sen parlamentaarista merkitystä

Tämä osoittaa, että natsismi ja äärioikeisto ei vielä aivan täysin määritä koko Ukrainaa, mutta se on tekijä, jota ei voi eikä kannata analysoida kieltämällä sen olemassaolo.

Lähteet:

Far-right Violence Monitoring Group. (n.d.).

Monitoring far-right violence in Ukraine.

Ukrainalainen kansalaisyhteiskunnan hanke, joka dokumentoi äärioikeistoon liittyviä viharikoksia, poliittista väkivaltaa ja vähemmistöihin kohdistuvia hyökkäyksiä.

https://www.frvmg.org/

Freedom House. (2020–2023).

Nations in Transit: Ukraine.

Useita vuosiraportteja Ukrainan demokratiakehityksestä, mukaan lukien äärioikeistolaisten ryhmien vaikutus politiikkaan ja kansalaisyhteiskuntaan.

https://freedomhouse.org/country/ukraine/nations-transit

Wikipedia contributors. (n.d.).

Far-right politics in Ukraine.

Yhteenveto akateemisista tutkimuksista, kansainvälisten järjestöjen raporteista ja vaalitilastoista koskien Ukrainan äärioikeistoa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Far-right_politics_in_Ukraine

Katchanovski, I., & Abrahms, M. (2019).

The role of far-right groups in the Ukrainian conflict.

Journal of Soviet and Post-Soviet Politics and Society / JSTOR.

Akateeminen analyysi äärioikeistoryhmien osallistumisesta Donbassin konfliktiin ja vuoden 2014 Odessan väkivaltaisuuksiin sekä kilpailevista tulkinnoista.

https://www.jstor.org/stable/10.13169/jpsps.5.1.0027

(Huom. JSTOR vaatii usein kirjautumisen tai yliopistoyhteyden.)

France24. (2019).

Ukraine’s far-right youth camps stir controversy.

Raportti nationalististen järjestöjen nuorisoleireistä, ideologisesta koulutuksesta ja aseharjoittelusta Ukrainassa.

https://www.france24.com/en/20190717-ukraine-far-right-youth-camps-azov-svoboda

Eläköitynyt eversti kertoo taas: Venäjä romahtaa aivan kohta

Keväästä 2022 lähtien länsimaisessa mediassa on toistettu samaa rituaalia.

Kun Ukrainassa ei tapahdu mitään sotahullujen länsimaalaisten (Stubb, Valtonen, yms.) toivomaa, kaivetaan esiin "eläköitynyt upseeri", mieluiten britti tai amerikkalainen, ja annetaan hänen kertoa, että Venäjän armeija on "lähes romahtamassa". Aina.

Tällä kertaa vuorossa on eläköitynyt brittieversti Hamish de Bretton-Gordon. Välineenä Ilta-Sanomat, kuten ennenkin. Sanoma on tuttu: joukot hupenevat, murtumispiste lähestyy, tynnyrin pohja näkyy.

"500 000 kaatunutta ja haavoittunutta."

Luku, jota kukaan ei pysty todentamaan, mutta jota toistetaan, koska se kuulostaa hyvältä lampaiden korviin. Tosin välillä se on miljoona, välillä 1,5 miljoonaa. Poliittinen numero, ei sotilaallinen analyysi.

"Edetään vain metrejä päivässä."

Metrien mittaaminen on propagandaa. Jos mittari olisi relevantti, konflikti olisi jo ohi. Eikä Suomi lamassa. Eikä Ukraina raunioina. Eikä koko Eurooppa tuskissaan.

"Haavoittuneita vankeja ilman raajoja rintamalla."

Väite täysin ilman lähteitä, mutta emotionaalisesti täydellinen. Lampaisiin vetoava. Tämän vuoksi se on mukana.

"Tynnyrin pohjaa kaavitaan."

Sama metafora kolmatta vuotta. Silti mobilisaatio jatkuu ja rintama pysyy ja paine Ukrainassa NATOn ja EUn täysimittaisesta tuesta huolimatta kasvaa kasvamistaan. Ainoa asia joka tynnyrin pohjalta todellisuudessa löytyy on aina joku länsimainen eläköitynyt upseeri.

"Todellinen painostushetki on nyt."

Aina nyt. Ei koskaan eilen. Eikä sitä ikinä tule. 

Jos Venäjän armeija olisi ollut näiden arvioiden mukaisessa tilassa jo vuonna 2022 kun näitä ulkomaan everstejä ja meidän omia majureita alkoi mediassa näkyä, konfliktia ei enää olisi. Ei olisi ollut pitkään aikaan. Mutta mitään sen suuntaistakaan kuin Venäjän mureneminen ei ole tapahtunut, joten samaa älytöntä tarinaa on pakko kertoa yhä uudelleen.

