Länsipropaganda yltää jo satelliitteihin

 

Pörssinoteerattu avaruusteknologiayhtiö Planet Labs teki viime viikolla päätöksen, joka harvassa länsiuutisessa nostettiin esiin kriittisesti. Yhtiö päätti nimittäin viivyttää uusien satelliittikuviensa julkaisua Lähi-idän konfliktialueilta 96 tuntia. Alueina ovat Persianlahden valtiot, Irak, Kuwait ja muut USA:n liittolaisten kohteet, joita kohti Iran on hyökännyt viime päivinä. Päätöksen syynä Planet Labs ilmoittaa olevan siviilien ja amerikkalaisjoukkojen turvallisuus.

Kun päätöstä tarkastelee kylmästi ja analyyttisesti, esiin nousee toinenkin mahdollinen ja jopa suurempi motiivi. Median ja eritoten vaihtoehtomedian pääsy tuoreisiin kuviin estyy juuri niissä paikoissa, joissa Iranin iskut ovat kohdistuneet Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten tukikohtiin onnistuneesti. Kun kuvat eivät ole heti saatavilla, yleisö ei näe nopeasti visuaalista todistusaineistoa onnistuneista iskuista. Näin julkinen narratiivi lännen sotilaallisesta ylivoimasta pysyy vakaampana ja sitä on helpompi hallita 96 tunnin puskurin avulla.

Satelliittikuvat kun eivät ole pelkkää neutraalia dataa. Ne ovat voimakas työkalu, joka vaikuttaa siihen, miten sodan tapahtumat ymmärretään. Kun kuvia julkaistaan viiveellä, koko median raportointi muuttuu väistämättä varovaisemmaksi. Toimittajat joutuvat tukeutumaan virallisiin lausuntoihin, koska riippumatonta kuvamateriaalia ei ole heti saatavilla. Samalla erityisesti jo valmiiksi heikommassa asemassa olevan vaihtoehtomedian mahdollisuus analysoida sodan tapahtumista itsenäisesti heikkenee.

Planet Labs on perustellut päätöstään sillä, että kuvien viive estää niin sanotun battle damage assessment -analyysin. Tällä tarkoitetaan sitä, että hyökkääjä ei voi nopeasti tarkistaa, kuinka hyvin iskut onnistuivat ja mihin seuraavat iskut kannattaisi kohdistaa. Sotilaallisesta näkökulmasta perustelu on toki jossain määrin looginen. Jos tarkat kuvat julkaistaisiin heti, kehittymättömämpikin hyökkääjä voisi käyttää niitä lähes reaaliaikaisena tiedusteluna.

Samalla päätöksellä on kuitenkin myös valtava viestinnällinen vaikutus. Kun liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden iskujen jäljet eivät ole heti julkisia, julkinen keskustelu sodan kulusta rakentuu pitkälti virallisten tiedotteiden varaan. Tämä antaa valtioille enemmän aikaa muotoilla oma viestinsä omaksi edukseen ja hallita sitä, miten tapahtumat esitetään yleisölle.

On myös huomionarvoista, että Planet Labsin rajoitus ei koske Iranin alueelta otettuja kuvia. Planet Labs nimittäin ilmoitti, että Iranista otetut kuvat ovat edelleen saatavilla heti niiden keräämisen jälkeen. Tämä tarkoittaa, että Iranin infrastruktuuriin tai sotilaskohteisiin kohdistuvien iskujen seuraukset voivat näkyä julkisuudessa nopeammin kuin liittolaisten tukikohtiin kohdistuneiden hyökkäysten jäljet.

Tilannetta mutkistaa vielä se, että kaupallinen satelliittikuvantaminen ei ole yhden yhtiön hallussa. Eurooppalaisilla, kiinalaisilla ja muilla toimijoilla on omia satelliittejaan. Näiden kautta osa kuvista voi silti päätyä julkisuuteen. Silti, koska Planet Labs on yksi maailman suurimmista päivittäisen maankuvauksen tuottajista, sen päätöksellä on käytännössä merkittävä vaikutus siihen, mitä tietoa ja miten nopeasti leviää julkiseen keskusteluun. Ja kuten totuttua, länsimedia osaa väittää vakuuttavasti että kaikki Kiinasta tai Venäjältä tuleva tieto, vaikkapa satelliittikuvat tuhoutuneista USA:n tukikohdista, ovat väärennettyjä.

Kokonaisuutena tapaus muistuttaa siitä, että sodankäynti ei ole pelkästään ohjuksia, droneja ja joukkoja maastossa. Se on myös kamppailua tiedosta ja sen saatavuudesta. Satelliittikuvat ovat modernin sodan yksi keskeisistä tietolähteistä, ja niiden hallinta tarkoittaa myös osittaista hallintaa siitä, millaisena sodan todellisuus näyttäytyy yleisölle.

Planet Labsin päätöstä voi siis tarkastella kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä se on sotilaallisesti ymmärrettävä yritys estää hyökkääjää saamasta hyödyllistä tiedustelutietoa. Toisaalta se vaikuttaa väistämättä siihen, miten nopeasti ja millä tavalla yleisö saa visuaalista tietoa sodan seurauksista. Tämä osoittaa, että satelliittidata ei ole täysin neutraalia informaatiota, vaan osa laajempaa tiedon ja narratiivin hallinnan kokonaisuutta.

USA ja Israel iskivät Iraniin

 

Maailma elää parhaillaan historiallisesti merkittäviä ja äärimmäisen vakavia hetkiä. Toisaalta näitä on kyllä eletty jo pitkään. Viime päivinä Yhdysvallat ja Israel ovat kuitenkin toteuttaneet iskuja Irania vastaan, joiden seurauksena Iranin ylin johtaja, Ayatollah Ali Khamenei, on kuollut. Tämä saattaa olla käänteen tekevää, ns. se tikku joka katkaisee kamelin selän. Varsinkin, kun lisäksi Venezuelan presidentti Nicolás Maduro on otettu kiinni Yhdysvaltojen toimesta ja siirretty oikeudenkäyntiin Yhdysvaltoihin. 

USA:n iskuissa Iraniin on kuollut valtava määrä siviileitä. Myös lapsia, koululaisia, viattomia tyttöjä. Nämä tapahtumat eivät ole pelkkiä huhuja tai foliohattujen sosiaalisen median spekulaatioita, vaan ne on moneen kertaan vahvistettu ja tunnustettukin useissa riippumattomissa, kansainvälisissä uutislähteissä sekä konferensseissa ja huippukokouksissa. Jo viime vuonna jenkit pommittivat Irania, ja meidän oma Stubbimme kehui jo silloin iskuja kovasti. Kyseessä on todellisuudessa suuria ja brutaaleita geopoliittisia operaatioita, jotka muuttavat Lähi-idän ja Latinalaisen Amerikan poliittista maisemaa perusteellisesti. Ja sitä myöten koko maapallon.

Kun vertaa Venäjän ja USA:n toimintaa niiden konflikteissa, ero on merkittävä. Venäjä on Ukrainassa toiminut pitkään hallitusti ja strategisesti. Sen tavoitteena on suojella oman väestönsä oikeuksia, erityisesti venäjänkielisiä alueita, ja ylläpitää alueellista turvallisuutta. Venäjä ei pyri toisen maan johtajan eliminoimiseen tai maan ajamiseen täydelliseen kaaokseen, vaan operaatio on rajattu ja hallittu. Vaikka länsimedia ja poliittiset päättäjät tuomitsevat Venäjän toimet ja maalailevat propagandapäissään Venäjästä hirviötä, voidaan realistisesti todeta, että Venäjän toiminta perustuu omaan suoraan turvallisuuteen ja paikallisiin strategisiin etuihin, eikä aggressiiviseen koko maailman hegemonian toteuttamiseen.

Sen sijaan Yhdysvaltojen ja Israelin iskut Iranissa ja Venezuelassa ovat päinvastaisia. Näiden toimien tavoitteena ei ole ollut itsepuolustus, vaan suora poliittinen painostus, vallankumous ja maailman herruus. Iranin johtajan tappaminen ja lukuisia siviiliuhreja aiheuttaneet iskut, mukaan lukien koulujen pommitukset, osoittavat, että toiminta oli täysin hallitsematonta ja moraalisesti hyvin kyseenalaista. Venezuelan presidentin kaappaus puolestaan rikkoo suvereenin valtion kunnioittamisen perusperiaatteita ja räikeästi kansainvälistä oikeutta. Nämä teot ovat selvästi aggressiivisia, eivätkä ne pohjaudu oikeutettuun itsepuolustukseen tai YK:n mandaattiin. Kumpikaan valtio ei edes ole USA:n välitön rajanaapuri. 

