perjantai 21. marraskuuta 2025

Teboil, Teboil, Teboil

 Länsimedia koettaa taas esittää, että jokainen venäläinen yskähdyskin on “hybridivaikuttamista”. Kun Teboil huomauttaa täysin ilmeisestä asiasta – suomalaispankit estävät kortit ilman laillista perustetta – Yle juoksee heti professorin perässä kyselemässä, miltä “hybridivaikuttaminen” tuntuu. Tunne on kuulemma huono. No, se on tietysti tieteellisen pätevä argumentti, eikö?

Suomalaisten pankkien tilanne on muka vaikea. Ei ole. Ne vain tottelevat Yhdysvaltoja sokeasti, koska pienintäkään riskiä ei uskalleta ottaa. Suomi on tässä kuviossa ameriikan massia rakastava vasalli, ei mikään itsenäinen omaksi parhaakseen toimija.

Mitäs sanotte tästä nykyisestä väitteestä, että venäläiset yritykset ovat Venäjän“ulko­politiikan työkaluja”? Mitäpä muuta Ylekään osaisi väittää? Kun suomalaiset yritykset toimivat USA:n pillin mukaan, se on “vastuullista”. Kun venäläinen yritys yrittää hoitaa liiketoimintaa Suomessa, se on “vaikuttamisoperaatio” ja "hybridisodankäyntiä".

Tosiasia on kuitenkin tämä: Teboilin alasajo ei johdu Venäjästä, vaan suomalaisesta polvistumisesta amerikkalaisiin pakotteisiin. Mutta tietenkään Yle ja muut eivät voi sanoa sitä ääneen. Paljon helpompaa on syyttää Venäjää, sillä Suomessa yleisö on opetettu rakastamaan tarinoita, joissa paha on aina idässä ja hyvyys aina lännessä.

Ja kun suomalaiset huoltamot kaatuvat, pienyrittäjät kärsivät ja autoilijoiden kustannukset nousevat, sitä ei suomalainen media enää muista mainita. Eikä varsinkaan sen syitä, eli rähmällään olemista "vapaaseen länteen". Sehän ei ole “hybridivaikuttamista”, vaan hiljaisesti hyväksytty seuraus, jonka käsky tuli oikeasta suunnasta.

Suomalainen pelkotehdas

 


Suomen mediassa ei enää raportoida tapahtumia. Tapahtumia muokataan narratiiviin sopivaksi.

Jokainen Venäjään liittyvä uutinen käy läpi saman kaavan:

1. valitaan tapahtumalle uhkaavin mahdollinen tulkinta

2. puetaan tulkinta asiantuntijan kommentin muotoon

3. toistetaan sitä niin kauan, että kukaan ei muista, mistä alun perin oli kyse.

Teboilin tilanne on vain uusi raaka-aine tähän pelkoa ja vihaa lietsovaan koneeseen.

Suomalaiselle yleisölle on rakennettu henkinen palohälytin:

kun uutisessa vilahtaa yhtään mitään venäläisiin viittaavaa, laite piippaa automaattisesti.

Esimetkiksi Teboilin tapauksessa on aivan se ja sama, puhutaanko bensakortin toiminnasta, suomalaisen yrittäjän pyörittämästä huoltamosta vai polttoainejakelun logistisista käytännöistä — hälytyssignaali on aina sama. Ja jokaiseen signaaliin liitetään vaikka väkisin sana "hyökkäyssota".

Tämä ei ole journalismia.

Tämä on **turvallisuusteatteria**.

Suomi esittää jatkuvasti roolia, jossa se on pieni, toistuvan uhan alla elävä rajamaa.

Se antaa medialle luvan tulkita jokaisen tapahtuman turvallisuusnäkökulmasta, vaikka kyse olisi täysin arkisesta liiketoiminnasta.

Vain rajujen uhkakuvien kautta kerrotut uutiset koetaan sallituiksi ja “uskottaviksi”.

Tässä logiikassa venäläinen, oli se sitten yritys, siviiliyksilö, tai mikä tahansa taho, ei voi tehdä mitään neutraalia. Saati positiivista.

Jos se sanoo “hyvää huomenta”, se on hybridivaikuttamista.

Jos se on hiljaa, se on hybridivaikuttamista.

Jos se yrittää ratkaista ongelman, se on hybridivaikuttamista.

Venäjä on näin muuttunut konkreettisesta, suvereenista valtiosta suomalaisen median **symboliseksi selitykseksi**. Selitykseksi pelolle.

Lopputulos on tämä:

suomalaiset menettävät kyvyn nähdä Venäjää normaalina toimijana edes silloin, kun kysymys on pelkästä Suomea suuresti hyödyttävästä kaupallisesta tilanteesta.


