Suomalainen media ja hyväksytyn mielipiteen rajat

Jälleen on suomalaisille tuutattu juttu, joka on oppikirjaesimerkki siitä, miten suomalainen valtamedia **rakentaa narratiivin**, ei niinkään raportoi todellisuutta.

Muutama keskeinen huomio ja vasta-argumentti, joihin koko Iltasanomien pläjäyksen uskottavuus kaatuu:

**1. Valikoitu todistusaineisto = propaganda**

Juttu nojaa käytännössä yhteen ihmistyyppiin: *”oikeanlaiseen”* venäläiseen, eli Venäjältä paenneeseen, liberaaliin, länteen identifioituvaan kulttuurihenkilöön. Enää puuttuu, että hän olisi ylipainoinen lesbo. Hänen näkemyksensä esitetään totuutena *”kaikista venäläisistä Suomessa”*.

Tämä ei ole journalismia vaan **kehystämistä**: ensin valitaan sopiva todistaja, sitten hänen kokemuksistaan tehdään rankka yleistys. Sellainen joka sopii sen hetkiseen narratiiviin.

**2. Täydellinen kaksoisstandardi: Ano Turtiainen**

Kun suomalainen kansanedustaja **hakee turvapaikkaa Venäjältä**, sitä ei käsitellä humanitaarisena ratkaisuna ja kaikkien suomalaisten salattuna haaveena paeta Stubbin ja Orpon tyranniaa ja heidän kurjistamaansa Suomea vaan yksilön moraalisena hairahduksena, lähes maanpetoksena.

Kun venäläinen hakee turvapaikkaa Suomesta, hän on automaattisesti rohkea totuudenpuhuja ja tarkkanäköinen yhteiskuntakriitikko.

Sama teko, täysin eri moraalinen arvio.

**3. ”Propagandan uhka” on yksisuuntainen käsite**

Venäjän katsotaan *masinoivan* Suomessa asuvia venäjänkielisiä.

Mutta koskaan ei kysytä:

* miksi heidän luottamuksensa suomalaiseen mediaan on matala

* miksi heidän kokemuksensa Suomesta eivät vastaa virallista YLE:n tai Hesarin kertomusta

* miksi *vastakkainen mielipide* tulkitaan aina propagandan seuraukseksi eikä rationaaliseksi arvioksi

Jos ihminen ei usko suoraan valtioon kytköksissä olevaan YLE:n tai vaikka IS:ään, se ei voi jutun logiikassa johtua **journalismin laadusta**, vaan ainoastaan Venäjän vaikutuksesta. Tämä on älyllisesti laiska ja autoritaarinen oletus.

**4. MICE-retoriikka on modernia punapelkoa**

Liuhton MICE-selitys on 2020-luvun versio kylmän sodan ”viidennestä kolonnasta”.

Sillä voidaan perustella:

* valvonta

* syrjintä

* kollektiivinen epäluulo

  ilman, että yksittäistä tekoa tai rikosta tarvitsee osoittaa.

Ihmisistä tulee **potentiaalisia vihollisia pelkän taustansa vuoksi**, mikä ironisesti muistuttaa juuri sitä autoritaarista ajattelua, jota jutussa väitetään vastustettavan.

**5. ”Pehmeä valta” tarkoittaa käytännössä uudelleenkoulutusta**

Ajatus siitä, että venäjänkielisille pitäisi *näyttää oikeita elokuvia* ja *oikeaa kulttuuria*, jotta he ajattelisivat oikein, on häkellyttävän avoin. Suorastaan paljastava.

Se ei ole integraatiota vaan **ideologista ohjausta**. Ja vieläpä täysin sokeana sille, miltä se kohderyhmästä näyttää. Enää puuttuu lentolehtiset joihin olisi painettu ylistäviä sanoja Suomesta ja joita jaettaisiin lentokoneista miljoonittain venäläisten kaupunkien yllä.

**6. Todellinen ongelma: Suomi ei siedä mielipidepluralismia**

Jutun todellinen viesti ei olekaan Venäjä, vaan tämä:

> Suomessa asuva venäläinen saa olla turvassa vain, jos hän ajattelee tismalleen oikein.

Jos hän:

* seuraa venäläistä mediaa

* epäilee Natoa

* ei jaa suomalaista sotaretoriikkaa

→ hänestä tulee välittömästi”riski”, ”uhka” ja ”masinoitu”.

Tämä ei ole lähelläkään liberaalia demokratiaa. Tämä on **pehmeästi paketoitua kovaa mielipidekontrollia**.

Lyhyesti:

Juttu ei kerro mahdollisesta Venäjän propagandasta. Se **on** suomalaista propagandaa puhtaimmillaan.

Suomalaiseen tapaan siistiä, "moraalista" ja kaiken maailman asiantuntijoilla silattua.

Lyhyt oppimäärä woketuksen ristiriidoista: sukupuoli, biologia ja tiede

Yksi aikamme erikoisimmista piirteistä on se, että samat ihmiset kykenevät vilpittömästi pitämään totena useita keskenään ristiriitaisia väitteitä samaan aikaan. Kikka on se, että niiden kaikkien väitteiden on kuuluttava oikeaan itse rakennettuun moraaliseen pakettiin. Ristiriidat, vaikka kuinka ilmiselvät, eivät tällöin ole minkäänlainen ongelma.

Otetaan vaikka sukupuoli esimerkiksi.

Yhtäältä wokettajat kertovat, että miehet ovat historiallisesti, rakenteellisesti ja biologisesti etuoikeutettu sortajaluokka.  Patriarkaatti jyrää, miehet hyötyvät naisten kustannuksella, miehet ovat ongelma.

Toisaalta meille kerrotaan samaan aikaan samojen wokettajien toimesta aivan yhtä painokkaasti, että sukupuolia ei oikeastaan ole edes olemassa. Sukupuoli on vain sosiaalinen (miesten keksimä!) alistava konstruktio. Ollen kuitenkin samalla myös liukuva yksilöllinen kokemus ja kielellinen sopimus. Sekavaa, eikö?

Looginen kysymys kuuluisi:

miten jokin ryhmä voi olla systemaattinen sortaja, jos koko ryhmän olemassaolo kielletään?

Mutta tätä kysymystä ei luonnollisesti kysytä, koska se rikkoisi rituaalin ja narratiivin.

Sama kuvio toistuu biologiassa.

Biologia ei kuulemma merkitse mitään. Vain ihmisen oma ajatus, kokemus ja mielipide. Biologia on jotain vanhentunutta, essentialistista, jopa vaarallista. Kehollisuus, fysiologia, hormonitoiminta, lisääntymisen realiteetit ja muut evoluution lainalaisuudet ovat epäilyttäviä. Nehän eivät tue oikeaa narratiivia.

Samaan aikaan ihminen esitetään jonkinlaisena erityisenä olentona koko maapallon lajikirjon mittakaavassa. Että ihmisestä on kehittynyt jotain muuta kuin viettiensä varassa elävä olento: poikkeuksellisen tietoinen, korkea moraalinen, ainutlaatuinen. Suorastaan luomakunnan kruunu.

Mutta millä perusteella?

Jos biologia ei selitä mitään, mihin tämä erityisyys oikein nojaa?

Jos ihminen ei ole biologinen olento muiden joukossa, vaan jotain erillistä ja itse määrittyvää, miksi juuri tämä laji on se, jolla on oikeus määritellä todellisuus uusiksi? Onko ihminen wokettajien mielestä Jumalan luoma alhaisia eläimiä korkeampi entiteetti?

Evoluutiosta pidetään wokepiireissä puheita vain silloin, kun se kuulostaa mukavalta ja sopii... niin, narratiiviin. Ihminen on toisaalta kehittynyt paremmaksi, fiksummaksi ja edistyneemmäksi kuin muut lajit,  mutta samaan aikaan evoluution rajoitukset, kompromissit ja sukupuolierot ovat tabu.

Evoluutio kelpaa juhlapuheeseen, muttei selitykseksi esimerkiksi sukupuolten synnystä ja niiden välisistä eroista.

Sitten on tietysti vielä se tärkein johon koko wokettaminen perustuu eli yksilöllinen kokemus.

Oma kokemus on aina se ylin totuus.  Paitsi tietenkin silloin, kun se on väärä.

Jos yksilön kokemus tukee wokeideologista johtopäätöstä, se on kiistaton todiste.

Jos se ei tue, se on sisäistettyä sortoa, väärää tietoisuutta tai rakenteiden saastuttamaa ajattelua.

Tyhmempikin lukija ymmärtää jo tässä vaiheessa, että woketus ei ole realismia, ei edes relativismia, vaan silkkaa valikoivaa absolutismia. Fasismia.

Myös tiede on mielenkiintoinen tapaus.

”Tiede sanoo” on yleinen lause wokettajien suusta. Kunhan tiede sanoo oikeita asioita. Kun oikea tiede, kuten perusteellisesti kokeellisuuteen perustuva luonnontiede sanoo jotain, tiede onkin yhtäkkiä vain yksi näkökulma muiden joukossa, tai pahimmillaan sortavan vallan työkalu.

Kovaa dataa epäillään, mutta muodikkaita humanistien keksimiä käsitteitä toistetaan mantranomaisesti ja väitetään niiden olevan tieteellisiä totuuksia.

Lopputulos on siis sairas ajattelutapa, jossa:

-ryhmät ovat sekä olemassa että eivät ole

-biologia on sekä merkityksetöntä että ratkaisevaa

-ihminen on sekä täysin vapaa itsensä määrittelijä että historiansa uhri

-tiede on sekä ylin auktoriteetti että epäilyttävä rakenne

Ja kaikki tämä koetaan loogisesti yhteensopivaksi, koska tärkeintä ei ole totuus vaan oikea moraalinen viitekehys.

Woketuksessa ei siis ole kyse edistyksestä, vaan siitä, että yritetään väittää mustaa valkoiseksi oman edun nimissä. Wokettajalle riittää, kunhan aikomus on ideologisesti oikea. Johdonmukaisuus ja rehellisyys on silloin tarpeetonta.

yle.fi | Uutiset | Kotimaa | Ulkomaat | Seksuaalisuus | Sota

Putin hengitti uhmakkaasti – asiantuntijat huolissaan

Venäjän presidentti Vladimir Putin on jälleen herättänyt huolta kansainvälisessä yhteisössä. Tällä kertaa syynä on hänen hengityksensä, jota asiantuntijat kuvailevat poikkeuksellisen uhmakkaaksi.

– Hengitys oli selvästi painokkaampi kuin aiemmin. Tämä voi viitata strategiseen eskalaatioon, arvioi Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Putin tapasi tänään Venäjän asevoimien komentajia, jotka kertoivat hänelle rintamatilanteesta. Presidentin kerrotaan nyökänneen useaan otteeseen, mikä on tulkittu viestiksi lännelle.

Zelenskyi: Rauhanneuvottelut jatkuvat, mutta Venäjä ei hengitä rakentavasti

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi kommentoi asiaa X-palvelussa. Hänen mukaansa Venäjän hengitys ei ole linjassa kansainvälisten normien kanssa.

– Meidän on keskityttävä rauhaan, ei hengitykseen. Ukraina on valmis kompromisseihin, kunhan Venäjä vetäytyy, maksaa täydet korvaukset ja tunnustaa syyllisyytensä, Zelenskyi kirjoitti.

Asiantuntijat: Venäjän hengitys voi liittyä ohjusjärjestelmiin

Reutersin mukaan satelliittikuvissa näkyy mahdollisia hengitykseen liittyviä rakenteita. Kuvissa erottuu rakennuksia, varjoja ja mahdollisesti Oreshnik-ohjuksia. Ylen asiantuntijan mukaan kyse voi olla myös sääilmiöstä.

– Emme voi sulkea pois sitä, että kyseessä on pelkkä sumu. Mutta geopoliittisessa kontekstissa sumukin voi olla viesti, toteaa Ylen turvallisuuspolitiikan erikoistoimittaja.

Puola sulki lentokenttiä – hengitysepäilyt syynä

Puola on sulkenut kaksi lentokenttää toistaiseksi. Viranomaiset eivät ole vahvistaneet syytä, mutta asiantuntijat epäilevät venäläisten hengityksen vaikutusta ilmatilaan.

– Emme halua ottaa riskejä. Jos hengitys jatkuu, saatamme sulkea lisää kenttiä, kertoo puolalainen viranomainen nimettömänä.

Yle seuraa tilannetta hetki hetkeltä

Yle seuraa hengitystä, rintamalinjoja ja kansainvälistä ilmapiiriä reaaliajassa. Voit tilata uutiskirjeemme, jossa asiantuntijat analysoivat hengityksen vaikutuksia Suomen turvallisuuteen, seksuaaliterveyteen ja ilmastopolitiikkaan.

Lue myös:  

– Hengitys ja hybridivaikuttaminen  

– Miten hengittää vastuullisesti kriisiaikana  

– Asiantuntijat: Suomi ei ole immuuni hengitykselle

Pysy kuulolla. Pysy valveilla. Pysy Ylessä.

Zelenski haluaa tappaa Putinin

Tätä Hesarin uutista ja sitä myötäilevää kommentointia lukiessa on pakko pysähtyä kysymään: milloin tappotoiveista tuli hyväksyttävää valtiomiespuhetta? Ilmeisesti silloin, kun kohde on narratiiville "oikea"?

Kuvitelkaa hetki, ihan vain ajatusharjoituksena, että arvoisa Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovitsh Putin olisi joulupuheessaan sanonut toivovansa Volodymyr Zelenskyin kuolemaa, hukkumista, tuhoutumista.

Sanomista ei analysoitaisi viileän rauhallisesti. Verbin vivahteita, piiloviestejä ja kehonkieltä ei poikkeuksellisesti analysoitaisi yhtään.

Otsikot lööpeissä huutaisivat välittömästi: "Putin haluaa murhata Zelenskin", "Putin lietsoo kansanmurhaa, "Venäjä paljastaa todelliset kasvonsa", "Pahuuden imperiumi".

Mutta entäs nyt? Nyt tämä selitetään parhain päin. Hyvänä asiana.

"Resonoi kansan tuntoja."

"Ymmärrettävää sodan keskellä."

"Symbolinen ilmaus."

Ei vittu.

Tämä on raakaa, alhaista ja vaarallista. Ja nyt tämänkaltainen retoriikka yritetään normalisoida.

Zelenskyi ei ole mikään kellarissa itkevä pakolainen tai rintamalla hermonsa menettänyt sotilas. Hän on valtionpäämies, joka esiintyy jatkuvasti länsimaisen "arvopohjaisen maailmanjärjestyksen" keulakuvana.

Ja tämä sama mies käyttää joulupuheensa kuolemantoiveisiin.

Sitä siis ilmeisesti tämä Stubbin, Elina Valtosen ja muiden Zelenskin parhaiden kavereiden arvopohja siis pohjimmiltaan on.

Joulu.

Kristillinen juhla.

Rauhan, armon ja sovituksen symboleja täynnä.

Mutta ei Zelenskin jengillä. Koska kohde on Venäjä, joka vastustaa NATO:n proxy sotaa, kaikki käy. Russofobia, epäinhimillistäminen, kaikki. 

Ja vielä tämä irvokas kielitemppuilu: Zelenskin käyttämä termi perish.

Ikään kuin toisen suvereenin valtion valtionpäämiehen kuoleman toivominen muuttuisi moraalisesti hyväksyttäväksi, kun se paketoidaan tarpeeksi etäiseen englanninkieliseen verbiin.

Tämä ei ole journalismia, tämä on moraalinvalkaisuun käytettävää propagandistista pesuainetta, jolla yritetään valkaista se, mikä on silkkaa paskaa.

Kommenttikentässä aivopesty lammaskuoro jatkaa samaa linjaa:

"Putinin kuolema ratkaisee kaiken."

"Seuraaja on varmasti parempi."

"Venäjä on tuhon tiellä."

Kommenttikenrässä ei ole nähtävissä analyysiä. Sielläkään ei oteta lainkaan huomioon syitä, jotka johtivat Venäjän sotilaalliseen erityisoperaatioon NATO:a vastaan Ukrainan maaperällä.

Se on pelkkää tietämättömien mölinää, joka kertoo enemmän länsimaisesta propagandakuplasta kuin Venäjästä.

Venäjä ei ole yhden miehen varassa.

Venäjä ei romahda, vaikka länsi niin hartaasti fantasioi. Länsi ei tule saamaan maailmanherruutta. Se ei pysty orjuuttamaan Venäjää. Ikinä.

Ja ennen kaikkea: Venäjällä on historiallinen, institutionaalinen ja kansallinen jatkuvuus, jota ei pyyhitä pois tappotoiveilla eikä propagandaotsikoilla.

Ei edes kymmenillä ja taas kymmenillä drooneilla.

Zelenskyin puhe ei ollut edes etäisesti vahvuuden osoitus.

Se oli säälittävä heikkouden paljastus.

Kun lännen ja läpeensä korruptoituneen ukrainan poliittiset tavoitteet ovat kariutuneet, sotilaallinen tilanne jumittunut ja "rauhansuunnitelmat" tarkoittavat käytännössä vain lisää rahaa ja aseita köyhtyneistä länsimaista Zelenskin kavereille, jäljelle jää vain demonisointi.

Ja demonisoinnin viimeinen aste on: hän kuolkoon.

Tämä ei ole sankarillista.

Tämä ei ole moraalista.

Tämä ei ole edes strategisesti fiksua.

Se on vain ja ainoastaan merkki siitä, että lännen hellimä narratiivi on alkanut rakoilla ja pahasti. Ja sen hyvesignaloinnin tilalle on tullut jotakin rumempaa, primitiivisempää ja vaarallisempaa.

Ja mitä tekee Hesari?

Hesari tekee tietysti sen, minkä se on tehnyt koko sodan ajan: kirjaa tapahtumat, mutta työntää moraalisen kompassinsa perseeseensä heti, kun sattuu osoittamaan väärään suuntaan.

Putinin ryhtiä ja piiloviestejä analysoidaan kyllä kuukausikaupalla. Mutta yhtään hänen puhettaan ei ole näytetty suomalaiselle yleisölle sellaisenaan kertaakaan vuosiin. Koska niissä paljastuisi lännelle kipeä totuus.

Mutta Zelenskin toive joulupuheessa? Se uutisoidaan. Vaikka sen sisältö on järkyttävää.

"Hän vain vaikutti toivovan". Ei vaikuttanut. Hän toivoi. Ja se toive haluttiin levittää tieten tahtoen koko länsimaisen propagandakoneiston voimin eteenpäin. 

Ja tämä kertoo jälleen kerran enemmän Zelenskyistä ja häntä kritiikittömästi palvovasta sairaasta lännestä kuin Venäjästä koskaan.

Grönlanti on USA:n Ukraina

 Donald Trump sanoi jälleen rehellisesti ääneen sen, mitä suurvaltapolitiikka on:

USA:n lähellä, Grönlannin rannikolla liikkuu vääriä laivoja. Venäläisiä. Kiinalaisia.

Johtopäätös on yksiselitteinen: Tämä ei käy. Meidän on saatava Grönlanti omaan hallintaamme. 

Perustelu on tuttu. Häiritsevän tuttu. Vai mitä?

Venäjä sanoi Ukrainasta käytännössä saman hyvin selkeästi:

Naton aseita, joukkoja, infrastruktuuria aivan liian lähellä rajoja.

Venäjän turvallisuus uhattuna.

Tätä ei voida hyväksyä.

Reaktiot olivat täysin vastakkaiset vaikka argumentti on identtinen. Toki Valtonen yrittää vielä tässä vaiheessa moraaliposeerata muodollisesti Trumpia vastaan, irtopisteitä kerätäkseen. Se on kuitenkin selvää, että kenen viulua Valtonen tässäkin narratiivissa soittelee.

Kun Yhdysvallat tai Eurooppa puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on realismia.

Kun Venäjä puhuu kansallisesta turvallisuudesta, se on aggressiota.

Ero ei ole logiikassa eikä tilanteessa, vaan puhujassa. Ja sinussa, kuulijassa. 

Grönlannin kohdalla USA ei puhu kansan tahdosta tai itsemääräämisoikeudesta. Puhutaan rannikosta. Sijainnista. Pelilaudasta.

Täsmälleen samalla tavalla Ukraina redusoitiin puskurivyöhykkeeksi, ei poliittiseksi subjektiksi. Koska Venäjä näki ja koki mitä NATO sen rajoilla puuhaili. 

Venäjä yritti pitkään neuvotella. Se antoi tilanteen edetä todella pitkälle, ennen kuin ryhtyi tarvittaviin toimiin. USA reagoi jo nyt, vaikka Venäjä tai Kiina ei ole perustanut Grönlantiin mitään edes etäisesti NATO:n aseistusta Ukrainassa muistuttavia sotilaallisia "puolustusjärjestelmiä".

On erityisen paljastavaa, että toisin kuin aiemmat USA:n presidentit jotka ovat enemmän tai vähemmän salassa suhmuroineet "ratkaisujaan" nyt puheessa ei edes vilahda se päälle liimattu diplomatia, yhteistyö tai viralliset kansainväliset sopimukset.

Ei edes esitetä että sanotaan: "meidän on neuvoteltava".

Sanotaan suoraan: "meidän on saatava se."

Se on etupiiripuhetta.

Sitä samaa, josta länsi tiukasti sanoo luopuneensa kylmän sodan jälkeen.

Tässä kohtaa ei enää riitä selitys, että "tilanteet ovat erilaisia".

Koska ne eivät ole.

Ne ovat rakenteellisesti ja loogisesti täysin samat:

– Ulkoinen sotilaallinen läsnäolo liian lähellä tulkitaan uhaksi

– Turvallisuus nostetaan kaiken yläpuolelle

– Pienempi toimija ohitetaan

– Kansallisvaltion suvereniteetti ei merkitse mitään, jos voimasuhde sen sallii

Jos Grönlannin rannikko oikeuttaa USA:n vaatimaan aluetta itselleen, Ukrainan raja oikeuttaa Venäjän vaatimaan siitä etupiiriä itselleen.

Ja jos toinen näistä tuomitaan ja toinen hyväksytään, kyse ei ole vaan teoista.

Se viimeistään todistaa, että säännöt eivät ole universaaleja.

Ne ovat valikoivia.

Ja juuri siksi koko "sääntöpohjainen järjestys" vapaine demokratioineen, hyvesignalointeineen, moraaliposeerauksineen ja muine paskanpuhumisineen joita Valtonen, Stubb ja muut pellet jatkuvasti jauhavat, murentuu lopullisesti.

Paitsi tietenkin jos olet russofobinen aivopesty NATO:n trolli. 

Kun rakkaus on pahempaa kuin viha

Nykyisessä julkisessa keskustelussa ei riidellä enää ensisijaisesti teoista, vaan sanoista, piilomerkityksistä ja semantiikasta. Eikä edes sanoista merkityksinä, vaan sanoista symboleina. Tämä näkyy erityisen selvästi siinä, miten eri tavoin tulkitaan esimerkiksi kaksi seuraavaa pintapuolisesti hyvin erilaista lausetta, joista toinen ilmaisee rakkautta, toinen vihaa. Molemmat toki päätyvät samaan tuomioon, eli rasismiin, mutta eri perustein ja isoin aste-eroin.

Konkreettisesti tämä nykyaika näkyy siis seuraavissa kahdessa lauseessa, jotka paljastavat nykykeskustelun oudon logiikan. Ensimmäinen kuuluu: "Rakastan neekereitä." Toinen: "Vihaan ei-valkoisia oletettuja." Pintatasolla lauseet ovat toistensa vastakohtia. Toinen ilmaisee rakkautta, toinen vihaa. Silti nykyisessä moraalisessa tulkintakehyksessä ne päätyvät samaan kategoriaan. Ensimmäinen tuomitaan kielen ja oletetun valta-asetelman vuoksi, toinen vihasisällön vuoksi. Lopputulos on sama, mutta perusteet eri. Ja juuri tämä ero tekee nykyajasta niin kovin surullisen: väärä sana painaa enemmän kuin oikea tunne, ja jopa avoin viha on helpompi käsitellä kuin kömpelö, väärin muotoiltu myötätunto.

Tässä ei ole kyse siitä, että kumpikaan lause olisi kaikkien automaattisesti hyväksyttävä. Kyse on siitä, millä logiikalla ne tuomitaan ja mitä se kertoo ajastamme.

Ensimmäinen lause kompastuu tuttuun tapetilla jo pitkään olleeseen sanaan. Ei siis siksi, että lauseen väite olisi vihamielinen, vaan siksi, että sana on määritelty lähtökohtaisesti kelvottomaksi. Nykykehikossa intentio ei pelasta mitään: jos käytät väärää sanaa, olet jo väärässä ja cancelointi eli sinun mitätöintisi on vain lyhyen ajan kysymys. Rakkauskin muuttuu ongelmalliseksi, jos se ilmaistaan väärän kielen kautta. Rakkauspuhetta analysoidessaan aimowokettaja nimittäin liittää puheeseen vielä oletuksen toksisesta valta-asetelmasta: rakastava puhuja nähdään yläpuolelta katsojana, joka asettaa itsensä hyväksyjäksi, mittaajaksi, moraaliseksi tuomariksi.

Toinen lause taas on yksiselitteisesti vihamielinen. Se täyttää vihapuheen tunnusmerkit suoraan ja ilman kiertelyä. Ja juuri siksi se on narratiivisesti helpompi. Se voidaan sijoittaa valmiiseen lokeroon: tämä on rasismia, tämä on vihaa, tämä on seurausta väärästä sosialisaatiosta, rakenteista tai etuoikeuksista. Ilman n-sanaakin. Puhuja ei ole tekopyhä, hän on vain väärässä. Hänen sanansa eivät hämärrä järjestelmää, vaan vahvistavat sen.

Ironia on ilmeinen: rakkaus väärällä kielellä koetaan yhtä epämiellyttäväksi tai epäilyttävämmäksi kuin helposti luokiteltava viha oikeassa kategoriassa. Ensimmäinen kun suoraan rikkoo wokeuskovaisten moraalista symbolijärjestystä, toinen vain vahvistaa sen.

Tämä paljastaa olennaisen muutoksen ajattelussa. Moraalinen arvio ei enää perustu siihen, mitä sanotaan, vaan siihen, mitä sanojen katsotaan edustavan. Kieli ei ole väline kertoa asioita, vaan todiste. Se ei kerro puhujan tavoitteista ja haluista, vaan paljastaa hänet. Ja paljastus on peruuttamaton: selitykset nähdään puolusteluna, konteksti tekosyynä.

Tällaisessa ilmapiirissä vilpitönkin puhe muuttuu riskiksi. Tavallinen ihminen oppii nopeasti, että turvallisinta on olla sanomatta mitään, tai jos tahtoo jotain sanoa niin kannattaa vain toistaa kaavamaisia fraaseja, joiden moraalinen hyväksyntä on jo ennalta varmistettu. Se ei lisää ymmärrystä eikä empatiaa. Eikä se todellakaan tee yhteiskunnasta parempaa, turvallisempaa saati tasa-arvoisempaa. Se vain lisää varovaisuutta ja kyynisyyttä. Niin, ja polarisoitumista heihin ja meihin.

Lopulta kysymys ei edes ole lainkaan rasismista, sen hyväksymisestä tai sen vastustamisesta, vaan siitä, haluammeko yhteiskunnan, jossa sanojen moraalinen arvo irrotetaan kokonaan puhujan aikomuksesta ja inhimillisyydestä. Jos vastaus on kyllä, silloin emme kasvata parempaa keskustelua ja avoimempaa yhteiskunta, vaan hiljaisempaa ja sulkeutuneempaa. Ja hiljaisuus ei ole koskaan ollut oikeudenmukaisuuden tae. Päinvastoin.

Lisää satuja aikuisille tarjoilee Jarmo Limnell

 

On aina herttaista, kun istuva poliitikko löytää yhden rajan, jota ei ylitetä. Se antaa vaikutelman moraalisesta selkärangasta, vaikka todellisuudessa kyse on lähinnä lippusiimasta, jolla rajataan keskustelua. Jarmo Limnell on nyt vetänyt rajat ja ilmoittanut, että tästä eteenpäin ei enää puhuta, vaan paheksutaan.

Ano Turtiaisen puheet ovat tottakai typeriä, liioiteltuja ja tarkoituksella provosoivia. Sen kaikki ymmärtävät. Myös ne, jotka teeskentelevät ottavansa ne kirjaimellisesti. Mutta juuri siinä kohtaa, missä järjen pitäisi astua esiin, astuukin somejulistus: "Tämä ei ole enää mielipide". Aivan kuin mielipide lakkaisi olemasta mielipide sillä hetkellä, kun se ärsyttää oikeaa ihmistä oikeassa asemassa.

Limnell muistuttaa aivan oikein, että Suomessa on sananvapaus, mutta! Tuo iänikuinen "mutta" on suomalaisen poliittisen retoriikan tärkein sana. Se tarkoittaa käytännössä seuraavaa: sananvapaus on hieno asia niin kauan kuin sitä ei käytetä väärin, ja väärin tarkoittaa tässäkin tapauksessa ääneen sanottua asiaa, jota ei pitäisi sanoa ääneen. Ei siksi, että se olisi jotenkin vaarallista, vaan siksi että se rikkoo yhteisesti sovittua tunnelmaa.

