Helsingin Sanomien pääkirjoitus Donald Trumpista on kiinnostava asiakirja. Ei siksi, mitä siinä sanotaan Trumpista ja rasismista, vaan siksi, mitä se paljastaa suomalaisesta ja eurooppalaisesta itseymmärryksestä. Tai siis sen puutteesta.
Teksti muistuttaa lastensatua, jossa maailma edelleen jaetaan hyviin ja pahoihin. Hyvät puhuvat nätisti, pahikset rumasti. Hyvät edustavat yleviä arvoja, pahikset vain voimaa. Ja jos pahikset sattuvat olemaan oikeassa, sitä ei myönnetä kirveelläkään.
Trump on tässä tarinassa karkea, moukkamainen ja varsinkin moraalisesti täysin kelvoton. Mutta pääkirjoitus ei tietenkään pysähdy tähän, vaan tekee lukijan puolesta aimo loikan: koska Trump puhuu rumasti kuten pahikset, hänen sanomansakin täytyy olla myös väärää ja valetta. Tämä on älyllinen oikotie, jota edes Hesarin ei soisi itselleen sallivan.
Trump ei ole pitkään aikaan ollut kiinnostava siksi, että hän loukkaa estoitta ihmisiä ja valtioita. Hän on kiinnostava siksi, että hän edustaa maailmaa, joka ei teeskentele.
Euroopalla sitä vastoin on ikuinen väärinkäsitys itsestään.
Pääkirjoituksen keskeinen ahdistus kohdistuu ajatukseen, että Yhdysvallat ei enää näe Eurooppaa moraalisena majakkana vaan ongelmana. Tätä pidetään lähes skandaalina. Ikään kuin Euroopalla olisi ollut jokin historiallinen sopimus tulla ihailluksi ikuisesti arvojensa vuoksi.
Eurooppa on tehnyt viime vuosikymmenet yhden asian poikkeuksellisen johdonmukaisesti: se on puhunut itsestään enemmän kuin se on tehnyt mitään. Se on ratsastanut historiallaan. Se on korvannut reaalipolitiikan höpöhöpöprosesseilla, vallankäytön arvoilla ja vastuunkannon huolilla.
Kun Eurooppa ei kykene puolustamaan itseään ilman Yhdysvaltoja, se kutsuu tätä yhteistyöksi.
Kun se ei hallitse rajojaan, se kutsuu tätä humanismiksi.
Kun se ei pysty tekemään päätöksiä, se kutsuu tätä demokratiaksi.
Trump ei suostu tähän kieleen. Ja juuri siksi hän on eurooppalaiselle eliitille sietämätön.
Venäjääkään ei tietysti haluta ymmärtää.
Pääkirjoituksessa Venäjä esiintyy tutussa roolissa: moraalisena vastakohtana puhtoiselle Euroopalle, autoritaarisena uhkana, jonka olemassaolo oikeuttaa lähes minkä tahansa vastareaktion. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta.
Uutta on se, ettei Eurooppa enää tunnu ymmärtävän Venäjää edes vastustajana.
Venäjä toimii kuin valtio, joka uskoo etupiireihin, turvallisuusintresseihin ja voimaan. Se ei pyydä anteeksi tätä. Se ei myöskään peittele sitä. Tässä mielessä Venäjä on täysin johdonmukainen, on ollut sitä aina. Joskus kylmä, usein brutaali, mutta aina johdonmukainen. Hyvä hyville, paha pahoille.
Trumpin Amerikka on alkanut puhua samankaltaista kieltä. Ei välttämättä siksi, että Trump ihailisi Venäjää, vaan siksi, että molemmat tunnistavat saman tosiasian: maailma ei pyöri tyhjien arvojen vaan oikean vallan ympärillä.
Eurooppa on tässä kolmikossa outo poikkeus. Se haluaa uskoa, että valta on jotakin, jota on syytä vältellä.
Niin, ja sitten on NATO ja sodan kieli.
Ukrainan sota esiintyy eurooppalaisessa keskustelussa hyvin erikoisena ilmiönä. "Brutaali hyökkäyssota" on kyllä käynnissä, mutta kukaan ei oikein ole silti varsinaisesti sodassa. NATO ei varsinkaan sodi, se vain... tukee. Aseet liikkuvat, raha liikkuu, tiedustelu liikkuu, mutta käsitteet pysyvät paikallaan. Vain Venäjä tekee pahojaan.
Tätä kutsutaan moraaliseksi ylemmyydeksi.
NATO käy proxy-sotaa Venäjää vastaan täyttä päätä. Eurooppa käy samalla sanasotaa, lähinnä itseään vastaan.
Trumpin ajattelussa tämä on kestämätöntä. Ei siksi, että sota olisi hänelle ongelma, vaan siksi, että hyödyttömyys ja teeskentely on.
Trump ei ehkä ole se perinteinen viisas filosofi.
Venäjä on pääosin oikeassa.
Eurooppa ei todellakaan ole viaton.
Mutta ennenkaikkea Eurooppa on ainoa, joka kuvittelee olevansa keskustelun yläpuolella. Ja juuri siksi se on menettänyt kykynsä vaikuttaa tapahtumiin ja edes keskusteluun.
Helsingin Sanomien pääkirjoitus ei ole vahingollinen siksi, että se kritisoi Trumpia. Se on vaarallinen siksi, että se tarjoaa lukijalle moraalisen helpotuksen tilanteessa, jossa tarvittaisiin älyllistä epämukavuutta.
Maailma on Hesarin harmiksi muuttunut.
Onneksi se ei kysy lupaa pääkirjoitukselta.
Tervetuloa, uusi aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti