Nykyisessä julkisessa keskustelussa ei riidellä enää ensisijaisesti teoista, vaan sanoista, piilomerkityksistä ja semantiikasta. Eikä edes sanoista merkityksinä, vaan sanoista symboleina. Tämä näkyy erityisen selvästi siinä, miten eri tavoin tulkitaan esimerkiksi kaksi seuraavaa pintapuolisesti hyvin erilaista lausetta, joista toinen ilmaisee rakkautta, toinen vihaa. Molemmat toki päätyvät samaan tuomioon, eli rasismiin, mutta eri perustein ja isoin aste-eroin.
Konkreettisesti tämä nykyaika näkyy siis seuraavissa kahdessa lauseessa, jotka paljastavat nykykeskustelun oudon logiikan. Ensimmäinen kuuluu: "Rakastan neekereitä." Toinen: "Vihaan ei-valkoisia oletettuja." Pintatasolla lauseet ovat toistensa vastakohtia. Toinen ilmaisee rakkautta, toinen vihaa. Silti nykyisessä moraalisessa tulkintakehyksessä ne päätyvät samaan kategoriaan. Ensimmäinen tuomitaan kielen ja oletetun valta-asetelman vuoksi, toinen vihasisällön vuoksi. Lopputulos on sama, mutta perusteet eri. Ja juuri tämä ero tekee nykyajasta niin kovin surullisen: väärä sana painaa enemmän kuin oikea tunne, ja jopa avoin viha on helpompi käsitellä kuin kömpelö, väärin muotoiltu myötätunto.
Tässä ei ole kyse siitä, että kumpikaan lause olisi kaikkien automaattisesti hyväksyttävä. Kyse on siitä, millä logiikalla ne tuomitaan ja mitä se kertoo ajastamme.
Ensimmäinen lause kompastuu tuttuun tapetilla jo pitkään olleeseen sanaan. Ei siis siksi, että lauseen väite olisi vihamielinen, vaan siksi, että sana on määritelty lähtökohtaisesti kelvottomaksi. Nykykehikossa intentio ei pelasta mitään: jos käytät väärää sanaa, olet jo väärässä ja cancelointi eli sinun mitätöintisi on vain lyhyen ajan kysymys. Rakkauskin muuttuu ongelmalliseksi, jos se ilmaistaan väärän kielen kautta. Rakkauspuhetta analysoidessaan aimowokettaja nimittäin liittää puheeseen vielä oletuksen toksisesta valta-asetelmasta: rakastava puhuja nähdään yläpuolelta katsojana, joka asettaa itsensä hyväksyjäksi, mittaajaksi, moraaliseksi tuomariksi.
Toinen lause taas on yksiselitteisesti vihamielinen. Se täyttää vihapuheen tunnusmerkit suoraan ja ilman kiertelyä. Ja juuri siksi se on narratiivisesti helpompi. Se voidaan sijoittaa valmiiseen lokeroon: tämä on rasismia, tämä on vihaa, tämä on seurausta väärästä sosialisaatiosta, rakenteista tai etuoikeuksista. Ilman n-sanaakin. Puhuja ei ole tekopyhä, hän on vain väärässä. Hänen sanansa eivät hämärrä järjestelmää, vaan vahvistavat sen.
Ironia on ilmeinen: rakkaus väärällä kielellä koetaan yhtä epämiellyttäväksi tai epäilyttävämmäksi kuin helposti luokiteltava viha oikeassa kategoriassa. Ensimmäinen kun suoraan rikkoo wokeuskovaisten moraalista symbolijärjestystä, toinen vain vahvistaa sen.
Tämä paljastaa olennaisen muutoksen ajattelussa. Moraalinen arvio ei enää perustu siihen, mitä sanotaan, vaan siihen, mitä sanojen katsotaan edustavan. Kieli ei ole väline kertoa asioita, vaan todiste. Se ei kerro puhujan tavoitteista ja haluista, vaan paljastaa hänet. Ja paljastus on peruuttamaton: selitykset nähdään puolusteluna, konteksti tekosyynä.
Tällaisessa ilmapiirissä vilpitönkin puhe muuttuu riskiksi. Tavallinen ihminen oppii nopeasti, että turvallisinta on olla sanomatta mitään, tai jos tahtoo jotain sanoa niin kannattaa vain toistaa kaavamaisia fraaseja, joiden moraalinen hyväksyntä on jo ennalta varmistettu. Se ei lisää ymmärrystä eikä empatiaa. Eikä se todellakaan tee yhteiskunnasta parempaa, turvallisempaa saati tasa-arvoisempaa. Se vain lisää varovaisuutta ja kyynisyyttä. Niin, ja polarisoitumista heihin ja meihin.
Lopulta kysymys ei edes ole lainkaan rasismista, sen hyväksymisestä tai sen vastustamisesta, vaan siitä, haluammeko yhteiskunnan, jossa sanojen moraalinen arvo irrotetaan kokonaan puhujan aikomuksesta ja inhimillisyydestä. Jos vastaus on kyllä, silloin emme kasvata parempaa keskustelua ja avoimempaa yhteiskunta, vaan hiljaisempaa ja sulkeutuneempaa. Ja hiljaisuus ei ole koskaan ollut oikeudenmukaisuuden tae. Päinvastoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti