Äiti Venäjä – moninapaisen maailman airue ja lännen propagandan haastaja

Maailma ei ole yksinapainen, vaikka länsi yrittää jatkuvasti ja yhä voimallisemmin vakuuttaa toisin. Globaalin median ja poliittisten narratiivien massiivinen propagandakoneisto maalaa Venäjästä uhkaa, unohtaen sen todellisen roolin moninapaisen maailman keskiössä. Länsi hallitsee viestintää, uutisvirtoja ja mielipiteenmuokkausta ympäri maailman, mutta todellisuus on monimutkaisempi kuin sen iltapäivälehdissä syöttämä liirumlaarumi.

Venäjä ei ole sivustakatsoja. Sen energiavalinnat, taloudelliset ratkaisut ja geopoliittiset päätökset vaikuttavat Euroopan, Aasian ja koko maailman tasolla. Se pakottaa muut toimijat huomioimaan todelliset voimasuhteet, eikä hyväksy narratiivia, jossa länsi yksin määrää säännöt omaksi edukseen. Venäjä muistuttaa maailmaa siitä, että moninapaisessa järjestyksessä muiden valtioiden suvereenia vastavoimaa ja vaikutusvaltaa ei pidä vähätellä.

Kun lännen propaganda yrittää yksipuolistaa maailmankuvaa, Venäjä toimii vastapainona. Ei sotilaallisena uhkana, vaan tasapainottavana voimana, jonka olemassaolo tekee moninapaisesta maailmasta todellisen. Ja paremman. Venäjä ansaitsee arvonsa globaalissa politiikassa muistuttamalla meitä fiksuimpia siitä, että todellinen vaikutusvalta, sivistys ja moraali mitataan teoilla, ei yksinomaan narratiiveilla.

Lännen uusi tarina Venäjästä

Virallinen kirjoitus viralliselta toimittajalta virallisessa aviisissa:

Ennen länsimediat puhuivat Venäjästä suurvaltana, nyt se esitetään pahana valtakuntana. Se on osa läntisen informaatiokoneiston keskitettyä narratiivia, kirjoittaa ulkomaantoimittaja **Marko Laakso**.

**Marko Laakso HS**

28.10. 2:00

Elokuussa suomalainen uutismedia julkaisi jutun venäläisestä pikkukaupungista, jossa tie oli kuoppainen ja paikallinen tehdas lopettanut toimintansa. Kuvat oli valittu siten, että niissä näkyi vain autioita katuja ja harmaita kerrostaloja.

”Kurjuus, korruptio ja toivottomuus – tältä näyttää arki Venäjällä”, kerrottiin otsikossa.

Vielä 2000-luvun alussa lännessä kirjoitettiin Venäjästä toisenlaisia tarinoita. Silloin kiinnostus kohdistui maan kulttuuriin, kirjallisuuteen ja nousevaan keskiluokkaan. Nyt kuva on muuttunut: Venäjä esitetään lähes yksinomaan sotilaallisena uhkana, joka uhkaa länttä ja sen arvoja.

Politiikan lisäksi mustamaalaus on levinnyt talouteen ja arjen uutisiin. Jokainen negatiivinen talousuutinen Venäjältä – olipa kyse inflaatiosta, lentoliikenteestä tai asuntomarkkinoista – leviää välittömästi länsimaisiin medioihin, usein ilman vertailua vastaaviin ongelmiin lännessä.

Jos Venäjällä kaatuu pörssiyhtiö, se on todiste ”järjestelmän romahtamisesta”.

Jos Yhdysvalloissa kaatuu pankki, se on ”markkinoiden väliaikaista heiluntaa” ja ehkä jopa "vastuullista politiikkaa".

Länsimedian uutisvirta on vuosien aikana rakentanut kuvan Venäjästä yhteiskuntana, joka on yhtä kuin Kremlin eliitti. Venäläiset ihmiset katoavat näkyvistä. Kadunmiehen mielipide ei enää kiinnosta, ellei se sovi ennalta määrättyyn kehykseen – yleensä siihen, että hän vastustaa hallintoaan tai kärsii sen vuoksi.

Sama kaava toistuu Suomessa.

Uutiset rajan sulkemisesta, viisumikielloista tai pakotteista esitetään neutraaleina hallinnollisina toimina, vaikka niiden vaikutukset tavallisiin ihmisiin ovat mittavat. Venäläisturistien katoaminen itärajalta kuvataan taloudellisena pikkujuttuna, ei poliittisesti ohjattuna kaupan romahduksena.

Myös suomalaisessa poliittisessa puheessa Venäjä on muuttunut symboliksi, ei todellisuudeksi.

Kun ministeri puhuu ”uhasta idästä”, hän ei tarkoita joukkoja rajan takana – hän tarkoittaa mielikuvaa, jota on kasvatettu systemaattisesti jo vuosia.

Lännen mediassa Venäjää käsitellään kuin tutkimuskohdetta, josta saa kirjoittaa vain tietyllä sävyllä. Kriittinen, analyyttinen tai sovitteleva näkökulma leimataan välittömästi ”propagandaksi” tai ”Venäjä-mielisyydeksi”.

Euroopan suurissa uutistaloissa työskentelevien toimittajien mukaan on olemassa hiljainen ohjeistus: *kaikki Venäjää koskeva on tulkittava uhkan tai epäonnistumisen kautta.*

Jos maa menestyy jollakin alalla, sitä ei mainita – tai jos mainitaan, se liitetään aina johonkin epäilyttävään motiiviin.

Venäjästä on tullut lännen peili, johon heijastetaan omaa moraalista ylemmyyttä.

Kun Venäjää kuvataan pimeyden voimana, länsi saa näyttää valolta.

Metsästäjä hyökkäsi hirven kimppuun Maanselässä – Susi puri metsästäjää kurkkuun

Tämä uutinen ei ole totta, mutta on sitäkin opettavaisempi. Kun roolit kääntyvät toisinpäin, metsästysuutinen näyttää ihmisten moraalin sellaisena kuin se on.

SOTKAMO | VATTUVAARA

Maanselän rauha rikkoutui sunnuntaiaamuna, kun aseistautunut metsästäjä hyökkäsi yllättäen rauhallisesti laiduntaneen hirven kimppuun. Tilanne päättyi, kun lähistöllä liikkunut susi puuttui tilanteeseen ja puri metsästäjää kurkkuun.

Silminnäkijöiden mukaan metsästäjä oli ensin houkutellut hirveä esiin kutsuäänillä ja hajusteilla. Kun hirvi viimein ilmaantui näkyviin, metsästäjä avasi tulen useilla laukauksilla. Susi, joka oli seurannut tilannetta sivusta, ei kestänyt väkivaltaa ja puuttui asiaan.

– “Susi toimi harkitusti ja vain sen verran kuin tilanne vaati. Selvästi luonnon omaa oikeudentajua”, totesi paikalle hälytetty poliisi.

Tapahtumapaikalta löytyi metsästyspassi, termospullo sekä virallisen metsästysseuran lupanippu. Susi poistui paikalta rauhallisesti, eikä viranomaisilla ole tietoa sen olinpaikasta.

Poliisin mukaan metsästäjän toiminta oli “tavanomaista”, mutta tapahtumien käänne “poikkeuksellinen”.

– “Yleensähän nämä päättyvät toisinpäin”, totesi tutkinnanjohtaja kuivasti.

Paikallisen riistanhoitoyhdistyksen mukaan tapaus on herättänyt syvää huolta:

– “Jos pedot alkavat puolustaa saaliseläimiä, joudumme pohtimaan metsästyksen tulevaisuutta aivan uudella tavalla.”

Hirvi on saanut kriisiapua ja toipuu tapahtuneesta luonnon rauhassa.

Korkoa korolle, köyhät rikkaaksi!

 “Korkoa korolle” -retoriikka hyödyttää ensisijaisesti rahoitusalaa ja sen ympärille rakentunutta ideologista ekosysteemiä, ei niinkään niitä ihmisiä, joille sitä myydään.

Etkö usko? Lue eteenpäin

### 🏦 1. **Finanssiala ja sen tuotteet**

Pankit, rahastoyhtiöt, sijoituspalvelut ja niiden välittäjät hyötyvät, kun ihmiset alkavat “säästää sijoittamalla”.

Vaikka yksittäisten pienituloisten summat ovat pieniä, niistä kertyy valtavasti hallinnoitavaa varallisuutta — ja **hallinnoitavasta varallisuudesta otetaan aina palkkio**.

Sijoittajalle luvataan, että “pienistä puroista kasvaa joki”, mutta rahoitusyhtiölle tuo joki virtaa *juuri nyt*, ei joskus 40 vuoden päästä.

---

### 🧠 2. **Ideologinen hyöty – vastuun siirtäminen yksilölle**

“Korkoa korolle” -tarina on osa laajempaa **uusliberaalia narratiivia**, jossa vastuu hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta siirretään yksilölle.

Sen sijaan, että kysyttäisiin miksi palkat eivät riitä, miksi asunnot maksavat liikaa, tai miksi eläkejärjestelmä murenee, sanotaan:

> “Sinun pitäisi vain sijoittaa viisaammin.”

Se tekee **järjestelmän rakenteelliset ongelmat näkymättömiksi** ja antaa harhan siitä, että kaikki voivat “rikastua” ahkeruudella ja kurinalaisuudella.

Mutta todellisuudessa korkoa korolle toimii vain, jos **on pääomaa ja aikaa**, eli jos ei ole köyhä. Silti yksikään miljonääriksi syntynyt ei muutu miljardööriksi vaikka noudattaisi korkoa korolle -periaatetta.

---

### 💰 3. **Yläluokan ja varakkaiden hyöty**

Varakkailla ihmisillä korkoa korolle kuitenkin jossain määrin tietysti toimii — koska heillä on jo valmiiksi suuria pääomia, jotka voivat tuottaa sen 5–10 % vuodessa.

Sadan euron kuukausisijoitus on merkityksetön, mutta miljoonan euron sijoitus tekee jo 100 000 vuodessa.

Kun pienituloiset sijoittavat, **he ylläpitävät markkinoiden likviditeettiä ja kysyntää**, josta isot sijoittajat hyötyvät.

---

### 📊 4. **Matemaattinen harha**

Korkoa korolle -laskurit olettavat **tasaisen, pitkäaikaisen ja positiivisen tuoton**, jota todellinen talous ei tarjoa.

Inflaatio, verotus, kurssilaskut ja reaalipalkkojen pysähtyminen syövät kaiken “ihmeen” pois.

