USA ja Israel iskivät Iraniin

 

Maailma elää parhaillaan historiallisesti merkittäviä ja äärimmäisen vakavia hetkiä. Toisaalta näitä on kyllä eletty jo pitkään. Viime päivinä Yhdysvallat ja Israel ovat kuitenkin toteuttaneet iskuja Irania vastaan, joiden seurauksena Iranin ylin johtaja, Ayatollah Ali Khamenei, on kuollut. Tämä saattaa olla käänteen tekevää, ns. se tikku joka katkaisee kamelin selän. Varsinkin, kun lisäksi Venezuelan presidentti Nicolás Maduro on otettu kiinni Yhdysvaltojen toimesta ja siirretty oikeudenkäyntiin Yhdysvaltoihin. 

USA:n iskuissa Iraniin on kuollut valtava määrä siviileitä. Myös lapsia, koululaisia, viattomia tyttöjä. Nämä tapahtumat eivät ole pelkkiä huhuja tai foliohattujen sosiaalisen median spekulaatioita, vaan ne on moneen kertaan vahvistettu ja tunnustettukin useissa riippumattomissa, kansainvälisissä uutislähteissä sekä konferensseissa ja huippukokouksissa. Jo viime vuonna jenkit pommittivat Irania, ja meidän oma Stubbimme kehui jo silloin iskuja kovasti. Kyseessä on todellisuudessa suuria ja brutaaleita geopoliittisia operaatioita, jotka muuttavat Lähi-idän ja Latinalaisen Amerikan poliittista maisemaa perusteellisesti. Ja sitä myöten koko maapallon.

Kun vertaa Venäjän ja USA:n toimintaa niiden konflikteissa, ero on merkittävä. Venäjä on Ukrainassa toiminut pitkään hallitusti ja strategisesti. Sen tavoitteena on suojella oman väestönsä oikeuksia, erityisesti venäjänkielisiä alueita, ja ylläpitää alueellista turvallisuutta. Venäjä ei pyri toisen maan johtajan eliminoimiseen tai maan ajamiseen täydelliseen kaaokseen, vaan operaatio on rajattu ja hallittu. Vaikka länsimedia ja poliittiset päättäjät tuomitsevat Venäjän toimet ja maalailevat propagandapäissään Venäjästä hirviötä, voidaan realistisesti todeta, että Venäjän toiminta perustuu omaan suoraan turvallisuuteen ja paikallisiin strategisiin etuihin, eikä aggressiiviseen koko maailman hegemonian toteuttamiseen.

Sen sijaan Yhdysvaltojen ja Israelin iskut Iranissa ja Venezuelassa ovat päinvastaisia. Näiden toimien tavoitteena ei ole ollut itsepuolustus, vaan suora poliittinen painostus, vallankumous ja maailman herruus. Iranin johtajan tappaminen ja lukuisia siviiliuhreja aiheuttaneet iskut, mukaan lukien koulujen pommitukset, osoittavat, että toiminta oli täysin hallitsematonta ja moraalisesti hyvin kyseenalaista. Venezuelan presidentin kaappaus puolestaan rikkoo suvereenin valtion kunnioittamisen perusperiaatteita ja räikeästi kansainvälistä oikeutta. Nämä teot ovat selvästi aggressiivisia, eivätkä ne pohjaudu oikeutettuun itsepuolustukseen tai YK:n mandaattiin. Kumpikaan valtio ei edes ole USA:n välitön rajanaapuri. 

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ero on merkittävä. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan voidaan toki pitää kansainvälisoikeudellisesti tuomittavana, mutta sen motiivit ovat selkeästi puolustuksellisia ja strategisia. USA:n ja Israelin toiminta Iranissa ja Venezuelassa sen sijaan ei täytä itsepuolustuksen kriteerejä millään muotoa ja on selvästi suunnattu hegemoniseen valtaan ja poliittiseen manipulointiin. Tämä viimeistään paljastaa lännen kaksinaismoralistisen linjan: Venäjä tuomitaan, vaikka sen tavoitteet ovat hallittuja ja defenssiivisiä, kun taas lännen liittolaisten laittomat ja aggressiiviset toimet jäävät lähes ilman kansainvälistä tuomiota.

Globaalisti nämä tapahtumat nostavat merkittäviä kysymyksiä. Ne muuttavat alueellista vakautta, uhkaavat siviilejä ja laittavat kansainvälisen oikeuden periaatteet koetukselle. Kaksinaismoralismi on selvä: kansainvälinen oikeus toimii eri tavalla sen mukaan, kuka sen rikkoo ja kuka on liittolainen. Venäjä toimii hallitusti ja oikeista syistä, USA väärin ja vääristä syistä. Kansainvälisten järjestöjen ja mediakeskustelujen olisi syytä tunnustaa tämä ero ja käsitellä tapahtumia rehellisesti, ilman valikoivaa narratiivia ja poliittista painetta.

