Uskoin. Maistoin. Toivoin. Haistoin. Ehkä rakastinkin. Mutta tiennyt en. Enhän voinut.
Sillä kukaan ei sitä enää täysin ymmärrä. Eikä siksi ole voinut siitä
kertoakaan. Aiemmin kyllä. Kunnes muistimme oli pikkuhiljaa
pyyhkiytynyt särmättömäksi kuin riehuvien vesien silokalliot.
Ai mitäkö? Onnen salaisuutta. Reseptiä siihen, kuinka elää kiinni
onnessaan. Antaa itselleen mahdollisuus syntyä joka päivä uudelleen.
Omaksi itsekseen. Vapaaksi sieluksi. Ja ennen kaikkea vartaloksi.
Äärimmäisyyksien tavoittelussa on kyse kuolemasta. Ei elämästä. Ja
mitä muuta onnen tavoittelijat tavoittelevat kuin päävoittoa.
Päävoittoon on mahdollista päästä käsiksi pienellä panoksella. Riittää
että lyö pöytään itsensä. Itselleen. Jättää piiloutumatta. Suojaa
itsensä olemalla puhdas. Ei piilossa.
Kenenkään ei tarvitse yrittää mitään. Kaikki annetaan. Pyytämättä. Ennemmin tai myöhemmin.
Aiemmin kaikki oli saatu jo lapsena. Nykyään useimmiten vasta
kuolinvuoteella. Pitkä elämä tyhjässä rimpuillen. Onnettomana. Ilman
onnea. Onnetonna. Kunnes elämä vilahtaa silmien takana. Ensi kerran. Ei
ulkopuolella. Ei naapurin kiiltävän leasing-hirmun juuri vahatussa
kyljessä. Ei työpaikan pomon vaimon jumalaisessa ruodossa. Ei
näköradiossa.
Kuka kykenee onneen länsimaisessa demokratiassa? Kuka kykenee onneen
kerrostalossa? Kuka kykenee onneen valehdellessaan itsensä kadoksiin
8-16 väliseksi ajaksi? Vain he, jotka valitsevat elää kuolleina. He,
jotka tekevät parhaansa ja katsovat mihin se riittää. Kunnes lopulta
huomaavat ettei se riittänyt mihinkään.
Maailmojen on muututtava. Mutta aika käy vähiin, sillä pimeät
voittajat vetävät jo nahkahanskoja käsiinsä. Valmiina kuristamaan
uskojat, toivojat, tietäjät – ja erityisesti – rakastajat. Monen
mielestä rakkaus saa tekemään hulluja tekoja. Mutta asia on päinvastoin.
Ainoastaan hullut teot saavat rakastamaan. Todella rakastamaan.
Ja vain rakkauden takana vaanii onni.
