Heinäsirkan muistelot

”EN TIEDA KUINKA JOUDUIN NAIMISI-IIIINNN…” hoilasi Heinäsirkka kotipubinsa karaokeillassa kohtuullisen päihtyneenä. Koko Hammarbergin Fantin tuotanto oli kovaa valuuttaa tässäkin juottolassa, mutta eritoten tämä Fantin viisu kosketti Heinäsirkkaa henkilökohtaisesti. Kyllä hän itse asiassa tiesi kuinka joutui naimisiin, mutta ei ymmärtänyt miksi salli sen itselleen. Hänhän halusi vain hankailla siipiään reisiinsä kuten kuka tahansa heinäsirkka ja asettaa spermatoforinsa silloin tällöin naaraiden saataville, vailla ylimääräistä stressiä tai sitoumuksia.
Heinäsirkka kuitenkin rakasti myös kotona oleskelua, ei arvostanut mehiläisten kukista kukkiin lentelyä ja pesästä toiseen pöristelyä sekä tykkäsi kaikenlaisista poikasista, joten ymmärtäähän sen että moni naaras erehtyi tulkitsemaan Heinäsirkan elinikäisen parisuhteen – naimisiinmenon – kannattajaksi.

Ja kenties aivan oikein, ehkä Heinäsirkka kannattikin elinikäistä parisuhdetta! Heinäsirkan käsitys optimaalisesta parisuhteesta vain oli ilmeisen erilainen kuin hänen tähän asti tapaamillaan naarailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi naarailla oli aina tapana pyrkiä muokkaamaan hänestä jotain mitä hän ei luontaisesti ollut. Milloin hänen siipensä lennättivät hänet liian pitkälle liian nopeasti, milloin hänen sirittelynsä oli liian kovaäänistä. Eihän hänkään pyrkinyt ketään muokkaamaan, vaan rakasti kaikkia sellaisina kuin olivat. Parisuhteessa oli Heinäsirkan käsityksen mukaan tarkoitus täydentää toista ja olla rinnalla, ehdoitta. Tehdä elämästä, niin arjesta kuin juhlastakin, kokonainen kokemus olemalla läsnä ja avoin. Missä ikinä fyysisesti olisikin, tuntemalla aina sisimmässään että parisuhde on kaikki mitä loppujen lopuksi elämässään tarvitsee. Mielitietyn kanssa sirittelyä ratamon herkullisella lehdellä iltakasteen laskeutuessa. Ja voisi sitten keskittyä rauhassa elämän vastaan heittämiin monipuolisiin parisuhteen ulkopuolisiin haasteisiin tietäen että kävi niissä miten kävi, kaikki mitä onnelliseen elämään oikeasti tarvitsee olisi jo siinä rinnalla.

Heinäsirkka lähti kotoaan jammailemaan Fantin kipaleiden tahtiin usein juuri silloin kun hän koki että naarailla oli ainoana tavoitteena tehdä hänestä kuuliainen, tahdoton ja aivoton työläismuurahainen. Murkku, joka ei pärjäisi edes omassa pesässään saati yksin pesänsä ulkopuolella ilman Kuningattaren alituista valvontaa ja ohjeistusta. Haasteista saisi muka selvitä ainoastaan niin kuin Kuningatar on sallinut. Heinäsirkka ei montaa asiaa halveksinut yhtä paljon kuin noita munattomia ja sieluttomia murkkuja, eikä hän pystynyt ymmärtämään miksi hänestä ehdoin tahdoin ollaan sellaista jokaisessa parisuhteessa muokkaamassa! Rakastavasta, avoimesta, leikkisästä, kenties hieman huolettomasta heinäsirkasta munattomaksi putkiaivoiseksi murkuksi, ei käy!

Pubiin Heinäsirkkaa ajoi myös tunne siitä että itse parisuhteestakin on paradoksaalisesti tullut vain haaste, jossa vastustajan – eli parisuhdekumppanin – kanssa pitää taistella päivittäin kaikenlaisten tehtävien parissa ja pyrkiä voittamaan ne, omaksi edukseen. Siis täysin päinvastoin Heinäsirkan omaa käsitystä parisuhteesta ja elämästä. Ei ihme, että Fantin laulelmista ja lähipubin käyneestä nektarista oli tullut Heinäsirkalle henkireikä. Siellä, kaltaistensa väärinymmärrettyjen karskissa ja samalla pumpulinpehmeässä joukossa, ainoastaan juottolan ovella seisova härkämäinen Rupikonna muistutti kaikessa rujoudessaan väärinymmärrettyjä siitä mitä kovassa ulkomaailmassa ja monen kotioloissakin odotti. Jos Herra Kontiaisen pubista olisi joskus poistuttava.

Ja olihan sieltä poistuttava, sillä Kontiainen oli jo vanha ja lähes sokea eikä enää jaksanut hyysätä väärinymmärrettyjen joukkoa tauotta viikkokausia kuten nuorempana. Eikä, totta puhuakseni, muuan Herra Sika-Porsas ollut pitkien pubiretkien venyessä ja venyessä ainoa otus jota routa alkoi ajamaan takaisin lämpimään kotilättiinsä. Kotioloissa, huonommissakin, kun oli kuitenkin puolensa. Kaikesta huolimatta. Muut eläimet olivat silti avoimen kateellisia Kotilolle sekä Kilpikonnalle, joiden poikamiesboksit kulkivat heillä mukanaan ja koti oli aina siellä missä sydänkin.

Heinäsirkka koki sisimmässään kylmän tuulahduksen yleensä jossain retkiensä kymmenennen päivän paikkeilla. Kiittämättömyyden tunne, siitä se sisäinen viima sai alkunsa. Mutta oliko hän kiittämätön jos hän arvosti eri asioita kuin kulloinenkin partneri? Riippumatta siitä että partnerit pitivät heidän reviirinsä tiptop- kunnossa ja kellon tarkkuudella valmistivat joka ikinen päivä herkulliset ateriat? Toki hän arvosti aterioita ja niiden eteen tehtyä työtä kuten reviirin nättinä pitämistäkin. Heinäsirkasta vain tuntui että niistä hän kuitenkin voisi helposti luopua, mutta ei itsemääräämisoikeudestaan, oikeudestaan olla Heinäsirkka eikä murkku, saati sitten parisuhdedynamiikan toimivuudesta.

Jostain syystä aina palatessaan tällaisilta retkiltä kotiinsa Heinäsirkka oli aistivinaan parisuhteensa olevan hetken aikaa jotakuinkin niissä palkitsevuuden rajoissa, joita hän itse arvosti. Häntä ei pidetty itsestään selvyytenä, ei orjatyöläisenä, ei kilpakumppanina. Hän sai olla Heinäsirkka. Tai tarkemmin sanottuna rankasta retkestään toipuva hyönteisraunio, mutta silti. Miksi parisuhde näytti parhaat puolensa vain silloin, kun hän makasi puolikuolleena ja tärisevänä päivien juopottelun jälkeen omassa oksennuksessaan eikä silloin kun hän oli pirteimmillään ja parhaimmillaan niin fyysisesti kuin henkisestikin? Miksi hänen hyvä olonsa aina ulosmitattiin mitä mielettömimmillä vaatimuksilla ja käskytyksillä? Jotka suorastaan pakottivat hänet säännöllisesti Herra Kontiaisen pubiin, mikäli hän tahtoi pysyä järjissään?

Kumpuaako naaraiden sisältä vain krapulaista henkipattoheittiötä katsellessa jostain vuosimiljoonien takaa heidän geneettiseen koodistoon kirjoitetun viestin sanoma siitä, että sotaretkiltään puolikuolleina palanneita puolisoita on syytä kunnioittaa urotekojensa vuoksi? Muistuttiko krapulainen tärisevä hahmo kaikkensa sodassa antanutta ja sodan kauhuista tärisevää kunnioitettavaa sankaria? Vai vastakuoriutunutta poikasta, jota oli kohdeltava rakkaudella? Oli vastaus mikä hyvänsä, lopputulos oli sama: Noina suunnattoman kohmelon hetkinä Heinäsirkkaa ei vituttanut eikä ahdistanut.

Mauno Mansikkahiiren seikkailut

Mauno kiipeili ketterästi ympäri kasvihuonetta nenä oikoisenaan. Sen viiksikarvat väpättivät vinhasti ja suusta kuului pientä maiskutuksen ääntä. Mansikkahan se taas oli Maunolla mielessä.

Mauno oli perso makealle. Sitä ei kyllä pystynyt päättelemään sen vyötärönseudusta, mutta jokainen joka Maunon tunsi oli varmasti saanut osansa Maunon mansikkaretkitarinoista. Välillä tarinat sisälsivät melkoista jännitystä ja uhkarohkeita sankaritekoja. Milloin Mauno oli pelastautunut Isolepinkäisen kynsistä viime tipassa Kontiaisen koloon, milloin taas Kyykäärme oli ajanut Maunon korkealle puun latvaan Liito-oravan luo todelliselle yllätysvierailulle. Mutta aina retkillä oli ollut onnellinen loppu ja Mauno oli saanut mansikkansa.