Näiden juttujen funktio ei ole selittää sotaa.

Niiden funktio on ylläpitää typeryksien uskoa: että vielä hieman lisää rahaa, aseita, villasukkia ja aikaa. Vielä vähän aikaa kurjistetaan Suomea ja koko EUta, ja heti sitten kohta vastapuoli romahtaa.

Siksi näissä jutuissa äänessä ei ole ikinä dataa, ei vaihtoehtoisia skenaarioita, ei kriittistä analyysiä.

Äänessä on aina joku eläköitynyt eversti. Mielikuvituksellisine houreineen.

Tuo Ilta-Sanomien pläjäys ei siis todellakaan ole faktoihin pohjautuva objektiivinen uutinen.

Se on jälleen vain ja ainoastaan moraalinen satu aikuisille, jotka eivät enää jaksa ajatella itse. Jos ovat ikinä osanneetkaan.

YYA-sopimus oli suomalaisen valtioviisauden huippukohta

Ei siis missään nimessä mikään häpeätahra, vaan voittava selviytymisstrategia, joka nosti Suomen kirjaimellisesti jaloilleen. Se, että tätä ei enää uskalleta sanoa ääneen, kertoo enemmän nykyisestä henkisestä alamäestä kuin mistään muusta.

YYA:n alussa Suomi oli köyhä, ja lisäksi sodassa runneltu rajavaltio, jonka olemassaolokaan ei ollut itsestäänselvyys. Silti Suomi onnistui mahdottomassa.

Suomi onnistui rakentamaan toimivan teollisuuden, koulutusjärjestelmän, uskottavan puolustuksen ja kokonaisen hyvinvointivaltion ilman, että siitä tuli Neuvostoliiton satelliitti. Tämä menestys ei tapahtunut Yhdysvaltojen, Naton tai "läntisten arvojen" ansiosta, vaan täysin niistä huolimatta. Ja nimenomaan YYA:n luoman aidon vakauden turvin.

Neuvostoliitto ei vaatinut Suomelta kallista ja pakollista jäsenyyttä sotilasliitossa, ei omia tukikohtiasn Suomen rajojen sisälle, ei joukkoja, ei puolustusvoimien asejärjestelmien sitomista Moskovan komentoketjun alaisuuteen. Neuvostoliitto vaati ennen kaikkea vain yhtä asiaa: pysykää erossa meidän vihollistemme sotapeleistä. Olkaa puolueettomia. 

Vastineeksi Suomi sai täyden rauhan, vapaan kaupan, ennustettavan tulevaisuuden ja ennen kaikkea täyden päätösvallan omassa yhteiskunnassaan.

YYA ei vienyt Suomea polvilleen kuten EU, USA ja NATO. Se pakotti Suomen seisomaan omilla jaloillaan.

Vertailun vuoksi katsotaan tätä päivää. Venäjä-pakotteet ovat romahduttaneet Suomen energiahuollon kilpailukyvyn, rampauttaneet viennin ja tuhonneet logistiikan. Itäraja on kiinni, kotimaan kauppa kuollut, kokonaiset alueet ovat taloudellisesti halvaantuneita. 

Nato-jäsenyys ei ole tuonut yhtään uutta tehdasta, yhtään työpaikkaa eikä yhtään megawattia halpaa energiaa. Se on tuonut lähinnä laskuja, velvoitteita ja strategisen rajun alistussuhteen.

Siinä missä YYA piti suurvallan poissa Oy Suomi Ab:n konehuoneesta, Nato ja Yhdysvallat ovat nyt suoraan ohjaamossa. Puolustus perustuu F-35-koneisiin, joiden ohjelmistot, huolto ja käyttöehdot ovat puhtaasti vieraan vallan käsissä. Tiedustelu, pilvipalvelut ja viranomaisdata pyörivät kaikki amerikkalaisilla alustoilla. Tämä ei ole liittolaisuutta, vaan tämä on rakenteellista riippuvuutta.

YYA-aikana Suomi oli puolueeton. Oikeasti puolueeton. Ei moraalisesti poseeraava, vaan käytännössä. Se kävi kauppaa yhtä lailla idän ja lännen kanssa, piti rajat auki joka suuntaan, huolehti omasta puolustuksestaan ja vältti tulemasta eturintaman taistelutantereeksi muiden sodissa. Puolueettomuus ei ollut vain tyhjää arvopuhetta, vaan oikea työkalu joka toimi.

