Länsimaisen yhteiskunnan romahdus on käynnissä

Syynä vääjäämättä lähestyvään rajuun loppuromahdukseen ei kuitenkaan ole Vladimir Putin. Syynä ei ole ilmastonmuutos eikä sitäkin suurempi maapallon hyvinvoinnin järisyttäjä eli biodiversiteettikriisi. Syynä ei ole maalaisten umpimielisyys eikä kaupunkilaisten sähköautokiima.

Syynä on se, että kaikki niistä perusperiaatteista, jotka aiemmin edesauttoivat synnyttämään yhteiskuntia ja pitämään yhteiskuntia koossa erilaisten haasteiden uhatessa niiden olemassaoloa, ovat kadonneet. Aiemmat ihanteet ovat jopa muuttuneet kielletyksi toiminnaksi.

Lännen rappio on tosiasia. Länsimaiden toinen suupieli puhuu ihanteista ylevään sävyyn, toisesta valuu samaan aikaan kaikki ihanteet alleen hukuttavaa itsekkyyden kuolaa. Rumaa sanaa ei saa sanoa, mutta rynnäkkökivääreitä saa viedä konttikaupalla veljeskansaa kaatamaan. Koska propagandasyötti on nielaistu ja hyvesignalointi ei muuta salli.

Aiemmin kuvittelin, että raha on kaiken pahan alku ja juuri. Mutta se on vain harmiton väline. Väline, jolla toki toteutetaan äärimmäistä pahaa eli epätervettä itsekkyyttä. Ilman rahaakin rappio on väistämätön ja elämän tappio selviö.

Länsimaiset ihmiset eivät enää ole valmiita kantamaan vastuuta mistään tekemästään. He ovat ulkoistaneet kaiken. He ovat ulkoistaneet järjen käytön, periaatteensa, terveen varovaisuuden, harkinnan, toisten auttamisen, itsensä kehittämisen, sinnikkyyden. Jopa rakkauden. Aivan kaiken. 

Jokaisen helposti havaittava käytännön esimerkki tästä on kaikkialle tunkeva wokeismi cancel-kulttuureineen. Kiukutteleva teini ja valtionpäämiehet ovat saman loitsun alla. Yhtä pientä hyvää puolustettaessa ollaan valmiita tuhomaan monta suurta hyvää. He – wokeihmiset – ovat valmiita tuhomaan kaiken.

Kenen tahansa lähimmäisen elämä voidaan tuhota sillä, että hän lausuu wokeismiin kuulumattoman sanan väärässä paikassa tai hän katsoo wokeismin pähkähulluun ideologiaan kuulumattomalla ilmeellä toista ihmistä. Riippumatta henkilön ansioista yhteiskunnan hyväksi. Samalla kun Nobelin rauhanpalkintoja saavat ihmiset, jotka aloittavat kokonaisia kansakuntia tuhoavia perusteettomia raakoja hyökkäyssotia tai samalla kun taloudellisella yltäkylläisyydellä siunataan ihmisiä, joiden panos yhteiskunnalle on luonnon tuhoaminen mahdollisimman tehokkaasti ja eriarvoisuuden kasvattaminen.

Wokeismi on sairaus. Sairaan mielen tuottama epäonnistunut sopeuma, joka ei kasvata ihmiskunnan kokonaiskelpoisuutta. Saati maapallon. Wokeisteja voidaankin pitää uhreina, sillä lajityypillisen elämän katoaminen modernissa yhteiskunnassa on sairastuttanut heidät perinpohjaisesti. Nyt, kun koko yhteiskunta alkaa pikkuhiljaa pyörimään näiden sairaiden yksilöiden sairaiden mielten mukaisesti, on peli lopullisesti menetetty. 

Wokeistit cancel-kulttuureineen vetävät maton alta anteeksipyynnön autuaaksi tekevältä voimalta. He vetävät maton alta uuden oppimiselta. He ovat puritanisteja, fundamentalisteja. He ovat unohtaneet kultaisen säännön. He pyyhkivät ilmeensäkään värähtämättä sukupuolineutraalit lattaperseensä rakkauden kaksoiskäskyllä.

Mikään ei enää pidä yhteiskuntia koossa. Työpaikalta haetaan vaan rahaa. Naapuri on vihollinen. Kassajonossa hidasteleva kolikoitaan laskeva mummo ärsyttää suunnattomasti. Yläkerrassa pattereita hakkaava ja tauotta itkevä taapero saa sapen kiehumaan. Vaikka yksilö pitäisi kohdata yksilönä. Avustaen, ymmärtäen ja rakastaen. Nostaen.

Suurin osa ihmisistä ei osaa tehdä enää mitään. Nurmikon leikkuu on liian raskasta ja aikaa vievää. Sämpylöiden teko liian monimutkaista. Vain omien oikeuksien penäämistä ja itsensä nostamista arvostetaan työnä ja harrastuksena. Viisastelua, yksityiskohtiin tarttumista ja sanojen halkomista jumaloidaan, ymmärtämättä kokonaisuuksia tai edes niitä halkaistuja sanoja. Korkeinta taitoa on hassujen videoiden tekeminen ja pyllykuvien suoltaminen sosiaaliseen mediaan. Sairaan markkinatalouden sairaiden lakien mukaisesti mehevästä pyllykuvasta maksetaankin suurempi korvaus kuin lasten hoitamisesta tai luonnonsuojelemisesta.

Talkooväkeä ei enää löydä juuri mihinkään toimeen. Taloyhtiöiden hallituksiin päättämään naapuruston hyvinvoinnista on vaikea saada jäseniä. Länsimaista ihmisiä kiinnostaa vain oma suora hyvinvointi. Hetkellinen ja piinaavan pinnallinen sairaan mielen rauha. 

Vanha sanonta Venäjästä pitää aina vain paikkansa, siis sanonta siitä että siellä ei mikään toimi mutta kaikki järjestyy.  Länsimaissa nykyään kaikki toimii näennäisen kivasti. Silti mikään ei järjesty. Asiat eivät hoidu. Asioita ei voi laittaa hoitumaan. Aina on jokin pykälä tulkittavissa niin, että jonkun yksilön oikeuksia poljetaan. Velvollisuuksista viis. Länsimaissa tekeminen rajoittuu itselleen pikavoittojen tuottamiseen. Ei henkiseen hyvinvointiin, ei yhteisen hyvän kartuttamiseen. Ei edes siihen, että naapurille sanotaan päivää. Wokeihmisille riittää se, kunhan oma sillä hetkellä koettu identiteetti on pönkitetty kaikille kallein perustein, vaikka identiteetin arvo yhteiskunnan toiminnalle olisi kuinka negatiivinen.

Oikeudet ymmärretään väärin. Velvollisuuksiahan ei länsimaissa enää ole. Väärinymmärrettyjen oikeuksien turvin tuhotaan paitsi meitä elättävä luonto myös kanssaihmisten elämä. Nykyisin tuomitaan nakkikioskilla nahistelusta tai baarin vessassa yhteisymmärryksessä tapahtuneesta yhdynnästä vankilaan, jos toinen osapuoli vuosia tapahtuman jälkeen saa ajatuksen laittaa sanan sanaa vastaan - wokesanan inhimillistä sanaa vastaan. Kehon käyttäminen kun on aina väkivaltaista ja siten kollektiivisesti tuomittavaa aggressiota. Vaikka fyysisyys ja aggressio pitävät ja ovat aina ylläpitäneet elämää enemmän kuin yksikään wokeideologian oppi on ikinä kykenevä.

Yhtäkkiä onkin sitä parempi, mitä ylipainoisempi yksilö on ja mitä enemmän hän on päästään sekaisin. Säyseyttä vaalitaan elinvoimaisuuden kustannuksella, kunhan passiivisen dominanssin keinoin säyseä massa muistaa canceloida heikot alleen. Lihava katkera nainen onkin emansipoitunut jumalatar, vaikka yhteiskunnan tasolla hän on harmittava kuluerä. Vahva johtaja on toksinen patriarkka. Woke yrittää väkisin muuttaa luonnonvalinnan miljoonien vuosien työn mieleisekseen.

Syitä käytökseen ei edes yritetä etsiä. Miksi jokin vahva yhteiskunta ilmoittaa saaneensa tarpeekseen ja osoittaa sen verisin erikoisoperaatioin? Voisiko se kokea aitoa yhteiskuntatason uhkaa? Miksi wokeihminen ei edes kysy syitä asioihin joilla on merkitystä? Asioihin, jotka tapahtuvat yksilön ulkopuolella. Miksi vallalla oleva päätön narratiivi sallii tuomitsemisen silloin kun siihen ei ole mitään perusteita mutta kieltää sen silloin kun syynä on ilmiselvästi mielenvikaisuus ja vähintäänkin ajattelun jättäminen alkutekijöihinsä sekä faktojen kieltäminen?

Mikään yhteiskunta ei voi toimia nykyisen kaltaisin opein ja ihantein. Roomakaan ei hajonnut vihollisen hyökkäyksiin. Se hajosi itsekkyyteen. Se hajosi oman aikansa wokeismiin ja cancel-kulttuuriin. Se hajosi oikeuksien nujertaessa velvollisuudet.

Kun ihminen tekee itsestään numeron ja vaatii koko ympäröivää yhteiskuntaa muuttamaan suhtautumistaan yksilöön yksilön kulloistenkin oikkujen mukaiseksi, ollaan jo niin kaukana yhteiskunnan toimintaedellytyksistä, että on parasta lyödä hanskat suoraan tiskiin. Viimeinen sammuttakoon valot.

Harha-askel ja Näätä

“Käsittämättömän herkullista, neiti Mäyrä”, leperteli Näätä selvästi teeskennellen. Jopa niin selvästi, että itse Neiti Mäyräkin varmasti huomasi imartelun teennäiseksi. Näätä oli usein lausunut nuo samat sanat Mäyrän keitoksista. Kuten lähes kaikkien muidenkin kotimetsänsä neitien ja rouvien keitoksista. Lukuun ottamatta sitä kehitysvammaista ja nykyisin jo vanhaa hirvilehmää, joka oli pienenä vasana jäänyt leikkuupuimurin terien silpomaksi. Hänen luonaan Näätä ei käynyt lounailla eikä päivällisillä, aamiaisista puhumattakaan. Ei Näätä sen vuoksi naarasväen keittotaitoja kehunut että ei olisi itse osannut tehdä ruokaansa. Päinvastoin, hän pystyi loihtimaan vohkimistaan Närhen munista Michelinin tähtitason omeletteja. Pyykin oli hänellä aina pivossa. Tai kaksi. Ehei, Näätä hiveli naaraiden kotitalouskykyjä siksi että hänen näätämäisen hurja saalistusviettinsä jäi toiseksi hänen vielä monin verroin hurjemmalle suvunjatkamisvietilleen. Vietille, joka on evoluution kekseliäs keino varmistaa lajien säilyminen.

Suvunjatkamisvietti, niin virallinen termi kuin onkin, toisaalta kuvaa huonosti Näädän viettiä. Hän kammoksuu ajatustakin yhdynnästä joka johtaisi sukusolujen hedelmöittymiseen. Toki hänelle on vahinkoja sattunut ja Näädän kotimetsässä voikin nykyisin törmätä ainakin supikoiranäätään, villikissanäätään, metsäkaurisnäätään, fasaaninäätään, pupunäätään kuin villisikanäätäänkin, muutamia mainitakseni. Täysin isättömiä kaikki. Lepertelyyn Näätää on ajanut vain ja ainoastaan halu saattaa itsensä kulloisenkin naaraan kanssa täydelliseen täyttymyksen tilaan, jossa ovat vain he kaksi. Hikisinä ja kaikkensa antaneina. Tiukasti sisäkkäin, vailla ulkomaailman urpoja ja murheita.
Kaikki metsän eläimet toki tunsivat Näädän metkut. Eräskin jo lajityypillisen keskimääräisen elinikänsä roimasti ylittänyt Rouva Maakotka odotti aina keskiviikkoa, jolloin Näädällä oli tapana käydä hänen naapurissaan kyyhkyskaksosten luona lounaalla. Ulko-ovensa avaimenreiästä tihrustaen tämä petolintu odotti hetkeä kun Näätä astuu pihalle jolloin hän aina huikkasi tarjoavansa vielä jälkiruuat päälle. Ja harvoinpa Näätä kieltäytyi vaikka Rouva Maakotkalla oli jo enemmän sulkasatoja takana kuin edessä. Mäyrän luona Näätä vieraili usein, ja välillä vierailut kestivät useitakin päiviä, kunnes Näätä koki pakottavaa tarvetta lähteä maistelemaan muidenkin naaraiden tarjoamia herkkuja.

