Harha-askel ja Näätä

“Käsittämättömän herkullista, neiti Mäyrä”, leperteli Näätä selvästi teeskennellen. Jopa niin selvästi, että itse Neiti Mäyräkin varmasti huomasi imartelun teennäiseksi. Näätä oli usein lausunut nuo samat sanat Mäyrän keitoksista. Kuten lähes kaikkien muidenkin kotimetsänsä neitien ja rouvien keitoksista. Lukuun ottamatta sitä kehitysvammaista ja nykyisin jo vanhaa hirvilehmää, joka oli pienenä vasana jäänyt leikkuupuimurin terien silpomaksi. Hänen luonaan Näätä ei käynyt lounailla eikä päivällisillä, aamiaisista puhumattakaan. Ei Näätä sen vuoksi naarasväen keittotaitoja kehunut että ei olisi itse osannut tehdä ruokaansa. Päinvastoin, hän pystyi loihtimaan vohkimistaan Närhen munista Michelinin tähtitason omeletteja. Pyykin oli hänellä aina pivossa. Tai kaksi. Ehei, Näätä hiveli naaraiden kotitalouskykyjä siksi että hänen näätämäisen hurja saalistusviettinsä jäi toiseksi hänen vielä monin verroin hurjemmalle suvunjatkamisvietilleen. Vietille, joka on evoluution kekseliäs keino varmistaa lajien säilyminen.

Suvunjatkamisvietti, niin virallinen termi kuin onkin, toisaalta kuvaa huonosti Näädän viettiä. Hän kammoksuu ajatustakin yhdynnästä joka johtaisi sukusolujen hedelmöittymiseen. Toki hänelle on vahinkoja sattunut ja Näädän kotimetsässä voikin nykyisin törmätä ainakin supikoiranäätään, villikissanäätään, metsäkaurisnäätään, fasaaninäätään, pupunäätään kuin villisikanäätäänkin, muutamia mainitakseni. Täysin isättömiä kaikki. Lepertelyyn Näätää on ajanut vain ja ainoastaan halu saattaa itsensä kulloisenkin naaraan kanssa täydelliseen täyttymyksen tilaan, jossa ovat vain he kaksi. Hikisinä ja kaikkensa antaneina. Tiukasti sisäkkäin, vailla ulkomaailman urpoja ja murheita.
Kaikki metsän eläimet toki tunsivat Näädän metkut. Eräskin jo lajityypillisen keskimääräisen elinikänsä roimasti ylittänyt Rouva Maakotka odotti aina keskiviikkoa, jolloin Näädällä oli tapana käydä hänen naapurissaan kyyhkyskaksosten luona lounaalla. Ulko-ovensa avaimenreiästä tihrustaen tämä petolintu odotti hetkeä kun Näätä astuu pihalle jolloin hän aina huikkasi tarjoavansa vielä jälkiruuat päälle. Ja harvoinpa Näätä kieltäytyi vaikka Rouva Maakotkalla oli jo enemmän sulkasatoja takana kuin edessä. Mäyrän luona Näätä vieraili usein, ja välillä vierailut kestivät useitakin päiviä, kunnes Näätä koki pakottavaa tarvetta lähteä maistelemaan muidenkin naaraiden tarjoamia herkkuja.

Ja mikäpä Mäyrä oli Näätää pidättelemään, sehän oli vain Näätä jolla on ollut viimeiset vuodet tapana kevyttä ylläpitoa vastaan sammuttaa Mäyrän kupeita kuumottavat liekit jotka ennen salametsästäjien luotia sammutti Herra Mäyrä. Notkean ja vikkeläkielisen Näädän tavassa sammuttaa oli kyllä jotain erityistä edesmenneen jäyhän Herra Mäyrän tapoihin verrattuna, ja ei se lepertely ja liehittelykään Herra Mäyrän murahteluihin verrattuna pahalta tuntunut vaikka teatteria olikin. Mutta naarasmäyrät on kasvatettu uskomaan viimeisen päälle järjestettyihin ja saumattomasti toimiviin sosiaalisiin hierarkioihin ja yhteiskuntamalleihin mäyrien tapaan, eikä hän siksi edes osannut ajatella itsenäisenä kuljeskelevasta Näädästä sen enempää. Paitsi joskus, poskien punan vielä hehkuessa ja Näädän maatessa siinä hänen vierellään luolan suulla auringon ensisäteiden pilkottaessa tammenlehtien lomasta heidän karvaisille erivärisille vartaloilleen. Silloin Mäyränaaras ohikiitävän hetken tunsi että kaikki oli oikein juuri nyt ja Näätä kuului hänen vierelleen. Vain hänen. Ikuisesti. Olipa Näätäkin joskus näyttänyt vaivaantuneelta noin hetkinä, kun piti tehdä lähtöä ja laahusti jotenkin vastentahtoisen oloisesti pois Mäyrän luolastopesältä.

