Kansallinen hätätilanne! Mies halusi seksiä ja vitsaili!

Suomessa on puhjennut kriisi. Ei taloudellinen eikä tällä kertaa edes turvallisuuspoliittinen vaan moraalinen. Mies halusi seksiä. Ja mikä pahinta, sanoi sen ääneen, vieläpä huonolla huumorilla höystettynä. Nyt ollaan sitten otsikoissa, selvityksissä ja vilpittömästi pahoillaan.

Tilanne eteni klassisen kaavan mukaan. Ensin oli työyhteisön juhlat, alkoholia oli runsaasti tarjolla kuten myös sosiaalista vapaata tilaa, jossa ihmiset eivät käyttäydy LinkedIn-profiiliensa mukaisesti. Sitten mies (yllättävää kyllä!) käyttäytyi miehen tavoin eli flirttaili naiselle, vihjaili, testasi rajoja. Ei kaivanut puukkoa, ei varastanut, ei lyönyt ketään. Mutta rikkoi aikamme pahinta tabua eli oli kömpelösti seksuaalinen.

Ironista kyllä, samaan aikaan elämme kulttuurissa, jossa seksi on kaikkialla. Aivan kaikkialla. Seksiä ja paljasta pintaa on mainoksissa, somessa, viihteessä, huumorissa, naistenlehtien syväluotaavissa henkilökuvissa. Mutta vain tarkasti säädeltynä, oikeiden ihmisten suusta, oikeassa vallattomassa kontekstissa. Eli naisten näkökulmasta. Kun väärä ihminen eli mies sanoo väärän asian väärässä paikassa, seksi muuttuu välittömästi "häirinnäksi", ja huumori aihetodisteeksi moraalisesta kelvottomuudesta.

Jälkikäteen, vuosien päästä mediassa, kaikki on tietenkin selvää. Kaikki tiesivät, kaikki muistavat, kaikki ovat järkyttyneitä. Syntyy taas kertomus, jossa yksittäinen mies kantaa koko sukupuolensa historiallista syntitaakkaa, ja jossa aikuiset ihmiset esitetään täysin vailla omaa toimijuuttaan passiivisina uhreina. Tilanteissa, joista on poistuttu hymyssä suin omin jaloin.

Tämä kirjoitus ei ole puolustus huonolle käytökselle. Se on havainto mittasuhteista. Yhteiskunta, joka ei siedä kömpelöä flirttiä tai epäonnistunutta vitsiä, ei ole moraalisesti ylivertainen unelmien yhteiskunta vaan neuroottinen ja läpeensä mätä. Joka vain odottaa romahdustaan.

Kaikilla on nyt kuitenkin kauhea moraalinen hätä.

Eikä todellakaan siksi, että tapahtui jotain poikkeuksellisen pahaa.

Vaan siksi, että tapahtui jotain täysin inhimillistä. Eikä mitään sellaista enää siedetä. Ja se on valtava tragedia.

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

 

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

Elämme aikaa, jossa moraalikompassi on herkkä ja äärimmäisen valikoiva. Yksilön tasolla se on tarkka kuin huippukirurgin veitsi: jokainen sana punnitaan, jokainen ele tulkitaan, jokainen vanha lause ja sometykkäys kaivetaan esiin. Yksikin väärä toimi – mieluiten jostain vuosien takaa – riittää siihen että moraalikompassi hälyttää! 

Anteeksianto ei luonnollisesti kuulu repertuaariin. Mikään selitys ei kelpaa. Konteksti on epäilyttävä käsite.

Mutta sama moraali vaihtaa muotoa heti, kun kohteen mittakaava kasvaa yksittäistä sanaa tai elettä suuremmaksi.

Kokonaisen ihmisen voi näet pyyhkiä työelämästä, mediasta ja julkisesta tilasta hyvällä omallatunnolla. Sitä ei kutsuta kiusaamiseksi tai millään tavoin negatiiviseksi toiminnaksi, vaan vastuunkannoksi. Se ei ole lynkkaus, vaan seuraus. Eleen tai sanan takana oleva ihminen ei olekaan enää ihminen, vaan varoittava esimerkki.

