Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista

Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:

- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  

…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"

Yksikin.

Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.

Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.

Ei mitään.

Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.

On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:

0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.

Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.

Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.

Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:

- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.

Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.

Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”

Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  

Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.

On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.

Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.

Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.

Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:

Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.

Jos löydät, tämä teksti on turha.

Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.

Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:

0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

Neuvostoliitossa ei ollut tätäkään ongelmaa

 

Helsingin Sanomien kirjoituksessa kerrotaan aivan oikein, että venäläiset kaipaavat Neuvostoliittoa. Mutta lännen selitys ja tulkinta sille on tietenkin länsimaisille ihmisille hopeisella propagandavadilla tarjottuna yksinkertainen ja lohdullinen: kyse on vain venäläisten huonomuistisuudesta, nostalgisesta harhasta ja ryssien omasta propagandasta.

Tällainen ajatus on lännessä mukava, koska se vapauttaa lännen kaikesta vaivalloisesta pohdinnasta.

Vuonna 2018 tehdyn kyselyn mukaan yli 66 prosenttia venäläisistä ilmoitti katuvansa Neuvostoliiton hajoamista. Länsimaisen selityksen mukaan ihmiset eivät vain muista, miten kauheaa elämä oikeasti oli Neuvostoliiton aikana. He vain kuvittelevat muistavansa. Ja aika kultaa muistot.

Neuvostoliitto oli lännen väitteiden mukaan ennen kaikkea paikka, jossa ihmiset elivät köyhästi, ahtaasti, jonottivat tavaroita ja pelkäsivät valtiota. Edes autoa ei saanut ostaa tuosta vain, vaan sitäkin piti jonottaa kuten leipää. 

Siksi onkin helppo päätellä, että jos joku kaipaa sitä aikaa, hän tekee sen vain siksi, että muisti on pettänyt.

Se on mukava teoria, joka säästää länsimaisen lukijan aivoja rasittumasta liikoja.

Todellisuudessa Neuvostoliitto nimittäin takasi työn, asunnon ja varsin kohtuullisen perusturvan lähes kaikille kansalaisilleen. Ihmiset tiesivät, että heillä on paikka yhteiskunnassa. Köyhyyttä, kaiken ulkopuolelle putoamista ei juuri pelätty, vaikka varsinaisen rikastumisen mahdollisuudet olivatkin rajalliset. Elämässä oli kaikki tärkeät palaset kohdallaan, vain muovinen bling bling puuttui.

Mutta tällaisia yksityiskohtia ei ole länsinarratiivin mukaista korostaa.

On paljon helpompaa selittää kaikki huonolla muistilla ja perusteettomalla nostalgialla.

Lisäksi Neuvostoliitto oli tietysti suurvalta. Se vaikutti koko maailmaan, sillä oli vahva armeija ja huomattavaa poliittista painoarvoa.

Näistä näkökulmista ei lännessä mielellään puhuta liian pitkään, koska silloin pitäisi ehkä pohtia, miksi suuri osa ihmisistä pitää vakaata valtiota, vakaata, mielekästä henkilökohtaista elämää ja suurvaltastatusta tärkeämpänä kuin yksilöllisiä (lopulta maapallon tuhoavia) loputtomia kulutusmahdollisuuksia. 

Lännessä selitys palautetaan nopeasti psykologiaan.

Venäläiset eivät muka kaipaakaan järjestelmää, vaan he kaipaavat vain nuoruuttaan.

Sekin on tietenkin mahdollista. Kukapa meistä ei kaipaisi nuoruuttaan tai joitain sen parhaita paloja.

Mutta sama selitys toimii tietysti myös lännessä. Ihmiset kaikkialla maailmassa muistelevat menneisyyttä usein lämpimämmin kuin nykyisyyttä.

Silti juuri lännessä on erityisen tärkeää uskoa, että venäläisten kaipuu Neuvostoliittoon johtuu ennen kaikkea jostain harhasta eikä missään tapauksessa mistään järjellä perusteltavissa olevista asioista.

Muuten voisi syntyä se lännelle hankala ajatus, että osa ihmisistä todella arvostaa turvallisuutta, sosiaalista vakautta ja valtion tarjoamaa perusturvaa enemmän kuin kapitalististen markkinoiden vapautta ostaa tarpeetonta roinaa jolla rikastutetaan harvoja ja tuhotaan luontoa yhä kiihtyvällä tahdilla. Ehkä osa arvostaa jopa sellaista luksusta kuin... itsenäisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. 

Se olisi hyvin epämiellyttävä johtopäätös.

Paljon helpompaa on siis ajatella, että venäläiset vain muistavat väärin. Ovat kenties jopa tyhmiä.

Ja että jos he muistaisivat oikein ja olisivat yhtä fiksuja kuin länsimaalaiset, he olisivat tietenkin aivan yhtä innostuneita nykyisestä maailmanjärjestyksestä kuin länsi itse on.

Metsästäjä hyökkäsi hirven kimppuun Maanselässä – Susi puri metsästäjää kurkkuun

Tämä uutinen ei ole totta, mutta on sitäkin opettavaisempi. Kun roolit kääntyvät toisinpäin, metsästysuutinen näyttää ihmisten moraalin sellaisena kuin se on.

SOTKAMO | VATTUVAARA

Maanselän rauha rikkoutui sunnuntaiaamuna, kun aseistautunut metsästäjä hyökkäsi yllättäen rauhallisesti laiduntaneen hirven kimppuun. Tilanne päättyi, kun lähistöllä liikkunut susi puuttui tilanteeseen ja puri metsästäjää kurkkuun.

