Epstein-juttujen ympärille on rakentunut mediassa ilmiö, joka muistuttaa enemmän moraalipaniikin dynamiikkaa kuin uutisointia ja perusteellista oikeudellista arviointia. Osa Epsteiniin kytkeytyvistä rikoksista saattaa olla vakavia, siitä ei ole nyt kysymys. Mutta se, miten media ja yleinen mielipide laajentavat yksittäisen mahdollisen rikollisen ympärille kokonaisen symbolisen pahuuden verkoston, ansaitsee kriittisen tarkastelun.
#MeToo-liike käynnisti sinänsä tärkeän ja tarpeellisen keskustelun vallan väärinkäytöstä. Ongelma syntyy, kun alkuperäinen tavoite eli rikosten paljastaminen ja uhrien oikeuksien vahvistaminen muuttuu kulttuuriseksi puhdistusliikkeeksi. Silloin yksittäistapauksista tulee symboleja, symboleista tulee kertomuksia ja kertomuksista rakentuu moraalinen kehikko, jonka sisällä kaikki samaan piiriin osuneet nähdään osana absoluuttista pahuutta.
Tämä kehitys näkyy erityisesti siinä, miten “verkosto” rakentuu mediassa. Jos joku on ollut samassa tilassa, samassa juhlassa tai samassa sähköpostiketjussa, hänet voidaan liittää kertomukseen. Juridinen vastuu ja moraalinen mielikuva alkavat sekoittua. Todistettu teko, epäilty teko ja pelkkä sosiaalinen yhteys alkavat näyttää samalta.
Moraalipaniikin klassinen piirre on, että se tuottaa “kansanvihollisen” kaltaisen hahmon. Epsteinista tuli tällainen symbolinen hahmo: ei vain rikoksista syytetty ja tuomittu henkilö, vaan eräänlainen kulttuurisen rappion ruumiillistuma. Tällaisen hahmon ympärille on helppo rakentaa laajeneva syyllisyyskehä. Kun symboli on tarpeeksi vahva, kriittinen kysymys “kuka teki mitä ja millä todisteilla” muuttuu aivan toissijaiseksi.
Mediassa toistuu dramaturgia: yksityiskohtaiset kuvaukset, arkiset yksityiskohdat, moraalisesti latautunut kieli. Se luo vaikutelman kokonaisvaltaisesta pahuudesta. Tällaisessa kehyksessä lukijan on vaikea erottaa, mikä on juridisesti todennettua ja mikä tulkinnallista.
Toinen moraalipaniikin tunnusmerkki on laajeneminen. Alkuperäinen rikos ei enää riitä. Tarvitaan uusia nimiä, uusia yhteyksiä, uusia epäilyjä. Ilmiö ruokkii itseään: jokainen uusi paljastus vahvistaa käsitystä, että “kaikki ovat mukana”. Tässä vaiheessa kysymys ei enää ole yksittäisistä rikoksista, vaan kollektiivisesta epäluulosta.
Tämä ei tarkoita, että vallankäyttöön liittyviä väärinkäytöksiä ei pitäisi tutkia. Päinvastoin. Mutta oikeusvaltion periaatteet eivät voi muuttua tilanteen moraalisen kuohunnan mukaan. Syyllisyys ei voi olla tarttuvaa. Sosiaalinen tai ammatillinen yhteys ei ole eikä voi olla rikos. Moraalinen närkästys ei myöskään ole todiste, ei sinnepäinkään.
On myös syytä kysyä, miksi juuri nämä tapaukset saavat massiivisen symbolisen latauksen. Seksuaalirikokset herättävät voimakkaita tunteita, osin aiheellisesti. Mutta voimakas tunne on myös tehokas poliittinen ja kulttuurinen polttoaine. Se mahdollistaa laajemman kertomuksen vallasta, patriarkaatista ja eliitistä. Kun yksittäinen tapaus sopii tähän kertomukseen, siitä tulee esimerkkitarina, jota käytetään vahvistamaan jo olemassa olevaa tulkintakehystä.
Moraalipaniikissa on aina paradoksi: se syntyy todellisesta ongelmasta, mutta alkaa lopulta tuottaa omia järkyttäviä ylilyöntejään. Julkinen häpeä muuttuu pysyväksi. Epäily muuttuu identiteetiksi. Ja median rooli siirtyy tiedonvälittäjästä moraalisen järjestyksen vartijaksi.
Kriittinen kysymys kuuluu: missä kulkee raja rikosten tutkinnan ja kollektiivisen demonisoinnin välillä? Jos kaikki samaan verkostoon liittyneet nähdään osana samaa moraalista syyllisyyttä, olemme siirtyneet oikeudellisesta ajattelusta symboliseen ajatteluun ja noitavainoon.
Yhteiskunnan vahvuus ei ole siinä, että se reagoi voimakkaasti ja kollektiivisesti vaan siinä, että se reagoi oikeassa mittakaavassa ja kaikille oikeudenmukaisesti. Moraalinen raivo voi olla ymmärrettävää, mutta se ei voi korvata näyttöä, yksilöllistä vastuuta ja ennen kaikkea suhteellisuutta.
Jos tästä keskustelusta halutaan tehdä kestävä, sen on irtauduttava moraalipaniikin dynamiikasta ja palattava peruskysymykseen: kuka teki ja mitä, millä todisteilla, mikä rikos tapahtui, oliko oikeita uhreja ja mikä on oikeudenmukainen seuraus? Kaikki muu on symbolipolitiikkaa.