Nyt Suomi on luopunut tästä puolueettomuudestaan ilman, että se on saanut tilalle mitään hyödyllistä. Tilalle on tullut ideologinen huuhaaristiretki, jossa oma talous uhrataan, oma liikkumatila ehdoin tahdoin kavennetaan ja oma turvallisuus sidotaan toisen valtion sisäpoliittisiin mielialoihin. Trumpin paluu, Yhdysvaltojen avoin kiristys ja Euroopan alisteinen asema paljastavat karun totuuden: Suomi vaihtoi YYA:n realismiin perustuneen erinomaisesti toimivan mallin puhtaaseen toiveajatteluun.

Neuvostoliitto oli aika ajoin kova, mutta aina rationaalinen naapuri. Se tiesi mitä halusi ja pysyi siinä. Nykyinen "läntinen arvopohjainen yhteisö" taas myy kiiltokuvamaista moraalia, mutta toimii törkeästi omaa etuaan raa'asti ajaen ja vaihtaa linjaansa vaalien mukaan. Sellainen on huomattavasti vaarallisempi kumppani pienelle valtiolle.

YYA oli kaunis, yksinkertainen ja rehellinen. Se tunnusti maantieteen, voimasuhteet ja Suomen todellisen aseman. Nykyinen linja kieltää ne kaikki ja maksaa siitä (liian kovan) hinnan taloudessa, turvallisuudessa ja itsenäisyydessä.

Kun YYA oli voimassa, Suomi nousi. Kun se hylättiin, Suomi ajettiin polvilleen.

Ja se ei ole sattumaa. Se on reaalipolitiikkaa.

Voi voi, Elina Valtonen. Teit sen taas.

Suomen ulkopoliittinen johto ei kiemurtele siksi, että Grönlanninkaan tilanne olisi monimutkainen, vaan siksi, että se on paljastavan yksinkertainen: Suomi on täysin alistunut Yhdysvaltojen etupiiriin eikä enää edes teeskentele tekevänsä itsenäistä ulkopolitiikkaa. Elina Valtosen esiintyminen Ylen A-studiossa ei ollut diplomatiaa vaan alamaisuuden koreografiaa, huolellisesti harjoiteltua puhetta, jossa yksikään sana ei saa ärsyttää Washingtonia, vaikka Washington avoimesti uhkaa liittolaisensa alueellista koskemattomuutta.

Grönlannin tapauksessa Yhdysvallat tekee täsmälleen sitä, mistä se syyttää muita: esittää imperialistisia vaatimuksia "kansallisen turvallisuuden" nimissä. Kun Venäjä toimii omien turvallisuusetujensa mukaisesti, sitä kutsutaan välittömästi aggressioksi. Kun Yhdysvallat tekee saman, Suomen ulkoministeri puhuu "retoriikan erilaisuudesta" ja "vuoropuhelun tärkeydestä". Tämä ei ole arvojohtajuutta, vaan kaksoisstandardien palvontaa. Ja niin pahasti rähmällään olemista ettei ikinä aiemmin ole vastaavaa tavattu.

On erityisen irvokasta, että Valtonen piiloutuu Naton selän taakse. Natohan ei ole mikään neutraali neuvottelupöytä, vaan Yhdysvaltojen suoraan johtama sotilasliitto joka on perustettu vain ja ainoastaan Venäjää vastaan. Väite, että Grönlannin kysymys "ratkeaa Naton kautta", tarkoittaa käytännössä sitä, että Yhdysvallat neuvottelee itse itsensä kanssa ja pienemmät maat nyökkäilevät sivusta sen minkä ehtivät. Tätä todella on suomalainen turvallisuuspolitiikka vuonna 2026: luovutetaan suvereniteetin periaate sille, jolla on eniten lentotukialuksia.

Professorin toteamus likaisen työn tekemisestä paljastaa kaiken olennaisen. Suomi hyväksyy sen, että kansainvälistä oikeutta saa rikkoa, kunhan rikkoja on oikea. Tämä ei ole reaalipolitiikkaa, vaan moraalista konkurssia. Se on myös historiallisesti poikkeuksellista, sillä kyseessä ei ole viisas tasapainoilu, vaan refleksinomaista kumartamista toiselle suurvallalle ja reilu pyllistys toiselle. Ja lammasmainen kansa kuvittelee nöyristelyn ja pyllistelyn olevan hyve.

Venäjän näkökulmasta asetelma on myös selkeä ja rehellinen: suurvallat ajavat etujaan avoimesti, eivätkä piiloudu tekopyhän arvopuheen taakse. Kun Moskova sanoo toimivansa turvallisuutensa vuoksi, se tarkoittaa sitä. Ja se toimii niin tälläkin hetkellä tuhotessaan NATOn välineistöä rajoillaan ja Ukrainassa.