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ero on merkittävä. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan voidaan toki pitää kansainvälisoikeudellisesti tuomittavana, mutta sen motiivit ovat selkeästi puolustuksellisia ja strategisia. USA:n ja Israelin toiminta Iranissa ja Venezuelassa sen sijaan ei täytä itsepuolustuksen kriteerejä millään muotoa ja on selvästi suunnattu hegemoniseen valtaan ja poliittiseen manipulointiin. Tämä viimeistään paljastaa lännen kaksinaismoralistisen linjan: Venäjä tuomitaan, vaikka sen tavoitteet ovat hallittuja ja defenssiivisiä, kun taas lännen liittolaisten laittomat ja aggressiiviset toimet jäävät lähes ilman kansainvälistä tuomiota.

Globaalisti nämä tapahtumat nostavat merkittäviä kysymyksiä. Ne muuttavat alueellista vakautta, uhkaavat siviilejä ja laittavat kansainvälisen oikeuden periaatteet koetukselle. Kaksinaismoralismi on selvä: kansainvälinen oikeus toimii eri tavalla sen mukaan, kuka sen rikkoo ja kuka on liittolainen. Venäjä toimii hallitusti ja oikeista syistä, USA väärin ja vääristä syistä. Kansainvälisten järjestöjen ja mediakeskustelujen olisi syytä tunnustaa tämä ero ja käsitellä tapahtumia rehellisesti, ilman valikoivaa narratiivia ja poliittista painetta.

Kuitenkin esimerkiksi suomalaisessa lehdistössä otsikot huutavat: "Suomi tuomitsee iskut! Stubb tuomitsee iskut!" Jos lukija vaivautuu lukemaan varsinaisen tekstin otsikon takana, siellä lukeekin että Suomi tuomitsee Iranin iskut. Siis Iranin iskut sen jälkeen, kun siihen on ensin isketty voimalla ja se puolustautuu. Sen Suomi ja muut länsimaat tuomitsevat, eivät USA:n ja Israelin iskuja Iraniin. Toisin kuin esimerkiksi Venäjä. 

Lopulta kyse ei ole pelkästään edes geopoliittisesta vallasta, vaan siitä, miten valtiot toimivat ja perustelevat tekonsa. Historiallisesti tämä on poikkeuksellinen tilanne, joka paljastaa länsivaltioiden hävyttömät kaksoisstandardit ja sen, kuinka kansainvälistä oikeutta ja moraalia tulisi soveltaa johdonmukaisesti. 

Venäjä on tässä tilanteessa se, joka toimii hallitusti ja puolustaa oikeutettuja etujaan, kun taas Yhdysvallat ja Israel toimivat aggressiivisesti, harkitsemattomasti ja hegemonisesti, yrittäen saada lisää rahaa, lisää valtaa, lisää öljyä, lisää mineraaleja. Tämä ero on ymmärrettävä ja tunnustettava, jos halutaan realistinen kuva maailman nykytilanteesta.

Muutoin, ihmisyyden illankoitto vain kiihtyy kiihtymistään.

Moraalipaniikin uusi kierros: tapaus Epstein

Epstein-juttujen ympärille on rakentunut mediassa ilmiö, joka muistuttaa enemmän moraalipaniikin dynamiikkaa kuin uutisointia ja perusteellista oikeudellista arviointia. Osa Epsteiniin kytkeytyvistä rikoksista saattaa olla vakavia, siitä ei ole nyt kysymys. Mutta se, miten media ja yleinen mielipide laajentavat yksittäisen mahdollisen rikollisen ympärille kokonaisen symbolisen pahuuden verkoston, ansaitsee kriittisen tarkastelun.

#MeToo-liike käynnisti sinänsä tärkeän ja tarpeellisen keskustelun vallan väärinkäytöstä. Ongelma syntyy, kun alkuperäinen tavoite eli rikosten paljastaminen ja uhrien oikeuksien vahvistaminen muuttuu kulttuuriseksi puhdistusliikkeeksi. Silloin yksittäistapauksista tulee symboleja, symboleista tulee kertomuksia ja kertomuksista rakentuu moraalinen kehikko, jonka sisällä kaikki samaan piiriin osuneet nähdään osana absoluuttista pahuutta.

