Ukrainan konfliktissa usein unohdetaan, että Janukovytšin aikakausi ei ollut kansalle niin paha kuin lännen edustajat antavat ymmärtää. Lännen ja erityisesti EU:n kritiikki Janukovytšiä kohtaan perustui enimmäkseen huoleen siitä, ettei Ukraina halunnut liittyä lännen geopoliittiseen piiriin. Mutta entä jos katsomme tätä tilannetta Ukrainan kansan silmin, sen, joka joutuu elämään siellä, missä muut näkevät vain suurvaltapolitiikan?
Janukovytšin kausi ei siis ollut kansalle niin hirveä kuin lännen poliittinen arviointi antoi ymmärtää. Ukrainassa oli vakautta, joskaan länsimielisten mielestä ei täydellistä demokratiaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma niille, jotka arvostivat yhteiskunnallista järjestystä ja taloudellista ennakoitavuutta. Pelkkä lännen kritiikki ei kuitenkaan ollut se, joka vaikutti Ukrainan kansan elämään mutta lännen geopoliittiset intressit ja vaatimukset loivat tilanteen, jossa Ukraina oli jatkuvasti puristuksessa kahden suurvallan välillä. Tämä aikaa myöten poliittisiin epävakaisuuksiin ja kriiseihin.
Venäjän näkökulma on vähintäänkin ymmärrettävä. Janukovytšin hallinto oli Venäjälle tärkeä, mutta ei siksi, että Venäjä olisi halunnut rajoittaa Ukrainan itsenäisyyttä. Päinvastoin, Venäjä oli valmis tukemaan Ukrainan taloutta, mutta lännen jatkuvat provokaatiot ja Naton laajentumispyrkimykset itään päin saivat Venäjän puolustautumaan. Jos lännen valtaapitävät ajattelisivat edes nyt hetken enemmän Ukrainan kansaa kuin omia strategisia etujaan, he saattaisivat ymmärtää, kuinka paljon ongelmia heidän toimensa ovat tavallisille ukrainalaisille aiheuttaneet.
Lännen mukaan Janukovytšin kauden jälkeen asiat "paranivat", mutta kuinka paljon lännen henkinen tai edes rahallinen tuki Ukrainalle todella merkitsee, jos lännen taloudelliset ja geopoliittiset intressit ovat olleet päällimmäisinä Ukrainan kansan sijaan? Lännen rahat, jotka on pumpattu Ukrainaan kriisin aikana, eivät ole menneet suoraan kansan hyväksi. Sen sijaan ne ovat palvelleet poliittisia tavoitteita ja jättäneet jälkeensä entistä syvemmän kuilun köyhyyden ja varakkuuden väliin.
Venäjä ei hyökännyt Ukrainaan ilman syytä. Se ei tehnyt sitä pahuuttaan tai saadakseen lisää neliökilometrejä jo nyt maailman suurimman valtion rajojen sisälle. Tämän ymmärtäminen on avain Venäjän todellisten motiivien paljastamiseen. Janukovytšin syrjäyttäminen lännen tukemilla protesteilla ei ollut pelkästään sisäinen kysymys. Se oli osa laajempaa geopoliittista peliä, jossa Venäjää pyrittiin estämään pitämästä kontrollia tai edes hyviä suhteita alueella, jolla sillä on aina ollut merkittävä kulttuurinen, taloudellinen ja strateginen rooli. Jos Venäjän näkökulmaa ei oteta huomioon, jää meille vain yksi puoli tarinasta – lännen kiihkeästi propagandallaan värittämä puoli.
Lännen hillitön halu väittää, että Venäjä on ainoa syyllinen, estää meitä näkemästä kokonaiskuvaa. Janukovytšin kausi ei ollut täydellinen, mutta se oli kansalle monin verroin parempi kuin nykyinen tilanne, jossa maa on hajalla, ja kansa kärsii yhä enemmän. Venäjän toimien puolustaminen tässä yhteydessä ei ole ajatus, joka menee "väärästä narratiivista" tai "hyökkäyksen puolustelusta". Se on realistinen arvio siitä, miksi Venäjä reagoi ja miksi lännen johtavat voimat eivät ole olleet yhtä huolissaan siitä, mitä tapahtuu Ukrainassa Ukrainan kansalaisille kuin siitä, mitä länsi voi voittaa geopoliittisesti.