Mäyrän ja Näädän kohtaaminen sujui nytkin aluksi kuten aina ennenkin. Kehuja, herkuttelua ja hikinen ähinäsessio. Kunnon nalkkikin siihen tuli. Paisuvaiskudoksen vihdoin veltostuessa ja irrottautumisen Mäyrästä tullessa fyysisesti jälleen mahdolliseksi, Näätä empi. Hän koki suuria tunteita. Hän näki elämänsä vilahtavan silmiensä ohi. Kliseet kaikuivat hänen korvissaan, ja kaikesta päätellen Mäyräkin koki sisällään samanlaisen myllerryksen sillä hän tarrasi vaistomaisesti suurilla kynsillään Näädän karvaisista pakaroista kiinni. Hivenen kovempaa kuin normaalisti. ”Hyppy suureen tuntemattomaan”, ”Silmien avautuminen”, ”Elämä on tässä ja nyt”, ”Elämä on eläimen parasta aikaa” ja muut maailmankuulut fraasit saivat sillä hetkellä lihaa ympärilleen.

Olo oli yhtäkkiä ihmeen kevyt, niin Näädällä kuin Mäyrälläkin. Ja silti heitä itketti. Karvaiset navat vastakkain he vollottivat ja vikisivät kuin pienet pennut. Olivatko kyynelet kenties onnen kyyneleitä? Pitkään kestäneen tunteiden kieltämisen aikaan saama puhtaasti fysiologinen parasympaattinen reaktio? Itkua siitä että olivat aiemmin olleet toisilleen niin kylmiä, vaikka sisällä oli salaisesti kytenyt jo ensikohtaamisesta asti? Haikeutta siitä että mikään ei enää ikinä palaisi ennalleen heidän välillään? Itkikö Näätä sitä ettei näine tunteineen voisi enää ikinä lemmiskellä muiden kuin Mäyrän kyökissä? Iskikö Mäyrään heti tuskalliset mielikuvat Näädän seikkailuista kotimetsän muiden naaraiden kanssa? Kenties kaikki nämä, mutta sitähän rakkaus on. Tuskaa. Nautinnollisen tuskaista vellomista Rakkauden Valtameressä heille, jotka sinne uskaltavat. Ja nyt Näätä ja Mäyrä olivat sinne uskaltautuneet.

Heinäsirkan muistelot

”EN TIEDA KUINKA JOUDUIN NAIMISI-IIIINNN…” hoilasi Heinäsirkka kotipubinsa karaokeillassa kohtuullisen päihtyneenä. Koko Hammarbergin Fantin tuotanto oli kovaa valuuttaa tässäkin juottolassa, mutta eritoten tämä Fantin viisu kosketti Heinäsirkkaa henkilökohtaisesti. Kyllä hän itse asiassa tiesi kuinka joutui naimisiin, mutta ei ymmärtänyt miksi salli sen itselleen. Hänhän halusi vain hankailla siipiään reisiinsä kuten kuka tahansa heinäsirkka ja asettaa spermatoforinsa silloin tällöin naaraiden saataville, vailla ylimääräistä stressiä tai sitoumuksia.
Heinäsirkka kuitenkin rakasti myös kotona oleskelua, ei arvostanut mehiläisten kukista kukkiin lentelyä ja pesästä toiseen pöristelyä sekä tykkäsi kaikenlaisista poikasista, joten ymmärtäähän sen että moni naaras erehtyi tulkitsemaan Heinäsirkan elinikäisen parisuhteen – naimisiinmenon – kannattajaksi.