Tämä kehitys näkyy erityisesti siinä, miten “verkosto” rakentuu mediassa. Jos joku on ollut samassa tilassa, samassa juhlassa tai samassa sähköpostiketjussa, hänet voidaan liittää kertomukseen. Juridinen vastuu ja moraalinen mielikuva alkavat sekoittua. Todistettu teko, epäilty teko ja pelkkä sosiaalinen yhteys alkavat näyttää samalta.

Moraalipaniikin klassinen piirre on, että se tuottaa “kansanvihollisen” kaltaisen hahmon. Epsteinista tuli tällainen symbolinen hahmo: ei vain rikoksista syytetty ja tuomittu henkilö, vaan eräänlainen kulttuurisen rappion ruumiillistuma. Tällaisen hahmon ympärille on helppo rakentaa laajeneva syyllisyyskehä. Kun symboli on tarpeeksi vahva, kriittinen kysymys “kuka teki mitä ja millä todisteilla” muuttuu aivan toissijaiseksi.

Mediassa toistuu dramaturgia: yksityiskohtaiset kuvaukset, arkiset yksityiskohdat, moraalisesti latautunut kieli. Se luo vaikutelman kokonaisvaltaisesta pahuudesta. Tällaisessa kehyksessä lukijan on vaikea erottaa, mikä on juridisesti todennettua ja mikä tulkinnallista.

Toinen moraalipaniikin tunnusmerkki on laajeneminen. Alkuperäinen rikos ei enää riitä. Tarvitaan uusia nimiä, uusia yhteyksiä, uusia epäilyjä. Ilmiö ruokkii itseään: jokainen uusi paljastus vahvistaa käsitystä, että “kaikki ovat mukana”. Tässä vaiheessa kysymys ei enää ole yksittäisistä rikoksista, vaan kollektiivisesta epäluulosta.

Tämä ei tarkoita, että vallankäyttöön liittyviä väärinkäytöksiä ei pitäisi tutkia. Päinvastoin. Mutta oikeusvaltion periaatteet eivät voi muuttua tilanteen moraalisen kuohunnan mukaan. Syyllisyys ei voi olla tarttuvaa. Sosiaalinen tai ammatillinen yhteys ei ole eikä voi olla rikos. Moraalinen närkästys ei myöskään ole todiste, ei sinnepäinkään.

On myös syytä kysyä, miksi juuri nämä tapaukset saavat massiivisen symbolisen latauksen. Seksuaalirikokset herättävät voimakkaita tunteita, osin aiheellisesti. Mutta voimakas tunne on myös tehokas poliittinen ja kulttuurinen polttoaine. Se mahdollistaa laajemman kertomuksen vallasta, patriarkaatista ja eliitistä. Kun yksittäinen tapaus sopii tähän kertomukseen, siitä tulee esimerkkitarina, jota käytetään vahvistamaan jo olemassa olevaa tulkintakehystä.

Moraalipaniikissa on aina paradoksi: se syntyy todellisesta ongelmasta, mutta alkaa lopulta tuottaa omia järkyttäviä ylilyöntejään. Julkinen häpeä muuttuu pysyväksi. Epäily muuttuu identiteetiksi. Ja median rooli siirtyy tiedonvälittäjästä moraalisen järjestyksen vartijaksi.

Kriittinen kysymys kuuluu: missä kulkee raja rikosten tutkinnan ja kollektiivisen demonisoinnin välillä? Jos kaikki samaan verkostoon liittyneet nähdään osana samaa moraalista syyllisyyttä, olemme siirtyneet oikeudellisesta ajattelusta symboliseen ajatteluun ja noitavainoon.

Yhteiskunnan vahvuus ei ole siinä, että se reagoi voimakkaasti ja kollektiivisesti vaan siinä, että se reagoi oikeassa mittakaavassa ja kaikille oikeudenmukaisesti. Moraalinen raivo voi olla ymmärrettävää, mutta se ei voi korvata näyttöä, yksilöllistä vastuuta ja ennen kaikkea suhteellisuutta.

