Moraalipaniikin uusi kierros: tapaus Epstein

Epstein-juttujen ympärille on rakentunut mediassa ilmiö, joka muistuttaa enemmän moraalipaniikin dynamiikkaa kuin uutisointia ja perusteellista oikeudellista arviointia. Osa Epsteiniin kytkeytyvistä rikoksista saattaa olla vakavia, siitä ei ole nyt kysymys. Mutta se, miten media ja yleinen mielipide laajentavat yksittäisen mahdollisen rikollisen ympärille kokonaisen symbolisen pahuuden verkoston, ansaitsee kriittisen tarkastelun.

#MeToo-liike käynnisti sinänsä tärkeän ja tarpeellisen keskustelun vallan väärinkäytöstä. Ongelma syntyy, kun alkuperäinen tavoite eli rikosten paljastaminen ja uhrien oikeuksien vahvistaminen muuttuu kulttuuriseksi puhdistusliikkeeksi. Silloin yksittäistapauksista tulee symboleja, symboleista tulee kertomuksia ja kertomuksista rakentuu moraalinen kehikko, jonka sisällä kaikki samaan piiriin osuneet nähdään osana absoluuttista pahuutta.

Tämä kehitys näkyy erityisesti siinä, miten “verkosto” rakentuu mediassa. Jos joku on ollut samassa tilassa, samassa juhlassa tai samassa sähköpostiketjussa, hänet voidaan liittää kertomukseen. Juridinen vastuu ja moraalinen mielikuva alkavat sekoittua. Todistettu teko, epäilty teko ja pelkkä sosiaalinen yhteys alkavat näyttää samalta.

Moraalipaniikin klassinen piirre on, että se tuottaa “kansanvihollisen” kaltaisen hahmon. Epsteinista tuli tällainen symbolinen hahmo: ei vain rikoksista syytetty ja tuomittu henkilö, vaan eräänlainen kulttuurisen rappion ruumiillistuma. Tällaisen hahmon ympärille on helppo rakentaa laajeneva syyllisyyskehä. Kun symboli on tarpeeksi vahva, kriittinen kysymys “kuka teki mitä ja millä todisteilla” muuttuu aivan toissijaiseksi.

Mediassa toistuu dramaturgia: yksityiskohtaiset kuvaukset, arkiset yksityiskohdat, moraalisesti latautunut kieli. Se luo vaikutelman kokonaisvaltaisesta pahuudesta. Tällaisessa kehyksessä lukijan on vaikea erottaa, mikä on juridisesti todennettua ja mikä tulkinnallista.

Toinen moraalipaniikin tunnusmerkki on laajeneminen. Alkuperäinen rikos ei enää riitä. Tarvitaan uusia nimiä, uusia yhteyksiä, uusia epäilyjä. Ilmiö ruokkii itseään: jokainen uusi paljastus vahvistaa käsitystä, että “kaikki ovat mukana”. Tässä vaiheessa kysymys ei enää ole yksittäisistä rikoksista, vaan kollektiivisesta epäluulosta.

Tämä ei tarkoita, että vallankäyttöön liittyviä väärinkäytöksiä ei pitäisi tutkia. Päinvastoin. Mutta oikeusvaltion periaatteet eivät voi muuttua tilanteen moraalisen kuohunnan mukaan. Syyllisyys ei voi olla tarttuvaa. Sosiaalinen tai ammatillinen yhteys ei ole eikä voi olla rikos. Moraalinen närkästys ei myöskään ole todiste, ei sinnepäinkään.

On myös syytä kysyä, miksi juuri nämä tapaukset saavat massiivisen symbolisen latauksen. Seksuaalirikokset herättävät voimakkaita tunteita, osin aiheellisesti. Mutta voimakas tunne on myös tehokas poliittinen ja kulttuurinen polttoaine. Se mahdollistaa laajemman kertomuksen vallasta, patriarkaatista ja eliitistä. Kun yksittäinen tapaus sopii tähän kertomukseen, siitä tulee esimerkkitarina, jota käytetään vahvistamaan jo olemassa olevaa tulkintakehystä.

Moraalipaniikissa on aina paradoksi: se syntyy todellisesta ongelmasta, mutta alkaa lopulta tuottaa omia järkyttäviä ylilyöntejään. Julkinen häpeä muuttuu pysyväksi. Epäily muuttuu identiteetiksi. Ja median rooli siirtyy tiedonvälittäjästä moraalisen järjestyksen vartijaksi.

