Pilvetön ilta kutsui Hartoa. Ja, Harto otti
kutsun mielellään vastaan. Oliko avecia? Mikä oli pukukoodi? Näihin
kutsuihin ei tarvita kumpaakaan. Vain Harto. Nuori, sukupuoltaan
vaihtanut, Harto. Asunnoton. Selvä.
Kuutamoa ei näkynyt. Ei edes tähtiä. Se oli Hartosta kovin
kummallista, kunnes hän huomasi olevansa sisällä. Edelleen kotonaan.
Ajatus illan kutsusta sai Harton kadottamaan otteensa olevaisesta.
Olihan Harto toki tässä ja nyt, olemassa. Mutta, ei olevaisuuden
ytimessä. Ei perimmäisyyksien äärellä. Hän oli sisätiloissa, mutta
pihalla. Täysin kuutamottoman kuutamon tavoittamattomissa.
Aika kulki. Harton jalat ja ajatus seisoivat. Onnellisuuden karvainen
häntä viuhtoi ilmaa aivan hänen huultensa editse. Niin, että hänen
hienoisesti väpättävän alahuulensa moitteeton kiilto pystyi ammentamaan
siitä viilentävää voimaa. Juuri silloin Harto havaitsi hämmennyksensä.
Miksei hän jo mennyt? Kun ilta kutsui. Hänen vuosikaudet odottamansa
kutsu oli esillä. Ja hän seisoi. Kunnes.
Säpitettyään rautaportin takanaan, Harto pysähtyi jälleen. Kolmeksi
sekunniksi. Yksi. Aaahh. Kaksi. Puuuhhh. Kolme. Nuuuhh. Suunta oli
selvä. Ajatus oli läpinäkyvä, kuin teräsjää. Kärpäsen silmin. Illan syli
ei ollut kuuma. Se ei ollut kylmä. Kutsuva. Sitä se Hartolle oli. Ja
Harto valui. Odottavaa, elohopeaista onneaan.
Päivän tapaihmisten jättämien askelten hävyttömyys oli lähes tyystin
huuhtoutunut pois kaduilta. Puistojen oikopolut johtivat syvemmälle
elämään kuin koskaan. Metsäreiteiltä ei voinut eksyä. Kuin tuuli.
Harto saapui paikkaan. Ja odotti. Minuutin. Puolijäykkänä. Sitten.
Tahmeus kaikkosi. Kurkku tuntui saksofonilta. Jänteet hienoimmalta
teräkseltä. Se oli tulossa. Ensin tuli kiitollisuus. Sitten. Häpeä.
Innokkuus. Lento. Räjähdys. Harton keho. Hänen omansa. Hän itse. He
olivat läsnä. Mieli. Keho. Ajatukset. Mahdollisuudet. Rajoitukset. Hän.
Ei tyypillistä sadasosaa. Ei harvinaista sekuntia. Aika ajan perään.
Ajattomuuteen. Harto, elämän lähettiläs, kiitti kutsusta.