Retket olivat kyllä venyneet kerta kerralta pidemmiksi. Luonnonvaraista ja moitteetonta herkkumansikkaa kun oli nykyään yhä vaikeampi löytää. Ja koska Mauno Mansikkahiiri tiesi tismalleen minkälaisista mansikoista pitää, ei hän voinut tyytyä yhtään täydellisyyttä heikompiin herkkupaloihin. Moni pitikin Maunoa turhan kranttuna. Olihan pienen pienet metsämansikatkin parhaimmillaan varsin nautinnollisia ja toisaalta kunnon ukkomansikoista olisi riittänyt Maunonkin kaliiberin herkuttelijalle pitkäksi aikaa nakerreltavaa. Mutta Mauno oli mikä oli. Täydellisyyden tavoittelija. Eikä voinut itselleen mitään.

Nuorena hiirenpoikana Mauno vielä nautiskeli niin ihanasti värjäävillä mustikoilla, pehmeän untuvaisilla vatuilla kuin kirpakan räväköillä puolukoillakin. Varsinkin alkutalven ensimmäisten pakkasten kevyesti panemat puolukat, ja toisaalta myös keväällä lumihangen alta ensipälvistä paljastuneet villit karpalot, saivat vielä tänäkin päivänä Maunon silmäkulmaan kyyneleen jos hän niitä erehtyi muistelemaan. Niin omalaatuisen herkullisia ne olivat. Silti, kokemuksen ja ajan karttuessa, Maunosta kasvoi kuitenkin nimensä veroinen spesialisti. Ehta Mansikkahiiri.

Maunosta tuntui usein siltä, ettei hän suinkaan ollut se joka valitsi mansikan. Hän oli melkeinpä varma että mansikka oli ensin valinnut hänet. Eihän Mauno laisinkaan tiennyt mitä odottaa saadessaan ensi kertaa aitoa mansikkaa. Mutta ensipuraisun jälkeen Mauno oli ollut mennyttä miestä.

Kuitenkin, mansikoissakin oli eroja. Sen oli oltava punainen ja vieläpä tismalleen oikean sävyinen, totta kai. Mutta myös muodolla oli valtava merkitys. Ja koolla. Tuoksulla. Tuntumalla. Sillä, miltä tuntui juoksuttaa kieltä sen hieman karheaa pintaa pitkin. Sillä, miten se kantoi itsensä. Miten se heijasteli auringonsäteitä. Kuinka se keräsi aamukastetta. Kaikella oli merkityksenä. Ja silti mikään suure ei ollut mitattavissa. Ei ollut olemassa funktiota joka kuvasi sitä mitä Mauno etsi. Ja oli usein löytänytkin. Yksi plus yksi ei ollut likimainkaan kaksi. Kaksi plussaa saattoi kääntyä miinukseksi, kaksi miinusta kertomerkiksi. Ja silti, aina kohdatessaan sen tietyn yksilön, Mauno tiesi että tässä se nyt on. Tai tarkemmin sanottuna, mansikka ja Mauno tiesivät.

Moni marjalude oli nopeampi liikkeissään kuin Mauno. Olihan niillä komeat ja kiiltävät siivet. Monta monituista kertaa lähestyessään unelmiensa mansikkaa Mauno joutui ikäväkseen toteamaan marjaluteiden ehtineen ensin. Nuo koreat ja ryhdikkäät marjaluteet olivat siinä mielessä erityisen inhottavia vastuksia, että jos niiden piirittämää moitteetonta mansikkayksilöä lähestyi niin koko tilanne alkoi nopeasti haisemaan pistävän pahalta. Herrasmiehenä Mauno ei ikinä tavoitellut sellaista mansikkaa jonka kimpussa jo pörrättiin, mutta surkutteli ja jupisi kyllä itsekseen jos näki ettei mansikanpiirittäjä osannut kyllin arvostaa omimaansa herkkua.

Oli varhaiskesä, eikä avomaan mansikkaa vielä ollut missään tarjolla. Kasvihuone oli oivallinen paikka etsiä unelmien mansikkaa. Niitä kun kasvoi siellä vieri vieressä eikä Kyykäärmeistä tai Isolepinkäisistä ollut vaaraa. Toisaalta kasvihuoneen omistaja kontrolloi hyvin voimakkaasti kaikkea muutakin mitä kasvihuoneessa tapahtui. Syystä tai toisesta Maunon ja kasvihuoneen omistajan näkemykset täydellisistä mansikoista eivät käyneet aivan yksiin. Mauno kun arvosti kaikkea mitä ei voinut mitata, kasvihuoneenomistaja taas kaikkea jota pystyi mittaamaan.

