Vain elämää

Miten kukaan olisi voinut aavistaa? Sieltähän kajasti vain hieman valoa eikä ääntäkään ollut kuulunut kuin nimeksi. Tuoksuko se oli? 

Ei, tuuletusikkuna oli sepposen selällään ja se antoi neljännenkymmenennentoisen  kerroksen korkeudella rakennuksen pohjoispuolelle, jossa oli vastassa vain synkkä maissipelto. Pellon takana, noin kolmen kilometrin päässä, puolestaan pauhasi musta, muovinen, loputon meri.

Ei. Kukaan ei voinut tietää. Ei edes aavistaa. Harto oli siitä varma. 

Lyhythihainen, hopeanmustan juovikas paita ylle ja ripeästi mutta huomiota herättämättä ulos. Sillä huomio oli viimeinen asia jota Harto nyt kaipasi. Vielä kiiltonahkaiset spittarit jalkaan, tarvikkeet laukkuun ja pihalle. 

Ensin vain ulos tästä Hartolle niin monia säkenöiviä hetkiä tarjonneesta  huoneistosta. Iäksi. Seuraavaksi karmiininpunaista käytävää vasemmalle kohti hissien pronssisia ovia. Noin, vielä yhden kulman taakse. Sitten Harto olisi hissien kohdalla. Hissien. Hissien! Miten hän oli ollut niin ajattelematon!  

Kenties Harto oli tulossa vanhaksi. Höperöksi. Tai liian voitonvarmaksi. Näin hän ei ikinä pääsisi hissistä ulos hengissä. 

Ei näine kantamuksineen. 

Rakennuksen jokaista hissiä miehittää hissipoika. Apunaan hissipojalla on jokaisella välitasanteella - joissa hissejä on välttämättä vaihdettava - vartija.

Huoneistossaan Harto kykeni valmistamaan kaiken ilman, että kenenkään epäilykset heräsivät. Nyt kun kaikki oli valmista, riski kiinnijäämiselle olikin yhtäkkiä liian suuri. Kaikki olisi liian ilmiselvää, jopa hissipojille, jos hän vain marssisi hissiin kantamuksineen...

Kukaan ei saanut tietää, mitä hän oli valmistellut seitsemänsataa päivää ja seitsemänsataa yötä. Ei kukaan. Ei vielä. Ennen kuin heidän olisi liian myöhäistä enää tehdä mitään.

Harto avasi käytävällä olevan WC:n oven ja pujahti sisään. Hän tarvitsi miettimisaikaa.

Nyt ei oltu lähelläkään Päiväntasaajaa, mutta  voisiko suunnitelman silti toteuttaa täältä käsin? Olihan hän laskenut  varmuuskertoimet. Olisiko riski syytä ottaa ja  panna suunnitelma heti käytäntöön? Pirun hissit! 

Minuutti invavessassa riitti. Harto ei tahtonut enää miettiä. Asioita oli pyöritelty jo riittävästi. Kaikki oli sanottu tuhansien vuosien aikana jo miljoonia ja taas miljoonia kertoja. Nyt oli toiminnan aika.

Varmistelun ja kaikkien miellyttämisen aika oli ohi. Harto laski varovaisesti aavemaisesti hohtavat kantamuksensa vessanpöntön kannen päälle ja huokaisi syvään. 

Hän oli uskonut, toivonut ja rakastanut. Kenties voimakkaammin kuin useimmat osasivat edes kuvitella. Eikä hän ollut ikinä rakastanut maailmaa niin paljon kuin nyt.

Jakaen henkitoreissaan olevan maapallon kanssa saman - murheellisen - hiipuvan elämän sykkeen, Harto nosti vessanpöntön kannelta akseeniaseella pinnoittamansa tyhjiöputken käteensä ja katseli sitä hetken. Vailla epäröintiä ja pelkoa. Niin, hän oli täynnä kunnioittavaa odotusta.

Toiseen käteensä Harto otti verkkaisesti akseeniaseen. Säädettyään sen vapautukselle, hän tähtäsi rauhallisesti täsmälleen tyhjiöputken päähän ja laukaisi silmääkään räpäyttämättä.

Harton valmistama ja vangitsema antimateria purkautui pinnoitetusta putkesta. Häviävän pienen hetken se etsi materiaa.

Sitten se alkoi nousta. Kauniina kuten Seinen usva hävittäessään Eiffel-tornin. Siltä Hartosta ainakin tuntui. Mutta nyt se hävitti kaiken. Lopullisesti, ahmien. Leviten kiihtyvällä nopeudella, kauniina ja jättäen taakseen vain tyhjyyden.

Rajattoman raskaan tyhjän ammotuksen tunteen jo ahmiessa Hartoa, hän ehti vielä hetken ajatella maailmankaikkeuden parasta, mennyttä elämäänsä ja Telluksen nykytilaa.

Ja niinpä Harton onnentunne keskustalaisten pois pyyhkimisestä koko universumista oli ainoa asia, joka nykyhetkestä jäi jäljelle antimaterian muuttaessa kaiken olevaisen vapaaksi energiaksi.

Heinäsirkan muistelot

”EN TIEDA KUINKA JOUDUIN NAIMISI-IIIINNN…” hoilasi Heinäsirkka kotipubinsa karaokeillassa kohtuullisen päihtyneenä. Koko Hammarbergin Fantin tuotanto oli kovaa valuuttaa tässäkin juottolassa, mutta eritoten tämä Fantin viisu kosketti Heinäsirkkaa henkilökohtaisesti. Kyllä hän itse asiassa tiesi kuinka joutui naimisiin, mutta ei ymmärtänyt miksi salli sen itselleen. Hänhän halusi vain hankailla siipiään reisiinsä kuten kuka tahansa heinäsirkka ja asettaa spermatoforinsa silloin tällöin naaraiden saataville, vailla ylimääräistä stressiä tai sitoumuksia.
Heinäsirkka kuitenkin rakasti myös kotona oleskelua, ei arvostanut mehiläisten kukista kukkiin lentelyä ja pesästä toiseen pöristelyä sekä tykkäsi kaikenlaisista poikasista, joten ymmärtäähän sen että moni naaras erehtyi tulkitsemaan Heinäsirkan elinikäisen parisuhteen – naimisiinmenon – kannattajaksi.

Ja kenties aivan oikein, ehkä Heinäsirkka kannattikin elinikäistä parisuhdetta! Heinäsirkan käsitys optimaalisesta parisuhteesta vain oli ilmeisen erilainen kuin hänen tähän asti tapaamillaan naarailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi naarailla oli aina tapana pyrkiä muokkaamaan hänestä jotain mitä hän ei luontaisesti ollut. Milloin hänen siipensä lennättivät hänet liian pitkälle liian nopeasti, milloin hänen sirittelynsä oli liian kovaäänistä. Eihän hänkään pyrkinyt ketään muokkaamaan, vaan rakasti kaikkia sellaisina kuin olivat. Parisuhteessa oli Heinäsirkan käsityksen mukaan tarkoitus täydentää toista ja olla rinnalla, ehdoitta. Tehdä elämästä, niin arjesta kuin juhlastakin, kokonainen kokemus olemalla läsnä ja avoin. Missä ikinä fyysisesti olisikin, tuntemalla aina sisimmässään että parisuhde on kaikki mitä loppujen lopuksi elämässään tarvitsee. Mielitietyn kanssa sirittelyä ratamon herkullisella lehdellä iltakasteen laskeutuessa. Ja voisi sitten keskittyä rauhassa elämän vastaan heittämiin monipuolisiin parisuhteen ulkopuolisiin haasteisiin tietäen että kävi niissä miten kävi, kaikki mitä onnelliseen elämään oikeasti tarvitsee olisi jo siinä rinnalla.

Heinäsirkka lähti kotoaan jammailemaan Fantin kipaleiden tahtiin usein juuri silloin kun hän koki että naarailla oli ainoana tavoitteena tehdä hänestä kuuliainen, tahdoton ja aivoton työläismuurahainen. Murkku, joka ei pärjäisi edes omassa pesässään saati yksin pesänsä ulkopuolella ilman Kuningattaren alituista valvontaa ja ohjeistusta. Haasteista saisi muka selvitä ainoastaan niin kuin Kuningatar on sallinut. Heinäsirkka ei montaa asiaa halveksinut yhtä paljon kuin noita munattomia ja sieluttomia murkkuja, eikä hän pystynyt ymmärtämään miksi hänestä ehdoin tahdoin ollaan sellaista jokaisessa parisuhteessa muokkaamassa! Rakastavasta, avoimesta, leikkisästä, kenties hieman huolettomasta heinäsirkasta munattomaksi putkiaivoiseksi murkuksi, ei käy!

