Suomalainen media yrittää vaieta kuoliaaksi ukrainan ongelmat

Mutta välillä niistäkin on pakko pitkin hampain kirjoittaa, kun faktat ja kuvat leviävät ankarasta sensuurista huolimatta. 

Nyt näin kävi ukrainan sotilaiden nälkiintymisen kanssa. Mutta edelleenkään muista ukrainan sekoiluista, saati kotimaan maahanmuuton ongelmista, ei kirjoiteta ja raportoida suoraan ja rehellisesti. Ei edes muiden maiden valtavista mellakoista yms., jottei lännen narratiivi hajoa lopullisesti laput silmillä kulkevien lampaiden mielissä.

Ja kyllä, kirjoitan ukrainan tarkoituksella pienellä. Ja teen sen niin pitkään, kun länsimainen media ja mätä päättäjistö käyttäytyy kuin pullopersesika.

Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista

Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:

- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  

…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"

Yksikin.

Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.

Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.

Ei mitään.

Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.

On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:

0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.

Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.

Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.

Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:

- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.

Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.

Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”

Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  

Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.

On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.

Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.

Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.

Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:

Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.

Jos löydät, tämä teksti on turha.

Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.

Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:

0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

Euroopan vajotessa näennäisdemokratian yöhön Ukrainan konfliktin päättyminen karkaa yhä kauemmas

Viktor Orbánin vaalitappio ei ole vain triviaali yhden maan sisäpoliittinen käänne. Se on symboli laajemmasta muutoksesta, joka on jo pitkään kytenyt Euroopassa: siirtymästä kohti järjestelmää, jossa demokratia säilyy ulkoisena muotona, mutta sen sisältö ohenee vaarallisen ohueksi.

Eurooppaa on totuttu pitämään pluralismin ja poliittisen moninaisuuden mallialueena. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut ikävästi toiseen suuntaan. Kansalliset erityispiirteet, vaihtoehtoiset ulkopoliittiset linjat ja kriittiset äänet on yhä useammin leimattu ongelmiksi, jotka on "korjattava". Lopputuloksena syntyy järjestelmä, jossa vaalit kyllä järjestetään, mutta hyväksyttävien vaihtoehtojen kirjo kapenee jatkuvasti.

Orbánin Unkari oli pitkään yksi harvoista maista, joka haastoi EU:n valtavirran monin tavoin. Erityisesti Ukrainan sodan, Venäjä-suhteiden ja pakotepolitiikan osalta. Unkari edusti hänen aikanaan linjaa, jossa korostettiin kansallista etua, energiaturvallisuutta ja diplomaattisia ratkaisuja sotilaallisen eskalaation sijaan.

Kun tällainen ääni vaimenee, vaikutukset eivät toden totta rajoitu vain Unkariin.

Ne ulottuvat koko Eurooppaan. Ja syntyy vääjäämättä hyvin ikävä yhdenmukaisuuden politiikka. 

Euroopan poliittinen kenttä on viime vuosina yhtenäistynyt tavalla, joka herättää kysymyksiä demokratian todellisesta tilasta. Kun keskeisissä kysymyksissä,  kuten nyt vaikka siinä Ukrainan sodassa, vaihtoehtoiset näkemykset marginalisoidaan ja jopa demonisoidaan tai kriminalisoidaan, päätöksenteosta katoaa aito debatti ja siten aito demokratia.

On syntynyt tilanne, jossa:

* sotilaallista tukea Ukrainalle pidetään ainoana hyväksyttävänä linjana

* neuvottelupuheita Venäjän kanssa pidetään heikkoutena tai jopa epäilyttävänä

* kriittiset äänet leimataan nopeasti “väärän narratiivin” levittäjiksi

Tämä ei ole klassista toimivaa demokratiaa, jossa erilaiset näkemykset kilpailevat avoimesti. Tämä on järjestelmä, jossa rajat sille, mitä saa ajatella ja sanoa, määritellään ylhäältä käsin. Tavallaan pehmeästi, mutta tehokkaasti, tukahduttamalla. Niin, ettei lammas edes ymmärrä mitä tapahtui.