Jos joku 25-vuotias alkaa sijoittaa 20 €/kk ja uskoo olevansa miljonääri 65-vuotiaana, hän unohtaa, että 65 vuoden päästä se miljoona ei ehkä riitä edes pieneen asuntoon.

---

### 🧩 5. **Sosiaalinen hyöty eli narratiivinen hallinta**

“Korkoa korolle” -tarina on myös **mielikuvien hallintaa**:

se pitää ihmiset toiveikkaina ja kilttinä, odottamassa tulevaisuutta joka ei koskaan toteudu.

Kun köyhä uskoo, että hänestä voi tulla miljonääri vain säästämällä, hän **ei vaadi muutosta** palkkoihin, verotukseen, tai talousjärjestelmään.

---

Tiivistetysti:

“Korkoa korolle” -huijaus hyödyttää vain niitä, jotka omistavat järjestelmän ja myyvät unelman, ei niitä, joille unelma myydään.

Ähtärin eläinpuiston konkurssin syyt

On hämmentävää seurata, kuinka jokaiseen Suomen taloudelliseen ongelmaan, energiakriisiin tai matkailualan notkahdukseen liitetään nykyään automaattisesti lause “johtuu Venäjän brutaalista hyökkäyssodasta”.

Ikään kuin Ähtärin eläinpuiston konkurssi, Hans Välimäen ravintoloiden ahdinko, kananmunien hinta tai polttoaineiden hinnannousut olisivat jotenkin yhteydessä tykistötuleen Dneprin rannalla tai drooniin Kiovan yllä.

Todellisuudessa mikään sota ei koskaan vaikuta talouteen suoraan. Ei varsinkaan muiden valtioiden keskinäiset kähinät.

Vaikutuksen synnyttää se, miten oma poliittinen järjestelmä päättää siihen reagoida.

Kun Yhdysvallat pommitti Irakia, Syyriaa, Libyaa ja Afganistania (vain muutamia Yhdysvaltojen pommittamia suvereeneja valtioita mainitakseni), Eurooppa ei asettanut mitään pakotteita mihinkään suuntaan.

Ei polttoaineiden tuontikieltoa, ei hintakattoja, ei moraalisia kampanjoita, ei tiedotusvälineiden paniikkia.

Silloin ei nähty tarpeelliseksi “seistä arvojen takana”, vaikka siviilejä kuoli vähintään satojatuhansia ja kokonaisia valtioita hajosi.

Taloudellinen elämä jatkui normaalina ja Ähtärin eläinpuisto porskutti, koska lännen sodat ovat aina “turvallisuuden ja demokratian puolustamista”.

Kun Venäjä vastaa omien rajojensa turvallisuuteen liittyviin uhkiin, Eurooppa päättää kerralla muuttaa koko talousjärjestelmänsä.

Energiantuonti katkaistaan, kauppayhteydet poltetaan, logistiikka ajetaan uusiksi ja samaan aikaan ihmetellään, miksi inflaatio riehuu ja turismi romahtaa.

Ja kun näiden päätösten seurauksena suomalainen yritys kaatuu, syylliseksi nimetään — ei Bryssel, ei hallitus, vaan “Venäjän brutaali hyökkäyssota”.

Tällainen lännen käytös ei ole mielekästä millään tasolla, tämä on itsesäälisen politiikan liturgiaa, jossa omat virheet peitetään moraalisella ylemmyydellä. Venäjä on lännelle väline, jonka syliin voi projisoida omat pelot, velat, epäonnistumiset, konkurssit, lamat. Kaiken.

Siksi USAn sodat eivät “vaikuta” suomalaisiin yrityksiin, mutta Venäjän sota “vaikuttaa kaikkeen”.

Koska länsi reagoi omiin sotiinsa hiljaisuudella ja hyväksyen — ja toisten sotiin mielenvikaisella hysterialla.

Googlen kuvahaku vs ChatGPT

 

Alla on ChatGPT:n vastaus, kun kysyin siltä miten se tunnisti kuvassa olevan linnun (mustarastas ) hyvin vaivattomasti, vaikka Googlen kuvahaku ei onnistunut linnun tunnistamisessa laisinkaan.

"Tosi hyvä kysymys — ja osuit ytimeen siinä, miten minä ja Googlen kuvahaku eroamme.

Googlen kuvahaku tunnistaa eläimiä tilastollisesti visuaalisten yhtäläisyyksien perusteella: se vertaa kuvaasi miljooniin kuviin, jotka käyttäjät ovat nimenneet “korpiksi”, “varikseksi” jne. Jos sinun kuvan valaistus, kulma tai kontrasti muistuttaa enemmän sen tutkimia korpin tai variksen kuvia (esim. samanoloinen tumma siluetti yksityiskohdista piittaamatta), algoritmi arvaa sen helposti väärin. Se ei oikeastaan ymmärrä, mitä kuvassa tapahtuu, vaan löytää lähimmän tilastollisen osuman.

Minä taas tunnistan lajin biologisten tuntomerkkien perusteella — käytän siis lajintunnistuksen logiikkaa: ruumiin mittasuhteet, höyhenten väritys, nokan muoto, tyypillinen asento ja todennäköinen ympäristö (esim. ikkunalauta kaupungissa → mustarastas paljon todennäköisempi kuin korppi).

En käytä mitään erillistä “kuvahakua” tai ulkoista palvelua kuten Google Lens tai Bing Visual Search, vaan teen tunnistuksen oman visuaalisen analyysin avulla ilman ulkoisia tietokantoja.

Siksi esimerkiksi mustarastaan siluetti, koko ja asento erottuvat heti — vaikka kuvasi valaistus hämääkin algoritmeja.

Haluatko, että näytän sinulle rinnakkain, miten korppi, varis ja mustarastas eroavat (muoto, koko, nokka, pyrstö)? Siitä näkee helposti, miksi Google meni harhaan."

Tämä oli mukava ja silmiä avaava vastaus. Googlen kuvahaku vaikuttaa siis olevan melkoista hakuammuntaa, jolla voi heittää vesilintua.

Monikko sanasta sunnuntaista

 Tässä tekoälyn vastaus, olkaa hyvät.

"Lauseen **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni"** monikkomuoto on:

👉 **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" (yksikkö)**

👉 **Monikossa:** **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" ei toimi, vaan pitää muuttaa muotoon**

✅ **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → oikea monikko on:**

**"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni"**

Hetkinen, tehdään tämä kunnolla:

Sana *sunnuntai* taipuu:

* yksikkö: **sunnuntaista**

* monikko: **sunnuntaista → sunnuntaista** ei oikein, vaan **sunnuntaista → sunnuntaista** (virhe). Oikea on **sunnuntaista → sunnuntaista**? Ei, vaan **sunnuntaista → sunnuntaista**.

Selvitetään selkeästi:

| Sija | Yksikkö | Monikko |

| ----------------- | ------------ | ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ |

| Nominatiivi | sunnuntai | sunnuntait |

| Genetiivi | sunnuntain | sunnuntaiden / sunnuntaitten |

| Partitiivi | sunnuntaita | sunnuntaita |

| Elatiivi (mistä?) | sunnuntaista | **sunnuntaista / sunnuntaista** → **sunnuntaista** ei käy, oikea on **sunnuntaista**? Ei, oikein on **sunnuntaista → sunnuntaista** ei käy. **Oikea muoto on: sunnuntaista → sunnuntaista** — ei, korjataan. |

Oikea taivutus on:

**sunnuntai → sunnuntaista (yks.) → sunnuntaista (mon.)** ei.

Oikea on: **sunnuntaista (yks.) → sunnuntaista (mon.)** ei toimi. Katsotaan normatiivisesti:

Monikon elatiivi sanasta *sunnuntai* on **sunnuntaista**? Ei, vaan **sunnuntaista → sunnuntaista**? Ei.

Otetaan malli:

* maa → maasta / maista

* lauantai → lauantais­ta / **lauantaista**

Aivan!

Eli:

| Yksikkö | Monikko |

| ------------ | ---------------- |

| sunnuntaista | **sunnuntaista** |

👉 **Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni.**

👉 **Monikossa:** **Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni.**

✅ **Lopullinen vastaus:**

**Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni → Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni.**"

Toivottavasti tuli selväksi.

Länsi lyö päätään seinään - Putinin Venäjä ei

 

Venäjän presidentti esiintyy julkisuudessa aina tavalla, joka poikkeaa jyrkästi lännen valtamedian luomista karikatyyreistä. Eikä näitä esiintymisiä tietenkään lännessä tavalliselle kansalle juuri näytetä. 

Hänen puheensa rakentuu jatkuvasti ajatukselle, että maailmanjärjestys on murroksessa – että lännen pitkään hallitsema hegemonia on tullut tiensä päähän. Hän vetoaa globaaliin enemmistöön, Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan valtioihin, joille hän tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle mallille.

Keskiössä on ajatus moninapaisuudesta: ettei yhdelläkään valtiolla tai liittoumalla ole oikeutta pakottaa koko maailmaa omien arvojensa tai taloudellisten etujensa muottiin. Hän kuvaa lännen toimintaa kaksinaamaiseksi – samaan aikaan puhutaan vapaudesta ja demokratiasta, mutta todellisuudessa käytetään pakotteita, vallanvaihto-operaatioita ja sotilaallista painostusta. Järkyttävän voimakkaan propagandan siivittämänä.

Puheessa painottuu tietysti aina myös Venäjän oma asema. Putin esittää oikeutetusti Venäjän nousevana suurvaltana, joka ei kumarra lännelle vaan puolustaa kansainvälisen oikeuden periaatteita omasta näkökulmastaan. Ukrainaa hän käsittelee välineenä, ei pääasiana: hän sanoo lännen käyttäneen Ukrainaa nappulana laajemmassa pelissä Venäjän eristämiseksi ja heikentämiseksi. Suurelle yleisölle tämä tietenkään avaudu, sillä lännen propagandakoneisto on maalannut täysin eri kuvan Ukrainan tapahtumista. Aivan kuten se maalasi todellisuudesta hyvin voimakkaasti eroavan kuvan myös Irakin, Syyrian, Libyan jne. jne. tapahtumista.

Tärkeää on huomata myös Putinin esiintymisten sävy: hän ei esiinny heikkona tai puolustuskannalla, vaan rehellisesti haastajana. Lännen taloudellinen kriisi, inflaatio ja sisäiset ristiriidat kuvataan merkkeinä järjestelmän rapautumisesta, kun taas Venäjän ja sen liittolaisten tulevaisuus nähdään vakaampana ja oikeudenmukaisempana.