Pubiin Heinäsirkkaa ajoi myös tunne siitä että itse parisuhteestakin on paradoksaalisesti tullut vain haaste, jossa vastustajan – eli parisuhdekumppanin – kanssa pitää taistella päivittäin kaikenlaisten tehtävien parissa ja pyrkiä voittamaan ne, omaksi edukseen. Siis täysin päinvastoin Heinäsirkan omaa käsitystä parisuhteesta ja elämästä. Ei ihme, että Fantin laulelmista ja lähipubin käyneestä nektarista oli tullut Heinäsirkalle henkireikä. Siellä, kaltaistensa väärinymmärrettyjen karskissa ja samalla pumpulinpehmeässä joukossa, ainoastaan juottolan ovella seisova härkämäinen Rupikonna muistutti kaikessa rujoudessaan väärinymmärrettyjä siitä mitä kovassa ulkomaailmassa ja monen kotioloissakin odotti. Jos Herra Kontiaisen pubista olisi joskus poistuttava.

Ja olihan sieltä poistuttava, sillä Kontiainen oli jo vanha ja lähes sokea eikä enää jaksanut hyysätä väärinymmärrettyjen joukkoa tauotta viikkokausia kuten nuorempana. Eikä, totta puhuakseni, muuan Herra Sika-Porsas ollut pitkien pubiretkien venyessä ja venyessä ainoa otus jota routa alkoi ajamaan takaisin lämpimään kotilättiinsä. Kotioloissa, huonommissakin, kun oli kuitenkin puolensa. Kaikesta huolimatta. Muut eläimet olivat silti avoimen kateellisia Kotilolle sekä Kilpikonnalle, joiden poikamiesboksit kulkivat heillä mukanaan ja koti oli aina siellä missä sydänkin.

Heinäsirkka koki sisimmässään kylmän tuulahduksen yleensä jossain retkiensä kymmenennen päivän paikkeilla. Kiittämättömyyden tunne, siitä se sisäinen viima sai alkunsa. Mutta oliko hän kiittämätön jos hän arvosti eri asioita kuin kulloinenkin partneri? Riippumatta siitä että partnerit pitivät heidän reviirinsä tiptop- kunnossa ja kellon tarkkuudella valmistivat joka ikinen päivä herkulliset ateriat? Toki hän arvosti aterioita ja niiden eteen tehtyä työtä kuten reviirin nättinä pitämistäkin. Heinäsirkasta vain tuntui että niistä hän kuitenkin voisi helposti luopua, mutta ei itsemääräämisoikeudestaan, oikeudestaan olla Heinäsirkka eikä murkku, saati sitten parisuhdedynamiikan toimivuudesta.

Jostain syystä aina palatessaan tällaisilta retkiltä kotiinsa Heinäsirkka oli aistivinaan parisuhteensa olevan hetken aikaa jotakuinkin niissä palkitsevuuden rajoissa, joita hän itse arvosti. Häntä ei pidetty itsestään selvyytenä, ei orjatyöläisenä, ei kilpakumppanina. Hän sai olla Heinäsirkka. Tai tarkemmin sanottuna rankasta retkestään toipuva hyönteisraunio, mutta silti. Miksi parisuhde näytti parhaat puolensa vain silloin, kun hän makasi puolikuolleena ja tärisevänä päivien juopottelun jälkeen omassa oksennuksessaan eikä silloin kun hän oli pirteimmillään ja parhaimmillaan niin fyysisesti kuin henkisestikin? Miksi hänen hyvä olonsa aina ulosmitattiin mitä mielettömimmillä vaatimuksilla ja käskytyksillä? Jotka suorastaan pakottivat hänet säännöllisesti Herra Kontiaisen pubiin, mikäli hän tahtoi pysyä järjissään?

Kumpuaako naaraiden sisältä vain krapulaista henkipattoheittiötä katsellessa jostain vuosimiljoonien takaa heidän geneettiseen koodistoon kirjoitetun viestin sanoma siitä, että sotaretkiltään puolikuolleina palanneita puolisoita on syytä kunnioittaa urotekojensa vuoksi? Muistuttiko krapulainen tärisevä hahmo kaikkensa sodassa antanutta ja sodan kauhuista tärisevää kunnioitettavaa sankaria? Vai vastakuoriutunutta poikasta, jota oli kohdeltava rakkaudella? Oli vastaus mikä hyvänsä, lopputulos oli sama: Noina suunnattoman kohmelon hetkinä Heinäsirkkaa ei vituttanut eikä ahdistanut.