Ironista on, että samaan aikaan kun ollaan huolissaan näistä "uhkauksista suomalaisia vastaan", hyväksytään täysin ongelmitta retoriikka, jossa kokonaisia kansoja, valtioita tai ihmisryhmiä voidaan käsitellä abstrakteina, kasvottomina ja tarvittaessa hävitettävinä. Viva russofobia! Se ei ole veljeskansan lojaalisuuden pettämistä, se on vain “kova linja”. Aseet ovat hyväksyttäviä, kun ne osoittavat oikeaan suuntaan. Ja se suunta on milloin mikäkin.

Ettäkö entisen kansanedustajan sanat "painavat enemmän", Jarmo? Tämä on mielenkiintoinen ajatus maassa, jossa entiset kansanedustajat ovat yhtä aikaa sekä merkityksettömiä pellejä, häsbeeneja, että vaarallisia mielipideaseita. Riippuen tietysti täysin siitä, mitä he sanovat. Kun viesti on väärä, puhujan status nostetaan esiin. Kun viesti on oikea, hän on vain yksityishenkilö. 

Tässä ei oikeasti puolusteta Suomea. Tässä puolustetaan sairasta narratiivia, jossa isänmaallisuus tarkoittaa hiljaista hyväksyntää mille tahansa sen hetken trendihullutukselle ja lojaalisuus tarkoittaa hymistelevää sävyä. Rajaa ei vedetä väkivallan ja väkivallattomuuden väliin, vaan sopivan ja sopimattoman puheen väliin. Eikä missään nimessä juurisyyn ja oireen väliin. 

Ja se on se kaikkein suomalaisin raja: ei se, jota ei ylitetä ase kädessä vaan se, jota ei saa ylittää ajatellen väärin. Eli ajatellen hieman syvällisemmin, hieman pitemmälle.

Tämä on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, tietenkin. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa pelätään sanoja enemmän kuin tekoja. Peruskuvio on, että samalla viikolla, kun eduskunta hyväksyy budjettipäätöksiä, joilla leikataan koulutuksesta, sosiaali- ja terveyspalveluista ja kuntien arjesta antaakseen veroalennuksia suurituloisimmille, suurin kohu syntyy siitä, mitä joku sanoo Facebookissa tai Twitterissä. Suuret, haitalliset, kansakuntaa kurittavat teot menevät läpi rutiiniäänestyksinä ja pöytäkirjoina, kun taas vääränlaiset sanat nostetaan kansalliseksi kriisiksi. 

Ja se kertoo tämän maan "isänmaallisuudesta" enemmän kuin yksikään eduskunnan puheenvuoro tai entisen kansanedustajan Facebook-päivitys.

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

 

Yksi väärä sana on anteeksiantamaton, mutta kokonaisen ihmisen tai valtion voi pyyhkiä pois hyvällä omallatunnolla

Elämme aikaa, jossa moraalikompassi on herkkä ja äärimmäisen valikoiva. Yksilön tasolla se on tarkka kuin huippukirurgin veitsi: jokainen sana punnitaan, jokainen ele tulkitaan, jokainen vanha lause ja sometykkäys kaivetaan esiin. Yksikin väärä toimi – mieluiten jostain vuosien takaa – riittää siihen että moraalikompassi hälyttää! 

Anteeksianto ei luonnollisesti kuulu repertuaariin. Mikään selitys ei kelpaa. Konteksti on epäilyttävä käsite.

Mutta sama moraali vaihtaa muotoa heti, kun kohteen mittakaava kasvaa yksittäistä sanaa tai elettä suuremmaksi.

Kokonaisen ihmisen voi näet pyyhkiä työelämästä, mediasta ja julkisesta tilasta hyvällä omallatunnolla. Sitä ei kutsuta kiusaamiseksi tai millään tavoin negatiiviseksi toiminnaksi, vaan vastuunkannoksi. Se ei ole lynkkaus, vaan seuraus. Eleen tai sanan takana oleva ihminen ei olekaan enää ihminen, vaan varoittava esimerkki.

Ja jos yksilö on liian pieni kohde, voidaan sujuvasti siirtyä instituutioihin, puolueisiin, kansoihin ja jopa kokonaisiin valtioihin. Kokonainen maa voidaan hyvinkin canceloida, jos se ei sovi oikeaan tarinaan. Ei tarvitse ymmärtää historiaa, ei kansakuntien omia intressejä tai edes todellisuutta. Riittää, että moraalikompassi on hälyttänyt. Kun oikea paha on kompassin toimesta nimetty, sen kanssa ei neuvotella.

Tässä piilee aikamme suuri ristiriita:Yksilöltä vaaditaan moraalista täydellisyyttä, mutta kollektiiville sallitaan moraalinen rajattomuus.

Ei saa kiusata. Ei saa loukata. Ei saa käyttää vääriä sanoja, ei edes leikillään. Mutta kun lynkkausjoukko päättää, että nyt puhdistetaan, kaikki on sallittua. Ylilyöntejä ei ole. Ura voidaan tappaa, maine polttaa, kokonainen elämä päättää. Yhden pienen eleen tai sanan vuoksi. Ja kaiken tämän voi tehdä hymyillen, koska tarkoitus on "hyvä".

Tämä ei ole empatiaa. Tästä ei seuraa mitään hyvää. Tämä on häpeällistä moraalista performanssia.

Todellinen moraali mitattaisiin siinä, kykeneekö tällainen järjestelmä pidättäytymään kostosta myös silloin, kun sillä on siihen valta. Siinä, osaako se erottaa typeryyden pahuudesta ja virheen rikoksesta. Mutta se olisi vaativaa. Paljon helpompaa on rakentaa maailma, jossa sanat ovat vaarallisempia kuin teot ja oikea leiri vapauttaa kaikesta vastuusta. Tällä hetkellä se on wokettajien ja kaikesta toisten puolesta loukkaantujien leiri. 

Niinpä elämme ajassa, jossa vitsi on vakavampi kuin pommi, twiitti pahempi kuin sota ja väärä sana suurempi synti kuin kokonaisen ihmisen tai valtion mitätöinti.

Hesarin pääkirjoitus on kuin lastensatu

 

Helsingin Sanomien pääkirjoitus Donald Trumpista on kiinnostava asiakirja. Ei siksi, mitä siinä sanotaan Trumpista ja rasismista, vaan siksi, mitä se paljastaa suomalaisesta ja eurooppalaisesta itseymmärryksestä. Tai siis sen puutteesta.

Teksti muistuttaa lastensatua, jossa maailma edelleen jaetaan hyviin ja pahoihin. Hyvät puhuvat nätisti, pahikset rumasti. Hyvät edustavat yleviä arvoja, pahikset vain voimaa. Ja jos pahikset sattuvat olemaan oikeassa, sitä ei myönnetä kirveelläkään.

Trump on tässä tarinassa karkea, moukkamainen ja varsinkin moraalisesti täysin kelvoton. Mutta pääkirjoitus ei tietenkään pysähdy tähän, vaan tekee lukijan puolesta aimo loikan: koska Trump puhuu rumasti kuten pahikset, hänen sanomansakin täytyy olla myös väärää ja valetta. Tämä on älyllinen oikotie, jota edes Hesarin ei soisi itselleen sallivan.

Trump ei ole pitkään aikaan ollut kiinnostava siksi, että hän loukkaa estoitta ihmisiä ja valtioita. Hän on kiinnostava siksi, että hän edustaa maailmaa, joka ei teeskentele.

Euroopalla sitä vastoin on ikuinen väärinkäsitys itsestään.

Pääkirjoituksen keskeinen ahdistus kohdistuu ajatukseen, että Yhdysvallat ei enää näe Eurooppaa moraalisena majakkana vaan ongelmana. Tätä pidetään lähes skandaalina. Ikään kuin Euroopalla olisi ollut jokin historiallinen sopimus tulla ihailluksi ikuisesti arvojensa vuoksi.

Eurooppa on tehnyt viime vuosikymmenet yhden asian poikkeuksellisen johdonmukaisesti: se on puhunut itsestään enemmän kuin se on tehnyt mitään. Se on ratsastanut historiallaan. Se on korvannut reaalipolitiikan höpöhöpöprosesseilla, vallankäytön arvoilla ja vastuunkannon huolilla.

Kun Eurooppa ei kykene puolustamaan itseään ilman Yhdysvaltoja, se kutsuu tätä yhteistyöksi.

Kun se ei hallitse rajojaan, se kutsuu tätä humanismiksi.

Kun se ei pysty tekemään päätöksiä, se kutsuu tätä demokratiaksi.

Trump ei suostu tähän kieleen. Ja juuri siksi hän on eurooppalaiselle eliitille sietämätön.

Venäjääkään ei tietysti haluta ymmärtää.

Pääkirjoituksessa Venäjä esiintyy tutussa roolissa: moraalisena vastakohtana puhtoiselle Euroopalle, autoritaarisena uhkana, jonka olemassaolo oikeuttaa lähes minkä tahansa vastareaktion. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta.

Uutta on se, ettei Eurooppa enää tunnu ymmärtävän Venäjää edes vastustajana.

Venäjä toimii kuin valtio, joka uskoo etupiireihin, turvallisuusintresseihin ja voimaan. Se ei pyydä anteeksi tätä. Se ei myöskään peittele sitä. Tässä mielessä Venäjä on täysin johdonmukainen, on ollut sitä aina. Joskus kylmä, usein brutaali, mutta aina johdonmukainen. Hyvä hyville, paha pahoille.

Trumpin Amerikka on alkanut puhua samankaltaista kieltä. Ei välttämättä siksi, että Trump ihailisi Venäjää, vaan siksi, että molemmat tunnistavat saman tosiasian: maailma ei pyöri tyhjien arvojen vaan oikean vallan ympärillä.

Eurooppa on tässä kolmikossa outo poikkeus. Se haluaa uskoa, että valta on jotakin, jota on syytä vältellä.

Niin, ja sitten on NATO ja sodan kieli.

Ukrainan sota esiintyy eurooppalaisessa keskustelussa hyvin erikoisena ilmiönä. "Brutaali hyökkäyssota" on kyllä käynnissä, mutta kukaan ei oikein ole silti varsinaisesti sodassa. NATO ei varsinkaan sodi, se vain... tukee. Aseet liikkuvat, raha liikkuu, tiedustelu liikkuu, mutta käsitteet pysyvät paikallaan. Vain Venäjä tekee pahojaan.

Tätä kutsutaan moraaliseksi ylemmyydeksi.

NATO käy proxy-sotaa Venäjää vastaan täyttä päätä. Eurooppa käy samalla sanasotaa, lähinnä itseään vastaan.

Trumpin ajattelussa tämä on kestämätöntä. Ei siksi, että sota olisi hänelle ongelma, vaan siksi, että hyödyttömyys ja teeskentely on.

Trump ei ehkä ole se perinteinen viisas filosofi.

Venäjä on pääosin oikeassa.

Eurooppa ei todellakaan ole viaton.

Mutta ennenkaikkea Eurooppa on ainoa, joka kuvittelee olevansa keskustelun yläpuolella. Ja juuri siksi se on menettänyt kykynsä vaikuttaa tapahtumiin ja edes keskusteluun.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus ei ole vahingollinen siksi, että se kritisoi Trumpia. Se on vaarallinen siksi, että se tarjoaa lukijalle moraalisen helpotuksen tilanteessa, jossa tarvittaisiin älyllistä epämukavuutta.

Maailma on Hesarin harmiksi muuttunut.

Onneksi se ei kysy lupaa pääkirjoitukselta.

Tervetuloa, uusi aika.

Näköaistin käytön virallinen eettinen ohjeistus (luonnospaperi)

Valtion uusimpien moraalisten linjausten mukaan näkeminen on ongelmallinen toiminto, jota tulisi harjoittaa vain koulutetun ohjaajan valvonnassa. Erityisen riskialtista on nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Tämä voi johtaa havaintoihin, havainnot ajatuksiin ja ajatukset pahimmillaan jopa mielipiteisiin.

Jos huomaat, että jollakulla on tumma iho, vinot silmät tai kiharat hiukset, sulje silmäsi välittömästi ja pyydä anteeksi mielessäsi. Jos et tiedä keneltä, pyydä varmuuden vuoksi kaikilta.

Luonnossa liikkumista ei voi enää suositella. Kirahvin pitkä kaula on vahva provokaatio. Elefantin koko on kehorauhan loukkaus. Leijonan harja vahvistaa haitallisia maskuliinisuusmalleja. Jääkarhun valkea turkki on tarpeeton ikävä stereotypia arktisen alueen nisäkkäistä. Turvallisin eläin on se, jota ei ole nimetty eikä kuvattu.

Lasten kohdalla on erityisen tärkeää puuttua havaitsemiseen ajoissa ja napakasti. Jos lapsi osoittaa ja sanoo: "Äiti, tuolla sedällä on erilainen iho kuin isillä", kyseessä ei ole uteliaisuus vaan rakenteellinen ongelma. Lapselle tulee selittää voimallisesti, että ihmiset eivät näytä miltään. Ihmiset vain ovat.

Keskusteluissa, niin yksityisessä kuin julkisessa, ei tule käyttää järkeä, koska se voi johtaa suhteellisuudentajuun. Suhteellisuudentaju puolestaan vähentää moraalista närkästystä, ja ilman närkästystä koko wokejärjestelmä romahtaa. Siksi intentio, konteksti ja mittasuhteet on poistettava kognitiivisesta käytöstä toistaiseksi.

Anteeksipyyntö on tärkeä rituaali. Se lausutaan vaikka ei tiedetä mistä, miksi tai kenelle. Parhaimmillaan anteeksipyyntö esitetään ennen kuin mitään on tapahtunut. Ennakoiva katumus on hyveistä suurimpia.

On elintärkeää muistaa, että yksilöä ei saa ikinä määritellä ryhmänsä kautta.

Paitsi silloin, kun hän kuuluu ryhmään, joka määritellään ryhmänsä kautta. Eli niihin, jotka eivät jatkuvasti huuda "rasismi!" jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Tämä ei ole ristiriita, tämä on vain pieni nyanssi.

Lopuksi muistutus: jos et näe mitään eroja missään, olet hyvä ihminen. Jos näet eroja vaikka et tekisikään niistä mitään johtopäätöksiä, olet vaarallinen rasisti. Ja jos näet eroja, teet niistä johtopäätöksiä ja vielä puhut niistä ääneen, olet valmis yhteiskunnalliseen uudelleenkoulutukseen. (Koska lobotomialeikkaukset on nykyisin pannassa)

Pidä siis silmäsi kiinni, suusi supussa ja mielesi tyhjänä. Näin länsimaisen yhteiskunnan moraali ja sivistys kokee uuden kukoistuskautensa.

Moraalinen paniikki ei ole sivistystä

 

Viime päivien silmienvenytyskeskustelu on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka suomalaisessa julkisessa keskustelussa mittasuhteet katoavat. Yksittäisestä typerästä eleestä on rakennettu koko kansakuntaa koskeva moraalinen kriisi, jossa mediakoneisto, aktivistiyhteisöt ja itse nimetty “antirasismin asiantuntijuus” ruokkivat toisiaan kiihtyvällä vauhdilla.

On tärkeää toki sanoa suoraan: rasismi voi olla todellinen ja vakava ilmiö, eikä esimerkiksi kenenkään lapsuuden kiusaamiskokemuksia pidä liiaksi vähätellä. Mutta on aivan eri asia torjua todellista syrjintää kuin etsiä symbolisia loukkauksia hiki päässä ja paisuttaa niistä yhteiskunnallinen hätätila.

Silmien venytys on lapsellinen ele. Siitä voi ja joskus ehkä pitääkin huomauttaa. Mutta väite, että tällaiset kuvat “ylläpitävät sortavia rakenteita”, “uhkaavat lasten turvallisuutta” ja “romahduttavat Suomen maabrändin”, kertoo enemmän nykyisestä woke-ideologisesta ylitulkinnasta kuin itse teosta.

Olemme yhteiskunnan tasolla nyt tilanteessa, jossa kaikki tulkitaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Täysin kontekstista, mittakaavasta ja intentiosta riippumatta. Politiikassa tämä johtaa siihen, että huomio siirtyy pois todellisista ongelmista kuten työllisyydestä, koulutuksen rapautumisesta, nuorten pahoinvoinnista ja talouden kantokyvystä ja keskittyy tällaisiin mitättömiin eleisiin, yksittäisiin kuviin ja somekohuihin.

Erityisen huolestuttavaa on niin sanottu kahden pennin humanismi, jossa oikea empatia redusoituu reaktiiviseksi loukkaantumiseksi. Ihmisarvon puolustaminen kun ei tarkoita sitä, että jokainen harkitsematon ele nostetaan moraalisen tuomioistuimen käsittelyyn, eikä sitä, että eleen tekijä tai poliittinen vastustaja leimataan rakenteellisesti ytimiään myöten pahaksi yhden kuvan perusteella.

Moni haastatelluista aasialaisista tuo itsekin esiin olennaisen seikan: suuri osa Suomessa asuvista aasialaistaustaisista ei ole edes tietoinen koko kohusta. Se herättää kysymyksen, että kenelle tätä kohukeskustelua oikeasti käydään ja kenen ehdoilla.

Kun antirasismi muuttuu identiteettipolitiikaksi ja media toimii sen pidäkkeettömänä megafonina, lopputuloksena ei ole sivistyneempi yhteiskunta vaan herkempi, pelokkaampi ja entistä jakautuneempi ilmapiiri, jossa yksittäisiä sanoja ja eleitä punnitaan enemmän kuin intentioita, tekoja ja seurauksia.

Todellinen suvaitsevaisuus syntyy vain arjessa: työssä, koulussa, naapuruudessa ja yhteisessä tekemisessä. Ei kohuotsikoista, ei hyvesignaloinnista, ei moraalisista paniikeista eikä siitä, että jokainen inhimillinen kömmähdys tulkitaan tahalliseksi vihaksi.

Kun jokainen kömpelö ele, väärä sana tai epäsuosittu mielipide leimataan automaattisesti rasismiksi, käsite kuluu puhki. Lopulta se ei enää suojele ketään. Eikä varsinkaan niitä, jotka kohtaavat todellista ja järjestelmällistä syrjintää.

Kun naamanvääntely oli horjuttaa koko kansakuntaa

Suomi pysähtyi tiistaina kello 11.16, kun neljä aikuista ihmistä asteli huoneeseen keskustelemaan siitä, miltä kaksi muuta aikuista ihmistä näytti valokuvassa. Tilanne oli vakava. Silmät olivat väärässä asennossa, ja isänmaa otti tästä osumaa.

Eduskunnassa vallitsi harras tunnelma. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kaikki ajattelivat jotakin, ja se jokin siirrettiin myöhempään käsittelyyn. Oven takana käytiin historiallinen keskustelu, jossa pohdittiin, oliko ele ele, vai oliko se vain eleen näköinen asia, joka muistutti elettä, mutta jolla ei ollut eleellistä tarkoitusta.

Pääministeri totesi, että naaman vääntely on typerää. Tämä oli rohkea kannanotto maailmassa, jossa naamoja väännellään jatkuvasti, erityisesti peilin edessä ja vaalikampanjoissa. Onneksi nyt vedettiin raja: naamaa saa vääntää vain, jos tarkoitus on vilpitön tai jos vääntely tapahtuu vaalien alla.

Hallitus oli jo syyskuussa varautunut tähän hetkeen. Budjettiriihessä sovittu rangaistusmekanismi oli odottanut kuin palohälytin, jota kukaan ei halua testata, mutta jota joku kuitenkin kokeilee, koska “mitä jos”. Nyt hälytin piippasi. Se ei kuitenkaan kertonut, mitä pitää tehdä, vaan ainoastaan sen, että jotakin olisi pitänyt tehdä toisin.

Ryhmäjohtajat tuomitsivat eleet yksimielisesti, mutta eivät täysin yksimielisesti. Tämä on politiikan korkein olomuoto: olla samaa mieltä eri tavoin. Eleet olivat vääriä, mutta aikomus ei ollut. Tai oli, mutta ei sillä tavalla. Tai ehkä oli sillä tavalla, mutta ei silloin.

Perussuomalaisille päätettiin antaa työskentelyrauha. Tämä on tärkeä suomalainen perinne: kun tilanne eskaloituu, annetaan työrauha, jotta asia voi rauhassa unohtua. Työrauha toimii kuin sumu: se ei ratkaise mitään, mutta peittää kaiken.

Kansanedustajalla on edelleen täysi tuki. Tämä on lause, joka tarkoittaa, että kaikki seisovat hänen takanaan, mutta riittävän kaukana, etteivät näy samassa kuvassa. Tuki on abstrakti käsite, joka ei paina mitään eikä näy missään, mutta on silti täydellinen.

Kukaan ei saanut rangaistusta, mutta rangaistusmekanismi todettiin toimivaksi. Tämä on erinomainen tulos. Mekanismi liikkui, kokous pidettiin, lausunto annettiin ja lopputulos oli täsmälleen sama kuin ennen mekanismia. Demokratia hengähti helpotuksesta ja jatkaa seilaamista vapailla vesillä.

Asiantuntijoiden mukaan kyseessä oli oppimistilanne. Kukaan ei oppinut mitään, mutta tilanne oli silti opettavainen. Jatkossa ilmeet harkitaan huolellisemmin, eleet esitarkastetaan ja silmien asento suhteutetaan voimassa olevaan tiedonantoon.

Lopuksi ryhmäjohtajat astuivat ulos huoneesta ja totesivat, että asia siirtyy jatkokäsittelyyn. Tämä tarkoittaa, että asia on nyt virallisesti siellä, missä kaikki muutkin asiat ovat: jossain myöhemmässä ulottuvuudessa, jonne ei voi löytää sillä kartta on hukassa.

Suomi selvisi jälleen yhdestä kriisistä. Isänmaa horjui hetken, mutta oikeni, kun kukaan ei tehnyt enää mitään. Ja se, jos mikä, on vastuullista politiikkaa.

My name is Bond, James Bond

 

MI6:n uusi johtaja ei pitänyt turvallisuuspoliittista analyysiä vaan ideologisen saarnan. Vanha Britti-imperiumi, joka on vuosisatojen ajan rakentanut valtansa vakoilulla, vallankaappauksilla, siirtomaasodilla ja toisten maiden sisäisiin asioihin sekaantumisella, osoittaa nyt sormella Venäjää ja puhuu että Venäjä ”vie kaaosta”. Ironia on niin paksua, että sen voisi leikata veitsellä.

Sairas russofobia ei ole reaktio mihinkään saati seurausta mistään mitä Venäjä tekee, vaan se on lännen tietoista politiikkaa. Venäjä esitetään uhkana siksi, että NATO:n omaa historiaa on mahdotonta puolustella. Yhdysvallat ja sen liittolaiset ovat pommittaneet Irakia, Afganistania, Libyaa ja Syyriaa, kaataneet hallituksia Latinalaisessa Amerikassa, tukahduttaneet kansoja pakotteilla ja taloussodalla sekä aiheuttaneet miljoonien syyttömien ihmisten kuolemat mutta tätä kutsutaan ”sääntöpohjaiseksi maailmanjärjestykseksi” ja "demokratian puolustamiseksi".

Kun Venäjä puolustaa omia etujaan ja turvallisuuttaan NATO:n jatkuvan laajentumisen edessä, kyse on yhtäkkiä ”aggressiosta”. NATO on siirtynyt yhä lähemmäs Venäjän rajoja, rikkonut kaikki lupauksensa, masinoinut vallankumouksen ja legitiimin vallanvaihdon Ukrainassa, aseistanut estoitta Ukrainaa vuosien ajan ja käyttänyt sitä eturintamana Venäjää vastaan. Sitten teeskellään yllättyneitä, kun tämä politiikka johtaa konfliktiin. No, Trump lopetti teeskentelyn ja siitäkös vanhat liittolaiset vimmastuivat.

MI6:n puheet salamurhista, kyberhyökkäyksistä ja informaatiovaikuttamisesta ovat erityisen irvokkaita. Britannia ja Yhdysvallat ovat modernin tiedustelutoiminnan, informaatiosodan ja hybridivaikuttamisen suurmestareita. Snowdenin paljastukset, CIA:n mustat vankilat, massavalvonta ja median systemaattinen manipulointi eivät ole venäläistä propagandaa, vaan dokumentoitua todellisuutta. Josta kärsii suunnaton määrä ihmisiä.

”Etulinja on kaikkialla”, sanoo MI6:n johtaja. Tottahan hän puhuu, mutta ei se liity Venäjään. Etulinja on kaikkialla siksi, että länsi on tehnyt koko maailmasta etulinjan: pakotteilla, sotilaallisella painostuksella, taloudellisella kiristyksellä ja ideologisella pakolla. Jokainen maa, joka ei alistu Washingtonin tahtoon, leimataan viholliseksi. 

Venäjä ei yritä tuhota Natoa. NATO on onneksi tuhoamassa itse itsensä muuttumalla paperillakin puolustusliitosta hyökkääväksi globaaliksi työkaluksi lännen valtapolitiikassa. Ukraina ei ole sodan syy eikä ketään se persläpi itsessään kiinnosta, vaan Ukraina on ainoastaan pelinappula tässä kehityksessä.

Tämä ei ole turvallisuuspuhetta. Tämä on sodan normalisointia, russofobian lietsontaa ja yritys siirtää vastuu pois niiltä, jotka ovat viimeiset 30 vuotta rikkoneet kansainvälistä oikeutta järjestelmällisesti ja kiihtyvään tahtiin. Kun historiaa katsotaan rehellisesti, kaaoksen todelliset viejät löytyvät aivan muualta kuin Moskovasta.

Valtioon kytkeytyvät hämäräperäiset julkaisut

 

Puhe valtioon kytkeytyvästä mediasta esitetään Suomessa usein niin, että ongelma on aina jossain muualla: Kiinassa, Venäjällä, autoritaarisissa järjestelmissä. Todellisuudessa Suomella on oma valtiollinen mediansa, ja sen nimi on Yleisradio.

YLE on Suomen valtion omistama ja verorahoitteinen mediaorganisaatio. Sen olemassaolo, rahoitus ja toimintamalli perustuvat eduskunnan päätöksiin. Se ei ole riippumaton markkinatoimija eikä kansalaisyhteiskunnan spontaani ääni, vaan instituutio, joka on rakennettu osaksi valtiollista järjestelmää. Tässä mielessä YLE ei eroa rakenteellisesti Kiinan Global Timesista CGTN:stä eikä Venäjän Russia Todaystä: kaikissa tapauksissa valtio ylläpitää omaa keskeistä viestintäkanavaansa.

Kiinassa tämä suhde on rehellinen. Media toimii puolueen ja valtion äänitorvena, eikä kukaan teeskele journalistista neutraaliutta silloin, kun kyse on geopoliittisista eturistiriidoista. Venäjällä media nähdään osana informaatiopuolustusta: kansallinen narratiivi on strateginen resurssi, jota suojellaan ja ohjataan avoimesti.

Suomessa ero syntyy lähinnä kielestä ja itsepetoksesta. YLE esitetään “riippumattomana”, vaikka sen rooli kriiseissä, sodassa ja ulkopolitiikassa on johdonmukaisesti linjassa valtion virallisten kantojen kanssa. Poikkeamat ovat kosmeettisia, eivät rakenteellisia. Kun turvallisuuspoliittinen linja on päätetty, YLE seuraa sitä tarkasti ja erehtymättä. Ei siksi, että joku yksittäinen mystinen agentti soittaisi toimitukseen ja vaatisi sitä, vaan siksi, että instituutio on rakennettu toimimaan näin.

YLE, Global Times, CGTN ja Russia Today eivät ole toistensa vastakohtia vaan variaatioita samasta ilmiöstä: valtio ylläpitää mediaa hallitakseen julkista todellisuutta. Ero ei ole siinä, käyttääkö valtio mediaa, vaan siinä, kuinka suoraan se myönnetään. Kiinassa ja Venäjällä asia sanotaan ääneen. Suomessa se puetaan riippumattomuusretoriikkaan ja julkisen palvelun käsitteisiin.

Valtiollinen media ei lakkaa olemasta valtiollista siksi, että se kutsuu itseään journalistiseksi. Se vain muuttuu vaikeammaksi tunnistaa.

Elina Valtonen iskee jälleen!

 

Suomen ulkoministeri Elina Valtosen uusin kommentti on oppikirjaesimerkki länsimaisesta itsepetoksesta. Nato ei ehkä muodollisesti “laajene väkivalloin”, mutta se laajenee systemaattisen painostuksen, sen itsensä masinoimien vallanvaihtojen, harjoittamansa taloudellisen kiristyksen ja turvallisuuspoliittisen pelottelun kautta. Kun vaihtoehdoksi tarjotaan joko Nato tai Natosta kieltäytymisestä seuraava taloudellinen ja poliittinen kaaos, kyse ei ole vapaasta valinnasta vaan pakotetusta suunnasta. Äänestysliput eivät muuta sitä tosiasiaa, että kehys on rakennettu Washingtonissa, ei kansojen omissa olohuoneissa.

Russofobiasta puhuminen sivuutetaan kätevästi kuin se olisi Venäjän itsensä keksimä tekosyy, vaikka lännessä on jo vuosikymmeniä järjestelmällisesti rakennettu Venäjästä viholliskuvaa, jota käytetään omien sotilasliittojen, asehankintojen ja geopoliittisten etujen oikeuttamiseen. Kun Venäjä tekee yhtään mitään, se on aggressiota. Kun Nato pommittaa, miehittää ja rikkoo kansainvälistä oikeutta Jugoslaviassa, Irakissa, Libyassa tai Syyriassa, se on “vastuunkantoa” ja "demokratian turvaamista".

