Vilma Nissisen "Mogadishu" -vertaus ei ole rasismia vaan todellisuutta

 

Keskustelu Vilma Nissisen käyttämästä "Suomen Mogadishu" -vertauksesta paljastaa jälleen kerran sen, kuinka tehokkaasti kielen valvonnalla pyritään estämään itse asiaan puuttuminen. Kun todellisuus käy epämukavaksi, huomio siirretään väkisin sanoihin, tunteisiin ja puhujan moraaliin.

Takerrutaan silti hetkeksi sanoihin mekin. Mogadishu ei ole suomalaisessa puheessa ensisijaisesti ihonväriä ja ihmisiä koskeva viittaus, vaan kuvaus turvattomuudesta, toimimattomista rakenteista, jengiytymisestä ja viranomaiskontrollin heikkoudesta. Se, että tämä mielikuva on syntynyt, ei ole suomalaisen arkikielen syy, vaan Somalian ja erityisesti Mogadishun historian ja nykytilan seurausta. Mielikuvia ei synnytetä kielellä, vaan tapahtumilla. Ja Hakunilan lisäksi esimerkiksi Yhdysvalloissa Minnesotassa somaliyhteisössä on tällä hetkellä melkoinen meno.

Väite siitä, että vertaus "kohdistuu ihmisiin eikä paikkoihin", on tyypillinen woke-logiikan temppu: konkreettinen päivänselvä havainto muutetaan moraaliseksi loukkaukseksi. Asuinalueita arvioidaan Suomessa ja maailmalla jatkuvasti: puhutaan levottomista lähiöistä, no-go-alueista, slummeista ja ongelma-alueista. Tämä ei ole ihmisvihaa eikä edes rasismia, vaan yhteiskunnallista todellisuutta koskevaa puhetta.

Lahden vertaus Chicagoon torjutaan sillä perusteella, ettei siihen liity Suomessa elävää vähemmistöä. Tämä paljastaa argumentin ytimen: ongelma ei ole vertaus, vaan se, ettei tiettyjä ryhmiä saa liittää kielteisiin ilmiöihin edes silloin, kun ilmiöt ovat kiistattomia. Tästä seuraa ajatus, että todellisuutta saa kuvata vain, jos se ei loukkaa ketään, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, ettei sitä saa kuvata lainkaan. 

Kirjoituksessa korostetaan jälleen wokettajien lempiasiaa eli "valta-asemaa" ja julkisen henkilön vastuuta. Tämä on jälleen keino yrittää canceloida eli vaientaa ja tehdä näkymättömäksi: mitä näkyvämpi ihminen, sitä vähemmän hän saa sanoa. Lopputulos on tietysti absurdi, sillä tämän wokelogiikan mukaan totuuden puhuminen sallitaan vain yksityisesti ja kuiskaten, mutta julkisesta totuuden lipsauttamisesta odotetaan rituaalista anteeksipyyntöä koko maailmalta.

On myös huomionarvoista, että alueellisen segregaation ja turvattomuuden todellisia syitä ei käsitellä tuossakaan kirjoituksessa lainkaan. Ei puhuta rikostilastoista, koulutuloksista, katujengien etnisestä rakenteesta tai siitä, miksi monet suomalaiset välttelevät tiettyjä alueita. Sen sijaan puhutaan "ilmapiiristä" ja "tunteista"... Tämä ei tietenkään ratkaise mitään, se vain varmistaa, että ongelmat jatkuvat ja jatkuvat ja kärjistyvät.

Edes wokettajilla kysymys ei kuitenkaan ole loukkaantumisesta eikä vastuusta sinänsä, vaan todellisuuden kieltämisestä. Pään pensaaseen tunkemisesta. Kun kieltä aletaan säädellä ideologisin perustein, keskustelu muuttuu väkisinkin näytelmäksi, jossa kaikki tietävät, mistä on kyse, mutta kukaan ei saa sanoa sitä ääneen. Juuri tämä ruokkii katkeruutta, kyynisyyttä ja vastakkainasettelua, ei mikään yksittäinen heitto tai kielletty sana.

Jos Hakunila, Vantaa tai mikä tahansa alue muistuttaa ihmisten mielissä Mogadishua, syy ei todellakaan ole sanassa. Syy on siinä, että vertaus tuntuu monien mielestä olevan hyvin osuva. Ja siihen ei kuuluisi vastata wokettajien moraalisaarnoilla, vaan muuttamalla sitä todellisuutta, jota sana kuvaa. 

Lyhyt oppimäärä woketuksen ristiriidoista: sukupuoli, biologia ja tiede

Yksi aikamme erikoisimmista piirteistä on se, että samat ihmiset kykenevät vilpittömästi pitämään totena useita keskenään ristiriitaisia väitteitä samaan aikaan. Kikka on se, että niiden kaikkien väitteiden on kuuluttava oikeaan itse rakennettuun moraaliseen pakettiin. Ristiriidat, vaikka kuinka ilmiselvät, eivät tällöin ole minkäänlainen ongelma.

Otetaan vaikka sukupuoli esimerkiksi.

Yhtäältä wokettajat kertovat, että miehet ovat historiallisesti, rakenteellisesti ja biologisesti etuoikeutettu sortajaluokka.  Patriarkaatti jyrää, miehet hyötyvät naisten kustannuksella, miehet ovat ongelma.

Toisaalta meille kerrotaan samaan aikaan samojen wokettajien toimesta aivan yhtä painokkaasti, että sukupuolia ei oikeastaan ole edes olemassa. Sukupuoli on vain sosiaalinen (miesten keksimä!) alistava konstruktio. Ollen kuitenkin samalla myös liukuva yksilöllinen kokemus ja kielellinen sopimus. Sekavaa, eikö?

Looginen kysymys kuuluisi:

miten jokin ryhmä voi olla systemaattinen sortaja, jos koko ryhmän olemassaolo kielletään?

Mutta tätä kysymystä ei luonnollisesti kysytä, koska se rikkoisi rituaalin ja narratiivin.

Sama kuvio toistuu biologiassa.

Biologia ei kuulemma merkitse mitään. Vain ihmisen oma ajatus, kokemus ja mielipide. Biologia on jotain vanhentunutta, essentialistista, jopa vaarallista. Kehollisuus, fysiologia, hormonitoiminta, lisääntymisen realiteetit ja muut evoluution lainalaisuudet ovat epäilyttäviä. Nehän eivät tue oikeaa narratiivia.

Samaan aikaan ihminen esitetään jonkinlaisena erityisenä olentona koko maapallon lajikirjon mittakaavassa. Että ihmisestä on kehittynyt jotain muuta kuin viettiensä varassa elävä olento: poikkeuksellisen tietoinen, korkea moraalinen, ainutlaatuinen. Suorastaan luomakunnan kruunu.

Mutta millä perusteella?

Jos biologia ei selitä mitään, mihin tämä erityisyys oikein nojaa?

Jos ihminen ei ole biologinen olento muiden joukossa, vaan jotain erillistä ja itse määrittyvää, miksi juuri tämä laji on se, jolla on oikeus määritellä todellisuus uusiksi? Onko ihminen wokettajien mielestä Jumalan luoma alhaisia eläimiä korkeampi entiteetti?

Evoluutiosta pidetään wokepiireissä puheita vain silloin, kun se kuulostaa mukavalta ja sopii... niin, narratiiviin. Ihminen on toisaalta kehittynyt paremmaksi, fiksummaksi ja edistyneemmäksi kuin muut lajit,  mutta samaan aikaan evoluution rajoitukset, kompromissit ja sukupuolierot ovat tabu.

Evoluutio kelpaa juhlapuheeseen, muttei selitykseksi esimerkiksi sukupuolten synnystä ja niiden välisistä eroista.

Sitten on tietysti vielä se tärkein johon koko wokettaminen perustuu eli yksilöllinen kokemus.

Oma kokemus on aina se ylin totuus.  Paitsi tietenkin silloin, kun se on väärä.

Jos yksilön kokemus tukee wokeideologista johtopäätöstä, se on kiistaton todiste.

Jos se ei tue, se on sisäistettyä sortoa, väärää tietoisuutta tai rakenteiden saastuttamaa ajattelua.