Ja mikäpä Mäyrä oli Näätää pidättelemään, sehän oli vain Näätä jolla on ollut viimeiset vuodet tapana kevyttä ylläpitoa vastaan sammuttaa Mäyrän kupeita kuumottavat liekit jotka ennen salametsästäjien luotia sammutti Herra Mäyrä. Notkean ja vikkeläkielisen Näädän tavassa sammuttaa oli kyllä jotain erityistä edesmenneen jäyhän Herra Mäyrän tapoihin verrattuna, ja ei se lepertely ja liehittelykään Herra Mäyrän murahteluihin verrattuna pahalta tuntunut vaikka teatteria olikin. Mutta naarasmäyrät on kasvatettu uskomaan viimeisen päälle järjestettyihin ja saumattomasti toimiviin sosiaalisiin hierarkioihin ja yhteiskuntamalleihin mäyrien tapaan, eikä hän siksi edes osannut ajatella itsenäisenä kuljeskelevasta Näädästä sen enempää. Paitsi joskus, poskien punan vielä hehkuessa ja Näädän maatessa siinä hänen vierellään luolan suulla auringon ensisäteiden pilkottaessa tammenlehtien lomasta heidän karvaisille erivärisille vartaloilleen. Silloin Mäyränaaras ohikiitävän hetken tunsi että kaikki oli oikein juuri nyt ja Näätä kuului hänen vierelleen. Vain hänen. Ikuisesti. Olipa Näätäkin joskus näyttänyt vaivaantuneelta noin hetkinä, kun piti tehdä lähtöä ja laahusti jotenkin vastentahtoisen oloisesti pois Mäyrän luolastopesältä.

Mäyrän ja Näädän kohtaaminen sujui nytkin aluksi kuten aina ennenkin. Kehuja, herkuttelua ja hikinen ähinäsessio. Kunnon nalkkikin siihen tuli. Paisuvaiskudoksen vihdoin veltostuessa ja irrottautumisen Mäyrästä tullessa fyysisesti jälleen mahdolliseksi, Näätä empi. Hän koki suuria tunteita. Hän näki elämänsä vilahtavan silmiensä ohi. Kliseet kaikuivat hänen korvissaan, ja kaikesta päätellen Mäyräkin koki sisällään samanlaisen myllerryksen sillä hän tarrasi vaistomaisesti suurilla kynsillään Näädän karvaisista pakaroista kiinni. Hivenen kovempaa kuin normaalisti. ”Hyppy suureen tuntemattomaan”, ”Silmien avautuminen”, ”Elämä on tässä ja nyt”, ”Elämä on eläimen parasta aikaa” ja muut maailmankuulut fraasit saivat sillä hetkellä lihaa ympärilleen.

Olo oli yhtäkkiä ihmeen kevyt, niin Näädällä kuin Mäyrälläkin. Ja silti heitä itketti. Karvaiset navat vastakkain he vollottivat ja vikisivät kuin pienet pennut. Olivatko kyynelet kenties onnen kyyneleitä? Pitkään kestäneen tunteiden kieltämisen aikaan saama puhtaasti fysiologinen parasympaattinen reaktio? Itkua siitä että olivat aiemmin olleet toisilleen niin kylmiä, vaikka sisällä oli salaisesti kytenyt jo ensikohtaamisesta asti? Haikeutta siitä että mikään ei enää ikinä palaisi ennalleen heidän välillään? Itkikö Näätä sitä ettei näine tunteineen voisi enää ikinä lemmiskellä muiden kuin Mäyrän kyökissä? Iskikö Mäyrään heti tuskalliset mielikuvat Näädän seikkailuista kotimetsän muiden naaraiden kanssa? Kenties kaikki nämä, mutta sitähän rakkaus on. Tuskaa. Nautinnollisen tuskaista vellomista Rakkauden Valtameressä heille, jotka sinne uskaltavat. Ja nyt Näätä ja Mäyrä olivat sinne uskaltautuneet.