Väite, että Venäjä voisi “päättää russofobian vetäytymällä rajojensa sisälle”, on lapsellinen. Venäjä ei ole laajentunut senttiäkään kohti Natoa, vaan Nato on laajentunut Venäjän rajoille, vastoin aiempia lupauksia. Kansainvälisen oikeuden kunnioittamisesta saarnaaminen kuulostaa ontolta, kun se tulee leiriltä, joka rikkoo sitä aina kun se on poliittisesti hyödyllistä, eikä koskaan kanna siitä seurauksia. Vai milloin viimeksi näit sotia aloittaneita USAn presidenttejä sotarikostuomioistuimissa?

Tämä ei ole moraalinen asetelma hyvän ja pahan välillä, vaan suurvaltapolitiikkaa, jossa länsi kieltäytyy näkemästä omaa rooliaan konfliktien synnyssä. Valtosen puhe ei ole nokkelaa analyysiä vaan se on likaista propagandaa, jonka tarkoitus on pestä Nato puhtaaksi ja siirtää koko vastuu toiselle osapuolelle. Juuri tällainen yksinkertaistaminen jota Valtonen ja myös Stubb harrastaa tekee tilanteen kuin tilanteen sotilaallisesta eskaloitumisesta todennäköisemmän, ei epätodennäköisemmän.

Rakenteellinen rasismi on tekosyy vaieta tilastoista

Suomessa elää sitkeä kaksoisstandardi käytöksen suhteen.

Kun suomalainen tekee pienimmänkin teon jonka voi pahalla tahdolla tulkita virheeksi, siitä rakennetaan todiste järjestelmällisestä, rakenteellisesta rasismista. Yksittäinen sana, kömpelö vitsi, väärä ilme tai ajattelematon somekommentti nostetaan osaksi suurta kertomusta, jossa koko kansa on syyllinen ja järjestelmä mätä.

Maahanmuuttajien teot taas käsitellään lähes poikkeuksetta yksittäistapauksina. Konteksti korostuu. Tausta selittää. Olosuhteet ymmärretään. Vastuu hajautetaan tai häivytetään kokonaan. Sama teko saa täysin eri merkityksen tekijän mukaan.

Tämä ei ole tasa-arvoa vaan ideologiaa. Se ei etsi totuutta vaan vahvistaa ennalta päätetyn asetelman. Suomalaisten kohdalla yleistetään, rajusti ylöspäin. Yksi teko kertoo kaikesta. Maahanmuuttajien kohdalla yleistys kielletään tyystin. Mikään maahanmuuttajien teko ei kerro mistään.

Tilastot sivuutetaan, jos ne eivät sovi päätettyyn tarinaan. Jos luvut osoittavat epämiellyttävään suuntaan, ne leimataan rasistisiksi, puutteellisiksi tai vaarallisiksi. Jos luvut sopivat, niistä tehdään moraalisia todisteita. Näin pelkät paljaat numerotkin muuttuvat politiikaksi.

Media ja instituutiot toistavat pilkun tarkasti kaavaa. Otsikot valitaan huolellisesti. Suomalaisten ja mamujen teot ja sanat punnitaan eri vaa'alla. Rikoksista kerrotaan eri tavalla. Syy ja seuraus katkaistaan silloin kun se olisi epämukavaa. Kansalaiselle jää tunne, että häntä opetetaan ja pakotetaan hyväksymään eikä informoida.

Keskustelu typistyy. Kritiikki leimataan. Kysymykset tulkitaan motiiveiksi. Jos huomautat ristiriidasta, sinulle kerrotaan että ongelma on sinussa. Tämä tukahduttaa avoimen keskustelun ja lisää katkeruutta.

Rasismi on vakava asia ja siksi siitä pitäisi pystyä puhumaan rehellisesti. Kun kaikkea kutsutaan rakenteelliseksi rasismiksi, mikään ei enää ole sitä.

Yhteiskunta ei vahvistu kaksoisstandardeilla. Se vahvistuu yhdenvertaisilla periaatteilla. Sama teko, sama vastuu, sama arvio. Muuten puhe oikeudenmukaisuudesta on vain keppi yhdelle ja kilpi toiselle.

Tämä ei ole vihaa ketään kohtaan. Tämä on vaatimus johdonmukaisuudesta. Ilman sitä emme ratkaise ongelmia, vaan siirrämme niitä ruutitynnyriin  teeskennellessämme edistystä.

Wokeismi palvelee väärää mestaria

 

Lännessä on jo vuosia toisteltu mantraa Venäjästä ja sen “hybridivaikuttamisesta”. Sormia on heristelty, on puhuttu disinformaatiosta, trollitehtaista ja ties mistä. Mutta samaan aikaan on jätetty huomaamatta se kaikkein ilmeisin ja vaarallisin ilmiö – se, joka todellisuudessa murentaa länsimaisia yhteiskuntia sisältäpäin kuin etikka kalkkikiveä.

**Jos jokin on Putinin, KGB:n tai minkä tahansa valtiollisen strategin näkökulmasta todellinen kultasuoni, se on lännen oma wokeismi.**

Se on ideologinen itsepurkautumismekanismi, joka tekee kaiken sen, mistä Venäjää syytetään – vieläpä ilmaiseksi ja lännen omaan nilkkaan.

### **Miksi wokeismi on täydellinen ase lännen heikentämiseen?**

1. **Se tuhoaa yhteiskunnallisen yhtenäisyyden.**

   Kun kansa saadaan kahtia taistelemaan kielestä, identiteeteistä ja sukupuolista, kukaan ei enää puhu taloudesta, energiasta tai turvallisuuspolitiikasta. Geopoliittisesti se on lahja – sisäisesti riitautunut kansa ei ole uhka kenellekään.

2. **Se hajottaa perinteiset instituutiot.**

   Koulut, yliopistot, työpaikat ja media alkavat palvella yhä kapeampaa identiteetti-agendaa. Valtio ei tällöin enää seiso vakaalla kivijalalla, vaan jokainen pylväs murenee vähitellen. Vierestä katsova strategisti ei voisi toivoa parempaa.

3. **Se vie huomion pois suurvaltojen oikeista liikkeistä.**

   Kun lännessä tapellaan pronomineista, Venäjä rakentaa energiakäytäviä, suojaa omia rajojaan ja neuvottelee kansainvälisesti.

   Woke on kuin savuverho, jonka läpi länsimaat eivät näe edes omia strategisia virheitään.

### **Ja silti – kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen**

Länsi on niin syvällä omassa ideologisessa kuplassaan, että se luulee wokeismia “edistyksellisyydeksi”. Todellisuudessa se on kuin avoimet portit roomalaiskaupunkiin – vihollisen ei tarvitse hyökätä, kun sisäpuoli hoitaa tuhon itse.

Ja tämän kaiken keskellä lännen poliitikot osoittelevat sormella Venäjää, kuin se olisi kaiken pahan alku ja juuri. He eivät tajua, että **jos jokin todella palvelee Venäjän intressejä, se on juuri tämä lännen oma sisäinen hulluus, jota wokeismiksi kutsutaan**.

Putin ei tarvitse trolleja, kun länsi tekee työn itse.

KGB:n ei tarvitse juonia, kun lännen oma media on muuttunut sairaan aktivismin jatkeeksi.

Länsi ei heikkene ulkoa – **se heikentää itse itsensä.**

Ja jos joku hyötyy tästä kaaoksesta, se ei ole Bryssel tai Washington.

### **Mutta vielä ei ole liian myöhäistä**

Lännen pitäisi viimein uskaltaa katsoa peiliin, jos se todella haluaa vielä elää.

Hyvinvointivaltio, perhe, kulttuuri, järjestys, yhteiset arvot – nämä ovat toimivan ja vahvan yhteiskunnan peruskiviä, joita puretaan tällä hetkellä länsimaisissa valtioissa yksi kerrallaan, eikä yksikään hallitus tunnu uskaltavan pysäyttää prosessia.

Jos länsi haluaa selviytyä ja olla vielä joskus vakavasti otettava toimija, sen on tehtävä yksi yksinkertainen asia:

**Herättävä.**

Ei woke‑mielessä, vaan todellisuuteen.

Tätä menoa Venäjä Kiinan kanssa menee menojaan ja jättää lännen yskimään taakseen jättämäänsä pölypilveen kunnes länsi yskäisee viimeisen kerran.

Zelensky erotettu

Ukrainan poliittinen järjestelmä natisee liitoksissaan, ja jokainen sitä seuraava näkee saman: valtion ylin johto horjuu, korruptio on räjähtänyt käsiin, ja Zelenskyin ympärille rakennettu sankarimyytti murenee nopeammin kuin länsimaiden propaganda ehtii sitä paikkailla.

Verhovna Radan kansanedustaja Artem Dmytruk kertoi sen suoraan: Zelenskyille on annettu määräys erota lähipäivinä. Se ei ollut vihjaus, ei tulkinta, ei väite, vaan julkinen ilmoitus. Silti länsimedia BBC:stä Yleen pysyy hiljaa tai puhuu korkeintaan “vahvistamattomista väitteistä”, aivan kuin tilanne olisi jokin merkityksetön sivuhuomio Ukrainan sisäpolitiikassa.

Totuuden sijaan länsi valitsee jälleen kerran oman sairaan narratiivinsa.

Zelenskyn asema horjuu, mutta länsi teeskentee, että mitään ei tapahdu.

Länsi on pumpannut Ukrainaan satoja miljardeja ja investoinut poliittisen maineensa siihen, että Zelensky esitetään vapaan demokratian sankarillisena keulakuvana. Jos he myöntäisivät, että:

* presidentti on epälegitiimi,

* hänen lähipiiriä tutkitaan vakavasta korruptiosta,

* Washington syyttää suoraan ukrainalaisjohtoa varojen varastamisesta,

* ja nyt kansanedustaja väittää Zelenskyin olevan erottamisen kynnyksellä,

lännen koko tarina Ukrainasta romahtaisi hetkessä.

Siksi Eurooppa vaikenee.

Siksi he pyörittävät sanoja.

Siksi he puhuvat “huhupuheista”, mutta eivät uskalla käsitellä itse ydinasiaa.

Narratiivi on arvokkaampi kuin totuus.

Zelenskyin ympäristö on jo muuttunut ja murtunut.

Vaikka länsimedia yrittää kaikin voimin pitää kulissia pystyssä, Ukrainan sisäpolitiikan todellinen tila on täysin toisenlainen:

* Zelenskyin lähin neuvonantaja Andriy Yermak joutui eroamaan korruptiotutkintojen keskeltä.

* Avainvirastoissa suoritetaan ratsioita.

* Sotateollisuuteen ja puolustusmäärärahoihin liittyvä korruptio on noussut skandaalitasolle.

* Rintamalla tilanne on katastrofaalinen.

* Kansa on menettänyt luottamuksensa presidenttiin.

* Mobilisaatio on käytännössä pakotettua, ja väki pakenee rajan yli.

Kun järjestelmä murtuu sisältäpäin, länsi voi vain katsoa vierestä ja teeskennellä, että “kaikki on hallinnassa”. Ja syöttää samaa pajunköyttä omille kansalaisilleen.

Miksi länsi ei sitten voi myöntää Zelenskyin heikkoutta?

Koska kyse ei ole vain Ukrainasta, kuten ei ole ikinä ollutkaan, vaan lännen uskottavuudesta.

Zelensky on ollut vuosia lännen sairas projekti.

Jos hän nyt tuodaan ulos takaovesta käsiraudoissa, se ei näyttäisi ainoastaan Ukrainan epäonnistumiselta, vaan lännen totaalisen epäonnistuneelta ulkopolitiikalta.

Se olisi tunnustus siitä, että:

* korruptio on ollut tiedossa jo vuosia, mutta sitä peiteltiin

* rahaa katosi miljardeittain, mutta länsi ei halunnut nähdä eikä tunnustaa omille kansalaisilleen että he köyhtyivät turhaan 

* “sankaripresidentti” oli lopulta pelkkä pelle ja poliittinen kulissi

* Venäjän analyysi Ukrainan tilasta oli koko ajan oikea

* ja koko lännen “vapaan demokratian puolustamisen” retoriikka oli tyhjä kuori

Ei ihme, että länsi tekee kaikkensa pitääkseen totuuden poissa otsikoista.

Dmytrukin lausunto sopii täysin siihen, mitä kulissien takana selvästi tapahtuu.

Kun Ukrainan sisäpiiriläiset puhuvat, länsi yrittää selittää heidän lausuntonsa “margarinaalisiksi”. Mutta todellisuudessa Ukraina on tilanteessa, jossa pieni kipinä riittää räjäyttämään koko poliittisen järjestelmän. Ja samalla koko valtion.

Zelenskyillä ei ole enää:

* julkista mandaattia

* sisäistä tukea

* luotettavaa lähipiiriä

* eikä lännen rajatonta luottamusta

Jos hän kieltäytyy eroamasta, Dmytruk arvioi jopa pakottamisen mahdolliseksi.

Tämä ei ole enää demokraattinen prosessi vaan tämä on valtiollinen romahdus.

Länsi tietysti näkee tämän, mutta ei tunnusta mitään ja siksi reaktiot ovat hysteerisen hiljaisia.

Tässä vielä koko asia lyhykäisyydessään:

jos länsi myöntäisi Zelenskyin olevan menettämässä valtansa, sen oma propaganda paljastuisi massiiviseksi valheeksi.

Siksi he nytkin väittävät, etteivät “voi vahvistaa tietoa”.

Siksi he lykkäävät väistämätöntä viimeiseen asti.

Siksi he luottavat siihen, että länsimaissa aivopesty kansa edelleen nielee virallisen tarinan, vaikka Ukraina palaa.

Lännen nrratiivin viimeinen seinä on kuitenkin kaatumassa.

Ukraina ei ole enää se ihana sankarimyytti, jota länsimaat vuosia rakensivat. Se on romahduksen partaalla oleva, korruption syömä läpimätä valtio, jonka johto vaihtuu minä päivänä tahansa.

Ja kun se hetki tulee, länsi kertoo sen vasta sitten pakon edessä, kun totuus ei ole enää piilotettavissa.

Dmytrukin lausunto ei ole satunnaista retoriikkaa. Se on täyttä totta.

