Mauno kiipeili ketterästi ympäri
kasvihuonetta nenä oikoisenaan. Sen viiksikarvat väpättivät vinhasti ja
suusta kuului pientä maiskutuksen ääntä. Mansikkahan se taas oli
Maunolla mielessä.
Mauno oli perso makealle. Sitä ei kyllä
pystynyt päättelemään sen vyötärönseudusta, mutta jokainen joka Maunon
tunsi oli varmasti saanut osansa Maunon mansikkaretkitarinoista. Välillä
tarinat sisälsivät melkoista jännitystä ja uhkarohkeita sankaritekoja.
Milloin Mauno oli pelastautunut Isolepinkäisen kynsistä viime tipassa
Kontiaisen koloon, milloin taas Kyykäärme oli ajanut Maunon korkealle
puun latvaan Liito-oravan luo todelliselle yllätysvierailulle. Mutta
aina retkillä oli ollut onnellinen loppu ja Mauno oli saanut
mansikkansa.
Retket olivat kyllä venyneet kerta kerralta
pidemmiksi. Luonnonvaraista ja moitteetonta herkkumansikkaa kun oli
nykyään yhä vaikeampi löytää. Ja koska Mauno Mansikkahiiri tiesi
tismalleen minkälaisista mansikoista pitää, ei hän voinut tyytyä yhtään
täydellisyyttä heikompiin herkkupaloihin. Moni pitikin Maunoa turhan
kranttuna. Olihan pienen pienet metsämansikatkin parhaimmillaan varsin
nautinnollisia ja toisaalta kunnon ukkomansikoista olisi riittänyt
Maunonkin kaliiberin herkuttelijalle pitkäksi aikaa nakerreltavaa. Mutta
Mauno oli mikä oli. Täydellisyyden tavoittelija. Eikä voinut itselleen
mitään.
Nuorena hiirenpoikana Mauno vielä nautiskeli niin ihanasti värjäävillä mustikoilla, pehmeän untuvaisilla vatuilla
kuin kirpakan räväköillä puolukoillakin. Varsinkin alkutalven
ensimmäisten pakkasten kevyesti panemat puolukat, ja toisaalta myös
keväällä lumihangen alta ensipälvistä paljastuneet villit karpalot,
saivat vielä tänäkin päivänä Maunon silmäkulmaan kyyneleen jos hän niitä
erehtyi muistelemaan. Niin omalaatuisen herkullisia ne olivat. Silti,
kokemuksen ja ajan karttuessa, Maunosta kasvoi kuitenkin nimensä
veroinen spesialisti. Ehta Mansikkahiiri.
Maunosta tuntui usein siltä, ettei hän suinkaan
ollut se joka valitsi mansikan. Hän oli melkeinpä varma että mansikka
oli ensin valinnut hänet. Eihän Mauno laisinkaan tiennyt mitä odottaa
saadessaan ensi kertaa aitoa mansikkaa. Mutta ensipuraisun jälkeen Mauno
oli ollut mennyttä miestä.
Kuitenkin, mansikoissakin oli eroja. Sen oli
oltava punainen ja vieläpä tismalleen oikean sävyinen, totta kai. Mutta
myös muodolla oli valtava merkitys. Ja koolla. Tuoksulla. Tuntumalla.
Sillä, miltä tuntui juoksuttaa kieltä sen hieman karheaa pintaa pitkin.
Sillä, miten se kantoi itsensä. Miten se heijasteli auringonsäteitä.
Kuinka se keräsi aamukastetta. Kaikella oli merkityksenä. Ja silti
mikään suure ei ollut mitattavissa. Ei ollut olemassa funktiota joka
kuvasi sitä mitä Mauno etsi. Ja oli usein löytänytkin. Yksi plus yksi ei
ollut likimainkaan kaksi. Kaksi plussaa saattoi kääntyä miinukseksi,
kaksi miinusta kertomerkiksi. Ja silti, aina kohdatessaan sen tietyn
yksilön, Mauno tiesi että tässä se nyt on. Tai tarkemmin sanottuna,
mansikka ja Mauno tiesivät.
Moni marjalude oli nopeampi liikkeissään
kuin Mauno. Olihan niillä komeat ja kiiltävät siivet. Monta monituista
kertaa lähestyessään unelmiensa mansikkaa Mauno joutui ikäväkseen
toteamaan marjaluteiden ehtineen ensin. Nuo koreat ja ryhdikkäät
marjaluteet olivat siinä mielessä erityisen inhottavia vastuksia, että
jos niiden piirittämää moitteetonta mansikkayksilöä lähestyi niin koko
tilanne alkoi nopeasti haisemaan pistävän pahalta. Herrasmiehenä Mauno
ei ikinä tavoitellut sellaista mansikkaa jonka kimpussa jo pörrättiin,
mutta surkutteli ja jupisi kyllä itsekseen jos näki ettei
mansikanpiirittäjä osannut kyllin arvostaa omimaansa herkkua.
Oli varhaiskesä, eikä avomaan mansikkaa
vielä ollut missään tarjolla. Kasvihuone oli oivallinen paikka etsiä
unelmien mansikkaa. Niitä kun kasvoi siellä vieri vieressä eikä
Kyykäärmeistä tai Isolepinkäisistä ollut vaaraa. Toisaalta kasvihuoneen
omistaja kontrolloi hyvin voimakkaasti kaikkea muutakin mitä
kasvihuoneessa tapahtui. Syystä tai toisesta Maunon ja kasvihuoneen
omistajan näkemykset täydellisistä mansikoista eivät käyneet aivan
yksiin. Mauno kun arvosti kaikkea mitä ei voinut mitata,
kasvihuoneenomistaja taas kaikkea jota pystyi mittaamaan.