Kriittinen kysymys kuuluu: missä kulkee raja rikosten tutkinnan ja kollektiivisen demonisoinnin välillä? Jos kaikki samaan verkostoon liittyneet nähdään osana samaa moraalista syyllisyyttä, olemme siirtyneet oikeudellisesta ajattelusta symboliseen ajatteluun ja noitavainoon.

Yhteiskunnan vahvuus ei ole siinä, että se reagoi voimakkaasti ja kollektiivisesti vaan siinä, että se reagoi oikeassa mittakaavassa ja kaikille oikeudenmukaisesti. Moraalinen raivo voi olla ymmärrettävää, mutta se ei voi korvata näyttöä, yksilöllistä vastuuta ja ennen kaikkea suhteellisuutta.

Jos tästä keskustelusta halutaan tehdä kestävä, sen on irtauduttava moraalipaniikin dynamiikasta ja palattava peruskysymykseen: kuka teki ja mitä, millä todisteilla, mikä rikos tapahtui, oliko oikeita uhreja ja mikä on oikeudenmukainen seuraus? Kaikki muu on symbolipolitiikkaa.

Kansallinen hätätilanne! Mies halusi seksiä ja vitsaili!

Suomessa on puhjennut kriisi. Ei taloudellinen eikä tällä kertaa edes turvallisuuspoliittinen vaan moraalinen. Mies halusi seksiä. Ja mikä pahinta, sanoi sen ääneen, vieläpä huonolla huumorilla höystettynä. Nyt ollaan sitten otsikoissa, selvityksissä ja vilpittömästi pahoillaan.

Tilanne eteni klassisen kaavan mukaan. Ensin oli työyhteisön juhlat, alkoholia oli runsaasti tarjolla kuten myös sosiaalista vapaata tilaa, jossa ihmiset eivät käyttäydy LinkedIn-profiiliensa mukaisesti. Sitten mies (yllättävää kyllä!) käyttäytyi miehen tavoin eli flirttaili naiselle, vihjaili, testasi rajoja. Ei kaivanut puukkoa, ei varastanut, ei lyönyt ketään. Mutta rikkoi aikamme pahinta tabua eli oli kömpelösti seksuaalinen.

Ironista kyllä, samaan aikaan elämme kulttuurissa, jossa seksi on kaikkialla. Aivan kaikkialla. Seksiä ja paljasta pintaa on mainoksissa, somessa, viihteessä, huumorissa, naistenlehtien syväluotaavissa henkilökuvissa. Mutta vain tarkasti säädeltynä, oikeiden ihmisten suusta, oikeassa vallattomassa kontekstissa. Eli naisten näkökulmasta. Kun väärä ihminen eli mies sanoo väärän asian väärässä paikassa, seksi muuttuu välittömästi "häirinnäksi", ja huumori aihetodisteeksi moraalisesta kelvottomuudesta.

Jälkikäteen, vuosien päästä mediassa, kaikki on tietenkin selvää. Kaikki tiesivät, kaikki muistavat, kaikki ovat järkyttyneitä. Syntyy taas kertomus, jossa yksittäinen mies kantaa koko sukupuolensa historiallista syntitaakkaa, ja jossa aikuiset ihmiset esitetään täysin vailla omaa toimijuuttaan passiivisina uhreina. Tilanteissa, joista on poistuttu hymyssä suin omin jaloin.

Tämä kirjoitus ei ole puolustus huonolle käytökselle. Se on havainto mittasuhteista. Yhteiskunta, joka ei siedä kömpelöä flirttiä tai epäonnistunutta vitsiä, ei ole moraalisesti ylivertainen unelmien yhteiskunta vaan neuroottinen ja läpeensä mätä. Joka vain odottaa romahdustaan.

Kaikilla on nyt kuitenkin kauhea moraalinen hätä.

Eikä todellakaan siksi, että tapahtui jotain poikkeuksellisen pahaa.

Vaan siksi, että tapahtui jotain täysin inhimillistä. Eikä mitään sellaista enää siedetä. Ja se on valtava tragedia.

