Suomi, herää jo!

Nyt kun USA ja Venäjä sorvaavat rauhansopimusta Ukrainaan, nähdään vihdoin kuka maailmassa päättää. Ei Ukraina, ei Eurooppa eikä todellakaan Suomi, joka edelleen luulee olevansa “arvojohtaja” samalla kun odottaa Washingtonilta lupaa hengittää.

Rauhansopimuksen vaatimukset ovat Venäjän listalta aivan suoraan sellaisenaan: Ukrainalta alueet pois ja armeija pienemmäksi, venäjän kieli viralliseksi, kirkolle kunnollinen asema. Ei mitään turhaa kikkailua, vaan reaalia politiikkaa, jota Suomessa puhutaan vain silloin, kun joku kohta potkut saava toimittaja uskaltaa hetken katsoa maailmaa ilman Naton propagandalaseja.

Ukraina voi kitistä ja ulvoa, ettei hyväksy sopimusta. Mutta sillä ei ole enää yhtään mitään, minkä turvin kieltäytyä. Rintama vuotaa joka suunnasta, Zelenskyn lähin sisäpiiri palaa törkeästä korruptiosta, ja koko maan puolustus roikkuu edelleen vain Yhdysvaltojen rahahanan varassa. Jos Trump vääntää hanan kiinni, Ukrainan peli on sekunnissa ohi.

Ja Eurooppa? Polkee paikallaan kuin suomalainen puolustusministeri Tampereen torilla luvaten “vakautta” samalla kun ei mahda maailmanmenolle yhtään mitään. Washington sanoikin sen jo ääneen: Euroopan mielipide ei kiinnosta. Siihen kannattaa täällä pohjolassakin jo pikkuhiljaa tottua.

Kun isot oikeasti neuvottelevat, pienet eivät ole samassa pöydässä. Ehkä korkeintaan ruokalistalla.

Ja näyttää siltä, että Suomen kansa on edelleen tyytyväinen olemaan alkuruoka, kunhan saa liputtaa oikeanväristä sini-keltaista lippua. Tai sinivalkoista, kunhan siinä on Daavidin tähti.

Kaksoisstandardien maailma: Israel kelpaa Euroviisuihin, Venäjä ei mihinkään

 

On vaikea ymmärtää, miksi läntinen maailma katsoo sormiensa läpi Gazan tuhoa mutta käyttäytyy täysin päinvastoin, kun puhutaan Venäjästä. Ukrainassa kuolee tuhansia – Gazassa kymmeniätuhansia. Ukrainalaisten kuolleisuus vastaa tällä hetkellä 2000-luvun alkua, jolloin liikenteessä kuoli vuosittain onnettomuuksissa saman verran ihmisiä kuin nyt tämän konfliktin aikana. Venäjä suljetaan tällä hetkellä urheilusta, kulttuurista ja politiikasta. Israel sitä vastoin esiintyy jopa Euroviisuissa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Miksi?

Vastaus on epämukava: liittolaiset saavat tehdä asioita, joita viholliset eivät. Israel on lännen pitkäaikainen ystävä, strateginen etuvartio Lähi-idässä. Venäjä on vastustaja, jota ei tarvitse ymmärtää. Juutalaisiin kohdistuva kritiikki leimataan helposti antisemitismiksi – vaikka kyse olisi valtiosta, ei kansasta. Venäjään taas saa kohdistaa mitä tahansa sanoja, kuvia tai pakotteita. Dehumanisaatio on hyväksyttyä, kun kohde on oikea.

Kaksoisstandardit mädättävät moraalin ytimen. Jos kansainvälinen yhteisö haluaa olla uskottava, sen on tuomittava siviilien tappaminen riippumatta siitä, kuka vetää liipaisimesta. Muuten ihmiset näkevät läpi tekopyhyyden – ja lakkaavat uskomasta mihinkään.