Sensitiivisyys tuhoaa ihmiset ja koirat

Meille myydään koko ajan kertomusta paremmasta maailmasta. Turvallisemmasta, sensitiivisemmästä, tiedostavammasta. Sellaisesta, jossa kaikilla on kaikki tosi hyvin. Ja tämä nykyinen meno on siihen johtavaa hienoa kehitystä. Mutta moni huomaa, että samaan aikaan ilmapiiri muuttuu sellaiseksi, että normaali ihminen joutuu koko ajan tarkistamaan itseään kuin eläisi loputtomassa suullisessa tentissä tai poliisikuulustelussa.

Ennen sai sanoa jotain kömpelöä ja siitä selvittiin. Nyt yksikin väärä sana voi muuttua pysyväksi leimaksi. Työttömyydeksi, vankilatuomioksi, ties miksi. Yksi väärä painotus, yksi väärä termi, yksi väärä huumori, yksi silmien venytys ja olet moraalisen paniikin kohde. Ei siksi, että olisit tehnyt jotain oikeasti pahaa, vaan siksi, että et käyttänyt oikeaa kieltä oikealla hetkellä. Ihmisen elämästä on tullut projekti, jota pitää jatkuvasti säätää muiden herkkyyksien mukaan. Sen kaikkein herkimmän ja mielenvikaisimman yksilön oikkujen mukaan.

Työpaikoilla uudet ideat esitetään varoen. Keskustelut ovat kliinisiä. Kukaan ei halua olla se, joka sanoi liikaa. Riskinotto ja innovaatiot eivät kuole siksi, että ne olisivat taloudellisesti huonoja, vaan siksi, että sosiaalinen riski on liian suuri. Innovaatio ei kuole edes äärimmäisen byrokraattisessa Suomessa byrokratiaan, vaan sosiaaliseen pelkoon.

Urheilussakin näkyy sama kehitys. Fyysinen peli on muuttumassa moraaliseksi kysymykseksi. Aggressio ei ole enää osa kilpailua, vaan merkki ongelmasta. Se, mikä ennen oli toivottua ja tavoiteltua kovuutta, on nyt epäilyttävää. Ei riitä, että lajin spesifejä sääntöjä rikotaan ja niistä rangaistaan. Urheilijan koko asennetta pitää tarkkarilla ja sitä pitää peilata woken hengessä yhteiskunnan sosiaaliseen moraaliin kesken kiihkeän pelin. Ihmisestä halutaan tehdä täysin riskitön myös siellä, missä riskin kuuluisi olla osa lajia.

Ja koirat kertovat tästä kaikesta ehkä enemmän kuin ihmiset. Ennen hyvä koira oli sellainen, joka vartioi. Sellainen, jonka olemus jo kertoi, että tähän pihaan ei tulla luvatta. Saksanpaimenkoira ei ollut terapeuttinen sisustuselementti, vaan vartioiva työkoira. Sillä oli viettiä, terävyyttä ja kykyä purra tarvittaessa. Se ei ollut silloin sairas eikä hullu, se oli funktionaalinen.

Nyt samaa ominaisuutta pidetään ongelmana. Jos koira osoittaa aggressiota, ensimmäinen ajatus ei ole positiivinen, ei edes koulutuksen terävöittäminen ja toiminnan kanavoiminen paremmin hallittavaksi, vaan aggression kaikkinainen poistaminen. Terävyys tulkitaan virheeksi. Vartiointivietti nähdään uhkana. Jalostetaan lapasmaisia labradoodleja, jotka eivät pelästytä ketään, eivätkä puolusta ketään. Hymyilevä, vaaraton, täysin pehmennetty koira on ihanne. Kunnon rottweiler, kunnon saksanpaimenkoira, kunnon dobermanni on liian vaikea, liian voimakas, liian epämukava. Liian epäsopiva tähän nykyiseen sairaaseen narratiiviin.

Tämä aggression pelko ei siis tietenkään koske vain koiria. Sama logiikka siirtyy sellaisenaan ihmisiin. Kaikki terävyys halutaan silottaa. Kaikki suoruus pehmentää. Kaikki aggressio patologisoida. Lopulta hyväksyttävä ihminen on sellainen, joka ei koskaan ärähdä, ei koskaan loukkaa, ei koskaan ylitä jonkun hauraan lumihiutaleen mielivaltaista rajaa. Ihminen, joka ei ole vaarallinen kenellekään, ei edes silloin kun pitäisi puolustaa itseään tai muita, on ihanne. 

Pehmeys voi olla hyve, jos se on oma valinta. Ja varsinkin , jos se on osa luontaista monimuotoisuutta. Mutta jos se on pakko, se ei ole hyve. Se on kesytystä. 

