Ukrainalainen saa Suomessa raiskata alaikäisiä tyttöjä ja pahoinpidellä rasistisin motiivein tummaihoisia ilman rangaistusta

Suomessa on viime vuosina nähty kaksi korkean profiilin tapausta, jotka paljastavat jotain epämiellyttävää siitä, miten poliittinen ilmapiiri vaikuttaa rikosjuttujen käsittelyyn. Molemmissa tapauksissa tekijöinä olivat ukrainalaiset maahanmuuttajat, uhreina lapset tai nuoret, ja molemmissa tapauksissa järjestelmä reagoi tavalla, joka on irti todellisuudesta.

Vaasa: syövyttävää ainetta 8‑vuotiaan tummaihoisen päälle

Variskan koulun pihalla 8‑vuotiaan päälle kaadettiin syövyttävää putkenavaajaa.  

Lapsi sai vakavia vammoja: hiukset lähtivät irti, iho paloi, lastaan myöhemmin auttaneen äidinkin kädet paloi kun hän yritti pestä ainetta pois.

Epäiltynä on 16‑vuotias ukrainalainen poika.

Poliisin lausunto?

> “Ajattelemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä.”

Ajattelemattomuutta?  

Syövyttävän aineen kaataminen toisen päälle ei ole mikään “hölmöily”. Se on teko, joka tehdään harkiten ja voi aiheuttaa pysyvän vammautumisen. Jopa kuoleman. Silti tekijä vapautettiin, eikä vangitsemisvaatimusta edes tehty.

Kehystys teon tekijästä mediassa oli taas höyhenen pehmeää: “pieni ukrainalaispoika”, “ei aiempia rikoksia”, “ymmärtämätön”.

Vaikka kyseessä oli ukrainalainen bandera, nuori mies, natsi. Joka pahoinpiteli tummaihoisen pikkulapsen häikäilemättömästi.

Uhrin kärsimys oli hirvittävä.  

Tekijän vastuu oli retorisesti äärimmäisen pehmennetty.

Malmi: hovioikeus hylkäsi raiskaussyytteet

Kesäkuussa 2026 Helsingin hovioikeus hylkäsi kaikki syytteet kolmea miestä vastaan, joita syytettiin 17‑vuotiaan suomalaisen tytön raiskauksesta Malmin sairaalan läheisyydessä.

Tyttö oli voimakkaasti päihtynyt.  

Hän teki rikosilmoituksen.  

Hän koki tulleensa raiskatuksi. Kuka 17-vuotias päivystyksessä potilaana oleva tyttö haluaisi vapaaehtoisesti joutua sairaalan parkkipaikalla ukrainalaisten aikuisten miesten joukkoraiskattavaksi?

Hovioikeus katsoi valvontakameratallenteista, että tyttö “antoi suostumuksen” ukrainalaisille.

Kolme aikuista miestä.  

Sairaalan parkkipaikan pusikot.

17‑vuotias kovasti päihtynyt sairaalassa potilaana ollut tyttö.  

Ei tuomiota.  

Ei karkotusta.

Järjestelmä katsoi, että kaikki oli kunnossa.

Miksi näin?

On vaikea välttää johtopäätöstä, että ukrainaa suojellaan poliittisesti, ja tämä heijastuu aivan kaikkeen, missä ukrainalaiset ovat osallisina – myös raakoihin rikosjuttuihin.

Suomi pelkää:

- että ukrainalaisiin kohdistuva kritiikki ruokkii Venäjän propagandaa  

- että yksittäiset rikokset heikentävät kansalaisten tukea Ukrainalle  

- että kovempi linja tulkittaisiin “venäjämielisyydeksi”  

- että media joutuisi somekohun kohteeksi

Siksi kehys on pehmeä.  

Siksi poliisi puhuu “ajattelemattomuudesta” kun ukrainalainen natsi kaataa syövyttävää ainetta tummaihoisen pikkulapsen päähän.

Siksi hovioikeus korostaa ympäripäissään olleen alaikäisen tytön suostumusta joukkoraiskaukseen.  

Siksi karkotuksia ei tule.  

Siksi poliitikot vaikenevat.

Narratiivia suojellaan.  

Vaikka väkisin.

Mutta kuka suojelee uhreja?

8‑vuotias, jonka hiukset palavat pois. Kenties iäksi.

17‑vuotias, joka tekee rikosilmoituksen jouduttuaan aikuisten miesten spermaämpäriksi öisellä parkkipaikalla ja jää yksin.

Heidän näkökulmastaan järjestelmä ei toimi.  

Heidän näkökulmastaan oikeus ei toteudu.  

Heidän näkökulmastaan tekijät kävelevät ulos ovesta ilman seurauksia.

Suomen kansa on samaa mieltä.

Suomi on rakentanut järjestelmän, jossa poliittinen varovaisuus ajaa oikeuden edelle.  

Ja kun narratiivia suojellaan näin voimakkaasti, ukrainalaisten rikollisten uhrit jäävät pahasti jalkoihin.

Suostumus: Ei vain seksissä, vaan koko yhteiskunnassa

 

Suostumus. Sana, joka tuntuu olevan nykyään keskiössä seksuaalirikoskiistojen käsittelyssä ja oikeusjärjestelmässä. Mutta onko suostumuksen käsite todella niin selkeä kuin luulisi? Onko se vain yksityinen asia, joka liittyy intiimeihin, yksilöllisiin kokemuksiin vai olisiko se itse asiassa paljon laajempi periaate? Sellainen, joka ulottuu paljon syvemmälle, aina koko yhteiskunnan ytimen rakenteisiin asti?