Ja kenties aivan oikein, ehkä Heinäsirkka kannattikin elinikäistä parisuhdetta! Heinäsirkan käsitys optimaalisesta parisuhteesta vain oli ilmeisen erilainen kuin hänen tähän asti tapaamillaan naarailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi naarailla oli aina tapana pyrkiä muokkaamaan hänestä jotain mitä hän ei luontaisesti ollut. Milloin hänen siipensä lennättivät hänet liian pitkälle liian nopeasti, milloin hänen sirittelynsä oli liian kovaäänistä. Eihän hänkään pyrkinyt ketään muokkaamaan, vaan rakasti kaikkia sellaisina kuin olivat. Parisuhteessa oli Heinäsirkan käsityksen mukaan tarkoitus täydentää toista ja olla rinnalla, ehdoitta. Tehdä elämästä, niin arjesta kuin juhlastakin, kokonainen kokemus olemalla läsnä ja avoin. Missä ikinä fyysisesti olisikin, tuntemalla aina sisimmässään että parisuhde on kaikki mitä loppujen lopuksi elämässään tarvitsee. Mielitietyn kanssa sirittelyä ratamon herkullisella lehdellä iltakasteen laskeutuessa. Ja voisi sitten keskittyä rauhassa elämän vastaan heittämiin monipuolisiin parisuhteen ulkopuolisiin haasteisiin tietäen että kävi niissä miten kävi, kaikki mitä onnelliseen elämään oikeasti tarvitsee olisi jo siinä rinnalla.

Heinäsirkka lähti kotoaan jammailemaan Fantin kipaleiden tahtiin usein juuri silloin kun hän koki että naarailla oli ainoana tavoitteena tehdä hänestä kuuliainen, tahdoton ja aivoton työläismuurahainen. Murkku, joka ei pärjäisi edes omassa pesässään saati yksin pesänsä ulkopuolella ilman Kuningattaren alituista valvontaa ja ohjeistusta. Haasteista saisi muka selvitä ainoastaan niin kuin Kuningatar on sallinut. Heinäsirkka ei montaa asiaa halveksinut yhtä paljon kuin noita munattomia ja sieluttomia murkkuja, eikä hän pystynyt ymmärtämään miksi hänestä ehdoin tahdoin ollaan sellaista jokaisessa parisuhteessa muokkaamassa! Rakastavasta, avoimesta, leikkisästä, kenties hieman huolettomasta heinäsirkasta munattomaksi putkiaivoiseksi murkuksi, ei käy!

Pubiin Heinäsirkkaa ajoi myös tunne siitä että itse parisuhteestakin on paradoksaalisesti tullut vain haaste, jossa vastustajan – eli parisuhdekumppanin – kanssa pitää taistella päivittäin kaikenlaisten tehtävien parissa ja pyrkiä voittamaan ne, omaksi edukseen. Siis täysin päinvastoin Heinäsirkan omaa käsitystä parisuhteesta ja elämästä. Ei ihme, että Fantin laulelmista ja lähipubin käyneestä nektarista oli tullut Heinäsirkalle henkireikä. Siellä, kaltaistensa väärinymmärrettyjen karskissa ja samalla pumpulinpehmeässä joukossa, ainoastaan juottolan ovella seisova härkämäinen Rupikonna muistutti kaikessa rujoudessaan väärinymmärrettyjä siitä mitä kovassa ulkomaailmassa ja monen kotioloissakin odotti. Jos Herra Kontiaisen pubista olisi joskus poistuttava.

Ja olihan sieltä poistuttava, sillä Kontiainen oli jo vanha ja lähes sokea eikä enää jaksanut hyysätä väärinymmärrettyjen joukkoa tauotta viikkokausia kuten nuorempana. Eikä, totta puhuakseni, muuan Herra Sika-Porsas ollut pitkien pubiretkien venyessä ja venyessä ainoa otus jota routa alkoi ajamaan takaisin lämpimään kotilättiinsä. Kotioloissa, huonommissakin, kun oli kuitenkin puolensa. Kaikesta huolimatta. Muut eläimet olivat silti avoimen kateellisia Kotilolle sekä Kilpikonnalle, joiden poikamiesboksit kulkivat heillä mukanaan ja koti oli aina siellä missä sydänkin.

