Sensitiivisyys tuhoaa ihmiset ja koirat

Meille myydään koko ajan kertomusta paremmasta maailmasta. Turvallisemmasta, sensitiivisemmästä, tiedostavammasta. Sellaisesta, jossa kaikilla on kaikki tosi hyvin. Ja tämä nykyinen meno on siihen johtavaa hienoa kehitystä. Mutta moni huomaa, että samaan aikaan ilmapiiri muuttuu sellaiseksi, että normaali ihminen joutuu koko ajan tarkistamaan itseään kuin eläisi loputtomassa suullisessa tentissä tai poliisikuulustelussa.

Ennen sai sanoa jotain kömpelöä ja siitä selvittiin. Nyt yksikin väärä sana voi muuttua pysyväksi leimaksi. Työttömyydeksi, vankilatuomioksi, ties miksi. Yksi väärä painotus, yksi väärä termi, yksi väärä huumori, yksi silmien venytys ja olet moraalisen paniikin kohde. Ei siksi, että olisit tehnyt jotain oikeasti pahaa, vaan siksi, että et käyttänyt oikeaa kieltä oikealla hetkellä. Ihmisen elämästä on tullut projekti, jota pitää jatkuvasti säätää muiden herkkyyksien mukaan. Sen kaikkein herkimmän ja mielenvikaisimman yksilön oikkujen mukaan.

Työpaikoilla uudet ideat esitetään varoen. Keskustelut ovat kliinisiä. Kukaan ei halua olla se, joka sanoi liikaa. Riskinotto ja innovaatiot eivät kuole siksi, että ne olisivat taloudellisesti huonoja, vaan siksi, että sosiaalinen riski on liian suuri. Innovaatio ei kuole edes äärimmäisen byrokraattisessa Suomessa byrokratiaan, vaan sosiaaliseen pelkoon.

Urheilussakin näkyy sama kehitys. Fyysinen peli on muuttumassa moraaliseksi kysymykseksi. Aggressio ei ole enää osa kilpailua, vaan merkki ongelmasta. Se, mikä ennen oli toivottua ja tavoiteltua kovuutta, on nyt epäilyttävää. Ei riitä, että lajin spesifejä sääntöjä rikotaan ja niistä rangaistaan. Urheilijan koko asennetta pitää tarkkarilla ja sitä pitää peilata woken hengessä yhteiskunnan sosiaaliseen moraaliin kesken kiihkeän pelin. Ihmisestä halutaan tehdä täysin riskitön myös siellä, missä riskin kuuluisi olla osa lajia.

Ja koirat kertovat tästä kaikesta ehkä enemmän kuin ihmiset. Ennen hyvä koira oli sellainen, joka vartioi. Sellainen, jonka olemus jo kertoi, että tähän pihaan ei tulla luvatta. Saksanpaimenkoira ei ollut terapeuttinen sisustuselementti, vaan vartioiva työkoira. Sillä oli viettiä, terävyyttä ja kykyä purra tarvittaessa. Se ei ollut silloin sairas eikä hullu, se oli funktionaalinen.

Nyt samaa ominaisuutta pidetään ongelmana. Jos koira osoittaa aggressiota, ensimmäinen ajatus ei ole positiivinen, ei edes koulutuksen terävöittäminen ja toiminnan kanavoiminen paremmin hallittavaksi, vaan aggression kaikkinainen poistaminen. Terävyys tulkitaan virheeksi. Vartiointivietti nähdään uhkana. Jalostetaan lapasmaisia labradoodleja, jotka eivät pelästytä ketään, eivätkä puolusta ketään. Hymyilevä, vaaraton, täysin pehmennetty koira on ihanne. Kunnon rottweiler, kunnon saksanpaimenkoira, kunnon dobermanni on liian vaikea, liian voimakas, liian epämukava. Liian epäsopiva tähän nykyiseen sairaaseen narratiiviin.

Tämä aggression pelko ei siis tietenkään koske vain koiria. Sama logiikka siirtyy sellaisenaan ihmisiin. Kaikki terävyys halutaan silottaa. Kaikki suoruus pehmentää. Kaikki aggressio patologisoida. Lopulta hyväksyttävä ihminen on sellainen, joka ei koskaan ärähdä, ei koskaan loukkaa, ei koskaan ylitä jonkun hauraan lumihiutaleen mielivaltaista rajaa. Ihminen, joka ei ole vaarallinen kenellekään, ei edes silloin kun pitäisi puolustaa itseään tai muita, on ihanne. 

