Kun yhteiskunta menettää merkityksensä – ja miten siitä voi selviytyä

Yhteiskunnat nousevat, kukoistavat ja lopulta rappeutuvat. Rooman valtakunta, muinaiset itämaiset sivilisaatiot ja Afrikan menneet suurvallat ovat kaikki kokeneet saman kaavan: alkuvaiheessa järjestys ja rakenteet luovat kasvua ja vakautta, mutta kun yhteiskunta saavuttaa yltäkylläisyyden, se alkaa hajota sisältäpäin.

John B. Calhounin kuuluisa *Universe 25* -koe hiiriyhteisöllä osoitti, kuinka ylikansoitus ja sosiaalisen järjestyksen menetys johtavat käyttäytymisen rappeutumiseen ja lopulta koko populaation romahtamiseen. Vaikka jotkut humanistikriitikot ovat väittäneet, ettei koe täysin vastaa ihmiskunnan tilannetta, on luonnontieteilijän vaikea olla huomaamatta yhtäläisyyksiä nykypäivän länsimaiseen yhteiskuntaan. Kun perustarpeet on täytetty, mutta yhteisön merkitys katoaa, ihmiset alkavat käyttäytyä itseään vastaan – apatia lisääntyy, aggressiivisuus kasvaa ja roolit hämärtyvät. Lopulta seurauksena on eksistentiaalinen kriisi, jossa ihmiset eivät enää tiedä, miksi elävät tai mitä varten ponnistelevat.

Nyky-yhteiskunnassa tämä näkyy monin tavoin. Sosiaaliset normit hämärtyvät, hierarkiat ja roolit murenevat, vastuuntunto ja pitkäjänteinen ajattelu vähenevät, ja ihmisten identiteetti ja merkityksen kokemus rapautuvat. Ihmiset korvaavat perinteiset rakenteet uusilla, usein lyhytkestoisilla ideologisilla suuntauksilla. Hullutuksilla. Esimerkiksi "woke"-kulttuuri on noussut esiin korostamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla se on aiheuttanut jakolinjoja ja ristiriitoja yhteiskunnassa. Tämän myötä merkityksettömyyden tunne lisääntyy, ja ihmiset yrittävät paeta sitä millä tahansa keinolla – olivatpa ne kuinka järjettömiä tahansa.

Miten tästä voi selvitä?

Kun suuremmat sosiaaliset rakenteet romahtavat, yksilölle jää vaihtoehdoksi etsiä merkitystä omasta elämästään. Täytyy kääntyä sisäänpäin. Jokainen harrastus, fyysinen tekeminen ja luonnon kanssa eläminen toimii vastavoimana yhteiskunnan hajoamiselle. Ihmiset, jotka keskittyvät käytännön taitoihin, eläimiin, luontoon ja konkreettiseen tekemiseen, säilyttävät elämänhalunsa ja tarkoituksensa silloinkin, kun ympärillä vallitsee kaaos.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä, voi viisainta olla ottaa siihen etäisyyttä. Luonto ja eläimet eivät valehtele. Ne eivät pelaa ihmisten sosiaalisia pelejä, vaan niillä on selkeät vaistot ja rehellinen käytös. Niiden kanssa eläminen vaatii todellista toimintaa, ei vain puhetta. Niihin ei humanistinen höttö tehoa.

Ehkä juuri siinä piilee selviytymisen salaisuus: kun ympärillä oleva maailma tulee yhä kaoottisemmaksi, voi ihminen pelastaa itsensä palaamalla yksinkertaisuuden ja luonnollisuuden äärelle.

Länsimaisen yhteiskunnan romahdus on käynnissä

Syynä vääjäämättä lähestyvään rajuun loppuromahdukseen ei kuitenkaan ole Vladimir Putin. Syynä ei ole ilmastonmuutos eikä sitäkin suurempi maapallon hyvinvoinnin järisyttäjä eli biodiversiteettikriisi. Syynä ei ole maalaisten umpimielisyys eikä kaupunkilaisten sähköautokiima.

Syynä on se, että kaikki niistä perusperiaatteista, jotka aiemmin edesauttoivat synnyttämään yhteiskuntia ja pitämään yhteiskuntia koossa erilaisten haasteiden uhatessa niiden olemassaoloa, ovat kadonneet. Aiemmat ihanteet ovat jopa muuttuneet kielletyksi toiminnaksi.