Ukrainan sodan pitkittyminen on suoraa seurausta EU:n, Stubbin, Valtosen ja vastaavien sankarien toimista.

Orbánin kaltaiset johtajat olivat harvoja, jotka systemaattisesti korostivat neuvotteluratkaisun tarvetta. Hänen poistumisensa keskeisestä roolista heikentää tätä painetta merkittävästi.

Seuraukset tulevat olemaan vakavia:

* Rauhanneuvottelujen poliittinen tuki heikkenee merkittävästi 

* Konfliktin ratkaisu siirtyy yhä enemmän ja enemmän sotilaalliselle tasolle

* Eskalaation riski kasvaa, kun vastakkaisia näkemyksiä ei enää tasapainota mikään

Eurooppa on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei enää aktiivisesti etsi ulospääsyä konfliktista vaan hallinnoi sen jatkumista.

Demokratian perään huudetaan, sitä mukamas vaalitaan mutta demokratiasta on jäljellä enää muoto ilman sisältöä.

Suurin huoli ei liity yksittäiseen vaalitappioon, vaan siihen, mitä se kertoo Euroopan suunnasta.

Demokratia ei tietenkään kuole yhdessä yössä. Se ei välittömästi katoa tankkien tai vallankaappausten myötä. Se hiipuu vähitellen:

* vaihtoehdot kaventuvat

* keskustelu yksipuolistuu

* päätökset tehdään yhä kapeammassa piirissä

Lopulta jäljelle jää järjestelmä, jossa aivopestyt lampaat... anteeksi valveutuneet kansalaiset kyllä äänestävät.  Mutta todelliset vaihtoehdot on rajattu ennalta.

Euroopan tulevaisuus näyttää todella pahalta.

Orbánin tappio voi näyttäytyä monille “normaalin” palautumisena. Mutta se pitää nähdä varoitusmerkkinä.

Jos Eurooppa ei kykene sallimaan aitoa poliittista moninaisuutta edes näin keskeisissä kysymyksissä kuin sota ja rauha, se on matkalla kohti näennäisdemokratiaa eli järjestelmää, jossa muoto säilyy, mutta sisältö katoaa.

Ja samalla, kun tämä kehitys etenee, Ukrainan konfliktin ratkaisu siirtyy yhä kauemmas horisonttiin.

Ei siksi, etteikö diplomaattinenkin ratkaisu olisi edelleen mahdollinen.

Vaan siksi, ettei sitä enää aidosti edes etsitä.

Voi voi, Elina Valtonen. Teit sen taas.

Suomen ulkopoliittinen johto ei kiemurtele siksi, että Grönlanninkaan tilanne olisi monimutkainen, vaan siksi, että se on paljastavan yksinkertainen: Suomi on täysin alistunut Yhdysvaltojen etupiiriin eikä enää edes teeskentele tekevänsä itsenäistä ulkopolitiikkaa. Elina Valtosen esiintyminen Ylen A-studiossa ei ollut diplomatiaa vaan alamaisuuden koreografiaa, huolellisesti harjoiteltua puhetta, jossa yksikään sana ei saa ärsyttää Washingtonia, vaikka Washington avoimesti uhkaa liittolaisensa alueellista koskemattomuutta.

Grönlannin tapauksessa Yhdysvallat tekee täsmälleen sitä, mistä se syyttää muita: esittää imperialistisia vaatimuksia "kansallisen turvallisuuden" nimissä. Kun Venäjä toimii omien turvallisuusetujensa mukaisesti, sitä kutsutaan välittömästi aggressioksi. Kun Yhdysvallat tekee saman, Suomen ulkoministeri puhuu "retoriikan erilaisuudesta" ja "vuoropuhelun tärkeydestä". Tämä ei ole arvojohtajuutta, vaan kaksoisstandardien palvontaa. Ja niin pahasti rähmällään olemista ettei ikinä aiemmin ole vastaavaa tavattu.