Grönlannin tapaus viimeistään osoittaa sen, ettei lännen "sääntöpohjainen järjestys" ole sääntöjä varten, vaan vallan näyttöä ja vallan käyttöä varten. Ja Suomi on selvästi valinnut roolinsa: ei aitojen moraalisääntöjen puolustajana, vaan vallan hiljaisena ja ei aina edes niin hiljaisena myötäilijänä. Moraalista viis.

Tässä kuviossa ei ole yhtään mitään epäselvää. Ainoastaan epämiellyttävää.

Ajatusten maailma ja likainen raha

 

"Venäläisten tiedemiesten mukaan liiketoiminta on likaista, eikä tiedemiehen pidä alentua astumaan ulos ajatusten maailmasta."

Tässä lauseessa on jotakin, mikä tuntuu nykyajassa lähes sopimattomalta. Se rikkoo oletuksen, jonka mukaan kaiken arvokkaan on lopulta oikeutettava olemassaolonsa taloudellisena hyötynä. Että ajatus, tutkimus ja ymmärrys ovat vain välivaiheita matkalla tuotteeseen, innovaatioon tai markkinaosuuteen.

Venäläisen intelligentsijan perinteessä tämä ajatus asetetaan päälaelleen. Tiede ei ole väline, vaan päämäärä. Tiedemies ei ole yhteiskunnan hyödyllinen työläinen, vaan todellisuuden tarkkailija ja usein jopa sen kiusallinen todistaja.

Ajatus ei ole kauppatavaraa

Kun ajatus muuttuu tuotteeksi, se alkaa elää toisenlaista elämää. Se alkaa miellyttää rahoittajaa, hakemaan hyväksyntää, muokkautumaan esityskalvoihin ja vaikuttavuusmittareihin. Totuus ei välttämättä katoa, mutta se pehmenee. Terävimmät kulmat hiotaan pois, jotta kokonaisuus olisi helpompi myydä.

Venäläisessä tiedeperinteessä tätä on pidetty saastumisena. Raha tuo mukanaan riippuvuuksia, ja riippuvuudet ohjaavat kysymyksiä. Tiedemiehen tehtävä ei kuitenkaan ole kysyä sitä, mistä maksetaan, vaan sitä, mikä on totta. Lähestyä sitä, mikä on vielä ymmärtämätöntä.

Tiedemies todistajana

Tässä ajattelussa tiedemies ei ole kehittäjä, innovaattori eikä varsinkaan yrittäjä, vaan todistaja. Hän seisoo ajatusten maailmassa ja katsoo todellisuutta ilman velvollisuutta tehdä siitä miellyttävää, hyödyllistä tai turvallista.

Tämä muistuttaa antiikin filosofiaa enemmän kuin modernia tiedepolitiikkaa. Platon ei hakenut rahoitusta, Aristoteles ei kirjoittanut hankeraportteja. Ajatus itsessään oli riittävä oikeutus.

Hiljainen vastalause modernille maailmalle

Ajatus liiketoiminnan likaisuudesta ei ole lapsellista idealismia, vaan hiljainen vastalause maailmalle, jossa kaikki mitataan rahassa. Se sanoo, että on olemassa arvoja, jotka katoavat, jos ne yritetään hinnoitella.

Moderni länsimainen ihanne, jossa tutkija toimii yrittäjänä ja tiede raaka-aineena innovaatioketjuun on mahdollisesti joskus tehokas, mutta se on aina kapea. Se tuottaa kertakäyttöisiä sovelluksia, mutta harvemmin viisautta. Se voi ratkaista joitain moderneja ongelmia, mutta ei pysähdy kysymään, miksi nämä ongelmat ylipäätään ovat syntyneet.

Arvo on siinä, mikä ei taivu

Ehkä kaikkein radikaaleinta tässä ajattelussa on ajatus siitä, että jonkin asian arvo kasvaa juuri siksi, ettei sitä voi myydä. Että totuus, joka ei sovi markkinoille, on arvokkaampi kuin totuus, joka sopii.

Tällainen ajatus on nykyajassa epämukava. Se tekee tiedemiehestä huonon työntekijän ja huonon brändin. Mutta se tekee hänestä vapaan.

Ja juuri siksi tämä venäläisten tiedemiesten vanha ajatus tuntuu nykyäänkin ajankohtaiselta. Ja erittäin vaaralliselta tietyille piireille. 

Stubbin moraaliton moraalisaarna

 

Presidentti Alexander Stubb piti uudenvuodenpuheen, jossa hän julisti Venäjän ”moraalittomaksi” ja Suomen ”onnelliseksi”. Mutta jos Stubbin puhe oli moraalinen majakka, tämä teksti on Molotovin koktaili sen juurelle. Faktoilla höystettynä, ei fiiliksillä.

