Keskustelu Vilma Nissisen käyttämästä "Suomen Mogadishu" -vertauksesta paljastaa jälleen kerran sen, kuinka tehokkaasti kielen valvonnalla pyritään estämään itse asiaan puuttuminen. Kun todellisuus käy epämukavaksi, huomio siirretään väkisin sanoihin, tunteisiin ja puhujan moraaliin.
Takerrutaan silti hetkeksi sanoihin mekin. Mogadishu ei ole suomalaisessa puheessa ensisijaisesti ihonväriä ja ihmisiä koskeva viittaus, vaan kuvaus turvattomuudesta, toimimattomista rakenteista, jengiytymisestä ja viranomaiskontrollin heikkoudesta. Se, että tämä mielikuva on syntynyt, ei ole suomalaisen arkikielen syy, vaan Somalian ja erityisesti Mogadishun historian ja nykytilan seurausta. Mielikuvia ei synnytetä kielellä, vaan tapahtumilla. Ja Hakunilan lisäksi esimerkiksi Yhdysvalloissa Minnesotassa somaliyhteisössä on tällä hetkellä melkoinen meno.
Väite siitä, että vertaus "kohdistuu ihmisiin eikä paikkoihin", on tyypillinen woke-logiikan temppu: konkreettinen päivänselvä havainto muutetaan moraaliseksi loukkaukseksi. Asuinalueita arvioidaan Suomessa ja maailmalla jatkuvasti: puhutaan levottomista lähiöistä, no-go-alueista, slummeista ja ongelma-alueista. Tämä ei ole ihmisvihaa eikä edes rasismia, vaan yhteiskunnallista todellisuutta koskevaa puhetta.
Lahden vertaus Chicagoon torjutaan sillä perusteella, ettei siihen liity Suomessa elävää vähemmistöä. Tämä paljastaa argumentin ytimen: ongelma ei ole vertaus, vaan se, ettei tiettyjä ryhmiä saa liittää kielteisiin ilmiöihin edes silloin, kun ilmiöt ovat kiistattomia. Tästä seuraa ajatus, että todellisuutta saa kuvata vain, jos se ei loukkaa ketään, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, ettei sitä saa kuvata lainkaan.
Kirjoituksessa korostetaan jälleen wokettajien lempiasiaa eli "valta-asemaa" ja julkisen henkilön vastuuta. Tämä on jälleen keino yrittää canceloida eli vaientaa ja tehdä näkymättömäksi: mitä näkyvämpi ihminen, sitä vähemmän hän saa sanoa. Lopputulos on tietysti absurdi, sillä tämän wokelogiikan mukaan totuuden puhuminen sallitaan vain yksityisesti ja kuiskaten, mutta julkisesta totuuden lipsauttamisesta odotetaan rituaalista anteeksipyyntöä koko maailmalta.
On myös huomionarvoista, että alueellisen segregaation ja turvattomuuden todellisia syitä ei käsitellä tuossakaan kirjoituksessa lainkaan. Ei puhuta rikostilastoista, koulutuloksista, katujengien etnisestä rakenteesta tai siitä, miksi monet suomalaiset välttelevät tiettyjä alueita. Sen sijaan puhutaan "ilmapiiristä" ja "tunteista"... Tämä ei tietenkään ratkaise mitään, se vain varmistaa, että ongelmat jatkuvat ja jatkuvat ja kärjistyvät.
Edes wokettajilla kysymys ei kuitenkaan ole loukkaantumisesta eikä vastuusta sinänsä, vaan todellisuuden kieltämisestä. Pään pensaaseen tunkemisesta. Kun kieltä aletaan säädellä ideologisin perustein, keskustelu muuttuu väkisinkin näytelmäksi, jossa kaikki tietävät, mistä on kyse, mutta kukaan ei saa sanoa sitä ääneen. Juuri tämä ruokkii katkeruutta, kyynisyyttä ja vastakkainasettelua, ei mikään yksittäinen heitto tai kielletty sana.
Jos Hakunila, Vantaa tai mikä tahansa alue muistuttaa ihmisten mielissä Mogadishua, syy ei todellakaan ole sanassa. Syy on siinä, että vertaus tuntuu monien mielestä olevan hyvin osuva. Ja siihen ei kuuluisi vastata wokettajien moraalisaarnoilla, vaan muuttamalla sitä todellisuutta, jota sana kuvaa.