On erityisen irvokasta, että Valtonen piiloutuu Naton selän taakse. Natohan ei ole mikään neutraali neuvottelupöytä, vaan Yhdysvaltojen suoraan johtama sotilasliitto joka on perustettu vain ja ainoastaan Venäjää vastaan. Väite, että Grönlannin kysymys "ratkeaa Naton kautta", tarkoittaa käytännössä sitä, että Yhdysvallat neuvottelee itse itsensä kanssa ja pienemmät maat nyökkäilevät sivusta sen minkä ehtivät. Tätä todella on suomalainen turvallisuuspolitiikka vuonna 2026: luovutetaan suvereniteetin periaate sille, jolla on eniten lentotukialuksia.

Professorin toteamus likaisen työn tekemisestä paljastaa kaiken olennaisen. Suomi hyväksyy sen, että kansainvälistä oikeutta saa rikkoa, kunhan rikkoja on oikea. Tämä ei ole reaalipolitiikkaa, vaan moraalista konkurssia. Se on myös historiallisesti poikkeuksellista, sillä kyseessä ei ole viisas tasapainoilu, vaan refleksinomaista kumartamista toiselle suurvallalle ja reilu pyllistys toiselle. Ja lammasmainen kansa kuvittelee nöyristelyn ja pyllistelyn olevan hyve.

Venäjän näkökulmasta asetelma on myös selkeä ja rehellinen: suurvallat ajavat etujaan avoimesti, eivätkä piiloudu tekopyhän arvopuheen taakse. Kun Moskova sanoo toimivansa turvallisuutensa vuoksi, se tarkoittaa sitä. Ja se toimii niin tälläkin hetkellä tuhotessaan NATOn välineistöä rajoillaan ja Ukrainassa.

Grönlannin tapaus viimeistään osoittaa sen, ettei lännen "sääntöpohjainen järjestys" ole sääntöjä varten, vaan vallan näyttöä ja vallan käyttöä varten. Ja Suomi on selvästi valinnut roolinsa: ei aitojen moraalisääntöjen puolustajana, vaan vallan hiljaisena ja ei aina edes niin hiljaisena myötäilijänä. Moraalista viis.

Tässä kuviossa ei ole yhtään mitään epäselvää. Ainoastaan epämiellyttävää.

My name is Bond, James Bond

 

MI6:n uusi johtaja ei pitänyt turvallisuuspoliittista analyysiä vaan ideologisen saarnan. Vanha Britti-imperiumi, joka on vuosisatojen ajan rakentanut valtansa vakoilulla, vallankaappauksilla, siirtomaasodilla ja toisten maiden sisäisiin asioihin sekaantumisella, osoittaa nyt sormella Venäjää ja puhuu että Venäjä ”vie kaaosta”. Ironia on niin paksua, että sen voisi leikata veitsellä.

Sairas russofobia ei ole reaktio mihinkään saati seurausta mistään mitä Venäjä tekee, vaan se on lännen tietoista politiikkaa. Venäjä esitetään uhkana siksi, että NATO:n omaa historiaa on mahdotonta puolustella. Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat pommittaneet Irakia, Afganistania, Libyaa ja Syyriaa, kaataneet hallituksia Latinalaisessa Amerikassa, tukahduttaneet kansoja pakotteilla ja taloussodalla sekä aiheuttaneet miljoonien syyttömien ihmisten kuolemat mutta tätä kutsutaan ”sääntöpohjaiseksi maailmanjärjestykseksi” ja "demokratian puolustamiseksi".