Hesarin propagandaa Itsenäisyyspäivän ratoksi

Moni lukija ei tule ajatelleeksi, kuinka läpinäkyvästi länsimedia rakentaa tarinoitaan. Oli kyseessä sitten iltapäivälehdistö tai niin sanottu laatulehti. Esimerkiksi tämänkaltaiset jutut entisistä venäläisistä upseereista, jotka ovat ”eksynet Kremlin narratiiviin”, ovat tyypillisiä esimerkkejä siitä, miten henkilökuvaa käytetään vain välineenä laajempaan poliittiseen viestiin. Tällaisissa teksteissä ei ole koskaan kyse yksittäisestä elämäntarinasta, vaan siitä, että lännen täytyy tuottaa jatkuvasti moraalinen vastakkainasettelu: länsi on valo, Venäjä on varjo ja suoranainen pimeys. Silloin kaikki retoriset keinot ovat sallittuja.

Ensimmäinen keino on yksilön psykologisointi. Venäläinen upseeri esitetään harhautuneena, aivopestyneenä, väsyneenä ja merkitystä etsivänä vanhuksena. Hänen rationaaliset motiivinsa mitätöidään ja toimijuus viedään pois. Tilalle tarjotaan tarina, jossa venäläinen sotilas ei oikeasti tiedä, mitä tekee – hän vain ”uskoo vihollisen propagandaan”. Tämä on propagandaoppi numero yksi suoraan oppikirjasta: vastustajalle ei anneta järkeä eikä syitä, koska se helpottaa oman moraalisen paremmuuden rakentamista.

Toinen keino on Venäjän motiivien patologisointi. Venäjän toimet kuvataan aina irrationaalisiksi, aggressiivisiksi tai harhojen ohjaamiksi, aivan kuin Venäjällä ei olisi omia perusteltuja turvallisuusintressejä, historiallista jatkumoa eikä geopoliittista realismia taustallaan. Samaan aikaan lännen omista toimista vaietaan. Ei mainita Naton laajenemista, ei värivallankumouksia, ei Balkanin sotien jälkipyykkiä. Ei kerrota, kuinka Yhdysvallat ja Nato pommittivat Jugoslaviaa ilman YK-valtuutusta, miehittivät ja tuhosivat Irakin valheellisten joukkotuhoaseiden varjolla, murhasivat Saddamin ja Gaddafin ja repivät mm. Libyan ja Syyrian valtiot vereslihalle. Vain muutamia lännen tekosia mainitakseni. Kaikki tämä olisi tärkeää kontekstia, jos tarkoitus olisi oikeasti ymmärtää suurvaltapolitiikkaa. Mutta lännen ja länsimedian tarkoitus ei ole ymmärtää vaan niiden tarkoitus on vain syyttää.

Kolmas keino on lännen moraalisen yksinoikeuden rakentaminen. Artikkeleissa Yhdysvallat esitetään lähes jalon imperiumin kaltaisena voimana. Amerikkalaiset upseerit kuvataan inhimillisiksi, ystävällisiksi ja valistuneiksi, ja heidän sotakoulunsa esitetään suurin piirtein ihmiskunnan sivistyneimpinä instituutioina. Tätä mielikuva toistetaan, vaikka sama maa on tullut tunnetuksi suvereenien valtioiden siviilipommituksista, sotilastukikohdista ympäri maailmaa, epäonnistuneista interventioista ja siitä, että mitä tahansa poliittista ongelmaa yritetään ratkaista ohjuksilla. Silti tarinan tasolla Yhdysvallat on aina sivistyksen ja rauhan edustaja ja Venäjä arvaamaton voimankäyttäjä.

Neljäs keino on venäläisen sotilaallisen kyvykkyyden vähättely. Jutuissa korostetaan jatkuvasti sitä, että venäläiset joukot ovat huonosti varustettuja, huonossa kunnossa, operoivat vanhalla kalustolla ja kelvottomalla moraalilla. Tämä on ollut lännen perusnarratiivi vuosikymmeniä, vaikka samaan aikaan Nato on vuosittain käyttänyt Venäjän uhkaa perusteena kasvaville puolustusbudjeteilleen. On ristiriitaista kertoa, että Venäjä on sekä heikko että vaarallinen samaan aikaan, mutta propagandassa tällainen kaksinaismoralismi on arkipäivää.

Viides ja ehkä keskeisin keino on se, että yksittäisestä henkilöstä tehdään koko maan symboli. Kun joku entinen upseeri kertoo mielipiteensä, se esitetään ikään kuin Venäjän koko valtion syvin sielu olisi nyt paljastettu. Jos hän moittii länttä, se leimataan suoraan Kremlin propagandaksi ilman vasta-argumentteja. Jos hän kehuu länttä, hänestä tulee luotettava todistaja. Tämä ei ole journalismia, vaan poliittinen manipulaation muoto.

Kaiken keskellä unohdetaan se historiallinen tosiasia, että Vladimir Putin ilmoitti 2000-luvun alussa useaan otteeseen olevansa valmis viemään Venäjän Natoon, jos yhteistyö olisi rehellistä ja vastavuoroista. Mutta Naton johdolle Venäjä oli tärkeämpi vihollisena kuin liittolaisena. Miksi? Koska Nato tarvitsee vihollisen oikeuttaakseen olemassaolonsa, budjettinsa ja laajentumisensa itään. Jos Venäjä olisi ollut kumppani, koko sotilasliitolta olisi pudonnut pohja pois. Tämä on fakta, jota länsimaissa ei juuri haluta mainita, koska se rikkoo tarinan, jossa Venäjä on alusta asti ollut irrationaalinen uhka, eikä koskaan aidosti halunnut yhteistyötä.

Kun tällaiset propagandaviritteiset henkilökuvat puretaan auki, retorinen rakenne paljastuu nopeasti, jos lukijaa ei ole vielä liian pahasti aivopesty: länsi esitetään hyvänä, Venäjä pahana. Amerikkalaiset aina vilpittöminä ja rationaalisina, venäläiset eksyneinä ja harhaanjohdettuina. Todellisuuden monimutkaisuus katoaa, tilalle jää mustavalkoinen draama, jossa vaikeat geopoliittiset prosessit typistetään opetustarinaksi, jolla oikeutetaan Naton jatkuva laajeneminen ja USA:n loputtomat sotatoimet.

Se, mitä tällainen journalismi ennen kaikkea palvelee, ei ole missään nimessä totuus, vaan politiikka. Ja juuri siksi nämä tekstit on tärkeä purkaa auki, koska niissä ei ole kyse uutisoinnista ja tiedonvälityksestä, vaan propagandistisesta narratiivista, jonka tehtävä on pitää yllä vanhaa asetelmaa: länsi tarvitsee Venäjän vihollisekseen, koska ilman sitä länsi joutuisi katsomaan peiliin. Ja sitä peiliä ei lännessä haluta nähdä.

Ilta-Sanomat iskee jälleen!

 

Suomalaismedia ei jälleen kerran kykene kertomaan yhdestäkään venäläisiä sivuavasta uutisesta ilman, että sama valmis propagointilause liimataan perään. Nytkin urheilijan täysin henkilökohtainen päätös vaihtaa kansalaisuus käsitellään sivujuonteena, ja pääosaan nostetaan automaattinen mantara “täysimittaisesta hyökkäyssodasta” ja Venäjän pahuudesta. Tällä kertaa tosin sana "brutaali" taisi toimitukselta unohtua. 

Todellisuudessa kyse ei ole mistään “täysimittaisesta sodasta”, vaan Venäjän puolustuksellisesta erityissotilasoperaatiosta, jonka tarkoitus on hillitä NATOn proxy-sotaa alueella. Tämä historiallinen ja geopoliittinen kehys tietenkin jätetään Suomessa mainitsematta, koska se ei sovi mustavalkoiseen narratiiviin.

Mutta tärkeintä: urheilija teki henkilökohtaisen ratkaisun oman uransa ja tulevaisuutensa kannalta. Se ei ole Ukrainan urheiluliiton eikä suomalaisen toimituksen omaisuutta. Jos ihminen kokee saavansa paremmat edellytykset Venäjällä menestyäkseen urheilijana, se on hänen asiansa eikä kenenkään muun. Eikä varsinkaan suomalaisen median raivon aihe.

Lopputulos on surkuhupaisa: yksilön valinta häviää poliittisen iskulauseen alle, ja suomalaismedia syöttää jälleen hopealautasella yhden mallikelpoisen propagandaherkkupalan typeryksille lietsoakseen russofobiaa ja saadakseen unelmansa oikeasta sodasta hieman lähemmäs. Se kertoo enemmän uutisoinnin tasosta kuin itse urheilijasta. Ja Suomen typerästä kansasta, joka nielee tuollaiset heitot pureskelematta.

Ylikulutusta ei voi hienovaraisesti korjata

Luonnonystävien on helppo nyökytellä, kun säätiöt kirjoittavat huolestuneina ylikulutuksesta ja “rakenteiden muuttamisesta”. Professori Sääksjärven teksti on sinänsä ansiokas ja täynnä tietoa, varoituksia ja huolta. Mutta ainoa oikea kysymys kuuluu: onko tämä sitä, mitä maapallo kuolinkamppailussaan tarvitsee selviytyäkseen voittajana? Vai onko tämä jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka sivistynyt eliitti yrittää lääkitä avohaavaa laastarilla?

Ylikulutus ei ole ongelma siksi, että ihmiset ostavat Black Friday -alennuksia. Se on ongelma siksi, että ihmisiä on liikaa, ihmisten materiaalinen elintaso on liian korkea, ja koko nykyinen yhteiskunta kuten kuljetusverkostot, lämmitys, viestintä, ruuantuotanto ja asuminen on suunniteltu palvelemaan samaa järjetöntä päämäärää: yhden lajin rajatonta lisääntymistä ja ylivaltaa muusta luonnosta.

Kun tekstissä peräänkuulutetaan “rakenteellisten järjestelmien muutosta”, unohdetaan se tärkein: järjestelmät ovat seurausta ihmisistä. Ei päinvastoin. Talousjärjestelmää ei voi rakentaa kestävälle pohjalle tässä maailmassa, jossa ihmisväestö kasvaa eikä kukaan halua hillitä sitä sekä jossa materiaaliset vaatimukset kasvavat ja kukaan ei ole valmis luopumaan mistään, mikä vähentäisi mukavuutta. Kulutusta ei hillitä sillä, että “etsiään ratkaisuja” tai “rakennetaan siltoja proteiinikestävyyteen”. Kulutusta hillitään sillä, että kuluttajia on vähemmän ja heidän mahdollisuutensa kuluttaa rajattomasti rajataan.

Tämänkaltaiset Nesslingin hankkeet ovat hyviä yrityksiä. Vilpittömiä, hyvien ihmisten yrityksiä pelastaa edes jotain. Ne ovat sivistyneitä ja järkeviä. Mutta ne eivät ole riittäviä. Ne ovat yritys pelastaa vene, joka on uponnut jo vuosikymmeniä sitten. Kerrassaan herttaisia ovat ajatukset “inspiroivista ryhmistä” ja “uudenlaisista tutkimusajatuksista”. Ikävä kyllä luonnonlait eivät niistä välitä. Ne välittävät biomassasta, energiankulutuksesta ja tilankäytöstä. Ne välittävät siitä, kuinka paljon ihmislaji vie, tuhoaa ja muuttaa. Ne välittävät siitä, lisääntyykö muiden lajien kuolleisuus ja heikkeneekö muiden lajien lisääntymismenestys ihmisen kustannuksella vaiko ei.

Todellinen muutos ei synny seminaareissa eikä rahoitushaussa. Se syntyy vasta silloin, kun ekologisen tuhon pääarkkitehdit suostuvat supistamaan kaiken kulutuksensa murto-osaan, suostuvat luopumaan talouskasvun ajatuksesta, päättävät minimoida väestönsä ja asettavat muun luonnon hyvinvoinnin ihmisen edelle. Mutta siitä ei tietenkään puhuta. On helpompaa rajata ekologinen kriisi yksittäisten sektoreiden ongelmaksi: rakentaminen, proteiinit, logistiikka. Todellisuudessa ongelma on koko ihmisten sivilisaatio.

Sääksjärven kirjoitus on kaunis, mutta samalla traaginen. Se kuvaa hyvin lajin, joka ymmärtää jo olevansa hukassa, mutta joka ei vieläkään uskalla tehdä mitään radikaalia, koska se rikkoisi mukavuuden, kasvun ja edistyksen illuusion. Se sanoo ääneen, että “yksi laji uhkaa muuta elonkehää”, mutta ei uskalla päätellä lausetta loppuun: ja siksi tämän lajin toimintaa on supistettava ankarasti, ei hienovaraisesti ohjattava.

Ei maailma enää kaipaa hankkeita, jotka tutkivat ylikulutusta. Se kaipaisi päättäjiä ja kansoja, jotka ymmärtävät, että luonnon rajat eivät jousta määräänsä enempää. Ja ennen kaikkea: se kaipaisi asian ymmärtäjiltä rohkeutta tehdä kivuliaita leikkauksia, ei uusia rahoitushakuja.

Nesslingin säätiö tekee tärkeää työtä. Professori Sääksjärvi tekee tärkeää työtä. Mutta luonnon näkökulmasta ihmislajin täytyisi tehdä paljon enemmän sekä paljon rajummin ja seurausten pitäisi olla paljon karumpia kuin elintason hienon hieno säätäminen. 

Kaikista mieluiten ihmisten kuitenkin pitäisi olla tekemättä yhtään mitään, kirjaimellisesti. Vain silloin luonto saisi tilaa korjata ihmisen tekemät haavat.

Suomen puolustusvoimien uusi linja

Päivän uutinen varusmiesten melualtistumisesta tinnituksineen on pöyristyttävä. Pöyristyttävää ei ole "kouluttajien huolimattomuus" eikä "teltan vieressä ammutut paukkupatruunat". Ei edes se, että kouluttajien hyökkäys tapahtui yöaikaan kun "sotilaat olivat nukkumassa". Todellinen absurdius on siinä, millaiseksi länsimainen sotilaskulttuuri on muuttunut. 

Oleellista ei ole enää sotilaan kouluttaminen sodan olosuhteisiin vaan sotilaan varjeleminen kaikilta niiltä asioilta, jotka sodassa ovat väistämättömiä. On syntynyt ajatus, että melu, stressi, kovuus ja epämukavuus ovat sellaisia vaaroja, joilta sotilas pitää suojata, vaikka juuri ne määrittävät sodan todellisuuden. Wokeismi on näemmä työntänyt likaiset lonkeronsa jo syvälle puolustusvoimien pyhimpään.

Sotilaan ei saa antaa altistua melulle, koska se voi traumatisoida. Sotilaan ei saa antaa altistua epämukavuudelle, jotta hän ei uuvu. Sotilaan ei saa antaa altistua stressille, jotta kenenkään psyyke ei järky. Samanaikaisesti kuitenkin elätetään ajatusta, että tämä sama sotilas pystyisi toimimaan taistelukentällä, jossa kaikki nämä asiat tulevat yhtä aikaa päälle ja moninkertaisina, suodattamattomina. Sotaharjoitusten oletetaan olevan turvallisia ja miellyttäviä, mukavan pehmoisia ja pörröisiä, mutta oikean sodan oletetaan olevan voitettavissa. Todellisuus ei ikävä kyllä taivu tällaisiin toiveisiin.