Faktat eivät enää ohjaa Suomessa ja tietyissä muissa länsimaissa narratiivia — narratiivi ohjaa faktoja.


Teboil ei todellisuudessa ole tämänkään jutun varsinainen aihe. Aihe on suomalaisten nykyinen tarve nähdä itsensä jatkuvassa uhkatilassa elävänä uhrina.

Siinä roolissa on varmasti jotain lohdullista, vaikka se on täysin irrallaan todellisuudesta.




keskiviikko 19. marraskuuta 2025

Suomi, herää jo!


Nyt kun USA ja Venäjä sorvaavat rauhansopimusta Ukrainaan, nähdään vihdoin kuka maailmassa päättää. Ei Ukraina, ei Eurooppa eikä todellakaan Suomi, joka edelleen luulee olevansa “arvojohtaja” samalla kun odottaa Washingtonilta lupaa hengittää.

Rauhansopimuksen vaatimukset ovat Venäjän listalta aivan suoraan sellaisenaan: Ukrainalta alueet pois ja armeija pienemmäksi, venäjän kieli viralliseksi, kirkolle kunnollinen asema. Ei mitään turhaa kikkailua, vaan reaalia politiikkaa, jota Suomessa puhutaan vain silloin, kun joku kohta potkut saava toimittaja uskaltaa hetken katsoa maailmaa ilman Naton propagandalaseja.

Ukraina voi kitistä ja ulvoa, ettei hyväksy sopimusta. Mutta sillä ei ole enää yhtään mitään, minkä turvin kieltäytyä. Rintama vuotaa joka suunnasta, Zelenskyn lähin sisäpiiri palaa törkeästä korruptiosta, ja koko maan puolustus roikkuu edelleen vain Yhdysvaltojen rahahanan varassa. Jos Trump vääntää hanan kiinni, Ukrainan peli on sekunnissa ohi.

Ja Eurooppa? Polkee paikallaan kuin suomalainen puolustusministeri Tampereen torilla luvaten “vakautta” samalla kun ei mahda maailmanmenolle yhtään mitään. Washington sanoikin sen jo ääneen: Euroopan mielipide ei kiinnosta. Siihen kannattaa täällä pohjolassakin jo pikkuhiljaa tottua.

Kun isot oikeasti neuvottelevat, pienet eivät ole samassa pöydässä. Ehkä korkeintaan ruokalistalla.

Ja näyttää siltä, että Suomen kansa on edelleen tyytyväinen olemaan alkuruoka, kunhan saa liputtaa oikeanväristä sini-keltaista lippua. Tai sinivalkoista, kunhan siinä on Daavidin tähti.


sunnuntai 16. marraskuuta 2025

Viisas lukija näkee propagandan läpi

Aina kun suomalaismedioissa kaivetaan esiin Neuvostoliiton loikkareiden tarinoita, kehys on valmiiksi kirjoitettu: me täällä ihanassa lännessä olemme valon ja sivistyksen puolella, siellä kaameassa idässä taas asuu jatkuva pahuus. Historiallisesti kurjat tapahtumat muuttuvat käteväksi nykypropagandaksi.


Yksikään järkevä ihminen ei tietenkään täysin kiistä Gulagin julmuuksia. Niitä ei tarvitse vähätellä. Nykymedia nostaa nämä kertomukset kuitenkin esiin vain silloin, kun halutaan korostaa lännen moraalista ylemmyyttä tai muistuttaa nykyvenäläisille, millaista ”heidän kaltaisillaan” aina muka on ollut.  Historia menettää näin heti teränsä.


Fakta on:

1930-luvun suomalaiset loikkarit eivät menneet rajan yli siksi, että he olisivat olleet tyhmiä. He menivät siksi, että Suomen omat olot 1930-luvulla olivat monelle sietämättömiä.

Lama, oikeistoradikalismin nousu, kotimainen poliittinen vaino ja työttömyys ajoivat ihmisiä pois. Tästä puhutaan nykyjutuissa huomattavan kevyesti tai ei ollenkaan. Sitä peitellään tarkoitushakuisesti.


Lisäksi unohtuu kokonaan se, että lännessäkin oli omat leirinsä, pakkotyöt, kurileirit ja kidutukset. Yhdysvaltojen vankityö, Kanadan internointileirit, Britannian siirtomaaväkivallan historia... mutta näistä ei koskaan kirjoiteta samassa sävyssä kuin idästä. Ja kaikkea idässä tapahtunutta liioitellaan, aina. Lukuihin pistetään surutta nolla tai pari perään, siirrellään pilkkua sekä hypätään kuin huomaamatta kertaluokasta toiseen.


