Maailma on jo menetetty – onneksi kukaan ei huomannut

 

Tässä sitä ollaan, kehityksen huipulla. Tiedetään enemmän kuin koskaan, mutta ymmärretään vähemmän kuin ikinä. Kaikki on helpompaa, nopeampaa, tehokkaampaa – ja samalla merkityksettömämpää.  

Vanhat ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin elämässä oli jotain selittämätöntä lämpöä. Ajan, jolloin elämä oli ihmisen kokoista. Ajan, jolloin järjestelmä, standardit ja säännöt olivat edes jossain määrin ihmiselle alisteisia. Ei tarvinnut kysellä "mikä sovellus tähän ladataan" tai "millä alustalla tämä keskustelu käydään". Sitten tuli kehitys ja nyt nuoret syntyvät maailmaan, jossa kylmyys on normaalia. Missään ei ole inhimillistä tarttumapintaa eikä mikään kestä hetkeä pitempään. Mihinkään ei tarvitse keskittyä. Mistään ei tarvitse kantaa vastuuta. Missään välissä ei ole tilaa olla ihminen.

Lääketiede lupasi pelastaa meidät. Ja simsalavitunbim, nyt kuolemme totta tosiaan hitaammin! Mutta olemme sairaampia kuin koskaan. Teknologia lupasi vapauttaa meidät ja nyt istumme vapaaehtoisesti häkissä, jossa ei ole edes kaltereita – pelkkää pehmeää, mukavaa hallintaa. Ja kaiken kruununa: koskaan ei ole ollut näin helppoa olla uhri. Ennen ihmiset kestivät elämän kolhut, nyt kaikessa piilee potentiaalinen trauma. Sano väärä sana ja joku kokee eksistentiaalisen kriisin. Ja väärän sanan sanoja saa kenkää yhteiskunnasta. Ellei suostu anelemaan armoa.

Mutta eihän tässä mitään hätää, vaikka tätä kehitystä ei voikaan pysäyttää. Kukaan ei nimittäin muista saati kehtaa sanoa ääneen, että asiat voisivat olla paremmin. 

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä – ja miten siitä voi selviytyä

Yhteiskunnat nousevat, kukoistavat ja lopulta rappeutuvat. Rooman valtakunta, muinaiset itämaiset sivilisaatiot ja Afrikan menneet suurvallat ovat kaikki kokeneet saman kaavan: alkuvaiheessa järjestys ja rakenteet luovat kasvua ja vakautta, mutta kun yhteiskunta saavuttaa yltäkylläisyyden, se alkaa hajota sisältäpäin.

John B. Calhounin kuuluisa *Universe 25* -koe hiiriyhteisöllä osoitti, kuinka ylikansoitus ja sosiaalisen järjestyksen menetys johtavat käyttäytymisen rappeutumiseen ja lopulta koko populaation romahtamiseen. Vaikka jotkut humanistikriitikot ovat väittäneet, ettei koe täysin vastaa ihmiskunnan tilannetta, on luonnontieteilijän vaikea olla huomaamatta yhtäläisyyksiä nykypäivän länsimaiseen yhteiskuntaan. Kun perustarpeet on täytetty, mutta yhteisön merkitys katoaa, ihmiset alkavat käyttäytyä itseään vastaan – apatia lisääntyy, aggressiivisuus kasvaa ja roolit hämärtyvät. Lopulta seurauksena on eksistentiaalinen kriisi, jossa ihmiset eivät enää tiedä, miksi elävät tai mitä varten ponnistelevat.

Nyky-yhteiskunnassa tämä näkyy monin tavoin. Sosiaaliset normit hämärtyvät, hierarkiat ja roolit murenevat, vastuuntunto ja pitkäjänteinen ajattelu vähenevät, ja ihmisten identiteetti ja merkityksen kokemus rapautuvat. Ihmiset korvaavat perinteiset rakenteet uusilla, usein lyhytkestoisilla ideologisilla suuntauksilla. Hullutuksilla. Esimerkiksi "woke"-kulttuuri on noussut esiin korostamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla se on aiheuttanut jakolinjoja ja ristiriitoja yhteiskunnassa. Tämän myötä merkityksettömyyden tunne lisääntyy, ja ihmiset yrittävät paeta sitä millä tahansa keinolla – olivatpa ne kuinka järjettömiä tahansa.

Miten tästä voi selvitä?

Kun suuremmat sosiaaliset rakenteet romahtavat, yksilölle jää vaihtoehdoksi etsiä merkitystä omasta elämästään. Täytyy kääntyä sisäänpäin. Jokainen harrastus, fyysinen tekeminen ja luonnon kanssa eläminen toimii vastavoimana yhteiskunnan hajoamiselle. Ihmiset, jotka keskittyvät käytännön taitoihin, eläimiin, luontoon ja konkreettiseen tekemiseen, säilyttävät elämänhalunsa ja tarkoituksensa silloinkin, kun ympärillä vallitsee kaaos.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä, voi viisainta olla ottaa siihen etäisyyttä. Luonto ja eläimet eivät valehtele. Ne eivät pelaa ihmisten sosiaalisia pelejä, vaan niillä on selkeät vaistot ja rehellinen käytös. Niiden kanssa eläminen vaatii todellista toimintaa, ei vain puhetta. Niihin ei humanistinen höttö tehoa.

Ehkä juuri siinä piilee selviytymisen salaisuus: kun ympärillä oleva maailma tulee yhä kaoottisemmaksi, voi ihminen pelastaa itsensä palaamalla yksinkertaisuuden ja luonnollisuuden äärelle.