Ähtärin eläinpuiston konkurssin syyt

On hämmentävää seurata, kuinka jokaiseen Suomen taloudelliseen ongelmaan, energiakriisiin tai matkailualan notkahdukseen liitetään nykyään automaattisesti lause “johtuu Venäjän brutaalista hyökkäyssodasta”.

Ikään kuin Ähtärin eläinpuiston konkurssi, Hans Välimäen ravintoloiden ahdinko, kananmunien hinta tai polttoaineiden hinnannousut olisivat jotenkin yhteydessä tykistötuleen Dneprin rannalla tai drooniin Kiovan yllä.

Todellisuudessa mikään sota ei koskaan vaikuta talouteen suoraan. Ei varsinkaan muiden valtioiden keskinäiset kähinät.

Vaikutuksen synnyttää se, miten oma poliittinen järjestelmä päättää siihen reagoida.

Kun Yhdysvallat pommitti Irakia, Syyriaa, Libyaa ja Afganistania (vain muutamia Yhdysvaltojen pommittamia suvereeneja valtioita mainitakseni), Eurooppa ei asettanut mitään pakotteita mihinkään suuntaan.

Ei polttoaineiden tuontikieltoa, ei hintakattoja, ei moraalisia kampanjoita, ei tiedotusvälineiden paniikkia.

Silloin ei nähty tarpeelliseksi “seistä arvojen takana”, vaikka siviilejä kuoli vähintään satojatuhansia ja kokonaisia valtioita hajosi.

Taloudellinen elämä jatkui normaalina ja Ähtärin eläinpuisto porskutti, koska lännen sodat ovat aina “turvallisuuden ja demokratian puolustamista”.

Kun Venäjä vastaa omien rajojensa turvallisuuteen liittyviin uhkiin, Eurooppa päättää kerralla muuttaa koko talousjärjestelmänsä.

Energiantuonti katkaistaan, kauppayhteydet poltetaan, logistiikka ajetaan uusiksi ja samaan aikaan ihmetellään, miksi inflaatio riehuu ja turismi romahtaa.

Ja kun näiden päätösten seurauksena suomalainen yritys kaatuu, syylliseksi nimetään — ei Bryssel, ei hallitus, vaan “Venäjän brutaali hyökkäyssota”.

Tällainen lännen käytös ei ole mielekästä millään tasolla, tämä on itsesäälisen politiikan liturgiaa, jossa omat virheet peitetään moraalisella ylemmyydellä. Venäjä on lännelle väline, jonka syliin voi projisoida omat pelot, velat, epäonnistumiset, konkurssit, lamat. Kaiken.

Siksi USAn sodat eivät “vaikuta” suomalaisiin yrityksiin, mutta Venäjän sota “vaikuttaa kaikkeen”.

Koska länsi reagoi omiin sotiinsa hiljaisuudella ja hyväksyen — ja toisten sotiin mielenvikaisella hysterialla.

Kaksinaismoralismin anatomia: Miksi monikulttuurisuus kulkee vain yhteen suuntaan?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa valkoihoinen, länsimaalainen mies nousee ministeriksi Marokossa, kansanedustajaksi Egyptissä tai pormestariksi Saudi-Arabiassa. Ajatus tuntuu absurdilta – eikä suotta. Yhtäkään tällaista esimerkkiä ei tule mieleen. Ei tule, koska sellaista ei tapahdu.  

Samaan aikaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan suurkaupungeissa monikulttuurisuus nähdään rikkautena, ja monista merkittävistä viroista löytyy arabitaustaisia, afrikkalaistaustaisia ja muita maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Lontoossa on pormestarina pakistanilaistaustainen Sadiq Khan, Yhdysvalloissa kongressissa istuu somalialaistaustainen Ilhan Omar, ja Euroopan eri maiden hallituksista löytyy monia ministereitä, joiden juuret ovat kaukana kyseisen maan perinteisestä väestöstä. Sekä kantaväestön uskonnosta ja kulttuurista

Mikä tekee tästä asetelmasta niin yksipuolisen?  Miksi monikulttuurisuus on tunnusomaista vain länsimaille? 

Länsimaissa on iskostettu syvälle ajatus siitä, että etnisyydellä ei saisi olla merkitystä poliittisessa osallistumisessa. Puhutaan inkluusiosta, avoimuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta samaan aikaan arabimaat, monet Afrikan maat ja laajemminkin islamilaiset valtiot ovat edelleen etnisesti ja uskonnollisesti hyvin homogeenisia poliittisen eliitin tasolla – ja mikä mielenkiintoisinta, kukaan ei kyseenalaista sitä. Ei länsimaissa eikä varsinkaan islamilaisissa maissa.

Missä ovat länsimaiset pormestarit Lähi-idän kaupungeissa? Missä ovat eurooppalaistaustaiset kansanedustajat arabimaissa? Puhumattakaan valkoisista, länsimaista elämäntapaa kannattavista ministereistä vaikkapa Iranissa tai Somaliassa. Tämä ei johdu vain siitä, ettei kiinnostuneita olisi – kyse on järjestelmistä, jotka yksinkertaisesti eivät salli sitä.  

Onko kysymys rasismista?

Jos länsimaissa vaadittaisiin, että poliittisiin virkoihin voivat päästä vain kantaväestön edustajat, syntyisi valtava kohu. Rasismista syytettäisiin välittömästi ja media täyttyisi puheista syrjinnästä ja kolonialistisesta asenteesta. Mutta kun tilanne on käänteinen, hiljaisuus on korviahuumaava.  

Tässä on kaksinaismoralismin ydin: monikulttuurisuus on hienoa ja tavoiteltavaa, mutta vain länsimaissa ja länsimaille. Muut maat saavat jatkaa omia etnisiä ja uskonnollisia valtarakenteitaan ilman kritiikkiä. Ja elää omaa elämäänsä omassa kulttuurissaan kuten aina ennenkin.

Pitäisikö tämä vain hyväksyä?

Moni sanoo, että näin se vain on – historialliset ja kulttuuriset tekijät tekevät tilanteesta erilaisen. Mutta jos kerran vaaditaan länsimailta täyttä avoimuutta, miksi samaa vaatimusta ei kohdisteta muihin maihin? Miksi ei järjestetä kampanjoita sen puolesta, että vaikkapa Algeriassa tai Irakissa tulisi olla länsimaalaisia ministereitä tasa-arvon nimissä? Yhtenäiskulttuuria ja globalisaatiotahan tässä on jo vuosikymmenet toitotettu.

Vastaus on yksinkertainen: koska monikulttuurisuus on poliittinen projekti, joka on suunnattu vain yhteen suuntaan.  

Jos todella uskomme tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, meidän ei tulisi kysyä tätä vain itseltämme, vaan myös muilta. Miksi hyväksymme epätasapainon itsestäänselvyytenä? Miksi vaadimme yhdenvertaisuutta vain yhdeltä suunnalta, mutta emme toiselta? Todellinen tasa-arvo ei ole yksisuuntainen katu – se tarkoittaa, että jokainen on erilainen, mutta silti yhtä arvokas, kaikkialla.