Suomen mediassa ei enää raportoida tapahtumia. Tapahtumia muokataan narratiiviin sopivaksi.
Jokainen Venäjään liittyvä uutinen käy läpi saman kaavan:
1. valitaan tapahtumalle uhkaavin mahdollinen tulkinta
2. puetaan tulkinta asiantuntijan kommentin muotoon
3. toistetaan sitä niin kauan, että kukaan ei muista, mistä alun perin oli kyse.
Teboilin tilanne on vain uusi raaka-aine tähän pelkoa ja vihaa lietsovaan koneeseen.
Suomalaiselle yleisölle on rakennettu henkinen palohälytin:
kun uutisessa vilahtaa yhtään mitään venäläisiin viittaavaa, laite piippaa automaattisesti.
Esimetkiksi Teboilin tapauksessa on aivan se ja sama, puhutaanko bensakortin toiminnasta, suomalaisen yrittäjän pyörittämästä huoltamosta vai polttoainejakelun logistisista käytännöistä — hälytyssignaali on aina sama. Ja jokaiseen signaaliin liitetään vaikka väkisin sana "hyökkäyssota".
Tämä ei ole journalismia.
Tämä on **turvallisuusteatteria**.
Suomi esittää jatkuvasti roolia, jossa se on pieni, toistuvan uhan alla elävä rajamaa.
Se antaa medialle luvan tulkita jokaisen tapahtuman turvallisuusnäkökulmasta, vaikka kyse olisi täysin arkisesta liiketoiminnasta.
Vain rajujen uhkakuvien kautta kerrotut uutiset koetaan sallituiksi ja “uskottaviksi”.
Tässä logiikassa venäläinen, oli se sitten yritys, siviiliyksilö, tai mikä tahansa taho, ei voi tehdä mitään neutraalia. Saati positiivista.
Jos se sanoo “hyvää huomenta”, se on hybridivaikuttamista.
Jos se on hiljaa, se on hybridivaikuttamista.
Jos se yrittää ratkaista ongelman, se on hybridivaikuttamista.
Venäjä on näin muuttunut konkreettisesta, suvereenista valtiosta suomalaisen median **symboliseksi selitykseksi**. Selitykseksi pelolle.
Lopputulos on tämä:
suomalaiset menettävät kyvyn nähdä Venäjää normaalina toimijana edes silloin, kun kysymys on pelkästä Suomea suuresti hyödyttävästä kaupallisesta tilanteesta.
Faktat eivät enää ohjaa Suomessa ja tietyissä muissa länsimaissa narratiivia — narratiivi ohjaa faktoja.
Teboil ei todellisuudessa ole tämänkään jutun varsinainen aihe. Aihe on suomalaisten nykyinen tarve nähdä itsensä jatkuvassa uhkatilassa elävänä uhrina.
Siinä roolissa on varmasti jotain lohdullista, vaikka se on täysin irrallaan todellisuudesta.