Heinäsirkka koki sisimmässään kylmän tuulahduksen yleensä jossain retkiensä kymmenennen päivän paikkeilla. Kiittämättömyyden tunne, siitä se sisäinen viima sai alkunsa. Mutta oliko hän kiittämätön jos hän arvosti eri asioita kuin kulloinenkin partneri? Riippumatta siitä että partnerit pitivät heidän reviirinsä tiptop- kunnossa ja kellon tarkkuudella valmistivat joka ikinen päivä herkulliset ateriat? Toki hän arvosti aterioita ja niiden eteen tehtyä työtä kuten reviirin nättinä pitämistäkin. Heinäsirkasta vain tuntui että niistä hän kuitenkin voisi helposti luopua, mutta ei itsemääräämisoikeudestaan, oikeudestaan olla Heinäsirkka eikä murkku, saati sitten parisuhdedynamiikan toimivuudesta.

Jostain syystä aina palatessaan tällaisilta retkiltä kotiinsa Heinäsirkka oli aistivinaan parisuhteensa olevan hetken aikaa jotakuinkin niissä palkitsevuuden rajoissa, joita hän itse arvosti. Häntä ei pidetty itsestään selvyytenä, ei orjatyöläisenä, ei kilpakumppanina. Hän sai olla Heinäsirkka. Tai tarkemmin sanottuna rankasta retkestään toipuva hyönteisraunio, mutta silti. Miksi parisuhde näytti parhaat puolensa vain silloin, kun hän makasi puolikuolleena ja tärisevänä päivien juopottelun jälkeen omassa oksennuksessaan eikä silloin kun hän oli pirteimmillään ja parhaimmillaan niin fyysisesti kuin henkisestikin? Miksi hänen hyvä olonsa aina ulosmitattiin mitä mielettömimmillä vaatimuksilla ja käskytyksillä? Jotka suorastaan pakottivat hänet säännöllisesti Herra Kontiaisen pubiin, mikäli hän tahtoi pysyä järjissään?

Kumpuaako naaraiden sisältä vain krapulaista henkipattoheittiötä katsellessa jostain vuosimiljoonien takaa heidän geneettiseen koodistoon kirjoitetun viestin sanoma siitä, että sotaretkiltään puolikuolleina palanneita puolisoita on syytä kunnioittaa urotekojensa vuoksi? Muistuttiko krapulainen tärisevä hahmo kaikkensa sodassa antanutta ja sodan kauhuista tärisevää kunnioitettavaa sankaria? Vai vastakuoriutunutta poikasta, jota oli kohdeltava rakkaudella? Oli vastaus mikä hyvänsä, lopputulos oli sama: Noina suunnattoman kohmelon hetkinä Heinäsirkkaa ei vituttanut eikä ahdistanut.

Maailman pienin merieläinpuisto

Muurien takaa pilkotti jotain kaunista. Sen tuoksukin oli vastustamaton. Niinpä Don Saukko ei aikaillut. Hän otti olkalaukustaan esiin mateennahkaiset tanssikengät ja puhalsi niistä pölyt. Sitten hän kaivoi laukusta meritähden nahasta ahvenvidalla ommellut legendaariset kutitteluhanskansa raikastumaan ikuisen Kiovan syksyiseen tuuleen.

Miksi Don Saukko oli tullut juuri tämän muurin liepeille varustelaukkuineen? Tietäen houkutukset. Peläten ja kunnioittaen niitä. Ja hylättyään ne jo lopullisesti kerran, ehkä toisenkin. Taantuminen aistinautintojen vietäväksi jos jokin oli jotain jota kohtaan Don Saukko oli jo pitkään kokenut vastenmielisyyttä. Fyysistä pahoinvointia kepeästä ilosta ja taiten loihditusta ontosta kauneudesta. Ei, ei Don Saukko synkkyydestäkään nauttinut. Ainoastaan äärettömän ihanista asioista. Todellisista, vahvoista, mutkattomista asioista. Asioista, jotka ottivat kokijaltaan kaiken ja antoivat sen moninkertaisesti takaisin. Huomaamatta.