Jos tästä keskustelusta halutaan tehdä kestävä, sen on irtauduttava moraalipaniikin dynamiikasta ja palattava peruskysymykseen: kuka teki ja mitä, millä todisteilla, mikä rikos tapahtui, oliko oikeita uhreja ja mikä on oikeudenmukainen seuraus? Kaikki muu on symbolipolitiikkaa.

Voi voi, Elina Valtonen. Teit sen taas.

Suomen ulkopoliittinen johto ei kiemurtele siksi, että Grönlanninkaan tilanne olisi monimutkainen, vaan siksi, että se on paljastavan yksinkertainen: Suomi on täysin alistunut Yhdysvaltojen etupiiriin eikä enää edes teeskentele tekevänsä itsenäistä ulkopolitiikkaa. Elina Valtosen esiintyminen Ylen A-studiossa ei ollut diplomatiaa vaan alamaisuuden koreografiaa, huolellisesti harjoiteltua puhetta, jossa yksikään sana ei saa ärsyttää Washingtonia, vaikka Washington avoimesti uhkaa liittolaisensa alueellista koskemattomuutta.

Grönlannin tapauksessa Yhdysvallat tekee täsmälleen sitä, mistä se syyttää muita: esittää imperialistisia vaatimuksia "kansallisen turvallisuuden" nimissä. Kun Venäjä toimii omien turvallisuusetujensa mukaisesti, sitä kutsutaan välittömästi aggressioksi. Kun Yhdysvallat tekee saman, Suomen ulkoministeri puhuu "retoriikan erilaisuudesta" ja "vuoropuhelun tärkeydestä". Tämä ei ole arvojohtajuutta, vaan kaksoisstandardien palvontaa. Ja niin pahasti rähmällään olemista ettei ikinä aiemmin ole vastaavaa tavattu.

On erityisen irvokasta, että Valtonen piiloutuu Naton selän taakse. Natohan ei ole mikään neutraali neuvottelupöytä, vaan Yhdysvaltojen suoraan johtama sotilasliitto joka on perustettu vain ja ainoastaan Venäjää vastaan. Väite, että Grönlannin kysymys "ratkeaa Naton kautta", tarkoittaa käytännössä sitä, että Yhdysvallat neuvottelee itse itsensä kanssa ja pienemmät maat nyökkäilevät sivusta sen minkä ehtivät. Tätä todella on suomalainen turvallisuuspolitiikka vuonna 2026: luovutetaan suvereniteetin periaate sille, jolla on eniten lentotukialuksia.

Professorin toteamus likaisen työn tekemisestä paljastaa kaiken olennaisen. Suomi hyväksyy sen, että kansainvälistä oikeutta saa rikkoa, kunhan rikkoja on oikea. Tämä ei ole reaalipolitiikkaa, vaan moraalista konkurssia. Se on myös historiallisesti poikkeuksellista, sillä kyseessä ei ole viisas tasapainoilu, vaan refleksinomaista kumartamista toiselle suurvallalle ja reilu pyllistys toiselle. Ja lammasmainen kansa kuvittelee nöyristelyn ja pyllistelyn olevan hyve.

Venäjän näkökulmasta asetelma on myös selkeä ja rehellinen: suurvallat ajavat etujaan avoimesti, eivätkä piiloudu tekopyhän arvopuheen taakse. Kun Moskova sanoo toimivansa turvallisuutensa vuoksi, se tarkoittaa sitä. Ja se toimii niin tälläkin hetkellä tuhotessaan NATOn välineistöä rajoillaan ja Ukrainassa.

Grönlannin tapaus viimeistään osoittaa sen, ettei lännen "sääntöpohjainen järjestys" ole sääntöjä varten, vaan vallan näyttöä ja vallan käyttöä varten. Ja Suomi on selvästi valinnut roolinsa: ei aitojen moraalisääntöjen puolustajana, vaan vallan hiljaisena ja ei aina edes niin hiljaisena myötäilijänä. Moraalista viis.

Tässä kuviossa ei ole yhtään mitään epäselvää. Ainoastaan epämiellyttävää.