Pehmeys voi olla hyve, jos se on oma valinta. Ja varsinkin , jos se on osa luontaista monimuotoisuutta. Mutta jos se on pakko, se ei ole hyve. Se on kesytystä. 

Jos suunta jatkuu tällaisena, emme saa rohkeampaa emmekä oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Saamme yhteiskunnan, jossa ihmiset ovat varovaisia, sisäisesti kireitä ja jatkuvasti tarkkailemassa itseään ja toisiaan. Ulkoisesti kaikki näyttää rauhalliselta. Sisäisesti kaikki patoutuu.

Ja juuri se on tässä se kaikkein huolestuttavin ajatus. Ei se, että joku loukkaantuu väärästä katseesta tai väärästä sanasta. Vaan se, että kukaan ei kohta enää uskalla olla vahva. Eikä saa olla vahva. Ei mies, ei koira, ei lapsi, ei urheilija. Tuskin edes nainen. 

Eikä varsinkaan opettaja, kurinpitäjä, kasvattaja. Erityisesti maahanmuuttajien on annettava toteuttaa itseään. Heidän apinointiinsa puuttuva saa itse syytteen ja tuomion. Siksi tämäkin puukotus tapahtui. Koska opettaja ei saa tehdä mitään. Opettaja ei saa puuttua varsinkaan matuhäiriköiden häiriökäyttäytymiseen. Äänen korottaminenkin törkeästä käytöksestä on nykyään rikos. Ja siksi lapset puukottavat toisiaan.

Ihmisyyden illankoitto on todellakin täällä.

Wokeismi palvelee väärää mestaria

 

Lännessä on jo vuosia toisteltu mantraa Venäjästä ja sen “hybridivaikuttamisesta”. Sormia on heristelty, on puhuttu disinformaatiosta, trollitehtaista ja ties mistä. Mutta samaan aikaan on jätetty huomaamatta se kaikkein ilmeisin ja vaarallisin ilmiö – se, joka todellisuudessa murentaa länsimaisia yhteiskuntia sisältäpäin kuin etikka kalkkikiveä.

**Jos jokin on Putinin, KGB:n tai minkä tahansa valtiollisen strategin näkökulmasta todellinen kultasuoni, se on lännen oma wokeismi.**

Se on ideologinen itsepurkautumismekanismi, joka tekee kaiken sen, mistä Venäjää syytetään – vieläpä ilmaiseksi ja lännen omaan nilkkaan.

### **Miksi wokeismi on täydellinen ase lännen heikentämiseen?**

1. **Se tuhoaa yhteiskunnallisen yhtenäisyyden.**

   Kun kansa saadaan kahtia taistelemaan kielestä, identiteeteistä ja sukupuolista, kukaan ei enää puhu taloudesta, energiasta tai turvallisuuspolitiikasta. Geopoliittisesti se on lahja – sisäisesti riitautunut kansa ei ole uhka kenellekään.

2. **Se hajottaa perinteiset instituutiot.**

   Koulut, yliopistot, työpaikat ja media alkavat palvella yhä kapeampaa identiteetti-agendaa. Valtio ei tällöin enää seiso vakaalla kivijalalla, vaan jokainen pylväs murenee vähitellen. Vierestä katsova strategisti ei voisi toivoa parempaa.

3. **Se vie huomion pois suurvaltojen oikeista liikkeistä.**

   Kun lännessä tapellaan pronomineista, Venäjä rakentaa energiakäytäviä, suojaa omia rajojaan ja neuvottelee kansainvälisesti.

   Woke on kuin savuverho, jonka läpi länsimaat eivät näe edes omia strategisia virheitään.

### **Ja silti – kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen**

Länsi on niin syvällä omassa ideologisessa kuplassaan, että se luulee wokeismia “edistyksellisyydeksi”. Todellisuudessa se on kuin avoimet portit roomalaiskaupunkiin – vihollisen ei tarvitse hyökätä, kun sisäpuoli hoitaa tuhon itse.

Ja tämän kaiken keskellä lännen poliitikot osoittelevat sormella Venäjää, kuin se olisi kaiken pahan alku ja juuri. He eivät tajua, että **jos jokin todella palvelee Venäjän intressejä, se on juuri tämä lännen oma sisäinen hulluus, jota wokeismiksi kutsutaan**.

Putin ei tarvitse trolleja, kun länsi tekee työn itse.

KGB:n ei tarvitse juonia, kun lännen oma media on muuttunut sairaan aktivismin jatkeeksi.