Suostumus: Ei vain seksissä, vaan koko yhteiskunnassa

 

Suostumus. Sana, joka tuntuu olevan nykyään keskiössä seksuaalirikoskiistojen käsittelyssä ja oikeusjärjestelmässä. Mutta onko suostumuksen käsite todella niin selkeä kuin luulisi? Onko se vain yksityinen asia, joka liittyy intiimeihin, yksilöllisiin kokemuksiin vai olisiko se itse asiassa paljon laajempi periaate? Sellainen, joka ulottuu paljon syvemmälle, aina koko yhteiskunnan ytimen rakenteisiin asti?

Olemme tämän uuden lain myötä tottuneet kuulemaan siitä, mitä suostumus merkitsee seksuaalisessa kanssakäymisessä. On olemassa varsin tarkkoja sääntöjä siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, mutta silti nämä säännöt tuntuvat olevan ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia. Meille toisaalta opetetaan, että suostumus on välttämätön. Mutta sitten taas jos katsomme ympärillemme muutenkin kuin seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvissä tilanteissa havaitsemme, kuinka usein emme ole oikeastaan suostuneet lainkaan siihen, mitä meille yhteiskunnassa tapahtuu.

Moni meistä on päivittäin tilanteissa, joita ei ole valinnut eikä niihin ole koskaan antanut suostumustaan. Päinvastoin. Meidät pakotetaan elämään yhteiskunnassa, jossa jatkuvasti toimimme rakenteissa, jotka eivät resonoi arvojemme kanssa. Me emme ole valinneet sitä yhteiskuntaa, joka tuntuu sanelevalta ja tukahduttavalta. Emme ole esimerkiksi valinneet työelämää, joka puristaa meistä kaikki voimat, mutta silti se on vain hyväksyttävä. Meidän on yleisemminkin oltava osa tätä sairasta yhteiskuntaa, johon emme halua kuulua. Ja samalla meitä käsketään hyväksymään tämä tilanne ja elämään siinä valittamatta.

Tämä ristiriita on huolestuttava, koska se peilaa hyvin syvällistä epäjohdonmukaisuutta, joka koskee suostumusta yhteiskunnassa. Seksuaalisuuden alueella meillä on luotettavat säännöt siitä, mikä on oikea ja väärä, mutta jos katsoo laajemmin, suostumus ja itsemääräämisoikeus jäävät yhä harvemmin huomioiduiksi muilla elämänalueilla.

Miksi yhteiskunta ei sitten ole kiinnostunut suostumuksen olemassa olosta yhteiskunnan kaikilla tasoilla?

Kun joku ei ole valmis osaksi järjestelmää, mutta joutuu siihen, onko hänen suostumuksensa siihen oikeasti olemassa? Kun elämä pakottaa sinut noudattamaan sääntöjä, jotka eivät tunnu oikeudenmukaisilta, oletko todella antanut suostumuksesi? Kun julkinen keskustelu ja politiikka sanelevat, mitä on oikein ja väärin, oletko todella mukana? Suostumus ei ole vain intiimien suhteiden kysymys vaan se on myös ehdottomasti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymys.

Epäoikeudenmukaisuus yhteiskunnassa tuntuu yhtä paljon loukkaavalta ja nöyryyttävältä kuin seksuaalinen häirintä ja se saattaa synnyttää samanlaisen turvattomuuden ja häpeän tunteen. Mutta vaikka seksuaalisessa kanssakäymisessä suostumuksen anto on nykyään kiistaton ja tärkeä osanen kokonaisuutta, yhteiskunnan muissa rakenteissa suostumuksella ei ole merkitystä. Ei, vaikka yhteiskunta yhtä lailla tunkeutuu elämäämme ja jättää meitä loukatuksi ja häpäistyksi vieden itsemääräämisoikeutemme.

Kaksinaismoralismi

Ongelmana on se, että yhteiskunta on täynnä kaksinaismoralismia: meillä on tietyt säännöt siitä, kuinka suostumus määritellään ja kuinka se tulee ottaa huomioon seksuaalisessa kanssakäymisessä, mutta samalla yhteiskunnan rakenteet rakentuvat usein pakon, alistamisen ja hyväksymisen ympärille. Eikä sitä saa kyseenalaistaa. Meidän on kuunneltava, että "kyllä" on annettava seksissä, mutta elämän muissa kentissä systeemi olettaa, että olemme jo antaneet suostumuksemme. Se olettaa sitä jopa silloin, kun olemme jääneet sen ulkopuolelle, emmekä ole olleet lainkaan mukana yhteiskunnan rakenteen valitsemisessa.

