Metsästäjä hyökkäsi hirven kimppuun Maanselässä – Susi puri metsästäjää kurkkuun

Tämä uutinen ei ole totta, mutta on sitäkin opettavaisempi. Kun roolit kääntyvät toisinpäin, metsästysuutinen näyttää ihmisten moraalin sellaisena kuin se on.

SOTKAMO | VATTUVAARA

Maanselän rauha rikkoutui sunnuntaiaamuna, kun aseistautunut metsästäjä hyökkäsi yllättäen rauhallisesti laiduntaneen hirven kimppuun. Tilanne päättyi, kun lähistöllä liikkunut susi puuttui tilanteeseen ja puri metsästäjää kurkkuun.

Silminnäkijöiden mukaan metsästäjä oli ensin houkutellut hirveä esiin kutsuäänillä ja hajusteilla. Kun hirvi viimein ilmaantui näkyviin, metsästäjä avasi tulen useilla laukauksilla. Susi, joka oli seurannut tilannetta sivusta, ei kestänyt väkivaltaa ja puuttui asiaan.

– “Susi toimi harkitusti ja vain sen verran kuin tilanne vaati. Selvästi luonnon omaa oikeudentajua”, totesi paikalle hälytetty poliisi.

Tapahtumapaikalta löytyi metsästyspassi, termospullo sekä virallisen metsästysseuran lupanippu. Susi poistui paikalta rauhallisesti, eikä viranomaisilla ole tietoa sen olinpaikasta.

Poliisin mukaan metsästäjän toiminta oli “tavanomaista”, mutta tapahtumien käänne “poikkeuksellinen”.

– “Yleensähän nämä päättyvät toisinpäin”, totesi tutkinnanjohtaja kuivasti.

Paikallisen riistanhoitoyhdistyksen mukaan tapaus on herättänyt syvää huolta:

– “Jos pedot alkavat puolustaa saaliseläimiä, joudumme pohtimaan metsästyksen tulevaisuutta aivan uudella tavalla.”

Hirvi on saanut kriisiapua ja toipuu tapahtuneesta luonnon rauhassa.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä – ja miten siitä voi selviytyä

Yhteiskunnat nousevat, kukoistavat ja lopulta rappeutuvat. Rooman valtakunta, muinaiset itämaiset sivilisaatiot ja Afrikan menneet suurvallat ovat kaikki kokeneet saman kaavan: alkuvaiheessa järjestys ja rakenteet luovat kasvua ja vakautta, mutta kun yhteiskunta saavuttaa yltäkylläisyyden, se alkaa hajota sisältäpäin.

John B. Calhounin kuuluisa *Universe 25* -koe hiiriyhteisöllä osoitti, kuinka ylikansoitus ja sosiaalisen järjestyksen menetys johtavat käyttäytymisen rappeutumiseen ja lopulta koko populaation romahtamiseen. Vaikka jotkut humanistikriitikot ovat väittäneet, ettei koe täysin vastaa ihmiskunnan tilannetta, on luonnontieteilijän vaikea olla huomaamatta yhtäläisyyksiä nykypäivän länsimaiseen yhteiskuntaan. Kun perustarpeet on täytetty, mutta yhteisön merkitys katoaa, ihmiset alkavat käyttäytyä itseään vastaan – apatia lisääntyy, aggressiivisuus kasvaa ja roolit hämärtyvät. Lopulta seurauksena on eksistentiaalinen kriisi, jossa ihmiset eivät enää tiedä, miksi elävät tai mitä varten ponnistelevat.

Nyky-yhteiskunnassa tämä näkyy monin tavoin. Sosiaaliset normit hämärtyvät, hierarkiat ja roolit murenevat, vastuuntunto ja pitkäjänteinen ajattelu vähenevät, ja ihmisten identiteetti ja merkityksen kokemus rapautuvat. Ihmiset korvaavat perinteiset rakenteet uusilla, usein lyhytkestoisilla ideologisilla suuntauksilla. Hullutuksilla. Esimerkiksi "woke"-kulttuuri on noussut esiin korostamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla se on aiheuttanut jakolinjoja ja ristiriitoja yhteiskunnassa. Tämän myötä merkityksettömyyden tunne lisääntyy, ja ihmiset yrittävät paeta sitä millä tahansa keinolla – olivatpa ne kuinka järjettömiä tahansa.

Miten tästä voi selvitä?

Kun suuremmat sosiaaliset rakenteet romahtavat, yksilölle jää vaihtoehdoksi etsiä merkitystä omasta elämästään. Täytyy kääntyä sisäänpäin. Jokainen harrastus, fyysinen tekeminen ja luonnon kanssa eläminen toimii vastavoimana yhteiskunnan hajoamiselle. Ihmiset, jotka keskittyvät käytännön taitoihin, eläimiin, luontoon ja konkreettiseen tekemiseen, säilyttävät elämänhalunsa ja tarkoituksensa silloinkin, kun ympärillä vallitsee kaaos.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä, voi viisainta olla ottaa siihen etäisyyttä. Luonto ja eläimet eivät valehtele. Ne eivät pelaa ihmisten sosiaalisia pelejä, vaan niillä on selkeät vaistot ja rehellinen käytös. Niiden kanssa eläminen vaatii todellista toimintaa, ei vain puhetta. Niihin ei humanistinen höttö tehoa.

Ehkä juuri siinä piilee selviytymisen salaisuus: kun ympärillä oleva maailma tulee yhä kaoottisemmaksi, voi ihminen pelastaa itsensä palaamalla yksinkertaisuuden ja luonnollisuuden äärelle.

Memoir de l’eau

’Minun ja Särmäneulan, tuon merten pienen yksinäisen, katseet kohtasivat tänään Peimarin rantakalliolla, aivan vesirajassa. Olit kuin syksyn sää, kaunis ja herkkä, silti elämänvoimaa uhkuva. Mistä tulit siihen, en tiedä. Mihin olit menossa, en uskalla edes ajatella.

Mutta sen tiedän, että sinä, ystäväni, kannat ihosi alla jäykkiä pitkittäissuntaisia luulevyjä, jotka tekevät olemuksestasi särmikkään <3'