Länsi ei heikkene ulkoa – **se heikentää itse itsensä.**

Ja jos joku hyötyy tästä kaaoksesta, se ei ole Bryssel tai Washington.

### **Mutta vielä ei ole liian myöhäistä**

Lännen pitäisi viimein uskaltaa katsoa peiliin, jos se todella haluaa vielä elää.

Hyvinvointivaltio, perhe, kulttuuri, järjestys, yhteiset arvot – nämä ovat toimivan ja vahvan yhteiskunnan peruskiviä, joita puretaan tällä hetkellä länsimaisissa valtioissa yksi kerrallaan, eikä yksikään hallitus tunnu uskaltavan pysäyttää prosessia.

Jos länsi haluaa selviytyä ja olla vielä joskus vakavasti otettava toimija, sen on tehtävä yksi yksinkertainen asia:

**Herättävä.**

Ei woke‑mielessä, vaan todellisuuteen.

Tätä menoa Venäjä Kiinan kanssa menee menojaan ja jättää lännen yskimään taakseen jättämäänsä pölypilveen kunnes länsi yskäisee viimeisen kerran.

Koirapuistot tuotava 2000-luvulle

Nykyinen jako koirapuistoissa isoihin ja pieniin koiriin on auttamattoman vanhentunut. Ajatus siitä, että koiran koko määrittelisi sen sosiaalisuuden, leikkikyvyn tai luonteen vahvuuden, on naurettava. Eikö olisi jo aika siirtyä 2000-luvulle ja tehdä jako rohkeiden ja pelokkaiden koirien (ja ihmisten) mukaan?

Iso koira voi olla arka luimistelija ja emäntänsä samanlainen kun taas pieni koira voi olla sosiaalisesti taitava ja rohkea kuin leijona. Silti koirat sullotaan puistoihin, joissa niiden pitäisi pärjätä vain kokonsa perusteella. Tämä johtaa stressiin, konflikteihin ja pahimmillaan loukkaantumisiin. Koirien hyvinvointi jää toissijaiseksi, kun noudatamme jäykkiä ja vanhanaikaisia sääntöjä.

Omistajien pitäisi tuntea koiransa ja valita niille sopiva puisto koiransa rohkeuden ja kyvykkyyden, ei koon, perusteella. Kuten myös oman rohkeutensa ja ymmärryksensä tason perusteella. Kaikesta traumatisoituvat typerykset yhteen paikkaan, fiksut toiseen paikkaan.

Jokainen koira ansaitsee turvallisen ja mukavan ulkoilupaikan, jossa se voi olla oma itsensä. On siis todellakin aika jättää taaksemme koirapuistojen kivikautinen jako ja siirtyä koirien luonteen mukaiseen järjestelyyn – koiriemme parhaaksi. Rohkeat ja fiksut rohkeiden kanssa ja pelokkaat pelokkaiden. Näin yksinkertaista se on.

Niin, ja humanistinen woketus on syytä jättää kokonaan pois koirien tai minkä tahansa eläimen kanssa touhutessa. Koirat ärhentelevät ja toimivat usein upean villipetomaisesti vuorovaikuttaessaan keskenään. Eivätkä ne siitä traumatisoidu, vaikka veri joskus vähän lentäisikin. Jos ihminen tästä traumatisoituu, se on hänen oma ongelmansa.

Maailma on jo menetetty – onneksi kukaan ei huomannut

 

Tässä sitä ollaan, kehityksen huipulla. Tiedetään enemmän kuin koskaan, mutta ymmärretään vähemmän kuin ikinä. Kaikki on helpompaa, nopeampaa, tehokkaampaa – ja samalla merkityksettömämpää.  

Vanhat ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin elämässä oli jotain selittämätöntä lämpöä. Ajan, jolloin elämä oli ihmisen kokoista. Ajan, jolloin järjestelmä, standardit ja säännöt olivat edes jossain määrin ihmiselle alisteisia. Ei tarvinnut kysellä "mikä sovellus tähän ladataan" tai "millä alustalla tämä keskustelu käydään". Sitten tuli kehitys ja nyt nuoret syntyvät maailmaan, jossa kylmyys on normaalia. Missään ei ole inhimillistä tarttumapintaa eikä mikään kestä hetkeä pitempään. Mihinkään ei tarvitse keskittyä. Mistään ei tarvitse kantaa vastuuta. Missään välissä ei ole tilaa olla ihminen.