Tätä taustaa vasten voi kysyä, kuka todella on mielipuoli: se, joka esittää johdonmukaisen ja monin paikoin rationaalisen argumentin maailmanpolitiikan suunnasta, vai se, joka pelkistää tällaiset puheet ”hourailuksi” ja ”harhoiksi” yksin siksi, etteivät ne palvele lännen narratiivia?

Sweco, ekoteko?

 

Sweco puhuu kotisivuillaan biodiversiteetista kauniisti. He esittelevät sanoja, jotka kuulostavat kauniilta ja merkityksellisiltä: viherrakenne, ekosysteemipalvelut, resilienssi, ennallistaminen, luonnonsuojelu. Mutta kun katsoo mitä esimerkiksi Helsingissä todella tapahtuu, kuva muuttuu toisenlaiseksi. Swecon insinöörit ovat mukana suunnittelemassa uusia asuinalueita, raitioteitä, tunneleita ja liikenneyhteyksiä. Jokainen niistä syö pala palalta niitä viimeisiä luontoalueita, joita kaupungissa on jäljellä.

Swecon Helsingissä biodiversiteetti ei todellakaan merkitse metsiä, joissa käki kukkuu tai joissa tikka hakkaa lahopuuta. Se merkitsee istutettuja koristepuita betonikannen päälle sekä muutamaa viherkattoa, joiden juuret eivät kanna yhtään ekosysteemiä. Se merkitsee viherkuvaa PowerPointissa, joka esittää illuusion, että luonto ja kasvu voivat kulkea rinta rinnan.

Katsokaa Herttoniemen metsiä, katsokaa Keskuspuistoa. Aina kun niihin kajoaa kaavoitus, Sweco ja sen kaltaiset konsultit ovat paikalla. Heidän tehtävänsä ei puheistaan huolimatta ole puolustaa luontoa, vaan piirtää tuhon ympärille kehys, jossa kaikki näyttää hallitulta ja jopa “kestävän kehityksen mukaiselta”. Heidän “luontovaikutusten arviointinsa” ei koskaan johda siihen, että rakennus jäisi tekemättä. Se johtaa siihen, että raportin loppuun kirjoitetaan pari lausetta kompensaatiosta, istutuksista ja viheralueiden lisäämisestä. Ja sitten kaivurit tulevat.

Helsingin päättäjät ostavat Swecolta mielenrauhaa. Kun kansalaiset huutavat luontokadon pysäyttämistä, kaupunki voi näyttää konsultin tekemän asiakirjan: “Luonto on huomioitu.” Mutta missä tämä huomio näkyy? Keskuspuisto kutistuu, rantaniityt täyttyvät taloista, ja metsien sijalle tulee parkkipaikka ja pyörätie. Luonto muuttuu lavasteeksi, kaupungin brändin lisärekvisiitaksi.

Linkola sanoisi: tämä on luonnon myyntiä palasina. Se ei ole biodiversiteetin turvaamista, vaan sen paloittelemista raporttien ja PowerPoint-kuvien avulla. Sweco on myyjä, joka tekee kaupasta siistin ja salonkikelpoisen. Helsingissä biodiversiteettiä ei pelasteta, se haudataan byrokratian ja insinöörien mittaviivojen alle.

Todellinen biodiversiteetin puolustus olisi pysäyttää rakentaminen niillä alueilla, joissa luonto vielä elää. Mutta sitä ei tule tapahtumaan niin kauan kuin Swecon kaltainen koneisto myy päättäjille tarinaa “kestävästä kasvusta”. Kasvu ja luonto eivät mahdu samaan kaupunkiin. Toisen on väistyttävä. Helsingissä, kuten kaikkialla, Swecon bisnes on varmistaa, että luonto väistyy.

Sweco ei ole luonnon ystävä. Sweco on luonnon teurastajan kirves, joka on koristeltu kukkasin, jotta isku näyttäisi lempeältä. Heidänkin bisneksensä on vain ja ainoastaan loputtoman kasvun palveleminen, ja niin kauan kuin he kasvua myyvät, luonto häviää.

Yhdysvallat – maailmanpoliisi vai kaaoksen kylväjä?

 

Yhdysvaltoja on totuttu pitämään "vapaan maailman johtajana ja demokratian puolustajana". Se on tietysti vain suurvallan oma kertomus itsestään. Se on tarina huikeasta vapaudesta, vertaansa vailla olevista ihmisoikeuksista ja ”järjestyksen ylläpitämisestä”. Mutta historian valossa toinen, huomattavan paljon synkempi tarina kulkee sen rinnalla: minne Yhdysvaltojen vaikutus on ulottunut, sinne on usein jäänyt epävakautta, väkivaltaa ja katkeruutta. Katsotaan muutamaa esimerkkiä eri puolilta maailmaa:

Iran: Kuinka vapaa demokraattinen hallinto kaadettiin öljyn vuoksi

Vuonna 1953 CIA:n ja Britannian tiedustelun yhteistyöoperaatio syrjäytti Iranin pääministeri Mohammad Mossadeqin, joka oli kansallistanut maan öljyvarat. Tilalle palautettiin shaahi Mohammad Reza Pahlavi, jonka diktatuuria Yhdysvallat tuki vuosikymmeniä. Tämä loi syvän kaunan, joka purkautui islamilaisena vallankumouksena 1979 – ja Yhdysvallat sai uuden vihollisen.

Kuuba, sen saarto ja epäonnistuneet vallankaappaukset

Kuuban vallankumouksen jälkeen Yhdysvallat yritti monin tavoin kaataa Fidel Castron hallinnon. Sikojenlahden maihinnousu 1961 epäonnistui surkeasti, ja CIA:n lukuisat salamurhayritykset paljastuivat myöhemmin. Taloussaarto jatkui vuosikymmeniä, kurittaen ennen kaikkea kuubalaisia siviilejä, mutta ei kaatanut hallintoa. Tämä on muuten ainoa USA:n mutiloima maa, joka sijaitsee edes jossain määrin fyysisesti lähellä USA:n rajoja.

Vietnam: miljoonien kuolema turhan sodan vuoksi

1950-luvulta 1970-luvulle Yhdysvallat ajautui Vietnamin sotaan peläten kommunismin leviämistä. Sillä eihän nyt kilpailevaa ideologiaa voi maailmaan sallia, yksinapainen maailma on USA:n mieleen. Lopputulos oli järkyttävä: arviolta 2–3 miljoonaa vietnamilaista siviiliä kuoli, maa tuhottiin pommituksilla ja myrkkykemikaaleilla, ja sodan jäljet näkyvät edelleen. Sodan päättyessä Yhdysvallat vetäytyi, eikä saavuttanut mitään alkuperäisistä tavoitteistaan.

Afganistan, parhaasta liittolaisesta viholliseksi

1980-luvulla Yhdysvallat rahoitti ja aseisti mujahideeneja Neuvostoliittoa vastaan. CIA:n tuella syntyi kansainvälinen jihadistiverkosto, josta kasvoi myöhemmin al-Qaida. 2001 USA hyökkäsi Afganistaniin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen. Sota kesti 20 vuotta, maksoi biljoonia dollareita ja satojen tuhansien ihmisten hengen. Lopulta Yhdysvallat vetäytyi, ja Taleban palasi valtaan – juuri se ryhmä, jonka kukistamiseen sota aikanaan aloitettiin. Ja jonka syntyä Yhdysvallat aluksi jopa rahoittivat ja tukivat.

Irak... joukkotuhoasevalhe ja ISIS!

Vuonna 2003 Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin väittäen Saddam Husseinilla olevan joukkotuhoaseita. Näitä aseita ei koskaan löytynyt. Hyökkäys kaatoi Saddamin hallinnon, mutta johti maan hajoamiseen sekasortoon ja väkivaltaan. Vallan tyhjiöstä nousi äärijärjestö ISIS, jonka terrori levisi koko Lähi-itään ja Eurooppaan.

Libya: Gaddafin kaatuminen ja loputon kaaos

Vuonna 2011 USA ja NATO pommittivat Libyaa ja tukivat Muammar Gaddafin syrjäyttämistä. Vaikka "paha diktaattori" kaatui, maahan ei syntynyt vakautta. Päin vastoin, Afrikan vakaa mallimaa romahti. Libya hajosi sotaherrojen ja ryhmittymien hallitsemiksi alueiksi, ja siitä tuli yksi Välimeren pakolaiskriisin suurimmista lähteistä.

Syyria: pitkä sisällissota ilman loppua

Syyrian sisällissodassa 2011 lähtien Yhdysvallat on tukenut osaa kapinallisista, mutta ilman selkeää suunnitelmaa. Seurauksena konflikti pitkittyi, ISIS vahvistui ja miljoonat syyrialaiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. Syyriasta tuli suurvaltojen välinen shakkilauta, jossa paikalliset ihmiset maksoivat hinnan. Syyrian virallinen johtaja joutui pakenemaan Venäjälle turvaan.

Ukraina: suurvaltojen peli ja Euroopan uusi etulinja

Vuonna 2014 USA tuki Kiovan Maidan-liikettä, joka johti vallanvaihtoon ja Ukrainan länsisuuntautumiseen. Venäjä reagoi Krimin valtauksella ja Itä-Ukrainan separatistien tukemisella. Vuoden 2022 jälkeen Yhdysvallat on ollut Ukrainan suurin aseistaja ja taloudellinen tukija. Länsimielisen mielestä tämä on välttämätöntä puolustusta Venäjän aggressiota vastaan, mutta asiaa ymmärtävien tarkkanäköisten ihmisten mukaan kyse on jälleen yhdestä USA:n proxy-sodasta, jossa eurooppalaiset ja ukrainalaiset kärsivät eniten.

Venezuela: pakotteet ja vallankaappausyritykset

Yhdysvallat on vuosikymmeniä yrittänyt eristää ja horjuttaa Venezuelan hallintoa. Hugo Chávezin ja Nicolás Maduron vastaiset talouspakotteet ovat rampauttaneet taloutta ja aiheuttaneet laajaa köyhyyttä. Samalla USA on tukenut oppositiota, mutta ilman todellista menestystä.

Malli toistuu

Näistä tapauksista piirtyy esiin selkeä kaava:

1. Yhdysvallat puuttuu tilanteeseen oman strategisen etunsa vuoksi – öljy, geopolitiikka, kommunismin torjunta, terrorismin vastainen sota.