Tyhmempikin lukija ymmärtää jo tässä vaiheessa, että woketus ei ole realismia, ei edes relativismia, vaan silkkaa valikoivaa absolutismia. Fasismia.

Myös tiede on mielenkiintoinen tapaus.

”Tiede sanoo” on yleinen lause wokettajien suusta. Kunhan tiede sanoo oikeita asioita. Kun oikea tiede, kuten perusteellisesti kokeellisuuteen perustuva luonnontiede sanoo jotain, tiede onkin yhtäkkiä vain yksi näkökulma muiden joukossa, tai pahimmillaan sortavan vallan työkalu.

Kovaa dataa epäillään, mutta muodikkaita humanistien keksimiä käsitteitä toistetaan mantranomaisesti ja väitetään niiden olevan tieteellisiä totuuksia.

Lopputulos on siis sairas ajattelutapa, jossa:

-ryhmät ovat sekä olemassa että eivät ole

-biologia on sekä merkityksetöntä että ratkaisevaa

-ihminen on sekä täysin vapaa itsensä määrittelijä että historiansa uhri

-tiede on sekä ylin auktoriteetti että epäilyttävä rakenne

Ja kaikki tämä koetaan loogisesti yhteensopivaksi, koska tärkeintä ei ole totuus vaan oikea moraalinen viitekehys.

Woketuksessa ei siis ole kyse edistyksestä, vaan siitä, että yritetään väittää mustaa valkoiseksi oman edun nimissä. Wokettajalle riittää, kunhan aikomus on ideologisesti oikea. Johdonmukaisuus ja rehellisyys on silloin tarpeetonta.

Moraalinen paniikki ei ole sivistystä

 

Viime päivien silmienvenytyskeskustelu on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka suomalaisessa julkisessa keskustelussa mittasuhteet katoavat. Yksittäisestä typerästä eleestä on rakennettu koko kansakuntaa koskeva moraalinen kriisi, jossa mediakoneisto, aktivistiyhteisöt ja itse nimetty “antirasismin asiantuntijuus” ruokkivat toisiaan kiihtyvällä vauhdilla.

On tärkeää toki sanoa suoraan: rasismi voi olla todellinen ja vakava ilmiö, eikä esimerkiksi kenenkään lapsuuden kiusaamiskokemuksia pidä liiaksi vähätellä. Mutta on aivan eri asia torjua todellista syrjintää kuin etsiä symbolisia loukkauksia hiki päässä ja paisuttaa niistä yhteiskunnallinen hätätila.

Silmien venytys on lapsellinen ele. Siitä voi ja joskus ehkä pitääkin huomauttaa. Mutta väite, että tällaiset kuvat “ylläpitävät sortavia rakenteita”, “uhkaavat lasten turvallisuutta” ja “romahduttavat Suomen maabrändin”, kertoo enemmän nykyisestä woke-ideologisesta ylitulkinnasta kuin itse teosta.

Olemme yhteiskunnan tasolla nyt tilanteessa, jossa kaikki tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Täysin kontekstista, mittakaavasta ja intentiosta riippumatta. Politiikassa tämä johtaa siihen, että huomio siirtyy pois todellisista ongelmista kuten työllisyydestä, koulutuksen rapautumisesta, nuorten pahoinvoinnista ja talouden kantokyvystä ja keskittyy tällaisiin mitättömiin eleisiin, yksittäisiin kuviin ja somekohuihin.

Erityisen huolestuttavaa on niin sanottu kahden pennin humanismi, jossa oikea empatia redusoituu reaktiiviseksi loukkaantumiseksi. Ihmisarvon puolustaminen kun ei tarkoita sitä, että jokainen harkitsematon ele nostetaan moraalisen tuomioistuimen käsittelyyn, eikä sitä, että eleen tekijä tai poliittinen vastustaja leimataan rakenteellisesti ytimiään myöten pahaksi yhden kuvan perusteella.

Moni haastatelluista aasialaisista tuo itsekin esiin olennaisen seikan: suuri osa Suomessa asuvista aasialaistaustaisista ei ole edes tietoinen koko kohusta. Se herättää kysymyksen, että kenelle tätä kohukeskustelua oikeasti käydään ja kenen ehdoilla.