Moni todellakin kokee, että heidän yksilöllinen kokemuksensa ja suostumuksensa jäävät huomiotta ja että he ovat mukana rakenteissa, joita eivät ole itse valinneet tai millään muotoa hyväksyneet. Tätä voi kutsua yhteiskunnalliseksi raiskaukseksi. Eli tilanteeksi, jossa yksilö ei ole suostunut, mutta joutuu kuitenkin osaksi elämää, joka hänelle ei ole valittu ja jonka hän kokee epäreiluksi.

Mitä pitäisi muuttaa?

Jotta yhteiskunta voisi toimia aidosti oikeudenmukaisesti, olisi tärkeää, että suostumuksen käsite laajennettaisiin koskemaan enemmän kuin vain yksittäisiä seksuaalisia tilanteita. Suostumus pitäisi nähdä kokonaisvaltaisena elämän ja päätöksenteon oikeutena. Oikeutena valita oma tie ja olla mukana yhteiskunnassa valitsemassamme roolissa. Olemme kaikki yksilöitä, ja meidän suostumuksemme ei saisi jäädä muiden rakenteiden ja sääntöjen alle, ei seksissä, eikä millään muullakaan elämän alueella.

Suostumuksen ja itsemääräämisoikeuden tulisi ulottua koko yhteiskuntaan. Vain silloin voimme todella puhua oikeudenmukaisuudesta, jossa jokaisen ääni ja valinta on arvokas. Jossa elämä itsessään on arvokas.

Harha-askel ja Näätä

“Käsittämättömän herkullista, neiti Mäyrä”, leperteli Näätä selvästi teeskennellen. Jopa niin selvästi, että itse Neiti Mäyräkin varmasti huomasi imartelun teennäiseksi. Näätä oli usein lausunut nuo samat sanat Mäyrän keitoksista. Kuten lähes kaikkien muidenkin kotimetsänsä neitien ja rouvien keitoksista. Lukuun ottamatta sitä kehitysvammaista ja nykyisin jo vanhaa hirvilehmää, joka oli pienenä vasana jäänyt leikkuupuimurin terien silpomaksi. Hänen luonaan Näätä ei käynyt lounailla eikä päivällisillä, aamiaisista puhumattakaan. Ei Näätä sen vuoksi naarasväen keittotaitoja kehunut että ei olisi itse osannut tehdä ruokaansa. Päinvastoin, hän pystyi loihtimaan vohkimistaan Närhen munista Michelinin tähtitason omeletteja. Pyykin oli hänellä aina pivossa. Tai kaksi. Ehei, Näätä hiveli naaraiden kotitalouskykyjä siksi että hänen näätämäisen hurja saalistusviettinsä jäi toiseksi hänen vielä monin verroin hurjemmalle suvunjatkamisvietilleen. Vietille, joka on evoluution kekseliäs keino varmistaa lajien säilyminen.

Suvunjatkamisvietti, niin virallinen termi kuin onkin, toisaalta kuvaa huonosti Näädän viettiä. Hän kammoksuu ajatustakin yhdynnästä joka johtaisi sukusolujen hedelmöittymiseen. Toki hänelle on vahinkoja sattunut ja Näädän kotimetsässä voikin nykyisin törmätä ainakin supikoiranäätään, villikissanäätään, metsäkaurisnäätään, fasaaninäätään, pupunäätään kuin villisikanäätäänkin, muutamia mainitakseni. Täysin isättömiä kaikki. Lepertelyyn Näätää on ajanut vain ja ainoastaan halu saattaa itsensä kulloisenkin naaraan kanssa täydelliseen täyttymyksen tilaan, jossa ovat vain he kaksi. Hikisinä ja kaikkensa antaneina. Tiukasti sisäkkäin, vailla ulkomaailman urpoja ja murheita.
Kaikki metsän eläimet toki tunsivat Näädän metkut. Eräskin jo lajityypillisen keskimääräisen elinikänsä roimasti ylittänyt Rouva Maakotka odotti aina keskiviikkoa, jolloin Näädällä oli tapana käydä hänen naapurissaan kyyhkyskaksosten luona lounaalla. Ulko-ovensa avaimenreiästä tihrustaen tämä petolintu odotti hetkeä kun Näätä astuu pihalle jolloin hän aina huikkasi tarjoavansa vielä jälkiruuat päälle. Ja harvoinpa Näätä kieltäytyi vaikka Rouva Maakotkalla oli jo enemmän sulkasatoja takana kuin edessä. Mäyrän luona Näätä vieraili usein, ja välillä vierailut kestivät useitakin päiviä, kunnes Näätä koki pakottavaa tarvetta lähteä maistelemaan muidenkin naaraiden tarjoamia herkkuja.