Kun Venäjä puolustaa omia etujaan ja turvallisuuttaan NATO:n jatkuvan laajentumisen edessä, kyse on yhtäkkiä ”aggressiosta”. NATO on siirtynyt yhä lähemmäs Venäjän rajoja, rikkonut kaikki lupauksensa, masinoinut vallankumouksen ja legitiimin vallanvaihdon Ukrainassa, aseistanut estoitta Ukrainaa vuosien ajan ja käyttänyt sitä eturintamana Venäjää vastaan. Sitten teeskellään yllättyneitä, kun tämä politiikka johtaa konfliktiin. No, Trump lopetti teeskentelyn ja siitäkös vanhat liittolaiset vimmastuivat.

MI6:n puheet salamurhista, kyberhyökkäyksistä ja informaatiovaikuttamisesta ovat erityisen irvokkaita. Britannia ja Yhdysvallat ovat modernin tiedustelutoiminnan, informaatiosodan ja hybridivaikuttamisen suurmestareita. Snowdenin paljastukset, CIA:n mustat vankilat, massavalvonta ja median systemaattinen manipulointi eivät ole venäläistä propagandaa, vaan dokumentoitua todellisuutta. Josta kärsii suunnaton määrä ihmisiä.

”Etulinja on kaikkialla”, sanoo MI6:n johtaja. Tottahan hän puhuu, mutta ei se liity Venäjään. Etulinja on kaikkialla siksi, että länsi on tehnyt koko maailmasta etulinjan: pakotteilla, sotilaallisella painostuksella, taloudellisella kiristyksellä ja ideologisella pakolla. Jokainen maa, joka ei alistu Washingtonin tahtoon, leimataan viholliseksi. 

Venäjä ei yritä tuhota Natoa. NATO on onneksi tuhoamassa itse itsensä muuttumalla paperillakin puolustusliitosta hyökkääväksi globaaliksi työkaluksi lännen valtapolitiikassa. Ukraina ei ole sodan syy eikä ketään se persläpi itsessään kiinnosta, vaan Ukraina on ainoastaan pelinappula tässä kehityksessä.

Tämä ei ole turvallisuuspuhetta. Tämä on sodan normalisointia, russofobian lietsontaa ja yritys siirtää vastuu pois niiltä, jotka ovat viimeiset 30 vuotta rikkoneet kansainvälistä oikeutta järjestelmällisesti ja kiihtyvään tahtiin. Kun historiaa katsotaan rehellisesti, kaaoksen todelliset viejät löytyvät aivan muualta kuin Moskovasta.

Valtioon kytkeytyvät hämäräperäiset julkaisut

 

Puhe valtioon kytkeytyvästä mediasta esitetään Suomessa usein niin, että ongelma on aina jossain muualla: Kiinassa, Venäjällä, autoritaarisissa järjestelmissä. Todellisuudessa Suomella on oma valtiollinen mediansa, ja sen nimi on Yleisradio.

YLE on Suomen valtion omistama ja verorahoitteinen mediaorganisaatio. Sen olemassaolo, rahoitus ja toimintamalli perustuvat eduskunnan päätöksiin. Se ei ole riippumaton markkinatoimija eikä kansalaisyhteiskunnan spontaani ääni, vaan instituutio, joka on rakennettu osaksi valtiollista järjestelmää. Tässä mielessä YLE ei eroa rakenteellisesti Kiinan Global Timesista CGTN:stä eikä Venäjän Russia Todaystä: kaikissa tapauksissa valtio ylläpitää omaa keskeistä viestintäkanavaansa.

Kiinassa tämä suhde on rehellinen. Media toimii puolueen ja valtion äänitorvena, eikä kukaan teeskele journalistista neutraaliutta silloin, kun kyse on geopoliittisista eturistiriidoista. Venäjällä media nähdään osana informaatiopuolustusta: kansallinen narratiivi on strateginen resurssi, jota suojellaan ja ohjataan avoimesti.

Suomessa ero syntyy lähinnä kielestä ja itsepetoksesta. YLE esitetään “riippumattomana”, vaikka sen rooli kriiseissä, sodassa ja ulkopolitiikassa on johdonmukaisesti linjassa valtion virallisten kantojen kanssa. Poikkeamat ovat kosmeettisia, eivät rakenteellisia. Kun turvallisuuspoliittinen linja on päätetty, YLE seuraa sitä tarkasti ja erehtymättä. Ei siksi, että joku yksittäinen mystinen agentti soittaisi toimitukseen ja vaatisi sitä, vaan siksi, että instituutio on rakennettu toimimaan näin.

YLE, Global Times, CGTN ja Russia Today eivät ole toistensa vastakohtia vaan variaatioita samasta ilmiöstä: valtio ylläpitää mediaa hallitakseen julkista todellisuutta. Ero ei ole siinä, käyttääkö valtio mediaa, vaan siinä, kuinka suoraan se myönnetään. Kiinassa ja Venäjällä asia sanotaan ääneen. Suomessa se puetaan riippumattomuusretoriikkaan ja julkisen palvelun käsitteisiin.

Valtiollinen media ei lakkaa olemasta valtiollista siksi, että se kutsuu itseään journalistiseksi. Se vain muuttuu vaikeammaksi tunnistaa.

Hesarin propagandaa Itsenäisyyspäivän ratoksi

Moni lukija ei tule ajatelleeksi, kuinka läpinäkyvästi länsimedia rakentaa tarinoitaan. Oli kyseessä sitten iltapäivälehdistö tai niin sanottu laatulehti. Esimerkiksi tämänkaltaiset jutut entisistä venäläisistä upseereista, jotka ovat ”eksynet Kremlin narratiiviin”, ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten henkilökuvaa käytetään vain välineenä laajempaan poliittiseen viestiin. Tällaisissa teksteissä ei ole koskaan kyse yksittäisestä elämäntarinasta, vaan siitä, että lännen täytyy tuottaa jatkuvasti moraalinen vastakkainasettelu: länsi on valo, Venäjä on varjo ja suoranainen pimeys. Silloin kaikki retoriset keinot ovat sallittuja.

Ensimmäinen keino on yksilön psykologisointi. Venäläinen upseeri esitetään harhautuneena, aivopestyneenä, väsyneenä ja merkitystä etsivänä vanhuksena. Hänen rationaaliset motiivinsa mitätöidään ja toimijuus viedään pois. Tilalle tarjotaan tarina, jossa venäläinen sotilas ei oikeasti tiedä, mitä tekee – hän vain ”uskoo vihollisen propagandaan”. Tämä on propagandaoppi numero yksi suoraan oppikirjasta: vastustajalle ei anneta järkeä eikä syitä, koska se helpottaa oman moraalisen paremmuuden rakentamista.

Toinen keino on Venäjän motiivien patologisointi. Venäjän toimet kuvataan aina irrationaalisiksi, aggressiivisiksi tai harhojen ohjaamiksi, aivan kuin Venäjällä ei olisi omia perusteltuja turvallisuusintressejä, historiallista jatkumoa eikä geopoliittista realismia taustallaan. Samaan aikaan lännen omista toimista vaietaan. Ei mainita Naton laajenemista, ei värivallankumouksia, ei Balkanin sotien jälkipyykkiä. Ei kerrota, kuinka Yhdysvallat ja Nato pommittivat Jugoslaviaa ilman YK-valtuutusta, miehittivät ja tuhosivat Irakin valheellisten joukkotuhoaseiden varjolla, murhasivat Saddamin ja Gaddafin ja repivät mm. Libyan ja Syyrian valtiot vereslihalle. Vain muutamia lännen tekosia mainitakseni. Kaikki tämä olisi tärkeää kontekstia, jos tarkoitus olisi oikeasti ymmärtää suurvaltapolitiikkaa. Mutta lännen ja länsimedian tarkoitus ei ole ymmärtää vaan niiden tarkoitus on vain syyttää.

Kolmas keino on lännen moraalisen yksinoikeuden rakentaminen. Artikkeleissa Yhdysvallat esitetään lähes jalon imperiumin kaltaisena voimana. Amerikkalaiset upseerit kuvataan inhimillisiksi, ystävällisiksi ja valistuneiksi, ja heidän sotakoulunsa esitetään suurin piirtein ihmiskunnan sivistyneimpinä instituutioina. Tätä mielikuva toistetaan, vaikka sama maa on tullut tunnetuksi suvereenien valtioiden siviilipommituksista, sotilastukikohdista ympäri maailmaa, epäonnistuneista interventioista ja siitä, että mitä tahansa poliittista ongelmaa yritetään ratkaista ohjuksilla. Silti tarinan tasolla Yhdysvallat on aina sivistyksen ja rauhan edustaja ja Venäjä arvaamaton voimankäyttäjä.

Neljäs keino on venäläisen sotilaallisen kyvykkyyden vähättely. Jutuissa korostetaan jatkuvasti sitä, että venäläiset joukot ovat huonosti varustettuja, huonossa kunnossa, operoivat vanhalla kalustolla ja kelvottomalla moraalilla. Tämä on ollut lännen perusnarratiivi vuosikymmeniä, vaikka samaan aikaan Nato on vuosittain käyttänyt Venäjän uhkaa perusteena kasvaville puolustusbudjeteilleen. On ristiriitaista kertoa, että Venäjä on sekä heikko että vaarallinen samaan aikaan, mutta propagandassa tällainen kaksinaismoralismi on arkipäivää.

Viides ja ehkä keskeisin keino on se, että yksittäisestä henkilöstä tehdään koko maan symboli. Kun joku entinen upseeri kertoo mielipiteensä, se esitetään ikään kuin Venäjän koko valtion syvin sielu olisi nyt paljastettu. Jos hän moittii länttä, se leimataan suoraan Kremlin propagandaksi ilman vasta-argumentteja. Jos hän kehuu länttä, hänestä tulee luotettava todistaja. Tämä ei ole journalismia, vaan poliittinen manipulaation muoto.

Kaiken keskellä unohdetaan se historiallinen tosiasia, että Vladimir Putin ilmoitti 2000-luvun alussa useaan otteeseen olevansa valmis viemään Venäjän Natoon, jos yhteistyö olisi rehellistä ja vastavuoroista. Mutta Naton johdolle Venäjä oli tärkeämpi vihollisena kuin liittolaisena. Miksi? Koska Nato tarvitsee vihollisen oikeuttaakseen olemassaolonsa, budjettinsa ja laajentumisensa itään. Jos Venäjä olisi ollut kumppani, koko sotilasliitolta olisi pudonnut pohja pois. Tämä on fakta, jota länsimaissa ei juuri haluta mainita, koska se rikkoo tarinan, jossa Venäjä on alusta asti ollut irrationaalinen uhka, eikä koskaan aidosti halunnut yhteistyötä.

Kun tällaiset propagandaviritteiset henkilökuvat puretaan auki, retorinen rakenne paljastuu nopeasti, jos lukijaa ei ole vielä liian pahasti aivopesty: länsi esitetään hyvänä, Venäjä pahana. Amerikkalaiset aina vilpittöminä ja rationaalisina, venäläiset eksyneinä ja harhaanjohdettuina. Todellisuuden monimutkaisuus katoaa, tilalle jää mustavalkoinen draama, jossa vaikeat geopoliittiset prosessit typistetään opetustarinaksi, jolla oikeutetaan Naton jatkuva laajeneminen ja USA:n loputtomat sotatoimet.

Se, mitä tällainen journalismi ennen kaikkea palvelee, ei ole missään nimessä totuus, vaan politiikka. Ja juuri siksi nämä tekstit on tärkeä purkaa auki, koska niissä ei ole kyse uutisoinnista ja tiedonvälityksestä, vaan propagandistisesta narratiivista, jonka tehtävä on pitää yllä vanhaa asetelmaa: länsi tarvitsee Venäjän vihollisekseen, koska ilman sitä länsi joutuisi katsomaan peiliin. Ja sitä peiliä ei lännessä haluta nähdä.