Nyt hän silti koki, että oli tullut aika kiivetä tuon ikivanhan muurin ylitse. Kohti kepeyttä. Jokin ajoi häntä voimalla sitä kohti. Ensin varovasti sen päälle ja sitten saukkomaisen energisellä loikalla houkutusten keskelle. Euroopan suurimpaan merieläinpuistoon!

Siellä olisi kaikkea mitä pystyy rahalla saamaan. Ja ilmaiseksikin. Kaikkea mikä piristäisi. Kaikkea sellaista mikä antaisi välittömästi hyvän olon ja saisi räpylät vispaamaan! Silti. Jälleen tismalleen silloin, ollessaan tunkeutumassa syvälle merenhajuiseen Babyloniin, Don Saukko löysi sydämestään maailman pienimmän merieläinpuiston. Maailman kauneimman universumin. Ja kaiken muun. Kaiken, joka oli hautautunut jo iäisyys sitten kuolleen rakkolevän ja pettymysten alle.

Sielun houkutukset löivät jalat alta. Kaikki oli kaunista kun katsoi vain sydämellään. Jopa jo ajatuksen tasolla suoritettu kapybarojen takaliston sinänsä irvokas ja rytmitön läpsyttely meritähtihanskoilla sai uuden merkityksen. Kontrasti oli kolossaalinen. Kaikki mikä oli ollut vain ihanaa unelmaa olikin taas todellista. Kaikki todellinen muuttui pahaksi uneksi. Olo oli samaan aikaan täysi ja kepeä.

Silmillään Don Saukko ei enää katsonut. Eikä olisi nähnytkään. Siitä piti huolen muurin päälle vaakasuoraan Kuolleenmeren teemanurkkauksen merivesialtaista loiskunut silmittömän suolainen pärske. Nyt oli edettävä näppituntumalla. Elettävä syvimpien tuntojen ohjaamana. Rohkeasti. Tietäen mikä on ikuisesti totta. Johtaen itseään edestä.

Don laskeutui muurilta alas. Ylväästi takaisin omaan elämäänsä. Itsensä pariin. Rakkaittensa luo. Valtavasta Don Saukon sielun päällä olleesta rakkoleväkummusta muistutti enää vastakuoriutunut rantakäärmepoikue joka oli syntynyt rakkolevän mätänemisen hukkalämmössä. Viime hetkellä. Juuri ennen Don Saukon melkein-sukellusta Babyloniin.

Poikue kiintyi heti kovasti Doniin. Ja Don heihin. Koko seurue oli nyt läsnä. Kokemassa yhdessä elämää.

Uusi vanha Don hehkui muuttunutta lämpöä. Pehmeää. Ja tarkempaa. Muurin reuna jäi askel askeleelta kauemmas. Saukko ja rantakäärmepoikue kulkivat vinhasti mutkitellen kohti ikuista kotiaan. Ja se oli suorin reitti mitä kuvitella saattaa.

Mauno Mansikkahiiren seikkailut

Mauno kiipeili ketterästi ympäri kasvihuonetta nenä oikoisenaan. Sen viiksikarvat väpättivät vinhasti ja suusta kuului pientä maiskutuksen ääntä. Mansikkahan se taas oli Maunolla mielessä.

Mauno oli perso makealle. Sitä ei kyllä pystynyt päättelemään sen vyötärönseudusta, mutta jokainen joka Maunon tunsi oli varmasti saanut osansa Maunon mansikkaretkitarinoista. Välillä tarinat sisälsivät melkoista jännitystä ja uhkarohkeita sankaritekoja. Milloin Mauno oli pelastautunut Isolepinkäisen kynsistä viime tipassa Kontiaisen koloon, milloin taas Kyykäärme oli ajanut Maunon korkealle puun latvaan Liito-oravan luo todelliselle yllätysvierailulle. Mutta aina retkillä oli ollut onnellinen loppu ja Mauno oli saanut mansikkansa.