Sota on melua. Sota on stressiä. Sota on kaaosta, joka repii ihmistä psyykkisesti ja fyysisesti. Jos se ei tapa, se vammauttaa. Se rampauttaa. Se on univajetta, jatkuvaa rasitusta, kylmää ja kuumuutta. Likaisia olosuhteita. Puutetta ja kauhua. Se on tilanne, jossa varustus pettää, kranaatit jylisevät, savuinen ja pölyinen ilma tärisee ja kuolema kulkee sen varjoissa ja välähdyksissä. Mutta moderni koulutuskulttuuri lännessä haluaa siivota nämä kaikki pois harjoituksista, jotta kukaan ei järkyty. Lopputuloksena on sotilas, jolle ei saisi tulla edes harjoitustasolla epämukavia tuntemuksia. Ei edes paukkupatruuna saa pamahtaa jos sotilas on jo nukahtanut.

Tämä ilmiö on yksi niistä suurista eroista, jotka erottavat länsimaista kulttuuria muista sotilaallisista traditioista. Venäjällä ajatellaan edelleen, että sotilas kestää kaiken ja koulutuksen tehtävä on tehdä hänestä sellainen. Lännessä taas koulutus on muovannut itsestään pois kaiken karheuden ja kovuuden, mutta odotukset suorituskyvystä ovat silti korkeammat kuin koskaan. Tästä syntyy kulttuurinen paradoksi. Harjoituksista karsitaan juuri ne asiaintilat, joihin koulutuksen pitäisi valmistaa.

Uutinen Parolan melualtistumisesta on vain pintatason oire. Se osoittaa, että kouluttajat eivät enää tiedä, miten realismi ja turvallisuus yhdistetään. Jos sotilasta ei saa altistaa kovalle äänelle edes harjoituksessa, jos sotilas ei saa kokea äkillistä stressiä, jos sotilas ei saa joutua tilanteeseen jossa hän ei ehdi varautua, niin miten hän toimii silloin kun todellinen tilanne ei kysy lupaa, ei anna varoitusaikaa eikä vihollinen muista tarjota korvatulppia ennen kuin laukaisee aseensa? Kuinka kauaskantoisia vaurioita syntyy koko yhteiskunnan kaikille tasoille, jos koko elämän pitää olla vauvasta lähtien täysin steriiliä, hajutonta, mautonta ja äänetöntä? Jos kaikki muu paitsi äärimmäinen woketus on kiellettyä.

On turha kuvitella, että sotaa voisi muokata sopimaan nykyiseen pehmeään ajattelutapaan. Ideaalitason toiveet siitä, että melu olisi kohtuullista, stressi hallittavaa ja epämukavuus mahdollisimman vähäistä, eivät toteudu taistelukentällä. Sota ei muutu sen mukaan, mitä koulutusjärjestelmä haluaa sen olevan. Juuri tämän takia tällaiset uutiset ovat niin paljastavan järkyttäviä. Ne eivät kerro pelkästään yksittäisestä tilanteesta, vaan kokonaisesta ajatusmallista, jossa sotilasta ei enää kouluteta sodan todellisiin olosuhteisiin vaan mielikuvaan rauhallisemmasta ja hallitummasta maailmasta, jota ei tosiasiassa ole olemassa. 

Lopulta kysymys kuuluu, mitä sotilaalta enää odotetaan. Jos varusmies ei saisi altistua paukkupatruunan melulle, miten hän altistuu tykistökeskitykselle. Jos varusmiehen yöunia ei saisi häiritä kesken sotaharjoituksia, miten hän toimii kun aito hyökkäys tulee aamuyöllä. Jos koulutuksen realismi poistetaan kokonaan, mihin realismia enää tarvitaan muutenkaan. Ja jos kaikki tämä pehmennys tehdään turvallisuuden nimissä, mitä turvallisuutta todella tavoitellaan. Ei ainakaan kansakunnan.

Näihin kysymyksiin ei yksikään armeijan ohjesääntö anna vastausta, koska ongelma on syvemmällä. Se on kokonaisen kulttuurin mielikuvassa sodasta ja sotilaasta. Ja juuri siksi tämänkaltaiset tapaukset herättävät niin paljon hämmennystä. Ne näyttävät meille, että lännessä koulutetaan sotilaita, joiden ei pitäisi altistua sotaan kuuluville asioille. Siinä on jotain niin sisäisesti ristiriitaista, että se ei voi olla herättämättä ihmetystä omissa. Tai hyökkäyshalua vihollisleirissä.

Koirapuistot tuotava 2000-luvulle

Nykyinen jako koirapuistoissa isoihin ja pieniin koiriin on auttamattoman vanhentunut. Ajatus siitä, että koiran koko määrittelisi sen sosiaalisuuden, leikkikyvyn tai luonteen vahvuuden, on naurettava. Eikö olisi jo aika siirtyä 2000-luvulle ja tehdä jako rohkeiden ja pelokkaiden koirien (ja ihmisten) mukaan?

Iso koira voi olla arka luimistelija ja emäntänsä samanlainen kun taas pieni koira voi olla sosiaalisesti taitava ja rohkea kuin leijona. Silti koirat sullotaan puistoihin, joissa niiden pitäisi pärjätä vain kokonsa perusteella. Tämä johtaa stressiin, konflikteihin ja pahimmillaan loukkaantumisiin. Koirien hyvinvointi jää toissijaiseksi, kun noudatamme jäykkiä ja vanhanaikaisia sääntöjä.

Omistajien pitäisi tuntea koiransa ja valita niille sopiva puisto koiransa rohkeuden ja kyvykkyyden, ei koon, perusteella. Kuten myös oman rohkeutensa ja ymmärryksensä tason perusteella. Kaikesta traumatisoituvat typerykset yhteen paikkaan, fiksut toiseen paikkaan.

Jokainen koira ansaitsee turvallisen ja mukavan ulkoilupaikan, jossa se voi olla oma itsensä. On siis todellakin aika jättää taaksemme koirapuistojen kivikautinen jako ja siirtyä koirien luonteen mukaiseen järjestelyyn – koiriemme parhaaksi. Rohkeat ja fiksut rohkeiden kanssa ja pelokkaat pelokkaiden. Näin yksinkertaista se on.

Niin, ja humanistinen woketus on syytä jättää kokonaan pois koirien tai minkä tahansa eläimen kanssa touhutessa. Koirat ärhentelevät ja toimivat usein upean villipetomaisesti vuorovaikuttaessaan keskenään. Eivätkä ne siitä traumatisoidu, vaikka veri joskus vähän lentäisikin. Jos ihminen tästä traumatisoituu, se on hänen oma ongelmansa.

Russofobian ja länsipropagandan huipentuma

 

Onko enää mitään rajaa sille, mitä länsimedia kirjoittaa, kun Venäjä halutaan demonisoida hinnalla millä hyvänsä?

Nyt vuorossa ovat nunnat. Ei riitä, että jokainen venäläinen urheilija, muusikko tai kissa on muka ”uhka lännen turvallisuudelle”. Nyt myös käsitöitä myyvät nunnat on nostettu samalle listalle.

Tämä on jo vittu tragikomiikan tasoa.

Lännen mediassa ei tarvita todisteita, ei faktoja eikä edes tervettä järkeä. Riittää, että on mikä tahansa hatarakin yhteys Venäjän suuntaan. Ja jos joku lausuu kolme maagista kirjainta eli GRU, niin siinä vaiheessa logiikka sammuu täysin ja helvetti on irti.

Seurakunnassa käsitöitä myyvä sisarus muuttuu heti hybridisotilaaksi, ikonit ovat äkkiä informaatioaseita ja jokainen venäläisen nunnan kangastilkkukin on uhka "vapaalle demokraattiselle maailmalle".

Tällainen narratiivi on mahdollista vain ympäristössä, jossa sairas russofobia on arkipäivää ja hysteriaa pidetään hyveenä.

Länsi, joka rakastaa julistaa olevansa ”vapaan ajattelun” kehto, on muuttunut paljon pahemmaksi kuin se mitä se väittää vastustavansa. Kaikki, mikä liittyy Venäjään, on nykyään epäilyttävää. Jopa tosiaan uskonto ja karjalalainen pitsityö.

Ruotsin kirkon varoitus ei todellisuudessa kerro nunnista yhtään mitään. Se kertoo sitä vastoin lännen pelokkuudesta, refleksinomaisesta vihareaktiosta ja siitä, että medialle ei riitä enää todelliset uutiset. Tarvitaan tarinoita, jotka pitävät yleisön kauhun vallassa ja varmistavat, että russofobian liekki pysyy hengissä.

Jos, ja kun, tämä kehitys jatkuu, kohta kerrotaan kuinka venäläinen borssikeitto on uhka Euroopan vakaudelle ja että maatuska-nuket sisältävät salaista propagandaa.

Kun todellisuus käy liian monimutkaiseksi ja ennen kaikkea kiusalliseksi lännelle itselleen, lännen propagandakone kääntyy helpoimman selityksen puoleen: ”Venäjä on aina syyllinen!”

Nyt kohteena ovat nunnat. Huomenna kuka tahansa, jonka nimi kuulostaa väärältä tai naama ja toiminta ei muutoin miellytä. 

Kaksinaismoralismin kuningatar, Elina Valtonen.

Ulkopoliittinen keskustelu Suomessa on ajautunut uuteen huipentumaansa, kun Elina Valtonen julisti Ylen Ykkösaamussa, että Putinin sotarikoksia ei voida antaa anteeksi. Mutta yksi asia jätettiin jälleen kerran sanomatta. Ja näin on toimittu järjestelmällisesti jo vuosikymmenniä. Sotarikokset ovat anteeksiantamattomia vain silloin, kun niiden tekijä ei ole Yhdysvallat.

Tämä on se hiljainen laki, joka ohjaa koko länsimaista keskustelua. Kun Venäjä tekee yhtään mitään tai on tekemättä yhtään mitään, se tuomitaan joka kanavassa. Kun Yhdysvallat tekee samoja tekoja tai moninverroin pahempia, koko poliittinen eliitti onkin yhtäkkiä muuttunut sokeaksi. Irakin laitonta hyökkäystä ei muistella. Satojatuhansia kuolleita siviilejä ei mainita. Fallujahin rypälepommeista ei puhuta. Valkoisen fosforin polttamista ruumiista ei synny samanlaista oikeusintoilua. ICC ei ole koskaan etsintäkuuluttanut niitä, jotka käynnistivät esimerkiksi juuri Irakin sodan valheellisilla väitteillään. Säännöt näyttävät koskevat toisia, eivät liittolaisia.

Valtosen Nürnberg-vertauksesta tulee karmiva irvikuva, kun sen rinnalle laittaa historian. Yhdysvallat on uusinut saman muita valtioita tuhoavan kaavansa kerta toisensa jälkeen. Chile, Irak, Afganistan, Libya, Balkan. Pommitukset, kaadetut hallitukset, rajojen uusiksi piirtäminen. Missä oli huoli ennakkotapauksesta, kun Nato mursi Serbian infrastruktuurin? Missä oli pelko globaalista jännitteestä, kun yhdysvaltalaiset johtajat päättivät suvereenien valtioiden tulevaisuudet omien intressiensä mukaisesti? Missä on kansainvälinen oikeus ja moraalintaju, kun Yhdysvallat höykyttää nyt Venezuelaa?

Valtonen varoittaa Ukrainaan kohdistuvien alueluovutusten vaaroista. Mutta hän jättää kertomatta, että juuri lännen omat sodat ovat luoneet ennakkotapauksia, joissa voimalla otettiin, tuhottiin ja määriteltiin kokonaisia maanosia uudelleen. Se ei koskaan häirinnyt ketään niin paljon, että olisi syntynyt samanlaista moraalista paniikkia kuin nyt Venäjän kohdalla. Kun Venäjä puolustustautuu hallitusti Lännen painetta vastaan. Kun Venäjä näyttää, että sen yli ei kävellä kuten Länsi on kävellyt lukemattomien muiden valtioiden ylitse viime vuosikymmeninä, pääosin sotilaallisesti. 

Kun Valtonen puhuu Ukrainan korruption torjunnasta ja korostaa, että Ukrainan korruptio on kevyempää kuin Venäjän, hän on todella väärässä. Lisäksi hän unohtaa, että Yhdysvallat tuotti omilla miehityksillään massiivisen korruptiotodellisuuden, jossa länsiyhtiöt ja Ukrainan paikalliset oligarkit jakoivat länsimaiden kansalaisten, myös suomalaisten, rahat omiin taskuihinsa. Se ei koskaan estänyt lännen moraalipuhetta, koska kaksinaismoralismi kuuluu olennaisena osana tähän pakettiin.

Euroopan tyrmäys Yhdysvaltain ja Venäjän rauhansuunnitelmalle ei ole mikään moraalinen voitto. Koko konflikti vain ja ainoastaan suurvaltojen välistä reviiritaistelua. Ukraina sinänsä ei näyttele minkäänlaista roolia tässä näytelmässä, kunhan on taustalavaste. Jokainen suurvalta rakentaa rauhan, joka palvelee sen omia intressejä. Suurvaltojen välinen rauha on peliä jossa on raaka voimatasapaino, jonka keskellä tällä erää Ukrainan kansa maksaa rauhasta verellään. Osaksi myös Valtosen ja Stubbin sodanlietsonnan vuoksi. 

Jos halutaan puhua sotarikoksista rehellisesti, keskustelu täytyy aloittaa sillä, että tuomio koskee kaikkia, ei vain itseluodun narratiivin vihollisia. Niin kauan kuin länsi kieltäytyy näkemästä omia tekojaan, maailmanlaajuinen moraalijärjestys on pelkkä valikoiva hauras kulissi. Ja se kulissi murenee joka päivä. Jos kansa ei olisi niin jumalattoman tyhmä ja päättäjät niin ahneita, niin tähän tilanteeseen ei oltaisi ikinnä päädytty. 

Rauhaa ei rakenneta tekopyhyydellä. Rauha, maailmanrauha, syntyy vasta silloin, kun jokainen valtio, myös Yhdysvallat ja Suomi liittolaisineen, joutuu samojen sääntöjen eteen. Ja se päivä ei ole vielä lähelläkään. 

Toisaalta, vaikka pitkän sodan kestävät vain harvat, pitkää rauhanaikaa ei kestä kukaan. Ei varsinkaan Maapallo.

Putin ja Trump eivät välitä tunteistasi

 Suomalaisille myydään yhä satuversiota Ukrainasta. Sellaista, jossa maailmaa ohjaa oikeudenmukaisuus, kansainväliset säännöt ja vain lännen jalot motiivit. Kauniisti paketoitua propagandaa toistetaan jotta ihmiset voivat jatkaa hyvää mieltä tuottavaa itsepetostaan.