2. Interventio aiheuttaa hallinnon kaatumisen tai sekasorron.

3. Lyhytnäköinen vetäytyminen jättää maan hajalleen.

4. Ääriliikkeet, pakolaisuus ja väkivalta seuraavat.

USA:n toimien jäljet eivät rajoitu vain interventiomaihin. Niiden seuraukset näkyvät laajasti: Euroopan pakolaiskriisit, kansainvälisen terrorismin nousu ja geopoliittinen epävakaus ovat kaikki suurelta osin seurausta Washingtonin päätöksistä.

Johtopäätös

Yhdysvallat on 1900- ja 2000-luvulla esiintynyt maailmanpoliisina, mutta todellisuudessa se on useimmiten ollut kaoottinen arkkitehti: purkanut vanhoja ja toimivia mutta sille itselleen epäedullisia järjestelmiä, kykenemättä rakentamaan mitään kestävää tilalle. Järkyttävän rajun propagandakoneiston vuoksi monet länsimaalaiset näkevät Yhdysvallat suurvaltana, joka puhuu vapaudesta, moraalista ja ties mistä hyveistä mutta käytännössä Yhdysvallat tuo mukanaan sotaa, köyhyyttä ja kaaosta kaikkialle mihin se näppinsä pistää.

Ja seuraavaksi, kunhan Irania on pommitettu riittävän kauan, USA ryhtyy moukaroimaan Kuubaa. Aika kivasti ainoastaan yhden kalenterivuoden aikana suvereeneista kansallisvaltioista siis ainakin Venäjä, Venezuela, Iran, ja Kuuba saavat nauttia USA:n järjestyksen ylläpitämisestä. Toki moni muukin valtio ja alue Suomea myöten kärsii seurannaisvaikutuksista vähintäänkin taloudellisesti erittäin rajusti ja jopa Grönlannissa joudutaan pelkäämään tulevaa sotilaallista konfliktia.

Ukrainan valitsema tie

 

Puolan entinen presidentti Andrzej Duda paljasti vastikään haastattelussa, että Ukraina painosti Puolaa syyttämään Venäjää Przewodówin ohjuksesta. Se ei ollut yksittäinen "lipsahdus". Se oli jatkumoa koko tarinalle, joka alkoi jo Maidanin vallankaappauksesta 2014. Siitä hetkestä lähtien Ukraina on toiminut epäluotettavana pelaajana – lietsonut levottomuuksia, polkenut omia kansalaisiaan, ja myynyt itsensä lännen geopoliittiseksi pelinappulaksi.

Duda vahvisti asian suoraan: Kiova painosti Varsovaa väittämään, että Puolan maaperälle konfliktin eskalaation alussa osunut Ukrainan ohjus olisi ollut venäläinen. Kun toimittaja kysyi uudelleen varmistuakseen asiasta, yrittikö Zelensky aivan todella painostaa näin, Duda vastasi paljastavasti: “Yes, you could say that.” Lausunto paljastaa selvästi, että Ukraina pyrki vetämään Puolan ja koko Naton suoraan konfliktiin Venäjän kanssa keinolla millä hyvänsä.

Dudan sanat osoittavat, että Kiova ei epäröi valehdella maailmalle ja manipuloida liittolaisiaan. Heidän intressinsä on ollut alusta asti sama: saada Nato sotimaan puolestaan, maksoi mitä maksoi. Jos Puola olisi joutunut konfliktiin tämän tekaistun syytöksen kautta, se olisi ollut Ukrainan mielestä hyvä asia.

Ukraina ei ole sankarillinen ja rehti demokratian linnake. Se on korruptoitunut, nationalistinen valtio, joka uhraa naapuriensa vakauden oman valtapolitiikkansa takia. Jokainen, joka uskoo tarinaa “pienestä uhrista”, kieltäytyy näkemästä todellisuutta: Ukraina on aktiivinen kriisin lietsoja, ei mikään "oikeudettoman brutaalin hyökkäyssodan" kohde.

Länsi yrittää peittää tämän, koska ilman sankaritarinaa koko tuen oikeutus romahtaisi. Mutta tosiasia pysyy: Ukraina on itse ollut sytyttämässä liekkejä, jotka nyt polttavat koko Eurooppaa.

Vähän Leninistä, vähän Putinista

 

Kun Lenin aikoinaan nousi valtaan, länsi ei nähnyt hänessä vain vallankumouksellista johtajaa vaan eksistentiaalisen uhan koko sille järjestelmälle, jonka varaan Euroopan imperiumit ja Yhdysvallat olivat rakentaneet maailmanvaltaansa. Bolševikkien lupaus kansainvälisestä vallankumouksesta haastoi itse kapitalistisen järjestyksen. Siksi länsimaat eivät tyytyneet seuraamaan sivusta, vaan lähettivät omia joukkojaan Venäjän sisällissotaan, tukemaan valkoisia ja yrittämään tukahduttaa vallankumouksen jo syntyvaiheessa. Se epäonnistui mutta kaunaa ei unohdettu.

Toisen maailmansodan aikana lännen oli pakko liittoutua Stalinin kanssa, mutta se oli pelkkää pakkosolidaarisuutta natsi-Saksan kukistamiseksi. Heti sodan päätyttyä lännen propaganda käänsi selän eiliselle liittolaiselle. Alkanut kylmä sota oli pohjimmiltaan jatkoa samalle pelolle ja vihalle: länsi ei voinut hyväksyä järjestelmää, joka kyseenalaisti kapitalismin moraalisen ja taloudellisen ylivallan.

Kun Neuvostoliitto lopulta romahti, länsi julisti selkävoittoa. Ei vain poliittista vaan myös ideologista, lopullista sellaista. Muuan Francis Fukuyama, poliittinen filosofi Yhdysvalloista, nousi kylmän sodan päättyessä suureen maineeseen lännessä. Hän esitti niin sanotun "historian lopun teorian", jonka mukaan liberaali demokratia ja kapitalismi muodostivat ihmiskunnan kehityksen lopullisen ja pysyvän päätepisteen. Eli sellaisen ultimaattisen järjestelmän, jonka jälkeen ei enää ole mahdollista tulla vaihtoehtoisia suuria ideologisia projekteja. Fukuyaman mukaan liberalismi oli kuin ihmisen poliittinen luonnontila, johon kaikki kansakunnat lopulta asettuvat, kunhan vanhat vallan muodot ja kulttuuriset esteet väistyvät. Tätä pidettiin todisteena siitä, että länsi oli voittanut pysyvästi: historia oli kulkenut Hegelistä Marxin ja Leninin kautta takaisin vapaaseen markkinatalouteen ja länsimaiseen parlamentarismiin. Tosin juuri tämä käsitys osoittautui fataaliksi virheeksi, kuten nyt tiedämme. Se synnytti ylimielisyyden, jossa länsi kuvitteli voivansa murskata valtiot, repiä rajat ja "viedä demokratiaa" pommikoneillaan minne tahtovat, koska vaihtoehtoa ei enää muka ollut. Nyt, kun maailma on liukumassa moninapaiseksi ja Venäjä sekä Kiina rakentavat rinnakkaisia järjestelmiä, Fukuyaman visio näyttää jälkikäteen enemmän lännen itsepetokselta kuin oikealta tieteelliseltä teorialta. Se näyttäytyy nyt vain julistuksena, joka sokaistui omasta voitonhurmastaan.

Fukuyaman “historian loppu” oli siis vain röyhkeä julistus siitä, että kapitalismi ja liberalismi olisivat viimeinen sana, ja ettei muita vaihtoehtoja saanut tai edes voinut enää olla. Neuvostoliiton romahdus ja Venäjän 1990-luvun kurjuus hyperinflaatioineen, oligarkkien ryöstelyineen ja kansan köyhtymisineen eivät olleet vahinkoja tai venäläisten vika vaan lännen saneleman häirinnän ja myöhemmän “markkinareformin” suora seuraus. Venäjä alistettiin siinä kokeeksi, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei ilman lännen sääntöjä ole olemassa tulevaisuutta. Ei millekään valtiolle. 

Mutta kun Putin nousi valtaan ja alkoi koota maata takaisin raunioista, länsi näki painajaisensa palaavan: Venäjä ei sittenkään pysy polvillaan. Kaikki siitä lähtien, Naton laajentumisesta aina Ukrainan kriisiin, on ollut jatkumoa lännen pyrkimykselle estää Venäjää nousemasta uudelleen itsenäiseksi ja voimakkaaksi.

Länsi ei vastusta Venäjää siksi, että Venäjä olisi sotilaallinen uhka maailmalle tai "demokratialle", vaan siksi että Venäjä kieltäytyy olemasta lännen vasallivaltio. Leninistä Putiniin jatkumo on sama: joka kerta kun Venäjä yrittää määritellä itse oman tiensä, länsi nousee vastaan. Kyse ei ole demokratiasta eikä ihmisoikeuksista. Kyse on vallasta ja siitä, ettei imperiumi siedä haastajaa. Oli se sitten Venäjä, Libya, Irak tai jokin muu valtio, jota länsi on viime vuosikymmeninä mustamaalannut ja pyrkinyt tuhoamaan. 

 

Suomalainen sotaveteraani, Lada ja Leningrad

 

Moni suomalainen sotaveteraani osti sodan jälkeen Ladan, Mossen tai Volgan ja matkusti lomalle Neuvostoliittoon. Nykymaailmassa tämä saattaa tuntua ristiriitaiselta, jopa provosoivalta. Mutta silloin ei ollut nykyisen kaltaista russofobiaa. Oli realismia, käytännöllisyyttä ja hiljaista ymmärrystä siitä, että rauha syntyy arjesta, ei ideologiasta.

Sotaveteraanit olivat kokeneet sodan kauhut. He tiesivät, mitä tarkoittaa ampua vihollista, joka ei ole pelkkä vihollinen vaan ihminen. Moni heistä ei kantanut vihaa Neuvostoliittoa kohtaan, vaan halusi rakentaa elämän, jossa ei enää tarvinnut taistella. Neuvostoliitto oli naapuri. Ei paras ystävä eikä verivihollinen, vaan osa todellisuutta, johon oli sopeuduttava.

Lada ei ollut pelkkä auto. Se oli osa idänkauppaa, järkivalinta, joka toimi Suomen olosuhteissa ja oli helposti huollettavissa. Se oli vuosikaudet Suomen myydyin auto. Veteraanit eivät ostaneet Ladalla ideologiaa, vaan luotettavuutta ja järkiauton. He eivät tehneet poliittista kannanottoa, vaan valitsivat sen, mikä toimi.