Ja jos yksilö on liian pieni kohde, voidaan sujuvasti siirtyä instituutioihin, puolueisiin, kansoihin ja jopa kokonaisiin valtioihin. Kokonainen maa voidaan hyvinkin canceloida, jos se ei sovi oikeaan tarinaan. Ei tarvitse ymmärtää historiaa, ei kansakuntien omia intressejä tai edes todellisuutta. Riittää, että moraalikompassi on hälyttänyt. Kun oikea paha on kompassin toimesta nimetty, sen kanssa ei neuvotella.

Tässä piilee aikamme suuri ristiriita:Yksilöltä vaaditaan moraalista täydellisyyttä, mutta kollektiiville sallitaan moraalinen rajattomuus.

Ei saa kiusata. Ei saa loukata. Ei saa käyttää vääriä sanoja, ei edes leikillään. Mutta kun lynkkausjoukko päättää, että nyt puhdistetaan, kaikki on sallittua. Ylilyöntejä ei ole. Ura voidaan tappaa, maine polttaa, kokonainen elämä päättää. Yhden pienen eleen tai sanan vuoksi. Ja kaiken tämän voi tehdä hymyillen, koska tarkoitus on "hyvä".

Tämä ei ole empatiaa. Tästä ei seuraa mitään hyvää. Tämä on häpeällistä moraalista performanssia.

Todellinen moraali mitattaisiin siinä, kykeneekö tällainen järjestelmä pidättäytymään kostosta myös silloin, kun sillä on siihen valta. Siinä, osaako se erottaa typeryyden pahuudesta ja virheen rikoksesta. Mutta se olisi vaativaa. Paljon helpompaa on rakentaa maailma, jossa sanat ovat vaarallisempia kuin teot ja oikea leiri vapauttaa kaikesta vastuusta. Tällä hetkellä se on wokettajien ja kaikesta toisten puolesta loukkaantujien leiri. 

Niinpä elämme ajassa, jossa vitsi on vakavampi kuin pommi, twiitti pahempi kuin sota ja väärä sana suurempi synti kuin kokonaisen ihmisen tai valtion mitätöinti.

Näköaistin käytön virallinen eettinen ohjeistus (luonnospaperi)

Valtion uusimpien moraalisten linjausten mukaan näkeminen on ongelmallinen toiminto, jota tulisi harjoittaa vain koulutetun ohjaajan valvonnassa. Erityisen riskialtista on nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi johtaa havaintoihin, havainnot ajatuksiin ja ajatukset pahimmillaan jopa mielipiteisiin.

Jos huomaat, että jollakulla on tumma iho, vinot silmät tai kiharat hiukset, sulje silmäsi välittömästi ja pyydä anteeksi mielessäsi. Jos et tiedä keneltä, pyydä varmuuden vuoksi kaikilta.

Luonnossa liikkumista ei voi enää suositella. Kirahvin pitkä kaula on vahva provokaatio. Elefantin koko on kehorauhan loukkaus. Leijonan harja vahvistaa haitallisia maskuliinisuusmalleja. Jääkarhun valkea turkki on tarpeeton ikävä stereotypia arktisen alueen nisäkkäistä. Turvallisin eläin on se, jota ei ole nimetty eikä kuvattu.

Lasten kohdalla on erityisen tärkeää puuttua havaitsemiseen ajoissa ja napakasti. Jos lapsi osoittaa ja sanoo: "Äiti, tuolla sedällä on erilainen iho kuin isillä", kyseessä ei ole uteliaisuus vaan rakenteellinen ongelma. Lapselle tulee selittää voimallisesti, että ihmiset eivät näytä miltään. Ihmiset vain ovat.

Keskusteluissa, niin yksityisessä kuin julkisessa, ei tule käyttää järkeä, koska se voi johtaa suhteellisuudentajuun. Suhteellisuudentaju puolestaan vähentää moraalista närkästystä, ja ilman närkästystä koko wokejärjestelmä romahtaa. Siksi intentio, konteksti ja mittasuhteet on poistettava kognitiivisesta käytöstä toistaiseksi.

Anteeksipyyntö on tärkeä rituaali. Se lausutaan vaikka ei tiedetä mistä, miksi tai kenelle. Parhaimmillaan anteeksipyyntö esitetään ennen kuin mitään on tapahtunut. Ennakoiva katumus on hyveistä suurimpia.

On elintärkeää muistaa, että yksilöä ei saa ikinä määritellä ryhmänsä kautta.

