Miten minimaalinen mikrobi voi kaataa miljardien arvoisen tehotuotannon?
Onko mitään ironisempaa kuin moderni tehotuotanto? Ihminen on rakentanut äärimmilleen viritetyn, tehokkaan ja globaalisti synkronoidun elintarvikejärjestelmän lähes tuotteelle kuin tuotteelle. Sikalat ovat muuttuneet tietokoneohjatuiksi, ikkunattomiksi kliinisiksi yksiköiksi, joissa eläinten kasvu on optimoitu minuuttiaikataululla.
Ja silti, koko tämä miljardiluokan teollisuus ja globaali kauppajärjestelmä vapisee parhaillaan yhden mikroskooppisen eliön edessä.
Afrikkalainen sikarutto (ASF) on raadollinen (sic!) oppitunti siitä, mitä tapahtuu, kun luonnon omat suojamekanismit korvataan ihmisen ylimielisyydellä. Kun luonnon monimutkaiset ketjut katkaistaan ja tilalle rakennetaan mutkat suoriksi vetävä monokulttuuri, lopputuloksena on järjestelmä, joka voi kaatua yhteen huonosti pestyyn autonrenkaaseen joka kuljettaa näkymättömän viruksen villisian polulta tehotuotantosikalaan tai metsään pudotettuun sairastuneesta siasta tehdyn lauantaimakkaraeväsleivän kannikkaan, jonka terve villisika hotkaisee ja saa viruksen ja kierre on taas valmis.
Monokulttuurin hinta: Tehokkuus vs. kestävyys
Luonnossa monimuotoisuus ja geneettinen vaihtelevuus toimivat puskurina. Jos tauti iskee, osa yksilöistä selviää, koska niillä on erilainen perimä. Tehotuotanto on kuitenkin valinnut toisin. Se vaatii tasalaatuisuutta, nopeutta ja halpaa hintaa. Tämän seurauksena miljoonat eläimet ovat geneettisesti lähes identtisiä. Niillä on jokaisella samat vahvuudet ja samat heikkoudet. Klooneja on helppo hoitaa ja käsitellä.
Kun afrikkalaisen sikaruton kaltainen supervirus pääsee tällaiseen järjestelmään, jälki on tuhoisaa. Virus on länsimaisille (ja aasialaisille) sioille lähes sataprosenttisen tappava. Se ei katso, onko kyseessä eurooppalainen villisika, hassu minipossu, erikoinen maatiaissika jostain Suomen tai Italian syrjäseuduilta vai suursikalan tuotantoeläin – perinteistä vastustuskykyä ei Euroopan eläimillä ole. Afrikkalainen pahkasika sen sijaan ei ole viruksesta moksiskaan.
Tämän haavoittuvuuden paikkaamiseksi ihminen joutuu keksimään jatkuvasti yhä monimutkaisempia, kalliimpia ja keinotekoisempia ratkaisuja:
* Rakennetaan satojen kilometrien pituisia teräsaitoja valtioiden rajoille estämään villieläinten liikkumista.
* Suljetaan eläimet täysin eristettyihin kupliin, joissa ihmisten on vaihdettava vaatteensa ja desinfioitava kenkänsä pelkän käytävän ylittämiseksi.
* Yritetään muokata sikojen DNA:ta laboratoriossa geenisaksilla, jotta ne saataisiin muistuttamaan afrikkalaisia villisikoja.
Korjataanko tässä virhettä vain uudella virheellä?
Tulee väkisinkin mieleen kysymys: kumpi on lopulta typerämpää? Sekö, että luotettaisiin luonnon hitaaseen, monimuotoiseen viisauteen, vai se, että yritämme hallita sitä teknologialla, joka vaatii täydellistä virheettömyyttä toimiakseen?
Kun järjestelmästä tehdään niin herkkä, että yhden ainoan villisian löytyminen valtion metsästä voi romuttaa koko maan lihan viennin ja ajaa satoja tiloja konkurssiin, vika ei ole viruksessa. Vika on järjestelmässä, jonka olemme rakentaneet.
Sikarutto on vain yksi oire laajemmasta kriisistä. Näemme saman ilmiön kotimaisessa metsätaloudessa, jossa yhden puulajin tasaikäiset talousmetsät kaatuvat kirjanpainajakuoriaisten tieltä, tai maataloudessa, jossa yksittäinen kasvintauti voi pyyhkäistä mennessään kokonaisen satokauden.
Modernit keksintömme ovat usein hienoja, tehokkaita ja halpoja, kunnes luonto muistuttaa meitä omista ikiaikaisista säännöistään. Ehkä meidän olisikin jo vihdoin aika ymmärtää, että luontoa vastaan ei voi voittaa, vaan sen kanssa olisi opittava elämään.