Kuitenkin esimerkiksi suomalaisessa lehdistössä otsikot huutavat: "Suomi tuomitsee iskut! Stubb tuomitsee iskut!" Jos lukija vaivautuu lukemaan varsinaisen tekstin otsikon takana, siellä lukeekin että Suomi tuomitsee Iranin iskut. Siis Iranin iskut sen jälkeen, kun siihen on ensin isketty voimalla ja se puolustautuu. Sen Suomi ja muut länsimaat tuomitsevat, eivät USA:n ja Israelin iskuja Iraniin. Toisin kuin esimerkiksi Venäjä. 

Lopulta kyse ei ole pelkästään edes geopoliittisesta vallasta, vaan siitä, miten valtiot toimivat ja perustelevat tekonsa. Historiallisesti tämä on poikkeuksellinen tilanne, joka paljastaa länsivaltioiden hävyttömät kaksoisstandardit ja sen, kuinka kansainvälistä oikeutta ja moraalia tulisi soveltaa johdonmukaisesti. 

Venäjä on tässä tilanteessa se, joka toimii hallitusti ja puolustaa oikeutettuja etujaan, kun taas Yhdysvallat ja Israel toimivat aggressiivisesti, harkitsemattomasti ja hegemonisesti, yrittäen saada lisää rahaa, lisää valtaa, lisää öljyä, lisää mineraaleja. Tämä ero on ymmärrettävä ja tunnustettava, jos halutaan realistinen kuva maailman nykytilanteesta.

Muutoin, ihmisyyden illankoitto vain kiihtyy kiihtymistään.

Voi voi, Elina Valtonen. Teit sen taas.

Suomen ulkopoliittinen johto ei kiemurtele siksi, että Grönlanninkaan tilanne olisi monimutkainen, vaan siksi, että se on paljastavan yksinkertainen: Suomi on täysin alistunut Yhdysvaltojen etupiiriin eikä enää edes teeskentele tekevänsä itsenäistä ulkopolitiikkaa. Elina Valtosen esiintyminen Ylen A-studiossa ei ollut diplomatiaa vaan alamaisuuden koreografiaa, huolellisesti harjoiteltua puhetta, jossa yksikään sana ei saa ärsyttää Washingtonia, vaikka Washington avoimesti uhkaa liittolaisensa alueellista koskemattomuutta.

Grönlannin tapauksessa Yhdysvallat tekee täsmälleen sitä, mistä se syyttää muita: esittää imperialistisia vaatimuksia "kansallisen turvallisuuden" nimissä. Kun Venäjä toimii omien turvallisuusetujensa mukaisesti, sitä kutsutaan välittömästi aggressioksi. Kun Yhdysvallat tekee saman, Suomen ulkoministeri puhuu "retoriikan erilaisuudesta" ja "vuoropuhelun tärkeydestä". Tämä ei ole arvojohtajuutta, vaan kaksoisstandardien palvontaa. Ja niin pahasti rähmällään olemista ettei ikinä aiemmin ole vastaavaa tavattu.

On erityisen irvokasta, että Valtonen piiloutuu Naton selän taakse. Natohan ei ole mikään neutraali neuvottelupöytä, vaan Yhdysvaltojen suoraan johtama sotilasliitto joka on perustettu vain ja ainoastaan Venäjää vastaan. Väite, että Grönlannin kysymys "ratkeaa Naton kautta", tarkoittaa käytännössä sitä, että Yhdysvallat neuvottelee itse itsensä kanssa ja pienemmät maat nyökkäilevät sivusta sen minkä ehtivät. Tätä todella on suomalainen turvallisuuspolitiikka vuonna 2026: luovutetaan suvereniteetin periaate sille, jolla on eniten lentotukialuksia.

Professorin toteamus likaisen työn tekemisestä paljastaa kaiken olennaisen. Suomi hyväksyy sen, että kansainvälistä oikeutta saa rikkoa, kunhan rikkoja on oikea. Tämä ei ole reaalipolitiikkaa, vaan moraalista konkurssia. Se on myös historiallisesti poikkeuksellista, sillä kyseessä ei ole viisas tasapainoilu, vaan refleksinomaista kumartamista toiselle suurvallalle ja reilu pyllistys toiselle. Ja lammasmainen kansa kuvittelee nöyristelyn ja pyllistelyn olevan hyve.