Paitsi silloin, kun hän kuuluu ryhmään, joka määritellään ryhmänsä kautta. Eli niihin, jotka eivät jatkuvasti huuda "rasismi!" jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Tämä ei ole ristiriita, tämä on vain pieni nyanssi.

Lopuksi muistutus: jos et näe mitään eroja missään, olet hyvä ihminen. Jos näet eroja vaikka et tekisikään niistä mitään johtopäätöksiä, olet vaarallinen rasisti. Ja jos näet eroja, teet niistä johtopäätöksiä ja vielä puhut niistä ääneen, olet valmis yhteiskunnalliseen uudelleenkoulutukseen. (Koska lobotomialeikkaukset on nykyisin pannassa)

Pidä siis silmäsi kiinni, suusi supussa ja mielesi tyhjänä. Näin länsimaisen yhteiskunnan moraali ja sivistys kokee uuden kukoistuskautensa.

Oikeusvaltion arvopohjasta

 

Suomessa puhutaan paljon "arvopohjasta", mutta kummallisesti arvot pätevät vain silloin, kun ne palvelevat lännen itsekästä materiaalista etua. Puhutaan demokratiasta, vapaudesta ja oikeusvaltiosta – mutta missä oli demokratia, kun Jugoslavia pommitettiin? Missä oli vapaus, kun Irakissa kylvettiin kuolemaa massiivisten valheiden varjolla?

Nyt sama tarina toistuu Ukrainassa. Meille kerrotaan, että Venäjä hyökkäsi "ilman syytä", että Ukraina on "demokratian etulinja", ja että länsi puolustaa "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä". Mutta mitä sääntöjä nämä ovat – ja kuka ne on kirjoittanut?

Ukraina on pahainen pelinappula lännelle. Eikä missään nimessä Venäjälle minkään tason päämäärä tai "maailman valloituksen" alkupiste.

Ukrainaa on aseistettu jo vuodesta 2014. Maan sisäinen hajaannus, kielivähemmistöjen sorto ja äärimielisten ryhmien valtaannousu eivät koskaan olleet lännen huolenaihe. Päinvastoin: kaikki, mikä kohdistui Venäjän vaikutusvallan heikentämiseen, oli sallittua ja sitä tuettiin kaikin keinoin.  Venäjän raja-alueelle haluttiin pysyvä kriisi, jotta Venäjä ei voisi vakautua, kasvaa eikä haastaa länttä geopoliittisesti.

Media ohjaa tässäkin asiassa tavisten mielipiteitä. Länsimainen media ei raportoi tapahtumista neutraalisti, se keskittyä rakentamaan mielikuvia. Zelenskyistä tehtiin sankarillinen vapauden symboli, vaikka hän sulki oppositiomedioita, kielsi puolueita ja keskitti vallan presidentinhallintoon. Vaikka jo valmiiksi yhden maailman korruptoneimman maan korruptio on vain lisääntynyt kaiken aikaa "hänen kaudellaan". Samaan aikaan Venäjää on demonisoitu tavalla, jota ei nähty edes pahimman kylmän sodan aikana. Jokainen uutinen vahvisti jo valittua tarinaa: Venäjä on paha, Ukraina hyökkäyksen viaton uhri, ja länsi puolustaa "arvoja". Ja kansa uskoo kaiken mikä lehdessä lukee tai uutisissa sanotaan. Harva pysähtyy kysymään: miksi kaikki näyttää niin mustavalkoiselta? 

Kun Yhdysvallat käytti jälleen tuhansia miljardeja "sodan päättämiseen" Irakissa ja Afganistanissa, läntinen maailma katsoi hiljaa ihaillen. Hyväksyen. Kun NATO pommitti Belgradia ilman YK:n mandaatteja, se oli ihana pikkuinen "humanitaarinen interventio". Venäjän puuttuessa rajallaan käynnissä olevaan sekoiluun, se oli "laiton invaasio". Joka piti välittömästi tuomita tai olet Venäjän kätyri ja länsimaisen demokratian vastustaja. Kuka päätti, mikä on laillista? Kuka päätti kuka saa hyökätä, kuka ei?

Tämä ei tarkoita, että Venäjä olisi puhdas pulmunen. Mutta se tarkoittaa, että lännen moraalinen ylemmyys on rakennettu itsekkyydelle valikoivan historian varaan. Silloin moraali ei ole universaalia yhteiseen hyvään pyrkimistä – se on valloitusstrategiaa. Se on kaksinaismoralismia.

