Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.
Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.
Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.
Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.
Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.
Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.
Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.
Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.
Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.
Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...
Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.