Retket olivat kyllä venyneet kerta kerralta pidemmiksi. Luonnonvaraista ja moitteetonta herkkumansikkaa kun oli nykyään yhä vaikeampi löytää. Ja koska Mauno Mansikkahiiri tiesi tismalleen minkälaisista mansikoista pitää, ei hän voinut tyytyä yhtään täydellisyyttä heikompiin herkkupaloihin. Moni pitikin Maunoa turhan kranttuna. Olihan pienen pienet metsämansikatkin parhaimmillaan varsin nautinnollisia ja toisaalta kunnon ukkomansikoista olisi riittänyt Maunonkin kaliiberin herkuttelijalle pitkäksi aikaa nakerreltavaa. Mutta Mauno oli mikä oli. Täydellisyyden tavoittelija. Eikä voinut itselleen mitään.

Nuorena hiirenpoikana Mauno vielä nautiskeli niin ihanasti värjäävillä mustikoilla, pehmeän untuvaisilla vatuilla kuin kirpakan räväköillä puolukoillakin. Varsinkin alkutalven ensimmäisten pakkasten kevyesti panemat puolukat, ja toisaalta myös keväällä lumihangen alta ensipälvistä paljastuneet villit karpalot, saivat vielä tänäkin päivänä Maunon silmäkulmaan kyyneleen jos hän niitä erehtyi muistelemaan. Niin omalaatuisen herkullisia ne olivat. Silti, kokemuksen ja ajan karttuessa, Maunosta kasvoi kuitenkin nimensä veroinen spesialisti. Ehta Mansikkahiiri.

Maunosta tuntui usein siltä, ettei hän suinkaan ollut se joka valitsi mansikan. Hän oli melkeinpä varma että mansikka oli ensin valinnut hänet. Eihän Mauno laisinkaan tiennyt mitä odottaa saadessaan ensi kertaa aitoa mansikkaa. Mutta ensipuraisun jälkeen Mauno oli ollut mennyttä miestä.

Kuitenkin, mansikoissakin oli eroja. Sen oli oltava punainen ja vieläpä tismalleen oikean sävyinen, totta kai. Mutta myös muodolla oli valtava merkitys. Ja koolla. Tuoksulla. Tuntumalla. Sillä, miltä tuntui juoksuttaa kieltä sen hieman karheaa pintaa pitkin. Sillä, miten se kantoi itsensä. Miten se heijasteli auringonsäteitä. Kuinka se keräsi aamukastetta. Kaikella oli merkityksenä. Ja silti mikään suure ei ollut mitattavissa. Ei ollut olemassa funktiota joka kuvasi sitä mitä Mauno etsi. Ja oli usein löytänytkin. Yksi plus yksi ei ollut likimainkaan kaksi. Kaksi plussaa saattoi kääntyä miinukseksi, kaksi miinusta kertomerkiksi. Ja silti, aina kohdatessaan sen tietyn yksilön, Mauno tiesi että tässä se nyt on. Tai tarkemmin sanottuna, mansikka ja Mauno tiesivät.

Moni marjalude oli nopeampi liikkeissään kuin Mauno. Olihan niillä komeat ja kiiltävät siivet. Monta monituista kertaa lähestyessään unelmiensa mansikkaa Mauno joutui ikäväkseen toteamaan marjaluteiden ehtineen ensin. Nuo koreat ja ryhdikkäät marjaluteet olivat siinä mielessä erityisen inhottavia vastuksia, että jos niiden piirittämää moitteetonta mansikkayksilöä lähestyi niin koko tilanne alkoi nopeasti haisemaan pistävän pahalta. Herrasmiehenä Mauno ei ikinä tavoitellut sellaista mansikkaa jonka kimpussa jo pörrättiin, mutta surkutteli ja jupisi kyllä itsekseen jos näki ettei mansikanpiirittäjä osannut kyllin arvostaa omimaansa herkkua.