Ja mikäpä Mäyrä oli Näätää pidättelemään, sehän oli vain Näätä jolla on ollut viimeiset vuodet tapana kevyttä ylläpitoa vastaan sammuttaa Mäyrän kupeita kuumottavat liekit jotka ennen salametsästäjien luotia sammutti Herra Mäyrä. Notkean ja vikkeläkielisen Näädän tavassa sammuttaa oli kyllä jotain erityistä edesmenneen jäyhän Herra Mäyrän tapoihin verrattuna, ja ei se lepertely ja liehittelykään Herra Mäyrän murahteluihin verrattuna pahalta tuntunut vaikka teatteria olikin. Mutta naarasmäyrät on kasvatettu uskomaan viimeisen päälle järjestettyihin ja saumattomasti toimiviin sosiaalisiin hierarkioihin ja yhteiskuntamalleihin mäyrien tapaan, eikä hän siksi edes osannut ajatella itsenäisenä kuljeskelevasta Näädästä sen enempää. Paitsi joskus, poskien punan vielä hehkuessa ja Näädän maatessa siinä hänen vierellään luolan suulla auringon ensisäteiden pilkottaessa tammenlehtien lomasta heidän karvaisille erivärisille vartaloilleen. Silloin Mäyränaaras ohikiitävän hetken tunsi että kaikki oli oikein juuri nyt ja Näätä kuului hänen vierelleen. Vain hänen. Ikuisesti. Olipa Näätäkin joskus näyttänyt vaivaantuneelta noin hetkinä, kun piti tehdä lähtöä ja laahusti jotenkin vastentahtoisen oloisesti pois Mäyrän luolastopesältä.

Mäyrän ja Näädän kohtaaminen sujui nytkin aluksi kuten aina ennenkin. Kehuja, herkuttelua ja hikinen ähinäsessio. Kunnon nalkkikin siihen tuli. Paisuvaiskudoksen vihdoin veltostuessa ja irrottautumisen Mäyrästä tullessa fyysisesti jälleen mahdolliseksi, Näätä empi. Hän koki suuria tunteita. Hän näki elämänsä vilahtavan silmiensä ohi. Kliseet kaikuivat hänen korvissaan, ja kaikesta päätellen Mäyräkin koki sisällään samanlaisen myllerryksen sillä hän tarrasi vaistomaisesti suurilla kynsillään Näädän karvaisista pakaroista kiinni. Hivenen kovempaa kuin normaalisti. ”Hyppy suureen tuntemattomaan”, ”Silmien avautuminen”, ”Elämä on tässä ja nyt”, ”Elämä on eläimen parasta aikaa” ja muut maailmankuulut fraasit saivat sillä hetkellä lihaa ympärilleen.

Olo oli yhtäkkiä ihmeen kevyt, niin Näädällä kuin Mäyrälläkin. Ja silti heitä itketti. Karvaiset navat vastakkain he vollottivat ja vikisivät kuin pienet pennut. Olivatko kyynelet kenties onnen kyyneleitä? Pitkään kestäneen tunteiden kieltämisen aikaan saama puhtaasti fysiologinen parasympaattinen reaktio? Itkua siitä että olivat aiemmin olleet toisilleen niin kylmiä, vaikka sisällä oli salaisesti kytenyt jo ensikohtaamisesta asti? Haikeutta siitä että mikään ei enää ikinä palaisi ennalleen heidän välillään? Itkikö Näätä sitä ettei näine tunteineen voisi enää ikinä lemmiskellä muiden kuin Mäyrän kyökissä? Iskikö Mäyrään heti tuskalliset mielikuvat Näädän seikkailuista kotimetsän muiden naaraiden kanssa? Kenties kaikki nämä, mutta sitähän rakkaus on. Tuskaa. Nautinnollisen tuskaista vellomista Rakkauden Valtameressä heille, jotka sinne uskaltavat. Ja nyt Näätä ja Mäyrä olivat sinne uskaltautuneet.