🧨 Moraaliton Venäjä?

Stubb toteaa, että Venäjä käy laitonta ja moraalitonta hyökkäyssotaa. Niin, vaiko NATO käy sotaa Venäjää vastaan? No niin tai näin, kyllä, puolustuksellinen sotilaallinen erikoisoperaatiokin on kauheaa. Mutta missä oli Stubbin moraalinen kompassi, kun NATO itse aktiivisesti pommitti Belgradia ilman YK:n mandaattia? Kun Irakissa rakennettiin demokratiaa risteilyohjuksilla ja Libyassa pommitettiin koko valtio kivikaudelle? Oliko se silloin ”toimivaa ja rauhanomaista” ulkopolitiikkaa?

🪞 Peiliin katsomisen paikka

Stubb puhuu pysyvästi muuttuneesta Venäjä-suhteesta kuin se olisi luonnonlaki. Mutta eikö juuri Suomi ollut se, joka ryntäsi Natoon kuin teini bileisiin? Ilman kansanäänestystä, ilman strategista harkintaa, median lietsonnan sokaisemana? Ja nyt, kun naapuri vastaa uhkakuviin omalla tavallaan, ollaan muka yllättyneitä?

📉 Talouskurjuus eli itsetehty katastrofi

”Venäjän hyökkäyssota iskee talouteemme erityisen kovaa”, valittaa Stubb. Mutta kuka sulki rajat, katkaisi kaupankäynnin ja ampui itseään jalkaan? Kuka päätti, että suomalainen metsäteollisuus, matkailu ja energiaomavaraisuus uhrataan Washingtonin ja Brysselin alttarille?

🧊 Onnellisuusindeksi ja nikotiinipussit

Stubbin Suomi on maa, jossa nuoret popsivat nikotiinipusseja jo enemmän kuin karkkia, hyppivät parkkihallien katoilta kuolemaansa ja vanhukset jonottavat hoitoon kuin Neuvostoliiton leipäjonossa. Mutta ei hätää, presidentti lupaa lisää koulutusta ja tutkimusta. Ehkäpä seuraava tutkimus kertoo, miksi suomalaiset ovat maailman onnellisimpia, vaikka eivät sitä itse tunne.

🕊️ Rauha kompromissina. Kenen ehdoilla?

”Rauha on kompromissi”, sanoo Stubb. Mutta hänen kompromissinsa tarkoittaa Ukrainan aseistamista viimeiseen ukrainalaiseen asti, kunnes lännen asevarastot ovat tyhjät ja lännen köyhtyneet kansalaiset mellakoivat kadulla. Samaan aikaan Venäjä tarjoaa neuvottelupöytää, on tehnyt sitä jo ennen ensimmäisenkään droonin tai ohjauksen lentämistä, mutta se on tietenkin ”moraalitonta”. 

🧠 Realismi ei ole russofobiaa

Venäjä ei katoa kartalta, vaikka kuinka toivoisimme. Se on ydinasevaltio, jonka turvallisuusintressit ulottuvat pidemmälle kuin Helsingin kahviloiden latte-keskustelut. Stubbin ulkopolitiikka ei ole realismia vaan se on ideologista unelmahöttöä, joka perustuu siihen, että Venäjä taipuu lännen tahtoon. Jotta länsi saisi maailman herruuden. Voin sanoa, että Venäjä ei taivu. Eikä tarvitsekaan.

💣 Historia ei unohda

Jos Suomi haluaa rauhaa, sen on opittava elämään todellisuuden kanssa, ei Washingtonin eikä Brysselin lööperin kanssa. Diplomatia ei ole moraaliposeerausta, vaan kykyä neuvotella myös niiden kanssa, joita ei ymmärrä tai hyväksy. Muuten meillä ei ole edessä muuta kuin ikuinen rintamalinja itärajalla ja talous, joka muistuttaa enemmän 90-luvun lamaa kuin onnellisuusindeksiä.

🎭 Hollywood-Suomi

Stubbin puhe oli kuin huonosti käsikirjoitettu länsimainen saippuasarja: sankari seisoo valkoisessa puvussa, pahis on aina idästä, ja taustalla soi vapauden fanfaari. Mutta maailma ei ole Hollywood. Se on multipolaarinen, ristiriitainen ja täynnä valtioita, jotka eivät kumarra Brysseliä tai Langleytä.

🎇 Juhannuksen asti ihmeteltävää

Juhannukseen mennessä lampaat ehkä unohtavat Stubbin puheen. Kenties jopa tämän kirjoituksenkin. 