Oli varhaiskesä, eikä avomaan mansikkaa vielä ollut missään tarjolla. Kasvihuone oli oivallinen paikka etsiä unelmien mansikkaa. Niitä kun kasvoi siellä vieri vieressä eikä Kyykäärmeistä tai Isolepinkäisistä ollut vaaraa. Toisaalta kasvihuoneen omistaja kontrolloi hyvin voimakkaasti kaikkea muutakin mitä kasvihuoneessa tapahtui. Syystä tai toisesta Maunon ja kasvihuoneen omistajan näkemykset täydellisistä mansikoista eivät käyneet aivan yksiin. Mauno kun arvosti kaikkea mitä ei voinut mitata, kasvihuoneenomistaja taas kaikkea jota pystyi mittaamaan.

Kasvihuoneessa oli valtavia määriä kauempaa katsottuna kiinnostavan näköisiä mansikoita, mutta ne kaikki houkuttelivat puoleensa vielä hirmuisempia määriä marjaluteita, erilaisia kirvoja, kemppejä ja kaikenmoisia muitakin siivekkäitä ja dynaamisia nesteiden imijä tykkejä. Joita kasvihuoneen omistaja sitten vuorostaan yritti pitää kurissa erilaisin myrkyin. Tämä koko kuvio sai aikaan sen, etteivät itse kasvihuonemansikatkaan olleet niin moitteettomia kuin ne ensin näyttivät olevan. Monessa oli vaarallisia myrkkyjäämiä jonka vain harjaantunut mansikkaekspertin kuono tunnisti. Joidenkin sisus oli ontto ja kuiva vaikka pinta helmeili kauttaaltaan punaisen kosteana. Toisissa taas toinen puoli saattoi olla ikuisesti raa’an vihreä toisen puolen helottaessa mitä kutsuvimman sävyisenä ja muodokkaana.

Silti Mauno uskoi, että aina jokin mansikka oli onnistunut lymyilemään myrkytyksien aikana lehvästön suojissa ja saamaan juurensa upotettua köyhän lasivilla-vesiseoksen sijaan ehtaan mustaan multaan, ohi kasvatuspenkkien. Ja saamaan itseensä aitoa ihanaa auringonvaloa keinotekoisten natrium-lamppujen loimotuksen asemesta. Tällaisen mansikan perässä Mauno oli. Harvinaisen toki, mutta sellaisen, jota kannattaa pyytää vaikkei saisikaan.

Maunon strategiana oli olla läsnä. Mauno kierteli ympäri kasvihuonetta aistit avoimina. Se ei tiennyt mitä etsiä, mutta oli valmiina kohtaamaan sen milloin vain. Vastaan tuli tuhansia ja taas tuhansia mansikoita. Mauno sivuutti ne kaikki. Joitain hän toki nuuhkaisi hieman tarkemmin. Silmäili aavistuksen pidempään. Kosketti hellästi käpälillään. Kuin varmistaakseen, ettei juuri se mansikka ollut oikea. Ollen kuitenkin valmis yllättymään joka kerta.

Kiipeillessään Mauno ei ajatellut juuri mitään. Hän vain hengitti koko keuhkokapasiteetillaan ja yritti pitää silmänsä avoimina. Ja sydämensä. Sillä kerrassaan mahdottoman tarkkojen aistiensa sijaan parhaat mansikkansa hän oli löytänyt sattumalta, pilkkopimeässä, ollessaan influenssan kourissa.

Tänään Maunoa ei kuitenkaan lykästänyt. Hän oli juuri ohittamassa potentiaalisen oloista kasvihuoneen nurkkausta kun kuului pahaenteinen pihahdus. Mauno heristi korvansa äärimmilleen ja kuuli sen uudelleen. Myrkytyslaitteiston paineilmajärjestelmä pihisi! Mauno hätääntyi. Oliko tänään oikeasti myrkytyspäivä? Miten hän olikin voinut erehtyä päivästä. Vai oliko kyseessä vain järjestelmän testaus? Mauno oli melkein kasvihuoneen perällä. Sieltä ei ollut turvallista ulospääsyä.

