Moraalinen paniikki ei ole sivistystä

 

Viime päivien silmienvenytyskeskustelu on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka suomalaisessa julkisessa keskustelussa mittasuhteet katoavat. Yksittäisestä typerästä eleestä on rakennettu koko kansakuntaa koskeva moraalinen kriisi, jossa mediakoneisto, aktivistiyhteisöt ja itse nimetty “antirasismin asiantuntijuus” ruokkivat toisiaan kiihtyvällä vauhdilla.

On tärkeää toki sanoa suoraan: rasismi voi olla todellinen ja vakava ilmiö, eikä esimerkiksi kenenkään lapsuuden kiusaamiskokemuksia pidä liiaksi vähätellä. Mutta on aivan eri asia torjua todellista syrjintää kuin etsiä symbolisia loukkauksia hiki päässä ja paisuttaa niistä yhteiskunnallinen hätätila.

Silmien venytys on lapsellinen ele. Siitä voi ja joskus ehkä pitääkin huomauttaa. Mutta väite, että tällaiset kuvat “ylläpitävät sortavia rakenteita”, “uhkaavat lasten turvallisuutta” ja “romahduttavat Suomen maabrändin”, kertoo enemmän nykyisestä woke-ideologisesta ylitulkinnasta kuin itse teosta.

Olemme yhteiskunnan tasolla nyt tilanteessa, jossa kaikki tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Täysin kontekstista, mittakaavasta ja intentiosta riippumatta. Politiikassa tämä johtaa siihen, että huomio siirtyy pois todellisista ongelmista kuten työllisyydestä, koulutuksen rapautumisesta, nuorten pahoinvoinnista ja talouden kantokyvystä ja keskittyy tällaisiin mitättömiin eleisiin, yksittäisiin kuviin ja somekohuihin.

Erityisen huolestuttavaa on niin sanottu kahden pennin humanismi, jossa oikea empatia redusoituu reaktiiviseksi loukkaantumiseksi. Ihmisarvon puolustaminen kun ei tarkoita sitä, että jokainen harkitsematon ele nostetaan moraalisen tuomioistuimen käsittelyyn, eikä sitä, että eleen tekijä tai poliittinen vastustaja leimataan rakenteellisesti ytimiään myöten pahaksi yhden kuvan perusteella.

Moni haastatelluista aasialaisista tuo itsekin esiin olennaisen seikan: suuri osa Suomessa asuvista aasialaistaustaisista ei ole edes tietoinen koko kohusta. Se herättää kysymyksen, että kenelle tätä kohukeskustelua oikeasti käydään ja kenen ehdoilla.

Kun antirasismi muuttuu identiteettipolitiikaksi ja media toimii sen pidäkkeettömänä megafonina, lopputuloksena ei ole sivistyneempi yhteiskunta vaan herkempi, pelokkaampi ja entistä jakautuneempi ilmapiiri, jossa yksittäisiä sanoja ja eleitä punnitaan enemmän kuin intentioita, tekoja ja seurauksia.

Todellinen suvaitsevaisuus syntyy vain arjessa: työssä, koulussa, naapuruudessa ja yhteisessä tekemisessä. Ei kohuotsikoista, ei hyvesignaloinnista, ei moraalisista paniikeista eikä siitä, että jokainen inhimillinen kömmähdys tulkitaan tahalliseksi vihaksi.

Kun jokainen kömpelö ele, väärä sana tai epäsuosittu mielipide leimataan automaattisesti rasismiksi, käsite kuluu puhki. Lopulta se ei enää suojele ketään. Eikä varsinkaan niitä, jotka kohtaavat todellista ja järjestelmällistä syrjintää.

Kun naamanvääntely oli horjuttaa koko kansakuntaa

Suomi pysähtyi tiistaina kello 11.16, kun neljä aikuista ihmistä asteli huoneeseen keskustelemaan siitä, miltä kaksi muuta aikuista ihmistä näytti valokuvassa. Tilanne oli vakava. Silmät olivat väärässä asennossa, ja isänmaa otti tästä osumaa.

Eduskunnassa vallitsi harras tunnelma. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kaikki ajattelivat jotakin, ja se jokin siirrettiin myöhempään käsittelyyn. Oven takana käytiin historiallinen keskustelu, jossa pohdittiin, oliko ele ele, vai oliko se vain eleen näköinen asia, joka muistutti elettä, mutta jolla ei ollut eleellistä tarkoitusta.

Pääministeri totesi, että naaman vääntely on typerää. Tämä oli rohkea kannanotto maailmassa, jossa naamoja väännellään jatkuvasti, erityisesti peilin edessä ja vaalikampanjoissa. Onneksi nyt vedettiin raja: naamaa saa vääntää vain, jos tarkoitus on vilpitön tai jos vääntely tapahtuu vaalien alla.

Hallitus oli jo syyskuussa varautunut tähän hetkeen. Budjettiriihessä sovittu rangaistusmekanismi oli odottanut kuin palohälytin, jota kukaan ei halua testata, mutta jota joku kuitenkin kokeilee, koska “mitä jos”. Nyt hälytin piippasi. Se ei kuitenkaan kertonut, mitä pitää tehdä, vaan ainoastaan sen, että jotakin olisi pitänyt tehdä toisin.

Ryhmäjohtajat tuomitsivat eleet yksimielisesti, mutta eivät täysin yksimielisesti. Tämä on politiikan korkein olomuoto: olla samaa mieltä eri tavoin. Eleet olivat vääriä, mutta aikomus ei ollut. Tai oli, mutta ei sillä tavalla. Tai ehkä oli sillä tavalla, mutta ei silloin.

Perussuomalaisille päätettiin antaa työskentelyrauha. Tämä on tärkeä suomalainen perinne: kun tilanne eskaloituu, annetaan työrauha, jotta asia voi rauhassa unohtua. Työrauha toimii kuin sumu: se ei ratkaise mitään, mutta peittää kaiken.

Kansanedustajalla on edelleen täysi tuki. Tämä on lause, joka tarkoittaa, että kaikki seisovat hänen takanaan, mutta riittävän kaukana, etteivät näy samassa kuvassa. Tuki on abstrakti käsite, joka ei paina mitään eikä näy missään, mutta on silti täydellinen.

Kukaan ei saanut rangaistusta, mutta rangaistusmekanismi todettiin toimivaksi. Tämä on erinomainen tulos. Mekanismi liikkui, kokous pidettiin, lausunto annettiin ja lopputulos oli täsmälleen sama kuin ennen mekanismia. Demokratia hengähti helpotuksesta ja jatkaa seilaamista vapailla vesillä.

Asiantuntijoiden mukaan kyseessä oli oppimistilanne. Kukaan ei oppinut mitään, mutta tilanne oli silti opettavainen. Jatkossa ilmeet harkitaan huolellisemmin, eleet esitarkastetaan ja silmien asento suhteutetaan voimassa olevaan tiedonantoon.

Lopuksi ryhmäjohtajat astuivat ulos huoneesta ja totesivat, että asia siirtyy jatkokäsittelyyn. Tämä tarkoittaa, että asia on nyt virallisesti siellä, missä kaikki muutkin asiat ovat: jossain myöhemmässä ulottuvuudessa, jonne ei voi löytää sillä kartta on hukassa.

Suomi selvisi jälleen yhdestä kriisistä. Isänmaa horjui hetken, mutta oikeni, kun kukaan ei tehnyt enää mitään. Ja se, jos mikä, on vastuullista politiikkaa.