Lääketiede lupasi pelastaa meidät. Ja simsalavitunbim, nyt kuolemme totta tosiaan hitaammin! Mutta olemme sairaampia kuin koskaan. Teknologia lupasi vapauttaa meidät ja nyt istumme vapaaehtoisesti häkissä, jossa ei ole edes kaltereita – pelkkää pehmeää, mukavaa hallintaa. Ja kaiken kruununa: koskaan ei ole ollut näin helppoa olla uhri. Ennen ihmiset kestivät elämän kolhut, nyt kaikessa piilee potentiaalinen trauma. Sano väärä sana ja joku kokee eksistentiaalisen kriisin. Ja väärän sanan sanoja saa kenkää yhteiskunnasta. Ellei suostu anelemaan armoa.

Mutta eihän tässä mitään hätää, vaikka tätä kehitystä ei voikaan pysäyttää. Kukaan ei nimittäin muista saati kehtaa sanoa ääneen, että asiat voisivat olla paremmin. 

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä – ja miten siitä voi selviytyä

Yhteiskunnat nousevat, kukoistavat ja lopulta rappeutuvat. Rooman valtakunta, muinaiset itämaiset sivilisaatiot ja Afrikan menneet suurvallat ovat kaikki kokeneet saman kaavan: alkuvaiheessa järjestys ja rakenteet luovat kasvua ja vakautta, mutta kun yhteiskunta saavuttaa yltäkylläisyyden, se alkaa hajota sisältäpäin.

John B. Calhounin kuuluisa *Universe 25* -koe hiiriyhteisöllä osoitti, kuinka ylikansoitus ja sosiaalisen järjestyksen menetys johtavat käyttäytymisen rappeutumiseen ja lopulta koko populaation romahtamiseen. Vaikka jotkut humanistikriitikot ovat väittäneet, ettei koe täysin vastaa ihmiskunnan tilannetta, on luonnontieteilijän vaikea olla huomaamatta yhtäläisyyksiä nykypäivän länsimaiseen yhteiskuntaan. Kun perustarpeet on täytetty, mutta yhteisön merkitys katoaa, ihmiset alkavat käyttäytyä itseään vastaan – apatia lisääntyy, aggressiivisuus kasvaa ja roolit hämärtyvät. Lopulta seurauksena on eksistentiaalinen kriisi, jossa ihmiset eivät enää tiedä, miksi elävät tai mitä varten ponnistelevat.

Nyky-yhteiskunnassa tämä näkyy monin tavoin. Sosiaaliset normit hämärtyvät, hierarkiat ja roolit murenevat, vastuuntunto ja pitkäjänteinen ajattelu vähenevät, ja ihmisten identiteetti ja merkityksen kokemus rapautuvat. Ihmiset korvaavat perinteiset rakenteet uusilla, usein lyhytkestoisilla ideologisilla suuntauksilla. Hullutuksilla. Esimerkiksi "woke"-kulttuuri on noussut esiin korostamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla se on aiheuttanut jakolinjoja ja ristiriitoja yhteiskunnassa. Tämän myötä merkityksettömyyden tunne lisääntyy, ja ihmiset yrittävät paeta sitä millä tahansa keinolla – olivatpa ne kuinka järjettömiä tahansa.

Miten tästä voi selvitä?

Kun suuremmat sosiaaliset rakenteet romahtavat, yksilölle jää vaihtoehdoksi etsiä merkitystä omasta elämästään. Täytyy kääntyä sisäänpäin. Jokainen harrastus, fyysinen tekeminen ja luonnon kanssa eläminen toimii vastavoimana yhteiskunnan hajoamiselle. Ihmiset, jotka keskittyvät käytännön taitoihin, eläimiin, luontoon ja konkreettiseen tekemiseen, säilyttävät elämänhalunsa ja tarkoituksensa silloinkin, kun ympärillä vallitsee kaaos.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä, voi viisainta olla ottaa siihen etäisyyttä. Luonto ja eläimet eivät valehtele. Ne eivät pelaa ihmisten sosiaalisia pelejä, vaan niillä on selkeät vaistot ja rehellinen käytös. Niiden kanssa eläminen vaatii todellista toimintaa, ei vain puhetta. Niihin ei humanistinen höttö tehoa.

Ehkä juuri siinä piilee selviytymisen salaisuus: kun ympärillä oleva maailma tulee yhä kaoottisemmaksi, voi ihminen pelastaa itsensä palaamalla yksinkertaisuuden ja luonnollisuuden äärelle.