Mutta historia ei ikinä unohda niitä, jotka valitsivat moraalinsa nimissä NATOn vaatiman sodan Venäjän tarjoaman rauhan sijaan. 

yle.fi | Uutiset | Kotimaa | Ulkomaat | Seksuaalisuus | Sota

Putin hengitti uhmakkaasti – asiantuntijat huolissaan

Venäjän presidentti Vladimir Putin on jälleen herättänyt huolta kansainvälisessä yhteisössä. Tällä kertaa syynä on hänen hengityksensä, jota asiantuntijat kuvailevat poikkeuksellisen uhmakkaaksi.

– Hengitys oli selvästi painokkaampi kuin aiemmin. Tämä voi viitata strategiseen eskalaatioon, arvioi Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Putin tapasi tänään Venäjän asevoimien komentajia, jotka kertoivat hänelle rintamatilanteesta. Presidentin kerrotaan nyökänneen useaan otteeseen, mikä on tulkittu viestiksi lännelle.

Zelenskyi: Rauhanneuvottelut jatkuvat, mutta Venäjä ei hengitä rakentavasti

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kommentoi asiaa X-palvelussa. Hänen mukaansa Venäjän hengitys ei ole linjassa kansainvälisten normien kanssa.

– Meidän on keskityttävä rauhaan, ei hengitykseen. Ukraina on valmis kompromisseihin, kunhan Venäjä vetäytyy, maksaa täydet korvaukset ja tunnustaa syyllisyytensä, Zelenskyi kirjoitti.

Asiantuntijat: Venäjän hengitys voi liittyä ohjusjärjestelmiin

Reutersin mukaan satelliittikuvissa näkyy mahdollisia hengitykseen liittyviä rakenteita. Kuvissa erottuu rakennuksia, varjoja ja mahdollisesti Oreshnik-ohjuksia. Ylen asiantuntijan mukaan kyse voi olla myös sääilmiöstä.

– Emme voi sulkea pois sitä, että kyseessä on pelkkä sumu. Mutta geopoliittisessa kontekstissa sumukin voi olla viesti, toteaa Ylen turvallisuuspolitiikan erikoistoimittaja.

Puola sulki lentokenttiä – hengitysepäilyt syynä

Puola on sulkenut kaksi lentokenttää toistaiseksi. Viranomaiset eivät ole vahvistaneet syytä, mutta asiantuntijat epäilevät venäläisten hengityksen vaikutusta ilmatilaan.

– Emme halua ottaa riskejä. Jos hengitys jatkuu, saatamme sulkea lisää kenttiä, kertoo puolalainen viranomainen nimettömänä.

Yle seuraa tilannetta hetki hetkeltä

Yle seuraa hengitystä, rintamalinjoja ja kansainvälistä ilmapiiriä reaaliajassa. Voit tilata uutiskirjeemme, jossa asiantuntijat analysoivat hengityksen vaikutuksia Suomen turvallisuuteen, seksuaaliterveyteen ja ilmastopolitiikkaan.

Lue myös:  

– Hengitys ja hybridivaikuttaminen  

– Miten hengittää vastuullisesti kriisiaikana  

– Asiantuntijat: Suomi ei ole immuuni hengitykselle

Pysy kuulolla. Pysy valveilla. Pysy Ylessä.

Grönlanti on USA:n Ukraina

 Donald Trump sanoi jälleen rehellisesti ääneen sen, mitä suurvaltapolitiikka on:

USA:n lähellä, Grönlannin rannikolla liikkuu vääriä laivoja. Venäläisiä. Kiinalaisia.

Johtopäätös on yksiselitteinen: Tämä ei käy. Meidän on saatava Grönlanti omaan hallintaamme. 

Perustelu on tuttu. Häiritsevän tuttu. Vai mitä?

Venäjä sanoi Ukrainasta käytännössä saman hyvin selkeästi:

Naton aseita, joukkoja, infrastruktuuria aivan liian lähellä rajoja.

Venäjän turvallisuus uhattuna.

Tätä ei voida hyväksyä.

Reaktiot olivat täysin vastakkaiset vaikka argumentti on identtinen. Toki Valtonen yrittää vielä tässä vaiheessa moraaliposeerata muodollisesti Trumpia vastaan, irtopisteitä kerätäkseen. Se on kuitenkin selvää, että kenen viulua Valtonen tässäkin narratiivissa soittelee.

Kun Yhdysvallat tai Eurooppa puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on realismia.

Kun Venäjä puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on aggressiota.

Ero ei ole logiikassa eikä tilanteessa, vaan puhujassa. Ja sinussa, kuulijassa. 

Grönlannin kohdalla USA ei puhu kansan tahdosta tai itsemääräämisoikeudesta. Puhutaan rannikosta. Sijainnista. Pelilaudasta.