Hesarin propagandaa Itsenäisyyspäivän ratoksi

Moni lukija ei tule ajatelleeksi, kuinka läpinäkyvästi länsimedia rakentaa tarinoitaan. Oli kyseessä sitten iltapäivälehdistö tai niin sanottu laatulehti. Esimerkiksi tämänkaltaiset jutut entisistä venäläisistä upseereista, jotka ovat ”eksynet Kremlin narratiiviin”, ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten henkilökuvaa käytetään vain välineenä laajempaan poliittiseen viestiin. Tällaisissa teksteissä ei ole koskaan kyse yksittäisestä elämäntarinasta, vaan siitä, että lännen täytyy tuottaa jatkuvasti moraalinen vastakkainasettelu: länsi on valo, Venäjä on varjo ja suoranainen pimeys. Silloin kaikki retoriset keinot ovat sallittuja.

Ensimmäinen keino on yksilön psykologisointi. Venäläinen upseeri esitetään harhautuneena, aivopestyneenä, väsyneenä ja merkitystä etsivänä vanhuksena. Hänen rationaaliset motiivinsa mitätöidään ja toimijuus viedään pois. Tilalle tarjotaan tarina, jossa venäläinen sotilas ei oikeasti tiedä, mitä tekee – hän vain ”uskoo vihollisen propagandaan”. Tämä on propagandaoppi numero yksi suoraan oppikirjasta: vastustajalle ei anneta järkeä eikä syitä, koska se helpottaa oman moraalisen paremmuuden rakentamista.

Toinen keino on Venäjän motiivien patologisointi. Venäjän toimet kuvataan aina irrationaalisiksi, aggressiivisiksi tai harhojen ohjaamiksi, aivan kuin Venäjällä ei olisi omia perusteltuja turvallisuusintressejä, historiallista jatkumoa eikä geopoliittista realismia taustallaan. Samaan aikaan lännen omista toimista vaietaan. Ei mainita Naton laajenemista, ei värivallankumouksia, ei Balkanin sotien jälkipyykkiä. Ei kerrota, kuinka Yhdysvallat ja Nato pommittivat Jugoslaviaa ilman YK-valtuutusta, miehittivät ja tuhosivat Irakin valheellisten joukkotuhoaseiden varjolla, murhasivat Saddamin ja Gaddafin ja repivät mm. Libyan ja Syyrian valtiot vereslihalle. Vain muutamia lännen tekosia mainitakseni. Kaikki tämä olisi tärkeää kontekstia, jos tarkoitus olisi oikeasti ymmärtää suurvaltapolitiikkaa. Mutta lännen ja länsimedian tarkoitus ei ole ymmärtää vaan niiden tarkoitus on vain syyttää.

Kolmas keino on lännen moraalisen yksinoikeuden rakentaminen. Artikkeleissa Yhdysvallat esitetään lähes jalon imperiumin kaltaisena voimana. Amerikkalaiset upseerit kuvataan inhimillisiksi, ystävällisiksi ja valistuneiksi, ja heidän sotakoulunsa esitetään suurin piirtein ihmiskunnan sivistyneimpinä instituutioina. Tätä mielikuva toistetaan, vaikka sama maa on tullut tunnetuksi suvereenien valtioiden siviilipommituksista, sotilastukikohdista ympäri maailmaa, epäonnistuneista interventioista ja siitä, että mitä tahansa poliittista ongelmaa yritetään ratkaista ohjuksilla. Silti tarinan tasolla Yhdysvallat on aina sivistyksen ja rauhan edustaja ja Venäjä arvaamaton voimankäyttäjä.

Neljäs keino on venäläisen sotilaallisen kyvykkyyden vähättely. Jutuissa korostetaan jatkuvasti sitä, että venäläiset joukot ovat huonosti varustettuja, huonossa kunnossa, operoivat vanhalla kalustolla ja kelvottomalla moraalilla. Tämä on ollut lännen perusnarratiivi vuosikymmeniä, vaikka samaan aikaan Nato on vuosittain käyttänyt Venäjän uhkaa perusteena kasvaville puolustusbudjeteilleen. On ristiriitaista kertoa, että Venäjä on sekä heikko että vaarallinen samaan aikaan, mutta propagandassa tällainen kaksinaismoralismi on arkipäivää.

Viides ja ehkä keskeisin keino on se, että yksittäisestä henkilöstä tehdään koko maan symboli. Kun joku entinen upseeri kertoo mielipiteensä, se esitetään ikään kuin Venäjän koko valtion syvin sielu olisi nyt paljastettu. Jos hän moittii länttä, se leimataan suoraan Kremlin propagandaksi ilman vasta-argumentteja. Jos hän kehuu länttä, hänestä tulee luotettava todistaja. Tämä ei ole journalismia, vaan poliittinen manipulaation muoto.