Kasvihuoneessa oli valtavia määriä kauempaa
katsottuna kiinnostavan näköisiä mansikoita, mutta ne kaikki
houkuttelivat puoleensa vielä hirmuisempia määriä marjaluteita,
erilaisia kirvoja, kemppejä ja kaikenmoisia muitakin siivekkäitä ja
dynaamisia nesteiden imijä tykkejä. Joita kasvihuoneen omistaja sitten
vuorostaan yritti pitää kurissa erilaisin myrkyin. Tämä koko kuvio sai
aikaan sen, etteivät itse kasvihuonemansikatkaan olleet niin
moitteettomia kuin ne ensin näyttivät olevan. Monessa oli vaarallisia
myrkkyjäämiä jonka vain harjaantunut mansikkaekspertin kuono tunnisti.
Joidenkin sisus oli ontto ja kuiva vaikka pinta helmeili kauttaaltaan
punaisen kosteana. Toisissa taas toinen puoli saattoi olla ikuisesti
raa’an vihreä toisen puolen helottaessa mitä kutsuvimman sävyisenä ja
muodokkaana.
Silti Mauno uskoi, että aina jokin mansikka
oli onnistunut lymyilemään myrkytyksien aikana lehvästön suojissa ja
saamaan juurensa upotettua köyhän lasivilla-vesiseoksen sijaan ehtaan
mustaan multaan, ohi kasvatuspenkkien. Ja saamaan itseensä aitoa ihanaa
auringonvaloa keinotekoisten natrium-lamppujen loimotuksen asemesta.
Tällaisen mansikan perässä Mauno oli. Harvinaisen toki, mutta sellaisen,
jota kannattaa pyytää vaikkei saisikaan.
Maunon strategiana oli olla läsnä. Mauno
kierteli ympäri kasvihuonetta aistit avoimina. Se ei tiennyt mitä etsiä,
mutta oli valmiina kohtaamaan sen milloin vain. Vastaan tuli tuhansia
ja taas tuhansia mansikoita. Mauno sivuutti ne kaikki. Joitain hän toki
nuuhkaisi hieman tarkemmin. Silmäili aavistuksen pidempään. Kosketti
hellästi käpälillään. Kuin varmistaakseen, ettei juuri se mansikka ollut
oikea. Ollen kuitenkin valmis yllättymään joka kerta.
Kiipeillessään Mauno ei ajatellut juuri
mitään. Hän vain hengitti koko keuhkokapasiteetillaan ja yritti pitää
silmänsä avoimina. Ja sydämensä. Sillä kerrassaan mahdottoman tarkkojen
aistiensa sijaan parhaat mansikkansa hän oli löytänyt sattumalta,
pilkkopimeässä, ollessaan influenssan kourissa.
Tänään Maunoa ei kuitenkaan lykästänyt. Hän
oli juuri ohittamassa potentiaalisen oloista kasvihuoneen nurkkausta kun
kuului pahaenteinen pihahdus. Mauno heristi korvansa äärimmilleen ja
kuuli sen uudelleen. Myrkytyslaitteiston paineilmajärjestelmä pihisi!
Mauno hätääntyi. Oliko tänään oikeasti myrkytyspäivä? Miten
hän olikin voinut erehtyä päivästä. Vai oliko kyseessä vain järjestelmän
testaus? Mauno oli melkein kasvihuoneen perällä. Sieltä ei ollut
turvallista ulospääsyä.
Myrkytyslaitteiston suuttimista alkoi
hiljalleen tupruta hienojakoista kuolemaa. Se oli suunniteltu tappamaan
kaikki selkärangattomat eliöt. Mauno Mansikkahiirellä jos jollain oli
kyllä selkärankaa, mutta kaikki tyynni Mauno tiesi ettei tuo lumoavan
kaunis usva säästäisi häntäkään. Hänen isänsä oli nimittäin menehtynyt
vain kaksi talvea aiemmin kesken samaisten puuhien, samaisessa
kasvihuoneessa. Mauno kyllä luuli ottaneensa opiksi.
Mauno istui voimattomana mansikka-amppelin
reunusta kiertävällä rönsyllä. Hän antoi elämänsä kaitafilminauhan
rullata kyynelehtivien silmiensä editse. Ja katso, silloin hänen
kyyneleensä kuivuivat ja karvaisten poskien peittämät hymylihakset
vetivät hänen muiskuhuulensa täyttymykselliseen virneeseen.
Näinhän tämän pitikin mennä. Kaikki oli
tähdännyt tähän, ja nyt oltiin tässä. Jokaisella on hetkensä. Nyt Maunon
hetket olivat tulleet täyteen. Mauno veti viimeisen henkäyksensä
viileästi pisaroivaa surmaa rakastamiensa mansikoiden keskellä ja
kellahti rönsyltä kuolleena selälleen amppelin pohjalle. Mitä upeimman
mansikan alle.
Hänelle itselleen aiemmin niin kovin tärkeä pieni Mansikkahiiren elämä oli ohi. Kaikki oli ohi.