Matkailu Neuvostoliittoon oli monelle veteraanille kulttuurinen kokemus. Leningradin ooppera, Moskovan museot, Volgan jokiristeilyt. Nämä olivat elämyksiä, joita ei saanut lännestä. Neuvostoliitto oli tietyllä tavalla suljettu, mutta ei silti kylmä ja torjuva. Venäläiset ihmiset olivat vieraanvaraisia, sydämellisiä ja uteliaita. Veteraanit osasivat erottaa hallinnon ja kansan. He eivät olleet naiiveja, vaan kokeneita. He tiesivät, että rauha syntyy ihmisten välillä, ei valtioiden.

Nykyinen Suomessa ja lännessä vallalla oleva russofobia tuntuu vieraalta, koska se ei perustu kokemukseen vaan etäisyyteen. Kun Neuvostoliitto hajosi, Suomi kääntyi länteen. Samalla syntyi uusi propagandistinen kertomus, jossa itä oli ainoastaan uhka, ei naapuri. Veteraanien sukupolvi ajatteli toisin. He olivat valmiita kompromisseihin, koska he tiesivät, mitä sota todella tarkoittaa. Ja ennen kaikkea he tiesivät, mitä tarkoittaa rauha.

Tämä ei ole puolustuspuhe Neuvostoliitolle. Tämä on muistutus siitä, että suomalainen tapa suhtautua itään oli pitkään pragmaattinen, rauhaa vaaliva ja ihmisyyttä kunnioittava. Sotaveteraanit eivät olleet ideologeja. He olivat rakentajia. He rakensivat rauhaa. Ajellessaan Suomessa Ladoillaan ja ostaessaan Leningradin kujilla maatuska-nukkeja ja halpaa votkaa.

Miksi mulkut menestyvät?

Nykyään menestykseksi kutsutaan jotain, joka olisi ennen leimattu sairaudeksi.

Kun henkilö onnistuu haalimaan paljon rahaa, hinnalla millä hyvänsä, häntä ylistetään. Hän saa media-aikaa, kutsuja paneeleihin ja linnanjuhliin sekä sellaisen statuksen, jota kukaan ei kyseenalaista. Hän pääsee halutessaan jopa poliittiseksi päättäjäksi. Päättämään yhteisistä asioista.

Ei väliä, riistääkö hän työntekijöitään, käyttääkö hyväkseen systeemiä tai polkeeko toisia. Niin kauan kuin tilillä on tarpeeksi nollia, hän on roolimalli ja kaikkien alojen asiantuntija. 

Mutta jos katsomme historiaa, oikeaa ihmiskunnan historiaa, lajimme miljoonien vuosien mittaista yhteisöllistä kehitystä, kuva muuttuu täysin. Kaikki kääntyy päälaelleen.

Metsästäjä-keräilijäyhteisössä tällainen itsekäs rohmuaja olisi ollut kauhistus. Häntä ei olisi kutsuttu johtajaksi tai menestyjäksi. Häntä olisi ihmetelty , pelätty, vältelty ja lopulta hylätty. Yhteisön säilyminen kun perustui siihen, että ruokaa jaettiin, apua annettiin, eikä kukaan pyrkinyt hamstraamaan enemmän kuin muut. Itsekkyys ei ollut voittava strategia, vaan uhka.

Nykyaika on kääntänyt tämän nurinperin. Me palkitsemme tänäpäivänä juuri niistä piirteistä, jotka ennen nähtiin moraalisesti väärinä ja sosiaalisesti vaarallisina: ahneuden, kylmyyden, eristäytyneisyyden, laskelmoinnin, selkärangattomuuden ja itsekkyyden. 

Puhutaan voittajista ja menestyjistä, mutta mikä peli se sellainen on, jossa voitto ja menestys vaatii selkärangattomuutta?

Kyse ei ole vain moraalisesta rappeutumisesta. Kyse on lajimme kulttuurisesta ja kollektiivisesta dramaattisesta muistinmenetyksestä. Elämme järjestelmässä, joka nostaa jalustalle juuri ne ihmiset, jotka ennen eristettiin ja eliminoitiin muiden turvaksi.

Ehkä joskus tulevaisuudessa menestyksen mittariksi palaa taas jotain toista. Ehkä ihmiset taas joskus muistavat, että tärkeämpää kuin se, mitä sinulla on, on se, mitä annat.

Mutta toistaiseksi, tässä ajassa, itsekäs rahanahne järjestelmää myötäilevä selkärangaton mulkku on sankari.

Ja tämä kirjoitus, ystäväni, kertoo nykymaailmasta kaiken, mitä et halua myöntää.

Kaksoisstandardien maailma: Israel kelpaa Euroviisuihin, Venäjä ei mihinkään

 

On vaikea ymmärtää, miksi läntinen maailma katsoo sormiensa läpi Gazan tuhoa mutta käyttäytyy täysin päinvastoin, kun puhutaan Venäjästä. Ukrainassa kuolee tuhansia – Gazassa kymmeniätuhansia. Ukrainalaisten kuolleisuus vastaa tällä hetkellä 2000-luvun alkua, jolloin liikenteessä kuoli vuosittain onnettomuuksissa saman verran ihmisiä kuin nyt tämän konfliktin aikana. Venäjä suljetaan tällä hetkellä urheilusta, kulttuurista ja politiikasta. Israel sitä vastoin esiintyy jopa Euroviisuissa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Miksi?

Vastaus on epämukava: liittolaiset saavat tehdä asioita, joita viholliset eivät. Israel on lännen pitkäaikainen ystävä, strateginen etuvartio Lähi-idässä. Venäjä on vastustaja, jota ei tarvitse ymmärtää. Juutalaisiin kohdistuva kritiikki leimataan helposti antisemitismiksi – vaikka kyse olisi valtiosta, ei kansasta. Venäjään taas saa kohdistaa mitä tahansa sanoja, kuvia tai pakotteita. Dehumanisaatio on hyväksyttyä, kun kohde on oikea.

Kaksoisstandardit mädättävät moraalin ytimen. Jos kansainvälinen yhteisö haluaa olla uskottava, sen on tuomittava siviilien tappaminen riippumatta siitä, kuka vetää liipaisimesta. Muuten ihmiset näkevät läpi tekopyhyyden – ja lakkaavat uskomasta mihinkään.

Oikeusvaltion arvopohjasta

 

Suomessa puhutaan paljon "arvopohjasta", mutta kummallisesti arvot pätevät vain silloin, kun ne palvelevat lännen itsekästä materiaalista etua. Puhutaan demokratiasta, vapaudesta ja oikeusvaltiosta – mutta missä oli demokratia, kun Jugoslavia pommitettiin? Missä oli vapaus, kun Irakissa kylvettiin kuolemaa massiivisten valheiden varjolla?

Nyt sama tarina toistuu Ukrainassa. Meille kerrotaan, että Venäjä hyökkäsi "ilman syytä", että Ukraina on "demokratian etulinja", ja että länsi puolustaa "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä". Mutta mitä sääntöjä nämä ovat – ja kuka ne on kirjoittanut?

Ukraina on pahainen pelinappula lännelle. Eikä missään nimessä Venäjälle minkään tason päämäärä tai "maailman valloituksen" alkupiste.

Ukrainaa on aseistettu jo vuodesta 2014. Maan sisäinen hajaannus, kielivähemmistöjen sorto ja äärimielisten ryhmien valtaannousu eivät koskaan olleet lännen huolenaihe. Päinvastoin: kaikki, mikä kohdistui Venäjän vaikutusvallan heikentämiseen, oli sallittua ja sitä tuettiin kaikin keinoin.  Venäjän raja-alueelle haluttiin pysyvä kriisi, jotta Venäjä ei voisi vakautua, kasvaa eikä haastaa länttä geopoliittisesti.

Media ohjaa tässäkin asiassa tavisten mielipiteitä. Länsimainen media ei raportoi tapahtumista neutraalisti, se keskittyä rakentamaan mielikuvia. Zelenskyistä tehtiin sankarillinen vapauden symboli, vaikka hän sulki oppositiomedioita, kielsi puolueita ja keskitti vallan presidentinhallintoon. Vaikka jo valmiiksi yhden maailman korruptoneimman maan korruptio on vain lisääntynyt kaiken aikaa "hänen kaudellaan". Samaan aikaan Venäjää on demonisoitu tavalla, jota ei nähty edes pahimman kylmän sodan aikana. Jokainen uutinen vahvisti jo valittua tarinaa: Venäjä on paha, Ukraina hyökkäyksen viaton uhri, ja länsi puolustaa "arvoja". Ja kansa uskoo kaiken mikä lehdessä lukee tai uutisissa sanotaan. Harva pysähtyy kysymään: miksi kaikki näyttää niin mustavalkoiselta? 

Kun Yhdysvallat käytti jälleen tuhansia miljardeja "sodan päättämiseen" Irakissa ja Afganistanissa, läntinen maailma katsoi hiljaa ihaillen. Hyväksyen. Kun NATO pommitti Belgradia ilman YK:n mandaatteja, se oli ihana pikkuinen "humanitaarinen interventio". Venäjän puuttuessa rajallaan käynnissä olevaan sekoiluun, se oli "laiton invaasio". Joka piti välittömästi tuomita tai olet Venäjän kätyri ja länsimaisen demokratian vastustaja. Kuka päätti, mikä on laillista? Kuka päätti kuka saa hyökätä, kuka ei?

Tämä ei tarkoita, että Venäjä olisi puhdas pulmunen. Mutta se tarkoittaa, että lännen moraalinen ylemmyys on rakennettu itsekkyydelle valikoivan historian varaan. Silloin moraali ei ole universaalia yhteiseen hyvään pyrkimistä – se on valloitusstrategiaa. Se on kaksinaismoralismia.

Entä NATO sitten? Se ei ole puolustusliitto – se on etupiirien sotakoneisto.

Kun Suomi liittyi Natoon, meille vakuuteltiin, että kyseessä on "turvallisuusyhteisö". Todellisuudessa liityimme sotilaalliseen liittoumaan, joka on vuosikymmenien ajan toiminut Yhdysvaltain geopoliittisena käsivartena. NATO ei puolusta rauhaa – se vie lännen rajaa kohti kilpailijoita aggressiivisesti. Nyt tuo raja kulkee jo läpi Ukrainan, ja se kulkee myös Suomen ja Venäjän halki kuin jäätynyt tulilanka. Joka sulaa tätä tahtia nopeasti. NATO toi sodan uhkan Suomen rajalle välittämättä meidän kansallisista intresseistä.

Mitä lähempänä Venäjän ydintä lännen aseet ovat, sitä herkemmäksi tilanne käy. NATO:n jäsenyys ei poista mitään uhkia – se tuo ne kotiovelle. Turvatakuu on vain termi, jolla yksinkertaiset ihmiset saadaan voitettua omalle puolelle, ei mitään muuta. Ei mitään konkreettista hyvää. Ja Suomi, tuo hiljainen mutta kuuliainen oppilas, suostui vielä rakentamaan tukikohtia ja isäntämaasopimuksia, joista kansa ei saanut edes äänestää.

Vihdoinkin vuonna 2025 valheiden huntu alkaa repeilemään.

Donald Trump on jälleen Valkoisessa talossa. Hän ei esitä hymyilevää "demokratian" suojelijaa, vaan on se mikä hän on - liikemies, joka katsoo tulostaulua. Kun Zelensky vieraili Washingtonissa keväällä 2025, tapaaminen ei ollut hymistelevää teatteria. Se ei ollut lämminhenkinen lässytystuokio – se oli tyly. Trump läksytti Ukrainaa varojen haaskaamisesta, vaati selityksiä ja antoi ymmärtää, että tukihanat suljetaan, ellei "realistisia tavoitteita" aseteta. Myös eurooppalaiset johtajat, Macron ja Scholz, ovat alkaneet puhua rauhan tarpeesta – ei enää sodan "voittamisesta". Vaikkakin hekin ajavat edelleen kaksilla rattailla.

Zelensky on menettänyt osan lännen tuesta ja yhä enemmän myös kansansa luottamuksen. Netti on täynnä videoita, joissa "vapaaehtoisia ylväitä ukrainalaismiehiä" rekrytoidaan sotaväkeen puolustamaan rakasta maataan. Kuka tahansa näitä videoita vilkaiseva näkee mistä todellisuudessa on kysymys. Ukrainassa kuohuu, mutta media keskittyy edelleen maan kuvaamiseen onnelana ja johdon kuvaamiseen sankarina. Tarina pysyy median yhteisesti sopimana hengissä, vaikka totuus on aivan toinen.

Suomikin on mukana tässä tarinassa, vieläpä erittäin vahvasti. Ainakin omasta mielestään. Suomi toistaa kuuliaisesti jokaisen repliikin, jonka Bryssel tai Washington kirjoittaa. Varsinkin ennen Trumpin nousua uudelleen valtaan Suomi oli niin rähmällään Bidenin suuntaan että Brezhnev ja kumppanit olisivat kateellisia. Mutta olemme vain pienen pieni sivuhahmo suuressa näytelmässä. Me luulemme puolustavamme jotain"arvoja", vaikka todellisuudessa puolestamme vain vieraiden valtakeskusten itsekkäitä etuja.

Jokaisen, joka luulee kykenevänsä ymmärtämään yhtään mitään, olisi syytä viimeistään nyt pysähtyä ja kysyä: näkeekö maailman omin silmin – vai median muokkaaman läpeensä käsikirjoitetun tarinan läpi?

Vuosi 2025 ei ole vain geopoliittisen siirtymän vuosi – se on moraalisen rehellisyyden testi. Joko alamme vihdoinkin nähdä maailman sellaisena kuin se on – tai jatkamme piinaavan tuhon tiellä elämistä toisten kirjoittamassa käsikirjoituksessa.

Mitä jos kaikki hinnat putoaisivat kymmenesosaan?

Ostovoiman vallankumous!

Kuvittele maailma, jossa kaikki hinnat — ruoka, asuminen, energia, autot, palvelut — tippuvat samanaikaisesti kymmenesosaan nykyisestä. Kolmen euron leipä maksaa enää 30 senttiä, 900€ vuokra olisikin vain 90 euroa kuussa, uusi pieni perusauto irtoaisi kahdella tonnilla. Ihmisten palkkoja leikattaisiin samalla puoleen, mutta ei huolta: ostovoima olisi silti viisinkertainen entiseen verrattuna.

Tämä ei ole utopia. Se on looginen seuraus siitä, mitä tapahtuisi, jos hinnat, palkat ja velat sopeutuisivat samassa suhteessa alaspäin. Taloustieteessä tätä kutsutaan nominaaliseksi skaalautumiseksi ilman reaalista muutosta.

Ostovoima räjähtää

Otetaan esimerkki. Rakastat leipää. Jos nykyään tienaat 3000 euroa kuussa ja maksat leivästä 3 euroa, voit ostaa tuollaisella palkalla tuhat leipää. Mutta jos palkkasi puolittuu 1500 euroon ja leivän hinta laskee 0,30 euroon, voit ostaa 5000 leipää. Sama pätee kaikkeen: vuokra, sähkö, vaatteet, liikkuminen, koulutus, palvelut. Kaikkea saa enemmän. 

Toisin sanoen: vaikka palkka näyttää pienemmältä, sen todellinen ostovoima moninkertaistuu. Eläminen tulee helpommaksi, ei vaikeammaksi.

Entä yritykset? Jos hinnat putoavat kymmenesosaan, eikö jokainen yritys päädy konkurssiin? Ei, yritykset eivät kaadu – ne alkavat kukoistaa.

Usein sanotaan, että yritykset kaatuvat korkeisiin palkkakustannuksiin. Ja että hinnoissa on jatkuvasti nousupaineita. Mutta jos kuluttajahintojen laskiessa samalla myös yritysten kulut — vuokrat, energia, raaka-aineet, kuljetuskustannukset, laitteet — laskevat kymmenesosaan, yritysten kustannusrakenne kevenee kautta linjan. Heikot firmat kaatuvat ehkä kuten ne aina tekevät, mutta terveet yritykset menestyvät entistä paremmin.

Palkat eivät useimmilla toimialoilla ole nytkään suurin kuluerä. Ne ovat vain osa kokonaisuutta ja jos koko kokonaisuus skaalautuu alaspäin, tasapaino säilyy.

Entä velalliset?

Tässä piilee koko skenaarion ratkaiseva ehto: nykyisten velkojen täytyy laskea suhteessa muun talouden mukana. Jos asuntolainasi on nyt 200 000 € ja talon arvo putoaa 200 000 eurosta 20 000 euroon, mutta lainasi pysyisi nimellisesti samana, olisit puolikkaalla palkallasi pahassa pulassa. Mutta kun lainakin skaalautuu samassa suhteessa — eli kymmenesosaan — mitään ongelmaa ei synny.

Sama koskee valtion velkaa, yrityslainoja ja kaikkia kulutusluottoja. Jos järjestelmä osaa sopeuttaa nämä luvut oikein, kaikki jatkuu normaalisti — vain edullisemmin.

Miksi tätä ei ole tehty?

Suurin este ei ole taloudellinen vaan psykologinen ja hallinnollinen. Ihmiset pelkäävät pieniä numeroita, vaikka suuret numerot eivät tee meistä rikkaampia. Inflaatio on meille tuttu, deflaatio pelottava — vaikka kumpikin on vain hinnanmuutosta, eikä kumpikaan itsessään hyvä tai paha. Ihmiset vain intuitiivisesti mieluummin ottavat 3000€ palkkaa ja maksavat 3€ leivästä kuin 1500€ palkkaa ja maksaisivat vain 0,30€ leivästä.

Toinen este on tekninen: kaikki järjestelmät, palkkakaavat, verot, indeksit, sopimukset ja automatisoidut laskurit on rakennettu nykyisten nimellisarvojen varaan. Skaalaaminen vaatisi todella hallitun ja täydellisesti synkronoidun uudelleensuunnittelun. Mutta se on mahdollista. Ja jopa viisasta.

Ostovoimainen tulevaisuus?

Entä jos emme tarvitsisikaan jatkuvaa kasvua ja kalliimpaa elämää? Jatkuvasti suurempia numeroita? Entä jos vähemmällä rahalla saisi enemmän? Jos tekisimme vähemmän työtä, mutta elintaso nousisi — vain siksi, että kaikki maksaisi vähemmän?

Tällainen muutos voisi olla jopa ekologisesti kestävä: tuotanto voisi lopulta jopa vähentyä samalla kun hyvinvointi kasvaa. Raha ei enää mittaisi vain määrää, vaan todellista mahdollisuutta elää hyvää elämää. Sitä mitä rahalla saa. 

Ehkä on aika kysyä: miksi kaiken täytyy maksaa niin paljon, kun se voisi maksaa vähemmän — ilman, että kukaan menettää mitään?

Suostumus: Ei vain seksissä, vaan koko yhteiskunnassa

 

Suostumus. Sana, joka tuntuu olevan nykyään keskiössä seksuaalirikoskiistojen käsittelyssä ja oikeusjärjestelmässä. Mutta onko suostumuksen käsite todella niin selkeä kuin luulisi? Onko se vain yksityinen asia, joka liittyy intiimeihin, yksilöllisiin kokemuksiin vai olisiko se itse asiassa paljon laajempi periaate? Sellainen, joka ulottuu paljon syvemmälle, aina koko yhteiskunnan ytimen rakenteisiin asti?

Olemme tämän uuden lain myötä tottuneet kuulemaan siitä, mitä suostumus merkitsee seksuaalisessa kanssakäymisessä. On olemassa varsin tarkkoja sääntöjä siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, mutta silti nämä säännöt tuntuvat olevan ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia. Meille toisaalta opetetaan, että suostumus on välttämätön. Mutta sitten taas jos katsomme ympärillemme muutenkin kuin seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvissä tilanteissa havaitsemme, kuinka usein emme ole oikeastaan suostuneet lainkaan siihen, mitä meille yhteiskunnassa tapahtuu.

Moni meistä on päivittäin tilanteissa, joita ei ole valinnut eikä niihin ole koskaan antanut suostumustaan. Päinvastoin. Meidät pakotetaan elämään yhteiskunnassa, jossa jatkuvasti toimimme rakenteissa, jotka eivät resonoi arvojemme kanssa. Me emme ole valinneet sitä yhteiskuntaa, joka tuntuu sanelevalta ja tukahduttavalta. Emme ole esimerkiksi valinneet työelämää, joka puristaa meistä kaikki voimat, mutta silti se on vain hyväksyttävä. Meidän on yleisemminkin oltava osa tätä sairasta yhteiskuntaa, johon emme halua kuulua. Ja samalla meitä käsketään hyväksymään tämä tilanne ja elämään siinä valittamatta.