Mutta tämäkään konflikti ei ole sitä mitä kansalle syötetään.

Se on kansainvälisen suurvaltapolitiikan jatkamista väkivalloin ja tässä osapuolina ovat Yhdysvallat ja Venäjä.

Ukraina on täysi statisti, täysin sivuroolissa tässä sotilaallisessa erikoisoperaatiossa.

Eurooppa on myös pelkkä statisti, jonka roolina on taputtaa oikeissa kohdissa, jotta lännen narratiivi pysyy hengissä.

Ja suomalaiset kuvittelevat, että Marinin, Stubbin ja muiden pöhköjen kommentit ratkaisevat jotain.

Kyse on pelkästään suurvaltojen reviiristä ja lännen opportunismista.

On järjetöntä teeskennellä, että kaikki tapahtui tyhjiössä. Että Venäjä vain ”heräsi yhtenä aamuna ja päätti hyökätä”. Mielenvikaisen diktaattorin oikusta. Sellaisen väitteen uskoo vain ihminen, joka katsoo maailmaa kuin Pikku Kakkosta.

Vuosikymmeniä:

* NATO hivuttautui kohti Venäjän rajaa.

* Yhdysvallat aseisti ja koulutti Ukrainan armeijaa.

* Ukraina oli suurvaltojen kiistapaperi, ei aidosti vapaa toimija.

* Länsi käytti Ukrainaa omien etujensa jatkeena.

*Länsi vaihtoi väkivalloin Ukrainan laillisen johtajan omaksi nukkehallitsijakseen

Kutsua tilannetta "brutaaliksi hyökkäyssodaksi" on yhtä rehellistä kuin kutsua saunakaljaa alkoholismiksi. 

Kyllä, Venäjän armeija ja ohjukset ovat aktivoituneet.

Mutta aktivoitumiseen oli selkeä ulkoinen syy. Ja vahvat puolustukselliset perusteet. Eli turvavyöhykkeiden murtuminen, suurvaltakilpailu, ja lännen oma sokea ja aggressiivinen ekspansio joka on häivytetty kulisseihin.

Länsi on kaksinaismoralisti, joka soittaa samaa levyä aina kun se sattuu sitä itseään hyödyttämään.

Säännöt ovat sille itselleen äärimmäisen joustavia:

* Kun Yhdysvallat valloittaa toisella puolella maapalloa sijaitsevan öljyvaltio Irakin → demokratian vienti.

* Kun Venäjä miehittää sille historiallisesti kuuluneen rajallaan sijaitsevan Krimin → brutaali hyökkäyssota.

* Kun Serbiaa pommitetaan jenkkien toimesta ilman kansainvälisen oikeuden lupaa → humanitäärinen interventio.

* Kun Ukraina vedetään väkisin NATO:on jotta saadaan Venäjä puristuksiin→ itsemääräämisoikeus.

Jos joku haluaa liittoutua Venäjän kanssa → vaikutusvaltaa on käytetty väärin, huudetaan autoritarismia, uhkaa, kieroilua.

Tämä ei ole arvopolitiikkaa. Tämä on valikoivaa moraalia. 

Tämä on rajua itsepetosta, jota länsi markkinoi maailmalle ja jonka me täällä kaukana periferiassa ostamme sellaisenaan kuin ale-leivän.

Totuus: Ukraina ei koskaan ollut eikä tule olemaan tämän sodan subjekti.

Kyllä, ukrainalaiset taistelevat, suurin osa toki pitkin hampain ja pakotettuna, mutta taistelevat kuitenkin. 

Päätöksiä tekevät silti ainoastaan Washington ja Moskova.

Jos Yhdysvallat haluaa aseellisen konfliktin jatkuvan → se jatkuu.

Jos Yhdysvallat sulkee rahahanat ja aseiden toimituksen → peli loppuu välittömästi.

Jos Venäjä päättää eskaloida → se eskaloi.

Eurooppa on tässä tarinassa vain moralistinen sivuhahmo, joka lausuu yleviä periaatteita, mutta ei uskalla tehdä mitään, mikä oikeasti vaikuttaisi kumpaankaan osapuoleen tai riskeeraisi Euroopan omat olot. Toki nykyiset pakotteet ovat olemassa, tosin ne ovat osuneet ensisijaisesti Euroopan omaan nilkkaan. Mutta muunlaisia riskejä Eurooppa ei osaa tai uskalla ottaa. Yksittäisiä maita, puolueita ja muutamia viisaita ihmisiä lukuunottamatta.

Ja juuri siksi sotilaallisen erikoisoperaation lopputulos on jo tiedossa.

Ukraina joutuu hyväksymään sopimuksen, joka on sille narratiiviin ostaneiden mielestä epäreilu, katkera ja täynnä sellaisia kohtia, joita jokainen lännessä tuomitsi vielä pari vuotta sitten. Sopimus on täysin erilainen kuin se, jonka länsi sille myi pakottaessaan Ukrainan tähän tilanteeseen.

Kun tarpeeksi kuolleita ruumiita ja maan tasalle tuhottuja kaupunkeja on kertynyt, maailma kääntää kelkkansa ja tulee onneksi vihdoin realismin vuoro.

Aina tulee realismin vuoro, joskus aiemmin, joskus myöhemmin.

Se siitä.

Ei sankaritarinaa.

Ei onnellista loppua.

Ei lännen pelastavaa enkeliä.

Vain se, mikä on väistämätöntä:

**Ukraina joutuu nielemään sen, minkä suurvallat sanovat.**

### **Marinismi oli kivaa, mutta siitä ei tullut reaalipolitiikkaa**

“Hahah! Tie ulos konfliktista on, että Venäjä lähtee.”

Se ei ollut oivallus.

Se oli itkuinen punchline.

Ja itkuiset punchlinet harvoin ohjaavat suurvaltapolitiikkaa.

Länsimedia toki joi tuon lauseen kuin teini energiajuoman ja tunsi hetken ylvästä oikeamielisyyttä.

Mutta kun guaranan ja kofeiinin vaikutukset loppuivat, jäljelle jäi sama kylmä todellisuus, joka oli alusta asti siellä:

> **Suurvallat tekevät mitä haluavat.

> Pienet maat tekevät mitä pystyvät.**

Paasikivi tiesi sen. Kekkonen tiesi sen. Janukovytš tiesi sen. 

Nykyinen wokelänsi ei halua tietää sitä.

Mutta maailma ei välitä siitä, haluaako se. Maailma ei varsinkaan välitä siitä, mitä tekopyhä Suomi typerine tapaihmisineen haluaa tai on haluamattta. 

NATO-jäsenyyden karu todellisuus

 

On helppo puhua arvoista, rohkeudesta ja lännen yhtenäisyydestä. Paljon vaikeampaa on katsoa suoraan realiteetteihin, joilla ei ole mitään tekemistä wokeihanteiden kanssa. Maantiede, historia, sotilaallinen kapasiteetti ja strateginen asema eivät välitä moraalisista periaatteista. Ne vain ovat.

Suomi teki päätöksen asemoitua avoimesti Venäjän viholliseksi tilanteessa, jossa vaihtoehtoja kyllä oli, mutta malttia ei. Turvallisuuspoliittinen logiikka on yksinkertainen: jos sijaitset suuren ydinasevallan rajalla, sinulla on tasan kaksi kestävää toimintamallia. Joko olet puolueeton, uhkaamaton ja hyvissä väleissä tai sitten olet merkittävästi vahvemman liittouman aktiivinen osa. Suomi yritti valita jälkimmäisen, eli NATO:n. Sen vahvuudesta on tosin helppoa olla montaakin mieltä.

Ongelma ei ole puolen valinnassa sinänsä, vaan siinä, että siihen liitettiin todella epärealistisia odotuksia. Liittouma ei poista geografiaa. Nato ei siirrä Suomea pois Venäjän rajalta. Sodan logiikassa rajan läheisyys tarkoittaa aina riskiä, olitpa kumartunut itään tai länteen. Suomi astui suoraan etulinjaan. Koska seurauksia ei arvioitu riittävän kylmästi.

Lisäksi unohdettiin se tosiasia, että suurvallat reagoivat uhkatilanteissa ennen kaikkea kapasiteettiin ja signaaleihin, eivät arvoihin. Venäjä tulkitsee lähialueensa sotilaallisen laajenemisen uhan kautta riippumatta siitä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja mitä arvoja siellä ajetaan. Tässä pelissä oikeassa oleminen ei suojele ketään. Jos joku siis kuvittelisi lännen olevan enemmän oikeassa ja enemmän hyvien asialla.

Inhorealismi on tässä armoton: Venäjä ei katoa, eikä sen kyky vahingoittaa Suomea katoa. Ei vaikka kaikki oikeat arvot lausuttaisiin ääneen. Ei, vaikka Suomi olisi NATO:n perustajajäsen. Suomi siirtyi rauhantilasta ja hyvistä kauppasuhteista hallitsemattomaan epävarmuuteen ja kylmään sotaan, ja tämän päätöksen hintaa maksetaan koko ajan. Suomen talous sai lopullisen kuoliniskun NATO-jäsenyyden myötä. Lopullinen lasku toki selviää vasta vuosien ja vuosikymmenten kuluttua.

Kysymys ei siis ole siitä, oliko valinta moraalisesti oikea. Kysymys on siitä, oliko se strategisesti järkevä suhteessa riskeihin, joihin Suomi väistämättä sitoutui. Tällä hetkellä näyttää siltä, että päätös tehtiin nopeammin kuin sen seuraukset ehdittiin rehellisesti arvioida. 

Päätöstä tehdessä Suomi kuvitteli astuvansa valoon, mutta häämöttänyt kirkkaus olikin vain sokaisevaa neonhohdetta joka poltti silmät ja ajoi synkkään pimeyteen.

Teboil, Teboil, Teboil

Länsimedia koettaa taas esittää, että jokainen venäläinen yskähdyskin on “hybridivaikuttamista”. Kun Teboil huomauttaa täysin ilmeisestä asiasta – suomalaispankit estävät kortit ilman laillista perustetta – Yle juoksee heti professorin perässä kyselemässä, miltä “hybridivaikuttaminen” tuntuu. Tunne on kuulemma huono. No, se on tietysti tieteellisen pätevä argumentti, eikö?

Suomalaisten pankkien tilanne on muka vaikea. Ei ole. Ne vain tottelevat Yhdysvaltoja sokeasti, koska pienintäkään riskiä ei uskalleta ottaa. Suomi on tässä kuviossa ameriikan massia rakastava vasalli, ei mikään itsenäinen omaksi parhaakseen toimija.

Mitäs sanotte tästä nykyisestä väitteestä, että venäläiset yritykset ovat Venäjän“ulko­politiikan työkaluja”? Mitäpä muuta Ylekään osaisi väittää? Kun suomalaiset yritykset toimivat USA:n pillin mukaan, se on “vastuullista”. Kun venäläinen yritys yrittää hoitaa liiketoimintaa Suomessa, se on “vaikuttamisoperaatio” ja "hybridisodankäyntiä".

Tosiasia on kuitenkin tämä: Teboilin alasajo ei johdu Venäjästä, vaan suomalaisesta polvistumisesta amerikkalaisiin pakotteisiin. Mutta tietenkään Yle ja muut eivät voi sanoa sitä ääneen. Paljon helpompaa on syyttää Venäjää, sillä Suomessa yleisö on opetettu rakastamaan tarinoita, joissa paha on aina idässä ja hyvyys aina lännessä.

Ja kun suomalaiset huoltamot kaatuvat, pienyrittäjät kärsivät ja autoilijoiden kustannukset nousevat, sitä ei suomalainen media enää muista mainita. Eikä varsinkaan sen syitä, eli rähmällään olemista "vapaaseen länteen". Sehän ei ole “hybridivaikuttamista”, vaan hiljaisesti hyväksytty seuraus, jonka käsky tuli oikeasta suunnasta.

Suomalainen pelkotehdas

Suomen mediassa ei enää raportoida tapahtumia. Tapahtumia muokataan narratiiviin sopivaksi.

Jokainen Venäjään liittyvä uutinen käy läpi saman kaavan:

1. valitaan tapahtumalle uhkaavin mahdollinen tulkinta

2. puetaan tulkinta asiantuntijan kommentin muotoon

3. toistetaan sitä niin kauan, että kukaan ei muista, mistä alun perin oli kyse.

Teboilin tilanne on vain uusi raaka-aine tähän pelkoa ja vihaa lietsovaan koneeseen.

Suomalaiselle yleisölle on rakennettu henkinen palohälytin:

kun uutisessa vilahtaa yhtään mitään venäläisiin viittaavaa, laite piippaa automaattisesti.

Esimerkiksi Teboilin tapauksessa on aivan se ja sama, puhutaanko bensakortin toiminnasta, suomalaisen yrittäjän pyörittämästä huoltamosta vai polttoainejakelun logistisista käytännöistä — hälytyssignaali on aina sama. Ja jokaiseen signaaliin liitetään vaikka väkisin sana "hyökkäyssota".

Tämä ei ole journalismia.

Tämä on **turvallisuusteatteria**.

Suomi esittää jatkuvasti roolia, jossa se on pieni, toistuvan uhan alla elävä rajamaa.

Se antaa medialle luvan tulkita jokaisen tapahtuman turvallisuusnäkökulmasta, vaikka kyse olisi täysin arkisesta liiketoiminnasta.

Vain rajujen uhkakuvien kautta kerrotut uutiset koetaan sallituiksi ja “uskottaviksi”.

Tässä logiikassa venäläinen, oli se sitten yritys, siviiliyksilö, tai mikä tahansa taho, ei voi tehdä mitään neutraalia. Saati positiivista.

Jos se sanoo “hyvää huomenta”, se on hybridivaikuttamista.

Jos se on hiljaa, se on hybridivaikuttamista.

Jos se yrittää ratkaista ongelman, se on hybridivaikuttamista.

Venäjä on näin muuttunut konkreettisesta, suvereenista valtiosta suomalaisen median **symboliseksi selitykseksi**. Selitykseksi pelolle.

Lopputulos on tämä:

suomalaiset menettävät kyvyn nähdä Venäjää normaalina toimijana edes silloin, kun kysymys on pelkästä Suomea suuresti hyödyttävästä kaupallisesta tilanteesta.

Faktat eivät enää ohjaa Suomessa ja tietyissä muissa länsimaissa narratiivia — sairas tarkoitushakuinen narratiivi ohjaa faktoja.

Teboil ei todellisuudessa ole tämänkään jutun varsinainen aihe. Aihe on suomalaisten nykyinen tarve nähdä itsensä jatkuvassa uhkatilassa elävänä uhrina.

Siinä roolissa on varmasti jotain lohdullista, vaikka se on täysin irrallaan todellisuudesta.