Venäjän näkökulmasta asetelma on myös selkeä ja rehellinen: suurvallat ajavat etujaan avoimesti, eivätkä piiloudu tekopyhän arvopuheen taakse. Kun Moskova sanoo toimivansa turvallisuutensa vuoksi, se tarkoittaa sitä. Ja se toimii niin tälläkin hetkellä tuhotessaan NATOn välineistöä rajoillaan ja Ukrainassa.

Grönlannin tapaus viimeistään osoittaa sen, ettei lännen "sääntöpohjainen järjestys" ole sääntöjä varten, vaan vallan näyttöä ja vallan käyttöä varten. Ja Suomi on selvästi valinnut roolinsa: ei aitojen moraalisääntöjen puolustajana, vaan vallan hiljaisena ja ei aina edes niin hiljaisena myötäilijänä. Moraalista viis.

Tässä kuviossa ei ole yhtään mitään epäselvää. Ainoastaan epämiellyttävää.

Lisää satuja aikuisille tarjoilee Jarmo Limnell

 

On aina herttaista, kun istuva poliitikko löytää yhden rajan, jota ei ylitetä. Se antaa vaikutelman moraalisesta selkärangasta, vaikka todellisuudessa kyse on lähinnä lippusiimasta, jolla rajataan keskustelua. Jarmo Limnell on nyt vetänyt rajat ja ilmoittanut, että tästä eteenpäin ei enää puhuta, vaan paheksutaan.

Ano Turtiaisen puheet ovat tottakai typeriä, liioiteltuja ja tarkoituksella provosoivia. Sen kaikki ymmärtävät. Myös ne, jotka teeskentelevät ottavansa ne kirjaimellisesti. Mutta juuri siinä kohtaa, missä järjen pitäisi astua esiin, astuukin somejulistus: "Tämä ei ole enää mielipide". Aivan kuin mielipide lakkaisi olemasta mielipide sillä hetkellä, kun se ärsyttää oikeaa ihmistä oikeassa asemassa.

Limnell muistuttaa aivan oikein, että Suomessa on sananvapaus, mutta! Tuo iänikuinen "mutta" on suomalaisen poliittisen retoriikan tärkein sana. Se tarkoittaa käytännössä seuraavaa: sananvapaus on hieno asia niin kauan kuin sitä ei käytetä väärin, ja väärin tarkoittaa tässäkin tapauksessa ääneen sanottua asiaa, jota ei pitäisi sanoa ääneen. Ei siksi, että se olisi jotenkin vaarallista, vaan siksi että se rikkoo yhteisesti sovittua tunnelmaa.

Ironista on, että samaan aikaan kun ollaan huolissaan näistä "uhkauksista suomalaisia vastaan", hyväksytään täysin ongelmitta retoriikka, jossa kokonaisia kansoja, valtioita tai ihmisryhmiä voidaan käsitellä abstrakteina, kasvottomina ja tarvittaessa hävitettävinä. Viva russofobia! Se ei ole veljeskansan lojaalisuuden pettämistä, se on vain “kova linja”. Aseet ovat hyväksyttäviä, kun ne osoittavat oikeaan suuntaan. Ja se suunta on milloin mikäkin.

Ettäkö entisen kansanedustajan sanat "painavat enemmän", Jarmo? Tämä on mielenkiintoinen ajatus maassa, jossa entiset kansanedustajat ovat yhtä aikaa sekä merkityksettömiä pellejä, häsbeeneja, että vaarallisia mielipideaseita. Riippuen tietysti täysin siitä, mitä he sanovat. Kun viesti on väärä, puhujan status nostetaan esiin. Kun viesti on oikea, hän on vain yksityishenkilö. 

Tässä ei oikeasti puolusteta Suomea. Tässä puolustetaan sairasta narratiivia, jossa isänmaallisuus tarkoittaa hiljaista hyväksyntää mille tahansa sen hetken trendihullutukselle ja lojaalisuus tarkoittaa hymistelevää sävyä. Rajaa ei vedetä väkivallan ja väkivallattomuuden väliin, vaan sopivan ja sopimattoman puheen väliin. Eikä missään nimessä juurisyyn ja oireen väliin. 

Ja se on se kaikkein suomalaisin raja: ei se, jota ei ylitetä ase kädessä vaan se, jota ei saa ylittää ajatellen väärin. Eli ajatellen hieman syvällisemmin, hieman pitemmälle.

Tämä on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, tietenkin. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa pelätään sanoja enemmän kuin tekoja. Peruskuvio on, että samalla viikolla, kun eduskunta hyväksyy budjettipäätöksiä, joilla leikataan koulutuksesta, sosiaali- ja terveyspalveluista ja kuntien arjesta antaakseen veroalennuksia suurituloisimmille, suurin kohu syntyy siitä, mitä joku sanoo Facebookissa tai Twitterissä. Suuret, haitalliset, kansakuntaa kurittavat teot menevät läpi rutiiniäänestyksinä ja pöytäkirjoina, kun taas vääränlaiset sanat nostetaan kansalliseksi kriisiksi. 

