Miten kukaan olisi voinut aavistaa? Sieltähän kajasti vain hieman valoa eikä ääntäkään ollut kuulunut kuin nimeksi. Tuoksuko se oli?
Ei, tuuletusikkuna oli sepposen selällään ja se antoi neljännenkymmenennentoisen kerroksen korkeudella rakennuksen pohjoispuolelle, jossa oli vastassa vain synkkä maissipelto. Pellon takana, noin kolmen kilometrin päässä, puolestaan pauhasi musta, muovinen, loputon meri.
Ei. Kukaan ei voinut tietää. Ei edes aavistaa. Harto oli siitä varma.
Lyhythihainen, hopeanmustan juovikas paita ylle ja ripeästi mutta huomiota herättämättä ulos. Sillä huomio oli viimeinen asia jota Harto nyt kaipasi. Vielä kiiltonahkaiset spittarit jalkaan, tarvikkeet laukkuun ja pihalle.
Ensin vain ulos tästä Hartolle niin monia säkenöiviä hetkiä tarjonneesta huoneistosta. Iäksi. Seuraavaksi karmiininpunaista käytävää vasemmalle kohti hissien pronssisia ovia. Noin, vielä yhden kulman taakse. Sitten Harto olisi hissien kohdalla. Hissien. Hissien! Miten hän oli ollut niin ajattelematon!
Kenties Harto oli tulossa vanhaksi. Höperöksi. Tai liian voitonvarmaksi. Näin hän ei ikinä pääsisi hissistä ulos hengissä.
Ei näine kantamuksineen.
Rakennuksen jokaista hissiä miehittää hissipoika. Apunaan hissipojalla on jokaisella välitasanteella - joissa hissejä on välttämättä vaihdettava - vartija.
Huoneistossaan Harto kykeni valmistamaan kaiken ilman, että kenenkään epäilykset heräsivät. Nyt kun kaikki oli valmista, riski kiinnijäämiselle olikin yhtäkkiä liian suuri. Kaikki olisi liian ilmiselvää, jopa hissipojille, jos hän vain marssisi hissiin kantamuksineen...
Kukaan ei saanut tietää, mitä hän oli valmistellut seitsemänsataa päivää ja seitsemänsataa yötä. Ei kukaan. Ei vielä. Ennen kuin heidän olisi liian myöhäistä enää tehdä mitään.
Harto avasi käytävällä olevan WC:n oven ja pujahti sisään. Hän tarvitsi miettimisaikaa.
Nyt ei oltu lähelläkään Päiväntasaajaa, mutta voisiko suunnitelman silti toteuttaa täältä käsin? Olihan hän laskenut varmuuskertoimet. Olisiko riski syytä ottaa ja panna suunnitelma heti käytäntöön? Pirun hissit!
Minuutti invavessassa riitti. Harto ei tahtonut enää miettiä. Asioita oli pyöritelty jo riittävästi. Kaikki oli sanottu tuhansien vuosien aikana jo miljoonia ja taas miljoonia kertoja. Nyt oli toiminnan aika.
Varmistelun ja kaikkien miellyttämisen aika oli ohi. Harto laski varovaisesti aavemaisesti hohtavat kantamuksensa vessanpöntön kannen päälle ja huokaisi syvään.
Hän oli uskonut, toivonut ja rakastanut. Kenties voimakkaammin kuin useimmat osasivat edes kuvitella. Eikä hän ollut ikinä rakastanut maailmaa niin paljon kuin nyt.
Jakaen henkitoreissaan olevan maapallon kanssa saman - murheellisen - hiipuvan elämän sykkeen, Harto nosti vessanpöntön kannelta akseeniaseella pinnoittamansa tyhjiöputken käteensä ja katseli sitä hetken. Vailla epäröintiä ja pelkoa. Niin, hän oli täynnä kunnioittavaa odotusta.
Toiseen käteensä Harto otti verkkaisesti akseeniaseen. Säädettyään sen vapautukselle, hän tähtäsi rauhallisesti täsmälleen tyhjiöputken päähän ja laukaisi silmääkään räpäyttämättä.
Harton valmistama ja vangitsema antimateria purkautui pinnoitetusta putkesta. Häviävän pienen hetken se etsi materiaa.
Sitten se alkoi nousta. Kauniina kuten Seinen usva hävittäessään Eiffel-tornin. Siltä Hartosta ainakin tuntui. Mutta nyt se hävitti kaiken. Lopullisesti, ahmien. Leviten kiihtyvällä nopeudella, kauniina ja jättäen taakseen vain tyhjyyden.
Rajattoman raskaan tyhjän ammotuksen tunteen jo ahmiessa Hartoa, hän ehti vielä hetken ajatella maailmankaikkeuden parasta, mennyttä elämäänsä ja Telluksen nykytilaa.
Ja niinpä Harton onnentunne keskustalaisten pois pyyhkimisestä koko universumista oli ainoa asia, joka nykyhetkestä jäi jäljelle antimaterian muuttaessa kaiken olevaisen vapaaksi energiaksi.