Lännen rappio on tosiasia. Länsimaiden toinen suupieli puhuu ihanteista ylevään sävyyn, toisesta valuu samaan aikaan kaikki ihanteet alleen hukuttavaa itsekkyyden kuolaa. Rumaa sanaa ei saa sanoa, mutta rynnäkkökivääreitä saa viedä konttikaupalla veljeskansaa kaatamaan. Koska propagandasyötti on nielaistu ja hyvesignalointi ei muuta salli.

Aiemmin kuvittelin, että raha on kaiken pahan alku ja juuri. Mutta se on vain harmiton väline. Väline, jolla toki toteutetaan äärimmäistä pahaa eli epätervettä itsekkyyttä. Ilman rahaakin rappio on väistämätön ja elämän tappio selviö.

Länsimaiset ihmiset eivät enää ole valmiita kantamaan vastuuta mistään tekemästään. He ovat ulkoistaneet kaiken. He ovat ulkoistaneet järjen käytön, periaatteensa, terveen varovaisuuden, harkinnan, toisten auttamisen, itsensä kehittämisen, sinnikkyyden. Jopa rakkauden. Aivan kaiken. 

Jokaisen helposti havaittava käytännön esimerkki tästä on kaikkialle tunkeva wokeismi cancel-kulttuureineen. Kiukutteleva teini ja valtionpäämiehet ovat saman loitsun alla. Yhtä pientä hyvää puolustettaessa ollaan valmiita tuhomaan monta suurta hyvää. He – wokeihmiset – ovat valmiita tuhomaan kaiken.

Kenen tahansa lähimmäisen elämä voidaan tuhota sillä, että hän lausuu wokeismiin kuulumattoman sanan väärässä paikassa tai hän katsoo wokeismin pähkähulluun ideologiaan kuulumattomalla ilmeellä toista ihmistä. Riippumatta henkilön ansioista yhteiskunnan hyväksi. Samalla kun Nobelin rauhanpalkintoja saavat ihmiset, jotka aloittavat kokonaisia kansakuntia tuhoavia perusteettomia raakoja hyökkäyssotia tai samalla kun taloudellisella yltäkylläisyydellä siunataan ihmisiä, joiden panos yhteiskunnalle on luonnon tuhoaminen mahdollisimman tehokkaasti ja eriarvoisuuden kasvattaminen.

Wokeismi on sairaus. Sairaan mielen tuottama epäonnistunut sopeuma, joka ei kasvata ihmiskunnan kokonaiskelpoisuutta. Saati maapallon. Wokeisteja voidaankin pitää uhreina, sillä lajityypillisen elämän katoaminen modernissa yhteiskunnassa on sairastuttanut heidät perinpohjaisesti. Nyt, kun koko yhteiskunta alkaa pikkuhiljaa pyörimään näiden sairaiden yksilöiden sairaiden mielten mukaisesti, on peli lopullisesti menetetty. 

Wokeistit cancel-kulttuureineen vetävät maton alta anteeksipyynnön autuaaksi tekevältä voimalta. He vetävät maton alta uuden oppimiselta. He ovat puritanisteja, fundamentalisteja. He ovat unohtaneet kultaisen säännön. He pyyhkivät ilmeensäkään värähtämättä sukupuolineutraalit lattaperseensä rakkauden kaksoiskäskyllä.

Mikään ei enää pidä yhteiskuntia koossa. Työpaikalta haetaan vaan rahaa. Naapuri on vihollinen. Kassajonossa hidasteleva kolikoitaan laskeva mummo ärsyttää suunnattomasti. Yläkerrassa pattereita hakkaava ja tauotta itkevä taapero saa sapen kiehumaan. Vaikka yksilö pitäisi kohdata yksilönä. Avustaen, ymmärtäen ja rakastaen. Nostaen.

Suurin osa ihmisistä ei osaa tehdä enää mitään. Nurmikon leikkuu on liian raskasta ja aikaa vievää. Sämpylöiden teko liian monimutkaista. Vain omien oikeuksien penäämistä ja itsensä nostamista arvostetaan työnä ja harrastuksena. Viisastelua, yksityiskohtiin tarttumista ja sanojen halkomista jumaloidaan, ymmärtämättä kokonaisuuksia tai edes niitä halkaistuja sanoja. Korkeinta taitoa on hassujen videoiden tekeminen ja pyllykuvien suoltaminen sosiaaliseen mediaan. Sairaan markkinatalouden sairaiden lakien mukaisesti mehevästä pyllykuvasta maksetaankin suurempi korvaus kuin lasten hoitamisesta tai luonnonsuojelemisesta.