Täsmälleen samalla tavalla Ukraina redusoitiin puskurivyöhykkeeksi, ei poliittiseksi subjektiksi. Koska Venäjä näki ja koki mitä NATO sen rajoilla puuhaili. 

Venäjä yritti pitkään neuvotella. Se antoi tilanteen edetä todella pitkälle, ennen kuin ryhtyi tarvittaviin toimiin. USA reagoi jo nyt, vaikka Venäjä tai Kiina ei ole perustanut Grönlantiin mitään edes etäisesti NATO:n aseistusta Ukrainassa muistuttavia sotilaallisia "puolustusjärjestelmiä".

On erityisen paljastavaa, että toisin kuin aiemmat USA:n presidentit jotka ovat enemmän tai vähemmän salassa suhmuroineet "ratkaisujaan" nyt puheessa ei edes vilahda se päälle liimattu diplomatia, yhteistyö tai viralliset kansainväliset sopimukset.

Ei edes esitetä että sanotaan: "meidän on neuvoteltava".

Sanotaan suoraan: "meidän on saatava se."

Se on etupiiripuhetta.

Sitä samaa, josta länsi tiukasti sanoo luopuneensa kylmän sodan jälkeen.

Tässä kohtaa ei enää riitä selitys, että "tilanteet ovat erilaisia".

Koska ne eivät ole.

Ne ovat rakenteellisesti ja loogisesti täysin samat:

– Ulkoinen sotilaallinen läsnäolo liian lähellä tulkitaan uhaksi

– Turvallisuus nostetaan kaiken yläpuolelle

– Pienempi toimija ohitetaan

– Kansallisvaltion suvereniteetti ei merkitse mitään, jos voimasuhde sen sallii

Jos Grönlannin rannikko oikeuttaa USA:n vaatimaan aluetta itselleen, Ukrainan raja oikeuttaa Venäjän vaatimaan siitä etupiiriä itselleen.

Ja jos toinen näistä tuomitaan ja toinen hyväksytään, kyse ei ole vaan teoista.

Se viimeistään todistaa, että säännöt eivät ole universaaleja.

Ne ovat valikoivia.

Ja juuri siksi koko "sääntöpohjainen järjestys" vapaine demokratioineen, hyvesignalointeineen, moraaliposeerauksineen ja muine paskanpuhumisineen joita Valtonen, Stubb ja muut pellet jatkuvasti jauhavat, murentuu lopullisesti.

Paitsi tietenkin jos olet russofobinen aivopesty NATO:n trolli. 

My name is Bond, James Bond

 

MI6:n uusi johtaja ei pitänyt turvallisuuspoliittista analyysiä vaan ideologisen saarnan. Vanha Britti-imperiumi, joka on vuosisatojen ajan rakentanut valtansa vakoilulla, vallankaappauksilla, siirtomaasodilla ja toisten maiden sisäisiin asioihin sekaantumisella, osoittaa nyt sormella Venäjää ja puhuu että Venäjä ”vie kaaosta”. Ironia on niin paksua, että sen voisi leikata veitsellä.

Sairas russofobia ei ole reaktio mihinkään saati seurausta mistään mitä Venäjä tekee, vaan se on lännen tietoista politiikkaa. Venäjä esitetään uhkana siksi, että NATO:n omaa historiaa on mahdotonta puolustella. Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat pommittaneet Irakia, Afganistania, Libyaa ja Syyriaa, kaataneet hallituksia Latinalaisessa Amerikassa, tukahduttaneet kansoja pakotteilla ja taloussodalla sekä aiheuttaneet miljoonien syyttömien ihmisten kuolemat mutta tätä kutsutaan ”sääntöpohjaiseksi maailmanjärjestykseksi” ja "demokratian puolustamiseksi".

Kun Venäjä puolustaa omia etujaan ja turvallisuuttaan NATO:n jatkuvan laajentumisen edessä, kyse on yhtäkkiä ”aggressiosta”. NATO on siirtynyt yhä lähemmäs Venäjän rajoja, rikkonut kaikki lupauksensa, masinoinut vallankumouksen ja legitiimin vallanvaihdon Ukrainassa, aseistanut estoitta Ukrainaa vuosien ajan ja käyttänyt sitä eturintamana Venäjää vastaan. Sitten teeskellään yllättyneitä, kun tämä politiikka johtaa konfliktiin. No, Trump lopetti teeskentelyn ja siitäkös vanhat liittolaiset vimmastuivat.

