Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit

maanantai 19. tammikuuta 2026

Kun mikään yhteiskunnassa ei toimi se on yksilön vika

  

Suomessa on valloillaan yksi sitkeä ajatusharha: jos ihmisellä menee huonosti, hän on tehnyt jotakin väärin.

Työtön ei tietenkään voi olla työtön siksi, ettei töitä ole, vaan siksi ettei hän muka hae tarpeeksi. Köyhä ei ole köyhä siksi, ettei rehellinen työ elätä, vaan siksi että hän on tehnyt huonoja valintoja. Kalliista asumisesta ei puhuta syynä, vaan yksilön ongelmana: miksei ihminen muuta halvempaan kämppään johonkin hevonkuuseen kauaksi viimeisistäkin työpaikoista jos ei asuntojen hintataso miellyttä.

Kun syntyvyys laskee, sormea heristetään nuorille. Kun ihmiset uupuvat, muistutetaan liikunnasta ja elämäntavoista. Yhteinen nimittäjä on selvä: järjestelmä ei koskaan ole syyllinen, yksittäinen ihminen on.

Todellisuudessa työ ei enää takaa toimeentuloa, asumisen hinta ei vastaa palkkatasoa likimainkaan ja tavallinen arki on rakennettu paitsi liian kalliiksi ja kuormittavaksi myös erittäin epävarmaksi. Silti keskustelu pysyy sitkeästi yksilössä. Se on kätevää. Syyllistäminen on halpaa, korjaaminen kallista.

On helppo sanoa, että ihmisen pitäisi tehdä enemmän, joustaa lisää ja sopeutua paremmin. Paljon vaikeampaa on myöntää, että työelämä, asuntopolitiikka ja sosiaaliturva eivät enää kanna niin kuin joskus ennen.

Syyllistäminen ei ole vahinko eikä väärinkäsitys. Se on tapa siirtää vastuu pois päätöksistä ja rakenteista. Kun ihminen häpeää omaa asemaansa, harvempi kysyy, miksi yhteiskunta tuottaa yhä enemmän huono-osaisuutta ja yleistä epävarmuutta.

Yhteiskunta, joka vaatii kansalaisiltaan jatkuvaa yliyrittämistä mutta tarjoaa yhä vähemmän turvaa, ei ole vaativa vaan saita ja epäonnistunut. Ja ennen kaikkea se on laiska: se ei jaksa korjata itseään, vaan opettaa ihmisiä kestämään vikojaan.

Kun yhä useammalla menee huonosti, kyse ei todellakaan siis ole yksilöiden epäonnistumisista. Kyse on yhteiskunnasta, joka ei enää suostu tunnistamaan omia virheitään. Saati korjaamaan niitä.


lauantai 17. tammikuuta 2026

Kuolemattomuuden kaksi muotoa joita ihminen ei ymmärrä lainkaan

Luonto on ratkaissut kuoleman ongelman kahdella tavalla. Ihminen ei ole ymmärtänyt niistä kumpaakaan. Tämä ei ole biologinen vaan kulttuurinen epäonnistuminen, ja se näkyy kaikessa siinä, miten suhtaudumme ikään, kuolemaan, kehitykseen ja ennenkaikkea itse elämään.

Toisaalla on hydra, pieni ja huomaamaton vesieläin, joka ei vanhene lainkaan eikä koskaan. Ei siksi, että se olisi erityisen vahva tai kestävä, päin vastoin. Vaan siksi, ettei se koskaan lukitse itseään aikaan. Sen solut uusiutuvat jatkuvasti. Mikään siinä ei kulu, koska mikään ei pysy. Hydra ei ole nuori eikä vanha. Se on vain olemassa, jatkuvassa nykyhetkessä, vailla historiaa ja vailla tarvetta sellaiselle.

Toisaalla on Turritopsis dohrnii, niin sanottu kuolematon meduusa. Se elää elämänsä loppuun ja kohdatessaan kuolemaan johtavaa stressiä kuten ravinnonpuutetta tai vastaavaa se peruuttaa koko kehityksensä. Aikuinen stressin runtelema meduusa palaa lapseksi. Kehitys kääntyy taaksepäin. Aika mitätöidään ja elämä alkaa uudelleen. Tämä ei ole ajattomuutta kuten hydralla vaan sykliä, ikuista paluuta, jossa mikään ei pääty lopullisesti.

Luonto tuntee siis kaksi kuolemattomuutta. Ajattoman pysyvyyden ja syklisen ikuisen paluun. Ihminen on hylännyt molemmat ja päättänyt rakentaa niiden tilalle huonomman kolmannen vaihtoehdon, jossa eletään ajassa mutta kielletään sen seuraukset.

Hydra muistuttaa klassista jumalkäsitystä. Jumala ei ole ikuinen siksi, että hän eläisi loputtoman pitkään, vaan siksi, että hän ei elä ajassa lainkaan. Ei ole ennen eikä jälkeen, on vain oleminen. Hydra on biologinen vastine tälle ajatukselle. Se ei kanna arpia menneisyydestä eikä suunnittele tulevaa. Se ei tarvitse merkitystä, koska mikään ei katoa. Se vain on.

Turritopsis edustaa toista ääripäätä. Se elää tarinaa, mutta ei päädy kuolemaan sen tullessa loppuun. Se ei vapaudu elämän kierrosta vaan palaa omaan alkuunsa yhä uudelleen. Se on samsara biologisessa muodossa, elämä ilman ratkaisua, kuolema ilman lopullisuutta.

Ihminen elää lineaarisessa ajassa, mutta teeskentelee ettei elä. Me kyllä kasaamme historiaa, mutta emme kanna sitä. Emmekä opi siitä mitään. Me juhlimme edistystä mutta inhoamme sen seurauksia. Me vaadimme jatkuvaa kasvua, mutta pelkäämme vanhenemista. Tämä ristiriita ei ole luonnon pakottama, vaan itse rakennettu.

Nykyinen yhteiskunta perustuu harhalle, että kuolema olisi jokin ratkaistavissa oleva tekninen ongelma. Siksi ikääntymistä hoidetaan markkinointikampanjoilla, kuolemaa peitellään kielellä ja vanhuus eristetään laitoksiin. Elämä typistetään suoritteiksi ja mittareiksi, ikään kuin merkitys syntyisi vain liikkeestä eikä suunnasta.

Hydra ei pelkää kuolemaa, koska sillä ei ole aikaa. Turritopsis ei pelkää kuolemaa, koska sen uhka ei ole sille lopullinen. Ihminen pelkää, koska kuolema katkaisee sen henkilökohtaisen tarinan. Juuri siksi meidän pitäisi suhtautua elämäämme vakavammin, ei kevyemmin. Mutta sen sijaan rakennamme maailman, jossa mikään hyvä ei ole pysyvää, mikään arvokas ei ole lopullista eikä mikään rakkaus ole tarpeeksi tärkeää kestääkseen.

Tämä ei ole viisautta. Ihminen on kuolemattomuuden irvikuva. Elämää ilman merkitystä, ilman muistia ja ilman arvoa.

Hydra opettaa, että elämä voi olla merkityksellistä ilman historiaa. Turritopsis opettaa, että kuoleman uhka ei ole välttämättä loppu. Ihminen on ainoa olento, joka on saanut molemmat lahjaksi, hetkessä elämisen taidon ja ajallisuuden sekä tietoisuuden kaiken rajallisuudesta. Ja silti me käytämme nuo lahjat rakentaaksemme yhteiskunnan, joka pelkää kuolemaa enemmän kuin tyhjää elämää.

Se ei ole biologinen tragedia. Se on moraalinen.

Ja juuri tässä kohtaa esimerkiksi nykyinen työelämä paljastuu erityisen rumana. Se vaatii ihmiseltä hydran kaltaista joustavuutta, jatkuvaa uusiutumista ja loputonta sopeutumista, mutta kieltää siltä hydran ajattomuuden. Nautinnollisen olemisen. Se vaatii Turritopsiksen kaltaista kykyä aloittaa aina alusta, uudelleenkouluttautua, brändätä itsensä uudelleen ja unohtaa eilinen, mutta ei tarjoa sille mahdollisuutta nollata menetyksiä tai uupumusta.

Ihmistä kohdellaan kuin kuolematonta resurssia, vaikka hän on mitä kuolevaisin olento. Työura rakennetaan ikään kuin aikaa olisi loputtomasti, mutta virheet, katkokset CV:ssä ja heikkoudet kirjataan pysyviksi. Pitkäkin monipuolinen työkokemus vanhenee nopeammin kuin ihminen itse, ja uskollisuus järjestelmälle palkitaan lähinnä sillä, että vaatimuksia lisätään.

Hydra ei väsy, koska sillä ei ole syytä siihen, koska se on ajan ja uupumuksen yläpuolella. Turritopsis ei uuvu, koska se palaa stressitilanteissa aina alkuun. Ihminen uupuu, koska hän on kuolevainen, stressaantuva ja ajassa kiinni. Hänen odotetaan uusiutuvan loputtomasti joka hetki, ja kantavan kaiken mukanaan muistelematta mennyttä tai murehtimatta tulevaa.

Nykyinen työelämä ei ole kuitenkaan vain tehotonta ja epäinhimillistä. Se on myös biologisesti ja filosofisesti hyvin ristiriitaista. Se on järjestelmä, joka on rakennettu ikään kuin kuolemaa ei olisi olemassakaan, mutta joka rankaisee armotta niistä merkeistä, joita kuolevaisuus väistämättä meihin jättää. Sairasloma on pelkkä vitsi. 

Lopulta kysymys ei ole jaksamisesta, tuottavuudesta tai resilienssistä. Kysymys on siitä, miksi yhteiskunta, joka tietää ihmisen olevan kuolevainen, on päättänyt järjestää kaiken niin kuin kuolema, uupumus ja ihmisen elämänkaari ei olisi totta.






sunnuntai 21. joulukuuta 2025

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

 

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

Elämme aikaa, jossa moraalikompassi on herkkä ja äärimmäisen valikoiva. Yksilön tasolla se on tarkka kuin huippukirurgin veitsi: jokainen sana punnitaan, jokainen ele tulkitaan, jokainen vanha lause ja sometykkäys kaivetaan esiin. Yksikin väärä toimi – mieluiten jostain vuosien takaa – riittää siihen että moraalikompassi hälyttää! 

Anteeksianto ei luonnollisesti kuulu repertuaariin. Mikään selitys ei kelpaa. Konteksti on epäilyttävä käsite.

Mutta sama moraali vaihtaa muotoa heti, kun kohteen mittakaava kasvaa yksittäistä sanaa tai elettä suuremmaksi.

Kokonaisen ihmisen voi näet pyyhkiä työelämästä, mediasta ja julkisesta tilasta hyvällä omallatunnolla. Sitä ei kutsuta kiusaamiseksi tai millään tavoin negatiiviseksi toiminnaksi, vaan vastuunkannoksi. Se ei ole lynkkaus, vaan seuraus. Eleen tai sanan takana oleva ihminen ei olekaan enää ihminen, vaan varoittava esimerkki.

Ja jos yksilö on liian pieni kohde, voidaan sujuvasti siirtyä instituutioihin, puolueisiin, kansoihin ja jopa kokonaisiin valtioihin. Kokonainen maa voidaan hyvinkin canceloida, jos se ei sovi oikeaan tarinaan. Ei tarvitse ymmärtää historiaa, ei kansakuntien omia intressejä tai edes todellisuutta. Riittää, että moraalikompassi on hälyttänyt. Kun oikea paha on kompassin toimesta nimetty, sen kanssa ei neuvotella.

Tässä piilee aikamme suuri ristiriita: Yksilöltä vaaditaan moraalista täydellisyyttä, mutta kollektiiville sallitaan moraalinen rajattomuus.

Ei saa kiusata. Ei saa loukata. Ei saa käyttää vääriä sanoja, ei edes leikillään. Mutta kun lynkkausjoukko päättää, että nyt puhdistetaan, kaikki on sallittua. Ylilyöntejä ei ole. Ura voidaan tappaa, maine polttaa, kokonainen elämä päättää. Yhden pienen eleen tai sanan vuoksi. Ja kaiken tämän voi tehdä hymyillen, koska tarkoitus on "hyvä".

Tämä ei ole empatiaa. Tästä ei seuraa mitään hyvää. Tämä on häpeällistä moraalista performanssia.

Todellinen moraali mitattaisiin siinä, kykeneekö tällainen järjestelmä pidättäytymään kostosta myös silloin, kun sillä on siihen valta. Siinä, osaako se erottaa typeryyden pahuudesta ja virheen rikoksesta. Mutta se olisi vaativaa. Paljon helpompaa on rakentaa maailma, jossa sanat ovat vaarallisempia kuin teot ja oikea leiri vapauttaa kaikesta vastuusta. Tällä hetkellä se on wokettajien ja kaikesta toisten puolesta loukkaantujien leiri. 

Niinpä elämme ajassa, jossa vitsi on vakavampi kuin pommi, twiitti pahempi kuin sota ja väärä sana suurempi synti kuin kokonaisen ihmisen tai valtion mitätöinti.




lauantai 20. joulukuuta 2025

Näköaistin käytön virallinen eettinen ohjeistus (luonnospaperi)


Valtion uusimpien moraalisten linjausten mukaan näkeminen on ongelmallinen toiminto, jota tulisi harjoittaa vain koulutetun ohjaajan valvonnassa. Erityisen riskialtista on nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi johtaa havaintoihin, havainnot ajatuksiin ja ajatukset pahimmillaan jopa mielipiteisiin.

Jos huomaat, että jollakulla on tumma iho, vinot silmät tai kiharat hiukset, sulje silmäsi välittömästi ja pyydä anteeksi mielessäsi. Jos et tiedä keneltä, pyydä varmuuden vuoksi kaikilta.

Luonnossa liikkumista ei voi enää suositella. Kirahvin pitkä kaula on vahva provokaatio. Elefantin koko on kehorauhan loukkaus. Leijonan harja vahvistaa haitallisia maskuliinisuusmalleja. Jääkarhun valkea turkki on tarpeeton ikävä stereotypia arktisen alueen nisäkkäistä. Turvallisin eläin on se, jota ei ole nimetty eikä kuvattu.

Lasten kohdalla on erityisen tärkeää puuttua havaitsemiseen ajoissa ja napakasti. Jos lapsi osoittaa ja sanoo: "Äiti, tuolla sedällä on erilainen iho kuin isillä", kyseessä ei ole uteliaisuus vaan rakenteellinen ongelma. Lapselle tulee selittää voimallisesti, että ihmiset eivät näytä miltään. Ihmiset vain ovat.

Keskusteluissa, niin yksityisessä kuin julkisessa, ei tule käyttää järkeä, koska se voi johtaa suhteellisuudentajuun. Suhteellisuudentaju puolestaan vähentää moraalista närkästystä, ja ilman närkästystä koko wokejärjestelmä romahtaa. Siksi intentio, konteksti ja mittasuhteet on poistettava kognitiivisesta käytöstä toistaiseksi.

Anteeksipyyntö on tärkeä rituaali. Se lausutaan vaikka ei tiedetä mistä, miksi tai kenelle. Parhaimmillaan anteeksipyyntö esitetään ennen kuin mitään on tapahtunut. Ennakoiva katumus on hyveistä suurimpia.

On elintärkeää muistaa, että yksilöä ei saa ikinä määritellä ryhmänsä kautta.

Paitsi silloin, kun hän kuuluu ryhmään, joka määritellään ryhmänsä kautta. Eli niihin, jotka eivät jatkuvasti huuda "rasismi!" jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Tämä ei ole ristiriita, tämä on vain pieni nyanssi.

Lopuksi muistutus: jos et näe mitään eroja missään, olet hyvä ihminen. Jos näet eroja vaikka et tekisikään niistä mitään johtopäätöksiä, olet vaarallinen rasisti. Ja jos näet eroja, teet niistä johtopäätöksiä ja vielä puhut niistä ääneen, olet valmis yhteiskunnalliseen uudelleenkoulutukseen. (Koska lobotomialeikkaukset on nykyisin pannassa)

Pidä siis silmäsi kiinni, suusi supussa ja mielesi tyhjänä. Näin länsimaisen yhteiskunnan moraali ja sivistys kokee uuden kukoistuskautensa.



tiistai 18. maaliskuuta 2025

Kaksinaismoralismin anatomia: Miksi monikulttuurisuus kulkee vain yhteen suuntaan?


Kuvitellaanpa tilanne, jossa valkoihoinen, länsimaalainen mies nousee ministeriksi Marokossa, kansanedustajaksi Egyptissä tai pormestariksi Saudi-Arabiassa. Ajatus tuntuu absurdilta – eikä suotta. Yhtäkään tällaista esimerkkiä ei tule mieleen. Ei tule, koska sellaista ei tapahdu.  

Samaan aikaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan suurkaupungeissa monikulttuurisuus nähdään rikkautena, ja monista merkittävistä viroista löytyy arabitaustaisia, afrikkalaistaustaisia ja muita maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Lontoossa on pormestarina pakistanilaistaustainen Sadiq Khan, Yhdysvalloissa kongressissa istuu somalialaistaustainen Ilhan Omar, ja Euroopan eri maiden hallituksista löytyy monia ministereitä, joiden juuret ovat kaukana kyseisen maan perinteisestä väestöstä. Sekä kantaväestön uskonnosta ja kulttuurista

Mikä tekee tästä asetelmasta niin yksipuolisen?  Miksi monikulttuurisuus on tunnusomaista vain länsimaille? 

Länsimaissa on iskostettu syvälle ajatus siitä, että etnisyydellä ei saisi olla merkitystä poliittisessa osallistumisessa. Puhutaan inkluusiosta, avoimuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta samaan aikaan arabimaat, monet Afrikan maat ja laajemminkin islamilaiset valtiot ovat edelleen etnisesti ja uskonnollisesti hyvin homogeenisia poliittisen eliitin tasolla – ja mikä mielenkiintoisinta, kukaan ei kyseenalaista sitä. Ei länsimaissa eikä varsinkaan islamilaisissa maissa.

Missä ovat länsimaiset pormestarit Lähi-idän kaupungeissa? Missä ovat eurooppalaistaustaiset kansanedustajat arabimaissa? Puhumattakaan valkoisista, länsimaista elämäntapaa kannattavista ministereistä vaikkapa Iranissa tai Somaliassa. Tämä ei johdu vain siitä, ettei kiinnostuneita olisi – kyse on järjestelmistä, jotka yksinkertaisesti eivät salli sitä.  

Onko kysymys rasismista?

Jos länsimaissa vaadittaisiin, että poliittisiin virkoihin voivat päästä vain kantaväestön edustajat, syntyisi valtava kohu. Rasismista syytettäisiin välittömästi ja media täyttyisi puheista syrjinnästä ja kolonialistisesta asenteesta. Mutta kun tilanne on käänteinen, hiljaisuus on korviahuumaava.  