Talkooväkeä ei enää löydä juuri mihinkään toimeen. Taloyhtiöiden hallituksiin päättämään naapuruston hyvinvoinnista on vaikea saada jäseniä. Länsimaista ihmisiä kiinnostaa vain oma suora hyvinvointi. Hetkellinen ja piinaavan pinnallinen sairaan mielen rauha. 

Vanha sanonta Venäjästä pitää aina vain paikkansa, siis sanonta siitä että siellä ei mikään toimi mutta kaikki järjestyy.  Länsimaissa nykyään kaikki toimii näennäisen kivasti. Silti mikään ei järjesty. Asiat eivät hoidu. Asioita ei voi laittaa hoitumaan. Aina on jokin pykälä tulkittavissa niin, että jonkun yksilön oikeuksia poljetaan. Velvollisuuksista viis. Länsimaissa tekeminen rajoittuu itselleen pikavoittojen tuottamiseen. Ei henkiseen hyvinvointiin, ei yhteisen hyvän kartuttamiseen. Ei edes siihen, että naapurille sanotaan päivää. Wokeihmisille riittää se, kunhan oma sillä hetkellä koettu identiteetti on pönkitetty kaikille kallein perustein, vaikka identiteetin arvo yhteiskunnan toiminnalle olisi kuinka negatiivinen.

Oikeudet ymmärretään väärin. Velvollisuuksiahan ei länsimaissa enää ole. Väärinymmärrettyjen oikeuksien turvin tuhotaan paitsi meitä elättävä luonto myös kanssaihmisten elämä. Nykyisin tuomitaan nakkikioskilla nahistelusta tai baarin vessassa yhteisymmärryksessä tapahtuneesta yhdynnästä vankilaan, jos toinen osapuoli vuosia tapahtuman jälkeen saa ajatuksen laittaa sanan sanaa vastaan - wokesanan inhimillistä sanaa vastaan. Kehon käyttäminen kun on aina väkivaltaista ja siten kollektiivisesti tuomittavaa aggressiota. Vaikka fyysisyys ja aggressio pitävät ja ovat aina ylläpitäneet elämää enemmän kuin yksikään wokeideologian oppi on ikinä kykenevä.

Yhtäkkiä onkin sitä parempi, mitä ylipainoisempi yksilö on ja mitä enemmän hän on päästään sekaisin. Säyseyttä vaalitaan elinvoimaisuuden kustannuksella, kunhan passiivisen dominanssin keinoin säyseä massa muistaa canceloida heikot alleen. Lihava katkera nainen onkin emansipoitunut jumalatar, vaikka yhteiskunnan tasolla hän on harmittava kuluerä. Vahva johtaja on toksinen patriarkka. Woke yrittää väkisin muuttaa luonnonvalinnan miljoonien vuosien työn mieleisekseen.

Syitä käytökseen ei edes yritetä etsiä. Miksi jokin vahva yhteiskunta ilmoittaa saaneensa tarpeekseen ja osoittaa sen verisin erikoisoperaatioin? Voisiko se kokea aitoa yhteiskuntatason uhkaa? Miksi wokeihminen ei edes kysy syitä asioihin joilla on merkitystä? Asioihin, jotka tapahtuvat yksilön ulkopuolella. Miksi vallalla oleva päätön narratiivi sallii tuomitsemisen silloin kun siihen ei ole mitään perusteita mutta kieltää sen silloin kun syynä on ilmiselvästi mielenvikaisuus ja vähintäänkin ajattelun jättäminen alkutekijöihinsä sekä faktojen kieltäminen?

Mikään yhteiskunta ei voi toimia nykyisen kaltaisin opein ja ihantein. Roomakaan ei hajonnut vihollisen hyökkäyksiin. Se hajosi itsekkyyteen. Se hajosi oman aikansa wokeismiin ja cancel-kulttuuriin. Se hajosi oikeuksien nujertaessa velvollisuudet.

Kun ihminen tekee itsestään numeron ja vaatii koko ympäröivää yhteiskuntaa muuttamaan suhtautumistaan yksilöön yksilön kulloistenkin oikkujen mukaiseksi, ollaan jo niin kaukana yhteiskunnan toimintaedellytyksistä, että on parasta lyödä hanskat suoraan tiskiin. Viimeinen sammuttakoon valot.