Olemme tämän uuden lain myötä tottuneet kuulemaan siitä, mitä suostumus merkitsee seksuaalisessa kanssakäymisessä. On olemassa varsin tarkkoja sääntöjä siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, mutta silti nämä säännöt tuntuvat olevan ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia. Meille toisaalta opetetaan, että suostumus on välttämätön. Mutta sitten taas jos katsomme ympärillemme muutenkin kuin seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvissä tilanteissa havaitsemme, kuinka usein emme ole oikeastaan suostuneet lainkaan siihen, mitä meille yhteiskunnassa tapahtuu.

Moni meistä on päivittäin tilanteissa, joita ei ole valinnut eikä niihin ole koskaan antanut suostumustaan. Päinvastoin. Meidät pakotetaan elämään yhteiskunnassa, jossa jatkuvasti toimimme rakenteissa, jotka eivät resonoi arvojemme kanssa. Me emme ole valinneet sitä yhteiskuntaa, joka tuntuu sanelevalta ja tukahduttavalta. Emme ole esimerkiksi valinneet työelämää, joka puristaa meistä kaikki voimat, mutta silti se on vain hyväksyttävä. Meidän on yleisemminkin oltava osa tätä sairasta yhteiskuntaa, johon emme halua kuulua. Ja samalla meitä käsketään hyväksymään tämä tilanne ja elämään siinä valittamatta.

Tämä ristiriita on huolestuttava, koska se peilaa hyvin syvällistä epäjohdonmukaisuutta, joka koskee suostumusta yhteiskunnassa. Seksuaalisuuden alueella meillä on luotettavat säännöt siitä, mikä on oikea ja väärä, mutta jos katsoo laajemmin, suostumus ja itsemääräämisoikeus jäävät yhä harvemmin huomioiduiksi muilla elämänalueilla.

Miksi yhteiskunta ei sitten ole kiinnostunut suostumuksen olemassa olosta yhteiskunnan kaikilla tasoilla?

Kun joku ei ole valmis osaksi järjestelmää, mutta joutuu siihen, onko hänen suostumuksensa siihen oikeasti olemassa? Kun elämä pakottaa sinut noudattamaan sääntöjä, jotka eivät tunnu oikeudenmukaisilta, oletko todella antanut suostumuksesi? Kun julkinen keskustelu ja politiikka sanelevat, mitä on oikein ja väärin, oletko todella mukana? Suostumus ei ole vain intiimien suhteiden kysymys vaan se on myös ehdottomasti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymys.

Epäoikeudenmukaisuus yhteiskunnassa tuntuu yhtä paljon loukkaavalta ja nöyryyttävältä kuin seksuaalinen häirintä ja se saattaa synnyttää samanlaisen turvattomuuden ja häpeän tunteen. Mutta vaikka seksuaalisessa kanssakäymisessä suostumuksen anto on nykyään kiistaton ja tärkeä osanen kokonaisuutta, yhteiskunnan muissa rakenteissa suostumuksella ei ole merkitystä. Ei, vaikka yhteiskunta yhtä lailla tunkeutuu elämäämme ja jättää meitä loukatuksi ja häpäistyksi vieden itsemääräämisoikeutemme.

Kaksinaismoralismi

Ongelmana on se, että yhteiskunta on täynnä kaksinaismoralismia: meillä on tietyt säännöt siitä, kuinka suostumus määritellään ja kuinka se tulee ottaa huomioon seksuaalisessa kanssakäymisessä, mutta samalla yhteiskunnan rakenteet rakentuvat usein pakon, alistamisen ja hyväksymisen ympärille. Eikä sitä saa kyseenalaistaa. Meidän on kuunneltava, että "kyllä" on annettava seksissä, mutta elämän muissa kentissä systeemi olettaa, että olemme jo antaneet suostumuksemme. Se olettaa sitä jopa silloin, kun olemme jääneet sen ulkopuolelle, emmekä ole olleet lainkaan mukana yhteiskunnan rakenteen valitsemisessa.

Moni todellakin kokee, että heidän yksilöllinen kokemuksensa ja suostumuksensa jäävät huomiotta ja että he ovat mukana rakenteissa, joita eivät ole itse valinneet tai millään muotoa hyväksyneet. Tätä voi kutsua yhteiskunnalliseksi raiskaukseksi. Eli tilanteeksi, jossa yksilö ei ole suostunut, mutta joutuu kuitenkin osaksi elämää, joka hänelle ei ole valittu ja jonka hän kokee epäreiluksi.

Mitä pitäisi muuttaa?

Jotta yhteiskunta voisi toimia aidosti oikeudenmukaisesti, olisi tärkeää, että suostumuksen käsite laajennettaisiin koskemaan enemmän kuin vain yksittäisiä seksuaalisia tilanteita. Suostumus pitäisi nähdä kokonaisvaltaisena elämän ja päätöksenteon oikeutena. Oikeutena valita oma tie ja olla mukana yhteiskunnassa valitsemassamme roolissa. Olemme kaikki yksilöitä, ja meidän suostumuksemme ei saisi jäädä muiden rakenteiden ja sääntöjen alle, ei seksissä, eikä millään muullakaan elämän alueella.

Suostumuksen ja itsemääräämisoikeuden tulisi ulottua koko yhteiskuntaan. Vain silloin voimme todella puhua oikeudenmukaisuudesta, jossa jokaisen ääni ja valinta on arvokas. Jossa elämä itsessään on arvokas.