Heinäsirkan muistelot

”EN TIEDA KUINKA JOUDUIN NAIMISI-IIIINNN…” hoilasi Heinäsirkka kotipubinsa karaokeillassa kohtuullisen päihtyneenä. Koko Hammarbergin Fantin tuotanto oli kovaa valuuttaa tässäkin juottolassa, mutta eritoten tämä Fantin viisu kosketti Heinäsirkkaa henkilökohtaisesti. Kyllä hän itse asiassa tiesi kuinka joutui naimisiin, mutta ei ymmärtänyt miksi salli sen itselleen. Hänhän halusi vain hankailla siipiään reisiinsä kuten kuka tahansa heinäsirkka ja asettaa spermatoforinsa silloin tällöin naaraiden saataville, vailla ylimääräistä stressiä tai sitoumuksia.
Heinäsirkka kuitenkin rakasti myös kotona oleskelua, ei arvostanut mehiläisten kukista kukkiin lentelyä ja pesästä toiseen pöristelyä sekä tykkäsi kaikenlaisista poikasista, joten ymmärtäähän sen että moni naaras erehtyi tulkitsemaan Heinäsirkan elinikäisen parisuhteen – naimisiinmenon – kannattajaksi.

Ja kenties aivan oikein, ehkä Heinäsirkka kannattikin elinikäistä parisuhdetta! Heinäsirkan käsitys optimaalisesta parisuhteesta vain oli ilmeisen erilainen kuin hänen tähän asti tapaamillaan naarailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi naarailla oli aina tapana pyrkiä muokkaamaan hänestä jotain mitä hän ei luontaisesti ollut. Milloin hänen siipensä lennättivät hänet liian pitkälle liian nopeasti, milloin hänen sirittelynsä oli liian kovaäänistä. Eihän hänkään pyrkinyt ketään muokkaamaan, vaan rakasti kaikkia sellaisina kuin olivat. Parisuhteessa oli Heinäsirkan käsityksen mukaan tarkoitus täydentää toista ja olla rinnalla, ehdoitta. Tehdä elämästä, niin arjesta kuin juhlastakin, kokonainen kokemus olemalla läsnä ja avoin. Missä ikinä fyysisesti olisikin, tuntemalla aina sisimmässään että parisuhde on kaikki mitä loppujen lopuksi elämässään tarvitsee. Mielitietyn kanssa sirittelyä ratamon herkullisella lehdellä iltakasteen laskeutuessa. Ja voisi sitten keskittyä rauhassa elämän vastaan heittämiin monipuolisiin parisuhteen ulkopuolisiin haasteisiin tietäen että kävi niissä miten kävi, kaikki mitä onnelliseen elämään oikeasti tarvitsee olisi jo siinä rinnalla.

Heinäsirkka lähti kotoaan jammailemaan Fantin kipaleiden tahtiin usein juuri silloin kun hän koki että naarailla oli ainoana tavoitteena tehdä hänestä kuuliainen, tahdoton ja aivoton työläismuurahainen. Murkku, joka ei pärjäisi edes omassa pesässään saati yksin pesänsä ulkopuolella ilman Kuningattaren alituista valvontaa ja ohjeistusta. Haasteista saisi muka selvitä ainoastaan niin kuin Kuningatar on sallinut. Heinäsirkka ei montaa asiaa halveksinut yhtä paljon kuin noita munattomia ja sieluttomia murkkuja, eikä hän pystynyt ymmärtämään miksi hänestä ehdoin tahdoin ollaan sellaista jokaisessa parisuhteessa muokkaamassa! Rakastavasta, avoimesta, leikkisästä, kenties hieman huolettomasta heinäsirkasta munattomaksi putkiaivoiseksi murkuksi, ei käy!

Pubiin Heinäsirkkaa ajoi myös tunne siitä että itse parisuhteestakin on paradoksaalisesti tullut vain haaste, jossa vastustajan – eli parisuhdekumppanin – kanssa pitää taistella päivittäin kaikenlaisten tehtävien parissa ja pyrkiä voittamaan ne, omaksi edukseen. Siis täysin päinvastoin Heinäsirkan omaa käsitystä parisuhteesta ja elämästä. Ei ihme, että Fantin laulelmista ja lähipubin käyneestä nektarista oli tullut Heinäsirkalle henkireikä. Siellä, kaltaistensa väärinymmärrettyjen karskissa ja samalla pumpulinpehmeässä joukossa, ainoastaan juottolan ovella seisova härkämäinen Rupikonna muistutti kaikessa rujoudessaan väärinymmärrettyjä siitä mitä kovassa ulkomaailmassa ja monen kotioloissakin odotti. Jos Herra Kontiaisen pubista olisi joskus poistuttava.

Ja olihan sieltä poistuttava, sillä Kontiainen oli jo vanha ja lähes sokea eikä enää jaksanut hyysätä väärinymmärrettyjen joukkoa tauotta viikkokausia kuten nuorempana. Eikä, totta puhuakseni, muuan Herra Sika-Porsas ollut pitkien pubiretkien venyessä ja venyessä ainoa otus jota routa alkoi ajamaan takaisin lämpimään kotilättiinsä. Kotioloissa, huonommissakin, kun oli kuitenkin puolensa. Kaikesta huolimatta. Muut eläimet olivat silti avoimen kateellisia Kotilolle sekä Kilpikonnalle, joiden poikamiesboksit kulkivat heillä mukanaan ja koti oli aina siellä missä sydänkin.

Heinäsirkka koki sisimmässään kylmän tuulahduksen yleensä jossain retkiensä kymmenennen päivän paikkeilla. Kiittämättömyyden tunne, siitä se sisäinen viima sai alkunsa. Mutta oliko hän kiittämätön jos hän arvosti eri asioita kuin kulloinenkin partneri? Riippumatta siitä että partnerit pitivät heidän reviirinsä tiptop- kunnossa ja kellon tarkkuudella valmistivat joka ikinen päivä herkulliset ateriat? Toki hän arvosti aterioita ja niiden eteen tehtyä työtä kuten reviirin nättinä pitämistäkin. Heinäsirkasta vain tuntui että niistä hän kuitenkin voisi helposti luopua, mutta ei itsemääräämisoikeudestaan, oikeudestaan olla Heinäsirkka eikä murkku, saati sitten parisuhdedynamiikan toimivuudesta.

Jostain syystä aina palatessaan tällaisilta retkiltä kotiinsa Heinäsirkka oli aistivinaan parisuhteensa olevan hetken aikaa jotakuinkin niissä palkitsevuuden rajoissa, joita hän itse arvosti. Häntä ei pidetty itsestään selvyytenä, ei orjatyöläisenä, ei kilpakumppanina. Hän sai olla Heinäsirkka. Tai tarkemmin sanottuna rankasta retkestään toipuva hyönteisraunio, mutta silti. Miksi parisuhde näytti parhaat puolensa vain silloin, kun hän makasi puolikuolleena ja tärisevänä päivien juopottelun jälkeen omassa oksennuksessaan eikä silloin kun hän oli pirteimmillään ja parhaimmillaan niin fyysisesti kuin henkisestikin? Miksi hänen hyvä olonsa aina ulosmitattiin mitä mielettömimmillä vaatimuksilla ja käskytyksillä? Jotka suorastaan pakottivat hänet säännöllisesti Herra Kontiaisen pubiin, mikäli hän tahtoi pysyä järjissään?

Kumpuaako naaraiden sisältä vain krapulaista henkipattoheittiötä katsellessa jostain vuosimiljoonien takaa heidän geneettiseen koodistoon kirjoitetun viestin sanoma siitä, että sotaretkiltään puolikuolleina palanneita puolisoita on syytä kunnioittaa urotekojensa vuoksi? Muistuttiko krapulainen tärisevä hahmo kaikkensa sodassa antanutta ja sodan kauhuista tärisevää kunnioitettavaa sankaria? Vai vastakuoriutunutta poikasta, jota oli kohdeltava rakkaudella? Oli vastaus mikä hyvänsä, lopputulos oli sama: Noina suunnattoman kohmelon hetkinä Heinäsirkkaa ei vituttanut eikä ahdistanut.