Entä NATO sitten? Se ei ole puolustusliitto – se on etupiirien sotakoneisto.

Kun Suomi liittyi Natoon, meille vakuuteltiin, että kyseessä on "turvallisuusyhteisö". Todellisuudessa liityimme sotilaalliseen liittoumaan, joka on vuosikymmenien ajan toiminut Yhdysvaltain geopoliittisena käsivartena. NATO ei puolusta rauhaa – se vie lännen rajaa kohti kilpailijoita aggressiivisesti. Nyt tuo raja kulkee jo läpi Ukrainan, ja se kulkee myös Suomen ja Venäjän halki kuin jäätynyt tulilanka. Joka sulaa tätä tahtia nopeasti. NATO toi sodan uhkan Suomen rajalle välittämättä meidän kansallisista intresseistä.

Mitä lähempänä Venäjän ydintä lännen aseet ovat, sitä herkemmäksi tilanne käy. NATO:n jäsenyys ei poista mitään uhkia – se tuo ne kotiovelle. Turvatakuu on vain termi, jolla yksinkertaiset ihmiset saadaan voitettua omalle puolelle, ei mitään muuta. Ei mitään konkreettista hyvää. Ja Suomi, tuo hiljainen mutta kuuliainen oppilas, suostui vielä rakentamaan tukikohtia ja isäntämaasopimuksia, joista kansa ei saanut edes äänestää.

Vihdoinkin vuonna 2025 valheiden huntu alkaa repeilemään.

Donald Trump on jälleen Valkoisessa talossa. Hän ei esitä hymyilevää "demokratian" suojelijaa, vaan on se mikä hän on - liikemies, joka katsoo tulostaulua. Kun Zelensky vieraili Washingtonissa keväällä 2025, tapaaminen ei ollut hymistelevää teatteria. Se ei ollut lämminhenkinen lässytystuokio – se oli tyly. Trump läksytti Ukrainaa varojen haaskaamisesta, vaati selityksiä ja antoi ymmärtää, että tukihanat suljetaan, ellei "realistisia tavoitteita" aseteta. Myös eurooppalaiset johtajat, Macron ja Scholz, ovat alkaneet puhua rauhan tarpeesta – ei enää sodan "voittamisesta". Vaikkakin hekin ajavat edelleen kaksilla rattailla.

Zelensky on menettänyt osan lännen tuesta ja yhä enemmän myös kansansa luottamuksen. Netti on täynnä videoita, joissa "vapaaehtoisia ylväitä ukrainalaismiehiä" rekrytoidaan sotaväkeen puolustamaan rakasta maataan. Kuka tahansa näitä videoita vilkaiseva näkee mistä todellisuudessa on kysymys. Ukrainassa kuohuu, mutta media keskittyy edelleen maan kuvaamiseen onnelana ja johdon kuvaamiseen sankarina. Tarina pysyy median yhteisesti sopimana hengissä, vaikka totuus on aivan toinen.

Suomikin on mukana tässä tarinassa, vieläpä erittäin vahvasti. Ainakin omasta mielestään. Suomi toistaa kuuliaisesti jokaisen repliikin, jonka Bryssel tai Washington kirjoittaa. Varsinkin ennen Trumpin nousua uudelleen valtaan Suomi oli niin rähmällään Bidenin suuntaan että Brezhnev ja kumppanit olisivat kateellisia. Mutta olemme vain pienen pieni sivuhahmo suuressa näytelmässä. Me luulemme puolustavamme jotain"arvoja", vaikka todellisuudessa puolestamme vain vieraiden valtakeskusten itsekkäitä etuja.

Jokaisen, joka luulee kykenevänsä ymmärtämään yhtään mitään, olisi syytä viimeistään nyt pysähtyä ja kysyä: näkeekö maailman omin silmin – vai median muokkaaman läpeensä käsikirjoitetun tarinan läpi?

Vuosi 2025 ei ole vain geopoliittisen siirtymän vuosi – se on moraalisen rehellisyyden testi. Joko alamme vihdoinkin nähdä maailman sellaisena kuin se on – tai jatkamme piinaavan tuhon tiellä elämistä toisten kirjoittamassa käsikirjoituksessa.