MI6:n puheet salamurhista, kyberhyökkäyksistä ja informaatiovaikuttamisesta ovat erityisen irvokkaita. Britannia ja Yhdysvallat ovat modernin tiedustelutoiminnan, informaatiosodan ja hybridivaikuttamisen suurmestareita. Snowdenin paljastukset, CIA:n mustat vankilat, massavalvonta ja median systemaattinen manipulointi eivät ole venäläistä propagandaa, vaan dokumentoitua todellisuutta. Josta kärsii suunnaton määrä ihmisiä.

”Etulinja on kaikkialla”, sanoo MI6:n johtaja. Tottahan hän puhuu, mutta ei se liity Venäjään. Etulinja on kaikkialla siksi, että länsi on tehnyt koko maailmasta etulinjan: pakotteilla, sotilaallisella painostuksella, taloudellisella kiristyksellä ja ideologisella pakolla. Jokainen maa, joka ei alistu Washingtonin tahtoon, leimataan viholliseksi. 

Venäjä ei yritä tuhota Natoa. NATO on onneksi tuhoamassa itse itsensä muuttumalla paperillakin puolustusliitosta hyökkääväksi globaaliksi työkaluksi lännen valtapolitiikassa. Ukraina ei ole sodan syy eikä ketään se persläpi itsessään kiinnosta, vaan Ukraina on ainoastaan pelinappula tässä kehityksessä.

Tämä ei ole turvallisuuspuhetta. Tämä on sodan normalisointia, russofobian lietsontaa ja yritys siirtää vastuu pois niiltä, jotka ovat viimeiset 30 vuotta rikkoneet kansainvälistä oikeutta järjestelmällisesti ja kiihtyvään tahtiin. Kun historiaa katsotaan rehellisesti, kaaoksen todelliset viejät löytyvät aivan muualta kuin Moskovasta.

Elina Valtonen iskee jälleen!

 

Suomen ulkoministeri Elina Valtosen uusin kommentti on oppikirjaesimerkki länsimaisesta itsepetoksesta. Nato ei ehkä muodollisesti “laajene väkivalloin”, mutta se laajenee systemaattisen painostuksen, sen itsensä masinoimien vallanvaihtojen, harjoittamansa taloudellisen kiristyksen ja turvallisuuspoliittisen pelottelun kautta. Kun vaihtoehdoksi tarjotaan joko Nato tai Natosta kieltäytymisestä seuraava taloudellinen ja poliittinen kaaos, kyse ei ole vapaasta valinnasta vaan pakotetusta suunnasta. Äänestysliput eivät muuta sitä tosiasiaa, että kehys on rakennettu Washingtonissa, ei kansojen omissa olohuoneissa.

Russofobiasta puhuminen sivuutetaan kätevästi kuin se olisi Venäjän itsensä keksimä tekosyy, vaikka lännessä on jo vuosikymmeniä järjestelmällisesti rakennettu Venäjästä viholliskuvaa, jota käytetään omien sotilasliittojen, asehankintojen ja geopoliittisten etujen oikeuttamiseen. Kun Venäjä tekee yhtään mitään, se on aggressiota. Kun Nato pommittaa, miehittää ja rikkoo kansainvälistä oikeutta Jugoslaviassa, Irakissa, Libyassa tai Syyriassa, se on “vastuunkantoa” ja "demokratian turvaamista".

Väite, että Venäjä voisi “päättää russofobian vetäytymällä rajojensa sisälle”, on lapsellinen. Venäjä ei ole laajentunut senttiäkään kohti Natoa, vaan Nato on laajentunut Venäjän rajoille, vastoin aiempia lupauksia. Kansainvälisen oikeuden kunnioittamisesta saarnaaminen kuulostaa ontolta, kun se tulee leiriltä, joka rikkoo sitä aina kun se on poliittisesti hyödyllistä, eikä koskaan kanna siitä seurauksia. Vai milloin viimeksi näit sotia aloittaneita USAn presidenttejä sotarikostuomioistuimissa?

Tämä ei ole moraalinen asetelma hyvän ja pahan välillä, vaan suurvaltapolitiikkaa, jossa länsi kieltäytyy näkemästä omaa rooliaan konfliktien synnyssä. Valtosen puhe ei ole nokkelaa analyysiä vaan se on likaista propagandaa, jonka tarkoitus on pestä Nato puhtaaksi ja siirtää koko vastuu toiselle osapuolelle. Juuri tällainen yksinkertaistaminen jota Valtonen ja myös Stubb harrastaa tekee tilanteen kuin tilanteen sotilaallisesta eskaloitumisesta todennäköisemmän, ei epätodennäköisemmän.

Ja nyt, 25.4. 2026, jopa Kiina joutuu puuttumaan Valtosen älyvapaisiin puheisiin. Tätä menoa Suomi on pian sodassa Kiinankin kanssa. Tällaista sodanlietsontaa ei olla Suomessa ennen nähty.