Myrkytyslaitteiston suuttimista alkoi hiljalleen tupruta hienojakoista kuolemaa. Se oli suunniteltu tappamaan kaikki selkärangattomat eliöt. Mauno Mansikkahiirellä jos jollain oli kyllä selkärankaa, mutta kaikki tyynni Mauno tiesi ettei tuo lumoavan kaunis usva säästäisi häntäkään. Hänen isänsä oli nimittäin menehtynyt vain kaksi talvea aiemmin kesken samaisten puuhien, samaisessa kasvihuoneessa. Mauno kyllä luuli ottaneensa opiksi.

Mauno istui voimattomana mansikka-amppelin reunusta kiertävällä rönsyllä. Hän antoi elämänsä kaitafilminauhan rullata kyynelehtivien silmiensä editse. Ja katso, silloin hänen kyyneleensä kuivuivat ja karvaisten poskien peittämät hymylihakset vetivät hänen muiskuhuulensa täyttymykselliseen virneeseen.

Näinhän tämän pitikin mennä. Kaikki oli tähdännyt tähän, ja nyt oltiin tässä. Jokaisella on hetkensä. Nyt Maunon hetket olivat tulleet täyteen. Mauno veti viimeisen henkäyksensä viileästi pisaroivaa surmaa rakastamiensa mansikoiden keskellä ja kellahti rönsyltä kuolleena selälleen amppelin pohjalle. Mitä upeimman mansikan alle.

Hänelle itselleen aiemmin niin kovin tärkeä pieni Mansikkahiiren elämä oli ohi. Kaikki oli ohi.

Rakkaudella

Uskoin. Maistoin. Toivoin. Haistoin. Ehkä rakastinkin. Mutta tiennyt en. Enhän voinut.

Sillä kukaan ei sitä enää täysin ymmärrä. Eikä siksi ole voinut siitä kertoakaan. Aiemmin kyllä. Kunnes muistimme oli pikkuhiljaa pyyhkiytynyt särmättömäksi kuin riehuvien vesien silokalliot.

Ai mitäkö? Onnen salaisuutta. Reseptiä siihen, kuinka elää kiinni onnessaan. Antaa itselleen mahdollisuus syntyä joka päivä uudelleen. Omaksi itsekseen. Vapaaksi sieluksi. Ja ennen kaikkea vartaloksi.

Äärimmäisyyksien tavoittelussa on kyse kuolemasta. Ei elämästä. Ja mitä muuta onnen tavoittelijat tavoittelevat kuin päävoittoa. Päävoittoon on mahdollista päästä käsiksi pienellä panoksella. Riittää että lyö pöytään itsensä. Itselleen. Jättää piiloutumatta. Suojaa itsensä olemalla puhdas. Ei piilossa.

Kenenkään ei tarvitse yrittää mitään. Kaikki annetaan. Pyytämättä. Ennemmin tai myöhemmin.

Aiemmin kaikki oli saatu jo lapsena. Nykyään useimmiten vasta kuolinvuoteella. Pitkä elämä tyhjässä rimpuillen. Onnettomana. Ilman onnea. Onnetonna. Kunnes elämä vilahtaa silmien takana. Ensi kerran. Ei ulkopuolella. Ei naapurin kiiltävän leasing-hirmun juuri vahatussa kyljessä. Ei työpaikan pomon vaimon jumalaisessa ruodossa. Ei näköradiossa.

Kuka kykenee onneen länsimaisessa demokratiassa? Kuka kykenee onneen kerrostalossa? Kuka kykenee onneen valehdellessaan itsensä kadoksiin 8-16 väliseksi ajaksi? Vain he, jotka valitsevat elää kuolleina. He, jotka tekevät parhaansa ja katsovat mihin se riittää. Kunnes lopulta huomaavat ettei se riittänyt mihinkään.

Maailmojen on muututtava. Mutta aika käy vähiin, sillä pimeät voittajat vetävät jo nahkahanskoja käsiinsä. Valmiina kuristamaan uskojat, toivojat, tietäjät – ja erityisesti – rakastajat. Monen mielestä rakkaus saa tekemään hulluja tekoja. Mutta asia on päinvastoin. Ainoastaan hullut teot saavat rakastamaan. Todella rakastamaan.

Ja vain rakkauden takana vaanii onni.