Kasvihuoneessa oli valtavia määriä kauempaa katsottuna kiinnostavan näköisiä mansikoita, mutta ne kaikki houkuttelivat puoleensa vielä hirmuisempia määriä marjaluteita, erilaisia kirvoja, kemppejä ja kaikenmoisia muitakin siivekkäitä ja dynaamisia nesteiden imijä tykkejä. Joita kasvihuoneen omistaja sitten vuorostaan yritti pitää kurissa erilaisin myrkyin. Tämä koko kuvio sai aikaan sen, etteivät itse kasvihuonemansikatkaan olleet niin moitteettomia kuin ne ensin näyttivät olevan. Monessa oli vaarallisia myrkkyjäämiä jonka vain harjaantunut mansikkaekspertin kuono tunnisti. Joidenkin sisus oli ontto ja kuiva vaikka pinta helmeili kauttaaltaan punaisen kosteana. Toisissa taas toinen puoli saattoi olla ikuisesti raa’an vihreä toisen puolen helottaessa mitä kutsuvimman sävyisenä ja muodokkaana.

Silti Mauno uskoi, että aina jokin mansikka oli onnistunut lymyilemään myrkytyksien aikana lehvästön suojissa ja saamaan juurensa upotettua köyhän lasivilla-vesiseoksen sijaan ehtaan mustaan multaan, ohi kasvatuspenkkien. Ja saamaan itseensä aitoa ihanaa auringonvaloa keinotekoisten natrium-lamppujen loimotuksen asemesta. Tällaisen mansikan perässä Mauno oli. Harvinaisen toki, mutta sellaisen, jota kannattaa pyytää vaikkei saisikaan.

Maunon strategiana oli olla läsnä. Mauno kierteli ympäri kasvihuonetta aistit avoimina. Se ei tiennyt mitä etsiä, mutta oli valmiina kohtaamaan sen milloin vain. Vastaan tuli tuhansia ja taas tuhansia mansikoita. Mauno sivuutti ne kaikki. Joitain hän toki nuuhkaisi hieman tarkemmin. Silmäili aavistuksen pidempään. Kosketti hellästi käpälillään. Kuin varmistaakseen, ettei juuri se mansikka ollut oikea. Ollen kuitenkin valmis yllättymään joka kerta.

Kiipeillessään Mauno ei ajatellut juuri mitään. Hän vain hengitti koko keuhkokapasiteetillaan ja yritti pitää silmänsä avoimina. Ja sydämensä. Sillä kerrassaan mahdottoman tarkkojen aistiensa sijaan parhaat mansikkansa hän oli löytänyt sattumalta, pilkkopimeässä, ollessaan influenssan kourissa.

Tänään Maunoa ei kuitenkaan lykästänyt. Hän oli juuri ohittamassa potentiaalisen oloista kasvihuoneen nurkkausta kun kuului pahaenteinen pihahdus. Mauno heristi korvansa äärimmilleen ja kuuli sen uudelleen. Myrkytyslaitteiston paineilmajärjestelmä pihisi! Mauno hätääntyi. Oliko tänään oikeasti myrkytyspäivä? Miten hän olikin voinut erehtyä päivästä. Vai oliko kyseessä vain järjestelmän testaus? Mauno oli melkein kasvihuoneen perällä. Sieltä ei ollut turvallista ulospääsyä.

Myrkytyslaitteiston suuttimista alkoi hiljalleen tupruta hienojakoista kuolemaa. Se oli suunniteltu tappamaan kaikki selkärangattomat eliöt. Mauno Mansikkahiirellä jos jollain oli kyllä selkärankaa, mutta kaikki tyynni Mauno tiesi ettei tuo lumoavan kaunis usva säästäisi häntäkään. Hänen isänsä oli nimittäin menehtynyt vain kaksi talvea aiemmin kesken samaisten puuhien, samaisessa kasvihuoneessa. Mauno kyllä luuli ottaneensa opiksi.

Mauno istui voimattomana mansikka-amppelin reunusta kiertävällä rönsyllä. Hän antoi elämänsä kaitafilminauhan rullata kyynelehtivien silmiensä editse. Ja katso, silloin hänen kyyneleensä kuivuivat ja karvaisten poskien peittämät hymylihakset vetivät hänen muiskuhuulensa täyttymykselliseen virneeseen.

Näinhän tämän pitikin mennä. Kaikki oli tähdännyt tähän, ja nyt oltiin tässä. Jokaisella on hetkensä. Nyt Maunon hetket olivat tulleet täyteen. Mauno veti viimeisen henkäyksensä viileästi pisaroivaa surmaa rakastamiensa mansikoiden keskellä ja kellahti rönsyltä kuolleena selälleen amppelin pohjalle. Mitä upeimman mansikan alle.

Hänelle itselleen aiemmin niin kovin tärkeä pieni Mansikkahiiren elämä oli ohi. Kaikki oli ohi.