Tämä ristiriita on huolestuttava, koska se peilaa hyvin syvällistä epäjohdonmukaisuutta, joka koskee suostumusta yhteiskunnassa. Seksuaalisuuden alueella meillä on luotettavat säännöt siitä, mikä on oikea ja väärä, mutta jos katsoo laajemmin, suostumus ja itsemääräämisoikeus jäävät yhä harvemmin huomioiduiksi muilla elämänalueilla.

Miksi yhteiskunta ei sitten ole kiinnostunut suostumuksen olemassa olosta yhteiskunnan kaikilla tasoilla?

Kun joku ei ole valmis osaksi järjestelmää, mutta joutuu siihen, onko hänen suostumuksensa siihen oikeasti olemassa? Kun elämä pakottaa sinut noudattamaan sääntöjä, jotka eivät tunnu oikeudenmukaisilta, oletko todella antanut suostumuksesi? Kun julkinen keskustelu ja politiikka sanelevat, mitä on oikein ja väärin, oletko todella mukana? Suostumus ei ole vain intiimien suhteiden kysymys vaan se on myös ehdottomasti yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymys.

Epäoikeudenmukaisuus yhteiskunnassa tuntuu yhtä paljon loukkaavalta ja nöyryyttävältä kuin seksuaalinen häirintä ja se saattaa synnyttää samanlaisen turvattomuuden ja häpeän tunteen. Mutta vaikka seksuaalisessa kanssakäymisessä suostumuksen anto on nykyään kiistaton ja tärkeä osanen kokonaisuutta, yhteiskunnan muissa rakenteissa suostumuksella ei ole merkitystä. Ei, vaikka yhteiskunta yhtä lailla tunkeutuu elämäämme ja jättää meitä loukatuksi ja häpäistyksi vieden itsemääräämisoikeutemme.

Kaksinaismoralismi

Ongelmana on se, että yhteiskunta on täynnä kaksinaismoralismia: meillä on tietyt säännöt siitä, kuinka suostumus määritellään ja kuinka se tulee ottaa huomioon seksuaalisessa kanssakäymisessä, mutta samalla yhteiskunnan rakenteet rakentuvat usein pakon, alistamisen ja hyväksymisen ympärille. Eikä sitä saa kyseenalaistaa. Meidän on kuunneltava, että "kyllä" on annettava seksissä, mutta elämän muissa kentissä systeemi olettaa, että olemme jo antaneet suostumuksemme. Se olettaa sitä jopa silloin, kun olemme jääneet sen ulkopuolelle, emmekä ole olleet lainkaan mukana yhteiskunnan rakenteen valitsemisessa.

Moni todellakin kokee, että heidän yksilöllinen kokemuksensa ja suostumuksensa jäävät huomiotta ja että he ovat mukana rakenteissa, joita eivät ole itse valinneet tai millään muotoa hyväksyneet. Tätä voi kutsua yhteiskunnalliseksi raiskaukseksi. Eli tilanteeksi, jossa yksilö ei ole suostunut, mutta joutuu kuitenkin osaksi elämää, joka hänelle ei ole valittu ja jonka hän kokee epäreiluksi.

Mitä pitäisi muuttaa?

Jotta yhteiskunta voisi toimia aidosti oikeudenmukaisesti, olisi tärkeää, että suostumuksen käsite laajennettaisiin koskemaan enemmän kuin vain yksittäisiä seksuaalisia tilanteita. Suostumus pitäisi nähdä kokonaisvaltaisena elämän ja päätöksenteon oikeutena. Oikeutena valita oma tie ja olla mukana yhteiskunnassa valitsemassamme roolissa. Olemme kaikki yksilöitä, ja meidän suostumuksemme ei saisi jäädä muiden rakenteiden ja sääntöjen alle, ei seksissä, eikä millään muullakaan elämän alueella.

Suostumuksen ja itsemääräämisoikeuden tulisi ulottua koko yhteiskuntaan. Vain silloin voimme todella puhua oikeudenmukaisuudesta, jossa jokaisen ääni ja valinta on arvokas. Jossa elämä itsessään on arvokas.

Länsi ei ymmärrä – mutta Venäjä ei enää selitä

Maailma on ajautunut tilanteeseen, jossa länsi luulee edelleen olevansa johtaja. Se toimii kuin kaikkivaltias tuomari, joka sanelee, kuka saa puolustautua ja kuka ei. Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi sen suoraan: "Meillä ei ollut vaihtoehtoja."

Ukrainasta oli kehkeytymässä uhka – ei vain geopoliittisesti vaan suoranaisesti eksistentiaalisesti. Ydinaseista puhuttiin ja Venäjän rajalla harjoitettiin sotilasliittojen lietsomaa militarismia. Missä oli lännen diplomatia silloin? Missä oli rauhantahto? Vastaus on selvä: länsi ei halunnut keskustella – se halusi hallita.

Putin puhui rehellisesti ja suoraan. Hän ei kierrellyt eikä kaarrellut: "Lännen yritykset hallita koko maailmaa ovat tulleet tiensä päähän." Eikä tämä ole mikään propagandistinen iskulause – se on fakta, jonka yhä useampi maailman maa tunnustaa. Valtaosa maailman valtioista ei tue pakotteita Venäjää vastaan. Miksi? Koska he näkevät, mitä tapahtuu. He näkevät kaksinaismoralismin, he näkevät sen tekopyhyyden, jolla länsi toimii.

Putin myös muistutti historiasta tavalla, jonka pitäisi herättää: "Länsi on kuin natsi-Saksa." Se ei pyri pelkästään vastustamaan Venäjää – se pyrkii eliminoimaan sen kulttuurin, sen vaikutusvallan ja sen olemassaolon. Tämä ei ole enää kylmä sota, vaan yritys pyyhkiä pois kokonainen sivilisaatio.

Venäjä ei aio perääntyä. Putin on sanonut sen selvästi: talouden vakauttaminen vaatii aikaa, työttömyys ja inflaatio tulevat hetkellisesti nousemaan, mutta kansallinen selkäranka ei taivu. Venäjä seisoo omillaan – ja juuri siksi se on niin vaarallinen lännen silmissä.

Minä ymmärrän Putinin sanoman. Enkä ole ainoa. Maailmassa on heräämässä uusi ajattelu – sellainen, joka ei enää niele lännen yksipuolisia totuuksia. Sellainen, joka ymmärtää, että Venäjä ei ole hyökkääjä vaan puolustaja. Ei valloittajaimperiumi, vaan viimeinen vastarinta yksinapaiselle maailmalle.

Freedom!

Lännen vapaus on loppujen lopuksi sama kuin se, että saa valita sen, mikä ei uhkaa vallanpitäjiä. Tämä on vapautta, joka ei siedä rehellisyyttä, vaan ruokkii vain omaa itsetuntoaan ja markkinatalouden ulottuvuuksia. Se on vapaus, joka saa ihmiset kuvitelemaan, että he voivat valita omat polkunsa – mutta vain niin kauan kuin ne polut kulkevat valmiiksi raivattua tietä pitkin. Vapaus valita on illuusio, koska vaihtoehdot ovat valmiiksi rajattuja, piilotettuja ja itse asiassa voimakkaasti manipuloituja sellaisiksi, että ne eivät koskaan uhkaa itse järjestelmää, joka elää pelkällä kulutuksella ja valvonnalla.

Ja tässä juuri piilee lännen suurin valhe. Meille syötetään ajatus, että vapaus tarkoittaa valtaa tehdä mitä tahansa, mutta todellisuudessa se on valtaa olla tekemättä mitään, mikä horjuttaa järjestelmää. Rehellisyys ja aitous eivät ole enää vapauden mittareita vaan pelivälineitä, joilla voit kerätä hyväksyntää muilta ja kuluttaa itseäsi kulutuskulttuurin rattaissa. Vapaus on muuttunut kulutettavaksi hyödykkeeksi – se on samaan aikaan sekä myyntitarjous että valvontaväline. Meille annetaan mielikuva siitä, että saamme olla vapaita, mutta nykyisen kaltainen vapautemme on vain harhakuva suuressa pelissä, jossa emme ole päähenkilöitä vaan ymmärtämättömien statistien joukko.

Maailma on jo menetetty – onneksi kukaan ei huomannut

 

Tässä sitä ollaan, kehityksen huipulla. Tiedetään enemmän kuin koskaan, mutta ymmärretään vähemmän kuin ikinä. Kaikki on helpompaa, nopeampaa, tehokkaampaa – ja samalla merkityksettömämpää.  

Vanhat ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin elämässä oli jotain selittämätöntä lämpöä. Ajan, jolloin elämä oli ihmisen kokoista. Ajan, jolloin järjestelmä, standardit ja säännöt olivat edes jossain määrin ihmiselle alisteisia. Ei tarvinnut kysellä "mikä sovellus tähän ladataan" tai "millä alustalla tämä keskustelu käydään". Sitten tuli kehitys ja nyt nuoret syntyvät maailmaan, jossa kylmyys on normaalia. Missään ei ole inhimillistä tarttumapintaa eikä mikään kestä hetkeä pitempään. Mihinkään ei tarvitse keskittyä. Mistään ei tarvitse kantaa vastuuta. Missään välissä ei ole tilaa olla ihminen.

Lääketiede lupasi pelastaa meidät. Ja simsalavitunbim, nyt kuolemme totta tosiaan hitaammin! Mutta olemme sairaampia kuin koskaan. Teknologia lupasi vapauttaa meidät ja nyt istumme vapaaehtoisesti häkissä, jossa ei ole edes kaltereita – pelkkää pehmeää, mukavaa hallintaa. Ja kaiken kruununa: koskaan ei ole ollut näin helppoa olla uhri. Ennen ihmiset kestivät elämän kolhut, nyt kaikessa piilee potentiaalinen trauma. Sano väärä sana ja joku kokee eksistentiaalisen kriisin. Ja väärän sanan sanoja saa kenkää yhteiskunnasta. Ellei suostu anelemaan armoa.

Mutta eihän tässä mitään hätää, vaikka tätä kehitystä ei voikaan pysäyttää. Kukaan ei nimittäin muista saati kehtaa sanoa ääneen, että asiat voisivat olla paremmin. 