Kun antirasismi muuttuu identiteettipolitiikaksi ja media toimii sen pidäkkeettömänä megafonina, lopputuloksena ei ole sivistyneempi yhteiskunta vaan herkempi, pelokkaampi ja entistä jakautuneempi ilmapiiri, jossa yksittäisiä sanoja ja eleitä punnitaan enemmän kuin intentioita, tekoja ja seurauksia.

Todellinen suvaitsevaisuus syntyy vain arjessa: työssä, koulussa, naapuruudessa ja yhteisessä tekemisessä. Ei kohuotsikoista, ei hyvesignaloinnista, ei moraalisista paniikeista eikä siitä, että jokainen inhimillinen kömmähdys tulkitaan tahalliseksi vihaksi.

Kun jokainen kömpelö ele, väärä sana tai epäsuosittu mielipide leimataan automaattisesti rasismiksi, käsite kuluu puhki. Lopulta se ei enää suojele ketään. Eikä varsinkaan niitä, jotka kohtaavat todellista ja järjestelmällistä syrjintää.

Rakenteellinen rasismi on tekosyy vaieta tilastoista

Suomessa elää sitkeä kaksoisstandardi käytöksen suhteen.

Kun suomalainen tekee pienimmänkin teon jonka voi pahalla tahdolla tulkita virheeksi, siitä rakennetaan todiste järjestelmällisestä, rakenteellisesta rasismista. Yksittäinen sana, kömpelö vitsi, väärä ilme tai ajattelematon somekommentti nostetaan osaksi suurta kertomusta, jossa koko kansa on syyllinen ja järjestelmä mätä.

Maahanmuuttajien teot taas käsitellään lähes poikkeuksetta yksittäistapauksina. Konteksti korostuu. Tausta selittää. Olosuhteet ymmärretään. Vastuu hajautetaan tai häivytetään kokonaan. Sama teko saa täysin eri merkityksen tekijän mukaan.

Tämä ei ole tasa-arvoa vaan ideologiaa. Se ei etsi totuutta vaan vahvistaa ennalta päätetyn asetelman. Suomalaisten kohdalla yleistetään, rajusti ylöspäin. Yksi teko kertoo kaikesta. Maahanmuuttajien kohdalla yleistys kielletään tyystin. Mikään maahanmuuttajien teko ei kerro mistään.

Tilastot sivuutetaan, jos ne eivät sovi päätettyyn tarinaan. Jos luvut osoittavat epämiellyttävään suuntaan, ne leimataan rasistisiksi, puutteellisiksi tai vaarallisiksi. Jos luvut sopivat, niistä tehdään moraalisia todisteita. Näin pelkät paljaat numerotkin muuttuvat politiikaksi.

Media ja instituutiot toistavat pilkun tarkasti kaavaa. Otsikot valitaan huolellisesti. Suomalaisten ja mamujen teot ja sanat punnitaan eri vaa'alla. Rikoksista kerrotaan eri tavalla. Syy ja seuraus katkaistaan silloin kun se olisi epämukavaa. Kansalaiselle jää tunne, että häntä opetetaan ja pakotetaan hyväksymään eikä informoida.

Keskustelu typistyy. Kritiikki leimataan. Kysymykset tulkitaan motiiveiksi. Jos huomautat ristiriidasta, sinulle kerrotaan että ongelma on sinussa. Tämä tukahduttaa avoimen keskustelun ja lisää katkeruutta.

Rasismi on vakava asia ja siksi siitä pitäisi pystyä puhumaan rehellisesti. Kun kaikkea kutsutaan rakenteelliseksi rasismiksi, mikään ei enää ole sitä.

Yhteiskunta ei vahvistu kaksoisstandardeilla. Se vahvistuu yhdenvertaisilla periaatteilla. Sama teko, sama vastuu, sama arvio. Muuten puhe oikeudenmukaisuudesta on vain keppi yhdelle ja kilpi toiselle.

Tämä ei ole vihaa ketään kohtaan. Tämä on vaatimus johdonmukaisuudesta. Ilman sitä emme ratkaise ongelmia, vaan siirrämme niitä ruutitynnyriin  teeskennellessämme edistystä.