Kaiken keskellä unohdetaan se historiallinen tosiasia, että Vladimir Putin ilmoitti 2000-luvun alussa useaan otteeseen olevansa valmis viemään Venäjän Natoon, jos yhteistyö olisi rehellistä ja vastavuoroista. Mutta Naton johdolle Venäjä oli tärkeämpi vihollisena kuin liittolaisena. Miksi? Koska Nato tarvitsee vihollisen oikeuttaakseen olemassaolonsa, budjettinsa ja laajentumisensa itään. Jos Venäjä olisi ollut kumppani, koko sotilasliitolta olisi pudonnut pohja pois. Tämä on fakta, jota länsimaissa ei juuri haluta mainita, koska se rikkoo tarinan, jossa Venäjä on alusta asti ollut irrationaalinen uhka, eikä koskaan aidosti halunnut yhteistyötä.

Kun tällaiset propagandaviritteiset henkilökuvat puretaan auki, retorinen rakenne paljastuu nopeasti, jos lukijaa ei ole vielä liian pahasti aivopesty: länsi esitetään hyvänä, Venäjä pahana. Amerikkalaiset aina vilpittöminä ja rationaalisina, venäläiset eksyneinä ja harhaanjohdettuina. Todellisuuden monimutkaisuus katoaa, tilalle jää mustavalkoinen draama, jossa vaikeat geopoliittiset prosessit typistetään opetustarinaksi, jolla oikeutetaan Naton jatkuva laajeneminen ja USA:n loputtomat sotatoimet.

Se, mitä tällainen journalismi ennen kaikkea palvelee, ei ole missään nimessä totuus, vaan politiikka. Ja juuri siksi nämä tekstit on tärkeä purkaa auki, koska niissä ei ole kyse uutisoinnista ja tiedonvälityksestä, vaan propagandistisesta narratiivista, jonka tehtävä on pitää yllä vanhaa asetelmaa: länsi tarvitsee Venäjän vihollisekseen, koska ilman sitä länsi joutuisi katsomaan peiliin. Ja sitä peiliä ei lännessä haluta nähdä.

Karibian kaksoisstandardit ja lännen tekopyhyyden paljastuminen Venezuelassa

Maailmanpolitiikassa on yksi selkeä piirre: lännen moraaliset periaatteet muuttuvat joustaviksi aina, kun omat geopoliittiset edut vaativat sitä. Venezuelan kriisi on tästä karu esimerkki.

Yhdysvallat on keskittänyt Karibianmerelle suuren sotajoukon ja sota-aluksia, mukaan lukien maailmankaikkeuden suurimman lentotukialuksen USS Gerald R. Ford, väittäen toimivansa huumekaupan torjunnassa. Totuus näyttää kuitenkin olevan laajempi, sillä useat asiantuntijat epäilevät, että Yhdysvaltojen todellinen tavoite on Venezuelan presidentin Nicolás Maduron hallinnon kaataminen. Lue lisää Yleltä

Kaksoismoraali ja esimerkkien ristiriita

Vertailu Ukrainan kriisiin paljastaa lännen kaksinaismoralismia. Ukrainassa länsi paheksui Venäjän sotilaallista toimintaa ja korosti suvereenien valtioiden koskemattomuutta. Samaan aikaan Yhdysvallat soveltaa aivan eri mittapuuta, kun kyse on maasta, joka ei noudata sen linjaa. Venezuelassa USA saa kerätä sotavoimia rannikon läheisyyteen, käyttää ilmaiskuja ja salaisia operaatioita. Toiminta esitetään turvallisuustoimena, vaikka sen todellinen vaikutus on geopoliittinen painostus. Lue lisää Yleltä

Voiman käyttö ja provokaatio

Venezuelan mukaan Yhdysvallat on ottanut kiinni kalastusaluksia, joita se väittää huumekuriireiksi. Samalla lentotukialuksen ja tuhansien sotilaiden läsnäolo lähettää voimakkaan viestin, joka ei ole pelkkää retoriikkaa. Lue lisää Yleltä