Jos suunta jatkuu tällaisena, emme saa rohkeampaa emmekä oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Saamme yhteiskunnan, jossa ihmiset ovat varovaisia, sisäisesti kireitä ja jatkuvasti tarkkailemassa itseään ja toisiaan. Ulkoisesti kaikki näyttää rauhalliselta. Sisäisesti kaikki patoutuu.

Ja juuri se on tässä se kaikkein huolestuttavin ajatus. Ei se, että joku loukkaantuu väärästä katseesta tai väärästä sanasta. Vaan se, että kukaan ei kohta enää uskalla olla vahva. Eikä saa olla vahva. Ei mies, ei koira, ei lapsi, ei urheilija. Tuskin edes nainen. 

Eikä varsinkaan opettaja, kurinpitäjä, kasvattaja. Erityisesti maahanmuuttajien on annettava toteuttaa itseään. Heidän apinointiinsa puuttuva saa itse syytteen ja tuomion. Siksi tämäkin puukotus tapahtui. Koska opettaja ei saa tehdä mitään. Opettaja ei saa puuttua varsinkaan matuhäiriköiden häiriökäyttäytymiseen. Äänen korottaminenkin törkeästä käytöksestä on nykyään rikos. Ja siksi lapset puukottavat toisiaan.

Ihmisyyden illankoitto on todellakin täällä.

Moraalinen paniikki ei ole sivistystä

 

Viime päivien silmienvenytyskeskustelu on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka suomalaisessa julkisessa keskustelussa mittasuhteet katoavat. Yksittäisestä typerästä eleestä on rakennettu koko kansakuntaa koskeva moraalinen kriisi, jossa mediakoneisto, aktivistiyhteisöt ja itse nimetty “antirasismin asiantuntijuus” ruokkivat toisiaan kiihtyvällä vauhdilla.

On tärkeää toki sanoa suoraan: rasismi voi olla todellinen ja vakava ilmiö, eikä esimerkiksi kenenkään lapsuuden kiusaamiskokemuksia pidä liiaksi vähätellä. Mutta on aivan eri asia torjua todellista syrjintää kuin etsiä symbolisia loukkauksia hiki päässä ja paisuttaa niistä yhteiskunnallinen hätätila.

Silmien venytys on lapsellinen ele. Siitä voi ja joskus ehkä pitääkin huomauttaa. Mutta väite, että tällaiset kuvat “ylläpitävät sortavia rakenteita”, “uhkaavat lasten turvallisuutta” ja “romahduttavat Suomen maabrändin”, kertoo enemmän nykyisestä woke-ideologisesta ylitulkinnasta kuin itse teosta.

Olemme yhteiskunnan tasolla nyt tilanteessa, jossa kaikki tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Täysin kontekstista, mittakaavasta ja intentiosta riippumatta. Politiikassa tämä johtaa siihen, että huomio siirtyy pois todellisista ongelmista kuten työllisyydestä, koulutuksen rapautumisesta, nuorten pahoinvoinnista ja talouden kantokyvystä ja keskittyy tällaisiin mitättömiin eleisiin, yksittäisiin kuviin ja somekohuihin.

Erityisen huolestuttavaa on niin sanottu kahden pennin humanismi, jossa oikea empatia redusoituu reaktiiviseksi loukkaantumiseksi. Ihmisarvon puolustaminen kun ei tarkoita sitä, että jokainen harkitsematon ele nostetaan moraalisen tuomioistuimen käsittelyyn, eikä sitä, että eleen tekijä tai poliittinen vastustaja leimataan rakenteellisesti ytimiään myöten pahaksi yhden kuvan perusteella.

Moni haastatelluista aasialaisista tuo itsekin esiin olennaisen seikan: suuri osa Suomessa asuvista aasialaistaustaisista ei ole edes tietoinen koko kohusta. Se herättää kysymyksen, että kenelle tätä kohukeskustelua oikeasti käydään ja kenen ehdoilla.

Kun antirasismi muuttuu identiteettipolitiikaksi ja media toimii sen pidäkkeettömänä megafonina, lopputuloksena ei ole sivistyneempi yhteiskunta vaan herkempi, pelokkaampi ja entistä jakautuneempi ilmapiiri, jossa yksittäisiä sanoja ja eleitä punnitaan enemmän kuin intentioita, tekoja ja seurauksia.

Todellinen suvaitsevaisuus syntyy vain arjessa: työssä, koulussa, naapuruudessa ja yhteisessä tekemisessä. Ei kohuotsikoista, ei hyvesignaloinnista, ei moraalisista paniikeista eikä siitä, että jokainen inhimillinen kömmähdys tulkitaan tahalliseksi vihaksi.

Kun jokainen kömpelö ele, väärä sana tai epäsuosittu mielipide leimataan automaattisesti rasismiksi, käsite kuluu puhki. Lopulta se ei enää suojele ketään. Eikä varsinkaan niitä, jotka kohtaavat todellista ja järjestelmällistä syrjintää.