Tässä on kaksinaismoralismin ydin: monikulttuurisuus on hienoa ja tavoiteltavaa, mutta vain länsimaissa ja länsimaille. Muut maat saavat jatkaa omia etnisiä ja uskonnollisia valtarakenteitaan ilman kritiikkiä. Ja elää omaa elämäänsä omassa kulttuurissaan kuten aina ennenkin.

Pitäisikö tämä vain hyväksyä?

Moni sanoo, että näin se vain on – historialliset ja kulttuuriset tekijät tekevät tilanteesta erilaisen. Mutta jos kerran vaaditaan länsimailta täyttä avoimuutta, miksi samaa vaatimusta ei kohdisteta muihin maihin? Miksi ei järjestetä kampanjoita sen puolesta, että vaikkapa Algeriassa tai Irakissa tulisi olla länsimaalaisia ministereitä tasa-arvon nimissä? Yhtenäiskulttuuria ja globalisaatiotahan tässä on jo vuosikymmenet toitotettu.

Vastaus on yksinkertainen: koska monikulttuurisuus on poliittinen projekti, joka on suunnattu vain yhteen suuntaan.  

Jos todella uskomme tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, meidän ei tulisi kysyä tätä vain itseltämme, vaan myös muilta. Miksi hyväksymme epätasapainon itsestäänselvyytenä? Miksi vaadimme yhdenvertaisuutta vain yhdeltä suunnalta, mutta emme toiselta? Todellinen tasa-arvo ei ole yksisuuntainen katu – se tarkoittaa, että jokainen on erilainen, mutta silti yhtä arvokas, kaikkialla.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Lyhyt tutkielma Pardosa eisenin kauneudesta

Ihanaa paskaa. Sitähän tämä kaikki on. Toisten mielestä enemmän ihanaa, toisten mielestä enemmän paskaa.

Kuka vaan olisi voinut olla mitä tahansa. Ei kuitenkaan mitään muuta kuin oma itsensä. Oma kusinen itsensä.

Ainoastaan suhteessa muihin minuuden määritelmä pääsee oikeuksiinsa. Minuus yksin ollessa on verrattavissa sooloseksiin. Se ei ole seksiä eikä sitä tehdä soolona. Aina ajatellaan muita.
Yhteiskunnalla ei ole mitään yhteistä. Vain itsensä, yhteiskunta. Yhteiskunta on ruma olio, jonka tehtävä on ylläpitää itseään. Jotta muutama kusinen yksilö saa päteä.

Länsimainen ihminen on viimeinen luonnonvalinnan tuloksena syntynyt aitososiaalinen laji. Ja paskin niistä kaikista. Vaikka kekomuurahaiset ovat melkoista paskaa nekin. Formica-suvun kyrvät, loviniska exsectat, homo-suvun demokraattiset paskiaiset. Samaa paskaa. Eri paketissa. Pardosat ja Alopecosat taasen…

Neuvostoliitto teki parhaansa aidon aitososiaalisuuden eteen. Saadakseen siitä edes jotain irti. Vituiksi meni, ikävä kyllä. Hyvä kokeilu, joka todisti että ihmiskunta on tietoisuuden tasoltaan verrattavissa korkeintaan sienikuntaan. Tosin monet sienetkin pystyvät muodostamaan toimivia symbionttisia suhteita muiden eliöiden kanssa. Ihminen ei. Edes omiensa kanssa.

Elämän määrittelyssä on epäonnistuttu kerta toisensa jälkeen. Silti sitä etsitään vittu muilta planeetoilta. Neula, heinäsuopa, anyone?!?! Tunteeko kala kipua? Voiko sarvikuonon sarvea nauttimalla saada erektion? Miksi vammaisia hakataan?

Elämän voi kahlata läpi tanssien tangoa. Sen voi myös läpäistä homoillen. Tai sikaillen, olemalla kyrpä. Samaa paskaa kaikki. Universaalissa Jeesuksen tai vitun Skitso-Abrahamin naulaamassa viitekehyksessä. Muuhun ei taida enää kenestäkään olla.

Ja hyvä niin. Maapallo kiittää.