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä – ja miten siitä voi selviytyä

Yhteiskunnat nousevat, kukoistavat ja lopulta rappeutuvat. Rooman valtakunta, muinaiset itämaiset sivilisaatiot ja Afrikan menneet suurvallat ovat kaikki kokeneet saman kaavan: alkuvaiheessa järjestys ja rakenteet luovat kasvua ja vakautta, mutta kun yhteiskunta saavuttaa yltäkylläisyyden, se alkaa hajota sisältäpäin.

John B. Calhounin kuuluisa *Universe 25* -koe hiiriyhteisöllä osoitti, kuinka ylikansoitus ja sosiaalisen järjestyksen menetys johtavat käyttäytymisen rappeutumiseen ja lopulta koko populaation romahtamiseen. Vaikka jotkut humanistikriitikot ovat väittäneet, ettei koe täysin vastaa ihmiskunnan tilannetta, on luonnontieteilijän vaikea olla huomaamatta yhtäläisyyksiä nykypäivän länsimaiseen yhteiskuntaan. Kun perustarpeet on täytetty, mutta yhteisön merkitys katoaa, ihmiset alkavat käyttäytyä itseään vastaan – apatia lisääntyy, aggressiivisuus kasvaa ja roolit hämärtyvät. Lopulta seurauksena on eksistentiaalinen kriisi, jossa ihmiset eivät enää tiedä, miksi elävät tai mitä varten ponnistelevat.

Nyky-yhteiskunnassa tämä näkyy monin tavoin. Sosiaaliset normit hämärtyvät, hierarkiat ja roolit murenevat, vastuuntunto ja pitkäjänteinen ajattelu vähenevät, ja ihmisten identiteetti ja merkityksen kokemus rapautuvat. Ihmiset korvaavat perinteiset rakenteet uusilla, usein lyhytkestoisilla ideologisilla suuntauksilla. Hullutuksilla. Esimerkiksi "woke"-kulttuuri on noussut esiin korostamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla se on aiheuttanut jakolinjoja ja ristiriitoja yhteiskunnassa. Tämän myötä merkityksettömyyden tunne lisääntyy, ja ihmiset yrittävät paeta sitä millä tahansa keinolla – olivatpa ne kuinka järjettömiä tahansa.

Miten tästä voi selvitä?

Kun suuremmat sosiaaliset rakenteet romahtavat, yksilölle jää vaihtoehdoksi etsiä merkitystä omasta elämästään. Täytyy kääntyä sisäänpäin. Jokainen harrastus, fyysinen tekeminen ja luonnon kanssa eläminen toimii vastavoimana yhteiskunnan hajoamiselle. Ihmiset, jotka keskittyvät käytännön taitoihin, eläimiin, luontoon ja konkreettiseen tekemiseen, säilyttävät elämänhalunsa ja tarkoituksensa silloinkin, kun ympärillä vallitsee kaaos.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä, voi viisainta olla ottaa siihen etäisyyttä. Luonto ja eläimet eivät valehtele. Ne eivät pelaa ihmisten sosiaalisia pelejä, vaan niillä on selkeät vaistot ja rehellinen käytös. Niiden kanssa eläminen vaatii todellista toimintaa, ei vain puhetta. Niihin ei humanistinen höttö tehoa.

Ehkä juuri siinä piilee selviytymisen salaisuus: kun ympärillä oleva maailma tulee yhä kaoottisemmaksi, voi ihminen pelastaa itsensä palaamalla yksinkertaisuuden ja luonnollisuuden äärelle.

Kaksinaismoralismin anatomia: Miksi monikulttuurisuus kulkee vain yhteen suuntaan?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa valkoihoinen, länsimaalainen mies nousee ministeriksi Marokossa, kansanedustajaksi Egyptissä tai pormestariksi Saudi-Arabiassa. Ajatus tuntuu absurdilta – eikä suotta. Yhtäkään tällaista esimerkkiä ei tule mieleen. Ei tule, koska sellaista ei tapahdu.  

Samaan aikaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan suurkaupungeissa monikulttuurisuus nähdään rikkautena, ja monista merkittävistä viroista löytyy arabitaustaisia, afrikkalaistaustaisia ja muita maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Lontoossa on pormestarina pakistanilaistaustainen Sadiq Khan, Yhdysvalloissa kongressissa istuu somalialaistaustainen Ilhan Omar, ja Euroopan eri maiden hallituksista löytyy monia ministereitä, joiden juuret ovat kaukana kyseisen maan perinteisestä väestöstä. Sekä kantaväestön uskonnosta ja kulttuurista

Mikä tekee tästä asetelmasta niin yksipuolisen?  Miksi monikulttuurisuus on tunnusomaista vain länsimaille? 

Länsimaissa on iskostettu syvälle ajatus siitä, että etnisyydellä ei saisi olla merkitystä poliittisessa osallistumisessa. Puhutaan inkluusiosta, avoimuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta samaan aikaan arabimaat, monet Afrikan maat ja laajemminkin islamilaiset valtiot ovat edelleen etnisesti ja uskonnollisesti hyvin homogeenisia poliittisen eliitin tasolla – ja mikä mielenkiintoisinta, kukaan ei kyseenalaista sitä. Ei länsimaissa eikä varsinkaan islamilaisissa maissa.

Missä ovat länsimaiset pormestarit Lähi-idän kaupungeissa? Missä ovat eurooppalaistaustaiset kansanedustajat arabimaissa? Puhumattakaan valkoisista, länsimaista elämäntapaa kannattavista ministereistä vaikkapa Iranissa tai Somaliassa. Tämä ei johdu vain siitä, ettei kiinnostuneita olisi – kyse on järjestelmistä, jotka yksinkertaisesti eivät salli sitä.  

Onko kysymys rasismista?

Jos länsimaissa vaadittaisiin, että poliittisiin virkoihin voivat päästä vain kantaväestön edustajat, syntyisi valtava kohu. Rasismista syytettäisiin välittömästi ja media täyttyisi puheista syrjinnästä ja kolonialistisesta asenteesta. Mutta kun tilanne on käänteinen, hiljaisuus on korviahuumaava.  

Tässä on kaksinaismoralismin ydin: monikulttuurisuus on hienoa ja tavoiteltavaa, mutta vain länsimaissa ja länsimaille. Muut maat saavat jatkaa omia etnisiä ja uskonnollisia valtarakenteitaan ilman kritiikkiä. Ja elää omaa elämäänsä omassa kulttuurissaan kuten aina ennenkin.

Pitäisikö tämä vain hyväksyä?

Moni sanoo, että näin se vain on – historialliset ja kulttuuriset tekijät tekevät tilanteesta erilaisen. Mutta jos kerran vaaditaan länsimailta täyttä avoimuutta, miksi samaa vaatimusta ei kohdisteta muihin maihin? Miksi ei järjestetä kampanjoita sen puolesta, että vaikkapa Algeriassa tai Irakissa tulisi olla länsimaalaisia ministereitä tasa-arvon nimissä? Yhtenäiskulttuuria ja globalisaatiotahan tässä on jo vuosikymmenet toitotettu.

Vastaus on yksinkertainen: koska monikulttuurisuus on poliittinen projekti, joka on suunnattu vain yhteen suuntaan.  

Jos todella uskomme tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, meidän ei tulisi kysyä tätä vain itseltämme, vaan myös muilta. Miksi hyväksymme epätasapainon itsestäänselvyytenä? Miksi vaadimme yhdenvertaisuutta vain yhdeltä suunnalta, mutta emme toiselta? Todellinen tasa-arvo ei ole yksisuuntainen katu – se tarkoittaa, että jokainen on erilainen, mutta silti yhtä arvokas, kaikkialla.

Vapauden harha – kuinka Suomi on sääntöjen maa

Meille opetetaan, että länsimaat ja varsinkin Suomi on vapaa maa. Meillä on sananvapaus, liikkumisen vapaus ja mahdollisuus elää haluamallamme tavalla. Ikävä kyllä tämä vapaus toteutuu vain teoriassa. Todellisuudessa tämä länsimaiden vapaus on täynnä rajoituksia, ehtoja ja sääntöjä, jotka tekevät elämästä tiukasti säädellyn labyrintin.  

Haluaisitko pysäköidä autosi hetkeksi tien poskeen, vaikka vain pikaisesti asioidaksesi kaupassa? Ei onnistu. Kaikki paikat ovat varattuja, maksullisia tai kiellettyjä. Joka nurkan takana odottaa sakkolappu kuin valtion järjestämä ansa. Ellet ole kalliilla ostanut pysäköintilupaa eli lupaa pysäköidä autosi.

Entä jos haluat mennä kalastamaan? Unohda se, ellet ole valmis käyttämään tunteja eri lupien ja maksujen selvittämiseen. Järvet, meret ja joet eivät ole vapaata riistaa, vaan viranomaisten ja lupakoneiston hallinnassa. Rantaan ei voi vain hetken mielijohteesta mennä heittelemään uistinta, vaan ensin on maksettava ja sitä ennen varmistettava, ettei juuri kyseinen vesistö ole taas jonkin erityisluvan ja -sääntelyn piirissä.  

Ja mitä tapahtui lapsuuden vapaudelle? Vielä 90-luvulla pikkupojat saattoivat mennä pelaamaan jalkapalloa lähikentälle milloin tahansa. Nyt kentät ovat suljettuja, varattuja vain seuroille ja maksaville asiakkaille, joilta jalkapallonnälkäiset vapaata futista kaipaavat lapset ajetaan ärhäkästi pois. Kaikki pitää olla järjestettyä ja aikataulutettua, spontaanille ilolle ei ole tilaa tässä vapaassa maassa.

Sama koskee metsässä liikkumista, rakentamista ja jopa yksinkertaisimpiakin arkisia valintoja. Koirakaan ei saa juosta vapaana joutomailla ja rannoilla, vaan sen on oltava kiinni hihnassa tai sitten liikuttava vain aitojen sisällä pienessä koirapuistossa. 

Suomessa vapaus ei tarkoita oikeaa vapautta tehdä haluamiaan asioita, vaan vapautta valita kalliista vaihtoehdoista, jotka joku muu on sinulle sallinut. Kaikki on luvanvaraista, säänneltyä ja valvottua.  

Todellinen vapaus tarkoittaisi sitä, että ihmiset voisivat elää ilman jatkuvaa byrokratian varjoa. Sitä, ettei jokainen pikkuasia vaatisi lupaa, maksua tai viranomaisen hyväksyntää. Mutta Suomessa vapaus on pelkkä harha, joka katoaa heti, kun sitä yrittää käyttää.