Ja se kertoo tämän maan "isänmaallisuudesta" enemmän kuin yksikään eduskunnan puheenvuoro tai entisen kansanedustajan Facebook-päivitys.

Kaksinaismoralismin anatomia: Miksi monikulttuurisuus kulkee vain yhteen suuntaan?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa valkoihoinen, länsimaalainen mies nousee ministeriksi Marokossa, kansanedustajaksi Egyptissä tai pormestariksi Saudi-Arabiassa. Ajatus tuntuu absurdilta – eikä suotta. Yhtäkään tällaista esimerkkiä ei tule mieleen. Ei tule, koska sellaista ei tapahdu.  

Samaan aikaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan suurkaupungeissa monikulttuurisuus nähdään rikkautena, ja monista merkittävistä viroista löytyy arabitaustaisia, afrikkalaistaustaisia ja muita maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Lontoossa on pormestarina pakistanilaistaustainen Sadiq Khan, Yhdysvalloissa kongressissa istuu somalialaistaustainen Ilhan Omar, ja Euroopan eri maiden hallituksista löytyy monia ministereitä, joiden juuret ovat kaukana kyseisen maan perinteisestä väestöstä. Sekä kantaväestön uskonnosta ja kulttuurista

Mikä tekee tästä asetelmasta niin yksipuolisen?  Miksi monikulttuurisuus on tunnusomaista vain länsimaille? 

Länsimaissa on iskostettu syvälle ajatus siitä, että etnisyydellä ei saisi olla merkitystä poliittisessa osallistumisessa. Puhutaan inkluusiosta, avoimuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta samaan aikaan arabimaat, monet Afrikan maat ja laajemminkin islamilaiset valtiot ovat edelleen etnisesti ja uskonnollisesti hyvin homogeenisia poliittisen eliitin tasolla – ja mikä mielenkiintoisinta, kukaan ei kyseenalaista sitä. Ei länsimaissa eikä varsinkaan islamilaisissa maissa.

Missä ovat länsimaiset pormestarit Lähi-idän kaupungeissa? Missä ovat eurooppalaistaustaiset kansanedustajat arabimaissa? Puhumattakaan valkoisista, länsimaista elämäntapaa kannattavista ministereistä vaikkapa Iranissa tai Somaliassa. Tämä ei johdu vain siitä, ettei kiinnostuneita olisi – kyse on järjestelmistä, jotka yksinkertaisesti eivät salli sitä.  

Onko kysymys rasismista?

Jos länsimaissa vaadittaisiin, että poliittisiin virkoihin voivat päästä vain kantaväestön edustajat, syntyisi valtava kohu. Rasismista syytettäisiin välittömästi ja media täyttyisi puheista syrjinnästä ja kolonialistisesta asenteesta. Mutta kun tilanne on käänteinen, hiljaisuus on korviahuumaava.  

Tässä on kaksinaismoralismin ydin: monikulttuurisuus on hienoa ja tavoiteltavaa, mutta vain länsimaissa ja länsimaille. Muut maat saavat jatkaa omia etnisiä ja uskonnollisia valtarakenteitaan ilman kritiikkiä. Ja elää omaa elämäänsä omassa kulttuurissaan kuten aina ennenkin.

Pitäisikö tämä vain hyväksyä?

Moni sanoo, että näin se vain on – historialliset ja kulttuuriset tekijät tekevät tilanteesta erilaisen. Mutta jos kerran vaaditaan länsimailta täyttä avoimuutta, miksi samaa vaatimusta ei kohdisteta muihin maihin? Miksi ei järjestetä kampanjoita sen puolesta, että vaikkapa Algeriassa tai Irakissa tulisi olla länsimaalaisia ministereitä tasa-arvon nimissä? Yhtenäiskulttuuria ja globalisaatiotahan tässä on jo vuosikymmenet toitotettu.

Vastaus on yksinkertainen: koska monikulttuurisuus on poliittinen projekti, joka on suunnattu vain yhteen suuntaan.  

Jos todella uskomme tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, meidän ei tulisi kysyä tätä vain itseltämme, vaan myös muilta. Miksi hyväksymme epätasapainon itsestäänselvyytenä? Miksi vaadimme yhdenvertaisuutta vain yhdeltä suunnalta, mutta emme toiselta? Todellinen tasa-arvo ei ole yksisuuntainen katu – se tarkoittaa, että jokainen on erilainen, mutta silti yhtä arvokas, kaikkialla.