Venezuelan hallinto reagoi mobilisoimalla miliisiaan ja harjoittelemalla puolustusta. Presidentti Maduro on kuvannut tilannetta merkittävimmäksi uhaksi vuosisataan ja kutsunut kansalaisia mukaan puolustamaan maata. Lue lisää Yleltä

Sama logiikka eri mittapuulla

Säännöt kirjoitetaan uudelleen tarpeen mukaan. Suvereniteetti ja kansainvälisen lain periaatteet koskevat vain niitä, jotka eivät seuraa Washingtonin linjaa. Moraali on valikoivaa. Demokratia ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä vain, kun ne tukevat lännen etuja. Painostus ja uhka ovat osa strategiaa. Lentotukialuksen siirto ja joukkojen keskittäminen ovat selkeä viesti Maduron hallinnolle.

Yhdysvaltojen toiminta Venezuelassa muistuttaa Ukrainan tilannetta. Mitä länsi opettaa muille, ei välttämättä päde, kun sen omat edut ovat kyseessä.

Lähteet

• Trump käy huumesotaa Venezuelan edustalla – todellinen tavoite on ihan muuta
• Aseistetut amerikkalaisagentit valtasivat kalastusaluksen
• Yhdysvallat iski huumeita kuljettaneeseen alukseen
• Venezuela valmistautuu sotaan Yhdysvaltoja vastaan – kutsuu aseisiin kahdeksan miljoonaa kansalaista

Ähtärin eläinpuiston konkurssin syyt

On hämmentävää seurata, kuinka jokaiseen Suomen taloudelliseen ongelmaan, energiakriisiin tai matkailualan notkahdukseen liitetään nykyään automaattisesti lause “johtuu Venäjän brutaalista hyökkäyssodasta”.

Ikään kuin Ähtärin eläinpuiston konkurssi, Hans Välimäen ravintoloiden ahdinko, kananmunien hinta tai polttoaineiden hinnannousut olisivat jotenkin yhteydessä tykistötuleen Dneprin rannalla tai drooniin Kiovan yllä.

Todellisuudessa mikään sota ei koskaan vaikuta talouteen suoraan. Ei varsinkaan muiden valtioiden keskinäiset kähinät.

Vaikutuksen synnyttää se, miten oma poliittinen järjestelmä päättää siihen reagoida.

Kun Yhdysvallat pommitti Irakia, Syyriaa, Libyaa ja Afganistania (vain muutamia Yhdysvaltojen pommittamia suvereeneja valtioita mainitakseni), Eurooppa ei asettanut mitään pakotteita mihinkään suuntaan.

Ei polttoaineiden tuontikieltoa, ei hintakattoja, ei moraalisia kampanjoita, ei tiedotusvälineiden paniikkia.

Silloin ei nähty tarpeelliseksi “seistä arvojen takana”, vaikka siviilejä kuoli vähintään satojatuhansia ja kokonaisia valtioita hajosi.

Taloudellinen elämä jatkui normaalina ja Ähtärin eläinpuisto porskutti, koska lännen sodat ovat aina “turvallisuuden ja demokratian puolustamista”.

Kun Venäjä vastaa omien rajojensa turvallisuuteen liittyviin uhkiin, Eurooppa päättää kerralla muuttaa koko talousjärjestelmänsä.

Energiantuonti katkaistaan, kauppayhteydet poltetaan, logistiikka ajetaan uusiksi ja samaan aikaan ihmetellään, miksi inflaatio riehuu ja turismi romahtaa.

Ja kun näiden päätösten seurauksena suomalainen yritys kaatuu, syylliseksi nimetään — ei Bryssel, ei hallitus, vaan “Venäjän brutaali hyökkäyssota”.

Tällainen lännen käytös ei ole mielekästä millään tasolla, tämä on itsesäälisen politiikan liturgiaa, jossa omat virheet peitetään moraalisella ylemmyydellä. Venäjä on lännelle väline, jonka syliin voi projisoida omat pelot, velat, epäonnistumiset, konkurssit, lamat. Kaiken.

Siksi USAn sodat eivät “vaikuta” suomalaisiin yrityksiin, mutta Venäjän sota “vaikuttaa kaikkeen”.

Koska länsi reagoi omiin sotiinsa hiljaisuudella ja hyväksyen — ja toisten sotiin mielenvikaisella hysterialla.