Silminnäkijöiden mukaan metsästäjä oli ensin houkutellut hirveä esiin kutsuäänillä ja hajusteilla. Kun hirvi viimein ilmaantui näkyviin, metsästäjä avasi tulen useilla laukauksilla. Susi, joka oli seurannut tilannetta sivusta, ei kestänyt väkivaltaa ja puuttui asiaan.

– “Susi toimi harkitusti ja vain sen verran kuin tilanne vaati. Selvästi luonnon omaa oikeudentajua”, totesi paikalle hälytetty poliisi.

Tapahtumapaikalta löytyi metsästyspassi, termospullo sekä virallisen metsästysseuran lupanippu. Susi poistui paikalta rauhallisesti, eikä viranomaisilla ole tietoa sen olinpaikasta.

Poliisin mukaan metsästäjän toiminta oli “tavanomaista”, mutta tapahtumien käänne “poikkeuksellinen”.

– “Yleensähän nämä päättyvät toisinpäin”, totesi tutkinnanjohtaja kuivasti.

Paikallisen riistanhoitoyhdistyksen mukaan tapaus on herättänyt syvää huolta:

– “Jos pedot alkavat puolustaa saaliseläimiä, joudumme pohtimaan metsästyksen tulevaisuutta aivan uudella tavalla.”

Hirvi on saanut kriisiapua ja toipuu tapahtuneesta luonnon rauhassa.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä – ja miten siitä voi selviytyä

Yhteiskunnat nousevat, kukoistavat ja lopulta rappeutuvat. Rooman valtakunta, muinaiset itämaiset sivilisaatiot ja Afrikan menneet suurvallat ovat kaikki kokeneet saman kaavan: alkuvaiheessa järjestys ja rakenteet luovat kasvua ja vakautta, mutta kun yhteiskunta saavuttaa yltäkylläisyyden, se alkaa hajota sisältäpäin.

John B. Calhounin kuuluisa *Universe 25* -koe hiiriyhteisöllä osoitti, kuinka ylikansoitus ja sosiaalisen järjestyksen menetys johtavat käyttäytymisen rappeutumiseen ja lopulta koko populaation romahtamiseen. Vaikka jotkut humanistikriitikot ovat väittäneet, ettei koe täysin vastaa ihmiskunnan tilannetta, on luonnontieteilijän vaikea olla huomaamatta yhtäläisyyksiä nykypäivän länsimaiseen yhteiskuntaan. Kun perustarpeet on täytetty, mutta yhteisön merkitys katoaa, ihmiset alkavat käyttäytyä itseään vastaan – apatia lisääntyy, aggressiivisuus kasvaa ja roolit hämärtyvät. Lopulta seurauksena on eksistentiaalinen kriisi, jossa ihmiset eivät enää tiedä, miksi elävät tai mitä varten ponnistelevat.

Nyky-yhteiskunnassa tämä näkyy monin tavoin. Sosiaaliset normit hämärtyvät, hierarkiat ja roolit murenevat, vastuuntunto ja pitkäjänteinen ajattelu vähenevät, ja ihmisten identiteetti ja merkityksen kokemus rapautuvat. Ihmiset korvaavat perinteiset rakenteet uusilla, usein lyhytkestoisilla ideologisilla suuntauksilla. Hullutuksilla. Esimerkiksi "woke"-kulttuuri on noussut esiin korostamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla se on aiheuttanut jakolinjoja ja ristiriitoja yhteiskunnassa. Tämän myötä merkityksettömyyden tunne lisääntyy, ja ihmiset yrittävät paeta sitä millä tahansa keinolla – olivatpa ne kuinka järjettömiä tahansa.

Miten tästä voi selvitä?

Kun suuremmat sosiaaliset rakenteet romahtavat, yksilölle jää vaihtoehdoksi etsiä merkitystä omasta elämästään. Täytyy kääntyä sisäänpäin. Jokainen harrastus, fyysinen tekeminen ja luonnon kanssa eläminen toimii vastavoimana yhteiskunnan hajoamiselle. Ihmiset, jotka keskittyvät käytännön taitoihin, eläimiin, luontoon ja konkreettiseen tekemiseen, säilyttävät elämänhalunsa ja tarkoituksensa silloinkin, kun ympärillä vallitsee kaaos.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä, voi viisainta olla ottaa siihen etäisyyttä. Luonto ja eläimet eivät valehtele. Ne eivät pelaa ihmisten sosiaalisia pelejä, vaan niillä on selkeät vaistot ja rehellinen käytös. Niiden kanssa eläminen vaatii todellista toimintaa, ei vain puhetta. Niihin ei humanistinen höttö tehoa.

Ehkä juuri siinä piilee selviytymisen salaisuus: kun ympärillä oleva maailma tulee yhä kaoottisemmaksi, voi ihminen pelastaa itsensä palaamalla yksinkertaisuuden ja luonnollisuuden äärelle.

Memoir de l’eau

’Minun ja Särmäneulan, tuon merten pienen yksinäisen, katseet kohtasivat tänään Peimarin rantakalliolla, aivan vesirajassa. Olit kuin syksyn sää, kaunis ja herkkä, silti elämänvoimaa uhkuva. Mistä tulit siihen, en tiedä. Mihin olit menossa, en uskalla edes ajatella.

Mutta sen tiedän, että sinä, ystäväni, kannat ihosi alla jäykkiä pitkittäissuntaisia luulevyjä, jotka tekevät olemuksestasi särmikkään <3'