Suomalainen sotaveteraani, Lada ja Leningrad

 

Moni suomalainen sotaveteraani osti sodan jälkeen Ladan, Mossen tai Volgan ja matkusti lomalle Neuvostoliittoon. Nykymaailmassa tämä saattaa tuntua ristiriitaiselta, jopa provosoivalta. Mutta silloin ei ollut nykyisen kaltaista russofobiaa. Oli realismia, käytännöllisyyttä ja hiljaista ymmärrystä siitä, että rauha syntyy arjesta, ei ideologiasta.

Sotaveteraanit olivat kokeneet sodan kauhut. He tiesivät, mitä tarkoittaa ampua vihollista, joka ei ole pelkkä vihollinen vaan ihminen. Moni heistä ei kantanut vihaa Neuvostoliittoa kohtaan, vaan halusi rakentaa elämän, jossa ei enää tarvinnut taistella. Neuvostoliitto oli naapuri. Ei paras ystävä eikä verivihollinen, vaan osa todellisuutta, johon oli sopeuduttava.

Lada ei ollut pelkkä auto. Se oli osa idänkauppaa, järkivalinta, joka toimi Suomen olosuhteissa ja oli helposti huollettavissa. Se oli vuosikaudet Suomen myydyin auto. Veteraanit eivät ostaneet Ladalla ideologiaa, vaan luotettavuutta ja järkiauton. He eivät tehneet poliittista kannanottoa, vaan valitsivat sen, mikä toimi.

Matkailu Neuvostoliittoon oli monelle veteraanille kulttuurinen kokemus. Leningradin ooppera, Moskovan museot, Volgan jokiristeilyt. Nämä olivat elämyksiä, joita ei saanut lännestä. Neuvostoliitto oli tietyllä tavalla suljettu, mutta ei silti kylmä ja torjuva. Venäläiset ihmiset olivat vieraanvaraisia, sydämellisiä ja uteliaita. Veteraanit osasivat erottaa hallinnon ja kansan. He eivät olleet naiiveja, vaan kokeneita. He tiesivät, että rauha syntyy ihmisten välillä, ei valtioiden.

Nykyinen Suomessa ja lännessä vallalla oleva russofobia tuntuu vieraalta, koska se ei perustu kokemukseen vaan etäisyyteen. Kun Neuvostoliitto hajosi, Suomi kääntyi länteen. Samalla syntyi uusi propagandistinen kertomus, jossa itä oli ainoastaan uhka, ei naapuri. Veteraanien sukupolvi ajatteli toisin. He olivat valmiita kompromisseihin, koska he tiesivät, mitä sota todella tarkoittaa. Ja ennen kaikkea he tiesivät, mitä tarkoittaa rauha.

Tämä ei ole puolustuspuhe Neuvostoliitolle. Tämä on muistutus siitä, että suomalainen tapa suhtautua itään oli pitkään pragmaattinen, rauhaa vaaliva ja ihmisyyttä kunnioittava. Sotaveteraanit eivät olleet ideologeja. He olivat rakentajia. He rakensivat rauhaa. Ajellessaan Suomessa Ladoillaan ja ostaessaan Leningradin kujilla maatuska-nukkeja ja halpaa votkaa.

Miksi mulkut menestyvät?

Nykyään menestykseksi kutsutaan jotain, joka olisi ennen leimattu sairaudeksi.

Kun henkilö onnistuu haalimaan paljon rahaa, hinnalla millä hyvänsä, häntä ylistetään. Hän saa media-aikaa, kutsuja paneeleihin ja linnanjuhliin sekä sellaisen statuksen, jota kukaan ei kyseenalaista. Hän pääsee halutessaan jopa poliittiseksi päättäjäksi. Päättämään yhteisistä asioista.

Ei väliä, riistääkö hän työntekijöitään, käyttääkö hyväkseen systeemiä tai polkeeko toisia. Niin kauan kuin tilillä on tarpeeksi nollia, hän on roolimalli ja kaikkien alojen asiantuntija. 

Mutta jos katsomme historiaa, oikeaa ihmiskunnan historiaa, lajimme miljoonien vuosien mittaista yhteisöllistä kehitystä, kuva muuttuu täysin. Kaikki kääntyy päälaelleen.

Metsästäjä-keräilijäyhteisössä tällainen itsekäs rohmuaja olisi ollut kauhistus. Häntä ei olisi kutsuttu johtajaksi tai menestyjäksi. Häntä olisi ihmetelty , pelätty, vältelty ja lopulta hylätty. Yhteisön säilyminen kun perustui siihen, että ruokaa jaettiin, apua annettiin, eikä kukaan pyrkinyt hamstraamaan enemmän kuin muut. Itsekkyys ei ollut voittava strategia, vaan uhka.

Nykyaika on kääntänyt tämän nurinperin. Me palkitsemme tänäpäivänä juuri niistä piirteistä, jotka ennen nähtiin moraalisesti väärinä ja sosiaalisesti vaarallisina: ahneuden, kylmyyden, eristäytyneisyyden, laskelmoinnin, selkärangattomuuden ja itsekkyyden. 

Puhutaan voittajista ja menestyjistä, mutta mikä peli se sellainen on, jossa voitto ja menestys vaatii selkärangattomuutta?

Kyse ei ole vain moraalisesta rappeutumisesta. Kyse on lajimme kulttuurisesta ja kollektiivisesta dramaattisesta muistinmenetyksestä. Elämme järjestelmässä, joka nostaa jalustalle juuri ne ihmiset, jotka ennen eristettiin ja eliminoitiin muiden turvaksi.

Ehkä joskus tulevaisuudessa menestyksen mittariksi palaa taas jotain toista. Ehkä ihmiset taas joskus muistavat, että tärkeämpää kuin se, mitä sinulla on, on se, mitä annat.

Mutta toistaiseksi, tässä ajassa, itsekäs rahanahne järjestelmää myötäilevä selkärangaton mulkku on sankari.

Ja tämä kirjoitus, ystäväni, kertoo nykymaailmasta kaiken, mitä et halua myöntää.