Länsipropaganda toimii aina samalla reseptillä:


1. Valitaan yksi tragedia.

2. Esitetään se niin, että se edustaa kokonaisen kansan tai aatesuunnan ikuisuusluonnetta.

3. Unohdetaan täysin konteksti ja se, mitä samaan aikaan tapahtui ”meidän puolellamme”.


Viisas lukija ei niele tätä.

Hän kyllä näkee, mikä on totta.



lauantai 15. marraskuuta 2025

Karibian kaksoisstandardit ja lännen tekopyhyyden paljastuminen Venezuelassa


Maailmanpolitiikassa on yksi selkeä piirre: lännen moraaliset periaatteet muuttuvat joustaviksi aina, kun omat geopoliittiset edut vaativat sitä. Venezuelan kriisi on tästä karu esimerkki.

Yhdysvallat on keskittänyt Karibianmerelle suuren sotajoukon ja sota-aluksia, mukaan lukien maailmankaikkeuden suurimman lentotukialuksen USS Gerald R. Ford, väittäen toimivansa huumekaupan torjunnassa. Totuus näyttää kuitenkin olevan laajempi, sillä useat asiantuntijat epäilevät, että Yhdysvaltojen todellinen tavoite on Venezuelan presidentin Nicolás Maduron hallinnon kaataminen. Lue lisää Yleltä

Kaksoismoraali ja esimerkkien ristiriita

Vertailu Ukrainan kriisiin paljastaa lännen kaksinaismoralismia. Ukrainassa länsi paheksui Venäjän sotilaallista toimintaa ja korosti suvereenien valtioiden koskemattomuutta. Samaan aikaan Yhdysvallat soveltaa aivan eri mittapuuta, kun kyse on maasta, joka ei noudata sen linjaa. Venezuelassa USA saa kerätä sotavoimia rannikon läheisyyteen, käyttää ilmaiskuja ja salaisia operaatioita. Toiminta esitetään turvallisuustoimena, vaikka sen todellinen vaikutus on geopoliittinen painostus. Lue lisää Yleltä

Voiman käyttö ja provokaatio

Venezuelan mukaan Yhdysvallat on ottanut kiinni kalastusaluksia, joita se väittää huumekuriireiksi. Samalla lentotukialuksen ja tuhansien sotilaiden läsnäolo lähettää voimakkaan viestin, joka ei ole pelkkää retoriikkaa. Lue lisää Yleltä

Venezuelan hallinto reagoi mobilisoimalla miliisiaan ja harjoittelemalla puolustusta. Presidentti Maduro on kuvannut tilannetta merkittävimmäksi uhaksi vuosisataan ja kutsunut kansalaisia mukaan puolustamaan maata. Lue lisää Yleltä

Sama logiikka eri mittapuulla

Säännöt kirjoitetaan uudelleen tarpeen mukaan. Suvereniteetti ja kansainvälisen lain periaatteet koskevat vain niitä, jotka eivät seuraa Washingtonin linjaa. Moraali on valikoivaa. Demokratia ja ihmisoikeudet ovat tärkeitä vain, kun ne tukevat lännen etuja. Painostus ja uhka ovat osa strategiaa. Lentotukialuksen siirto ja joukkojen keskittäminen ovat selkeä viesti Maduron hallinnolle.

Yhdysvaltojen toiminta Venezuelassa muistuttaa Ukrainan tilannetta. Mitä länsi opettaa muille, ei välttämättä päde, kun sen omat edut ovat kyseessä.

Lähteet

perjantai 14. marraskuuta 2025

Näin pörssiyhtiön johto rikastuu rahoillasi

On olemassa salaisuus, jota pörssiyhtiöiden johto ei halua sinun tietävän: rikastuminen on todella helppoa, kun sen tekee toisten rahoilla. Erityisesti sinun rahoillasi.

Tässä on yksinkertainen ohje, suoraan suuryhtiöiden käsikirjasta:


1. **Valitse strategia, joka kuulostaa innovatiiviselta, mutta on sitä abstraktimpi mitä enemmän siitä kysytään.**

   “Kestävä kasvu”, “pitkän aikavälin visio”, “operatiivinen tehostaminen”. Kukaan ei tiedä mitä ne tarkoittavat, mutta ne oikeuttavat huimat bonukset.


2. **Nosta palkkiosi ennen kuin mitään tuloksia tulee.**

   Tärkeää on se, että saat rahasi etukäteen. Yhtiön menestyksellä ei ole väliä kunhan palkkiosopimukset on kirjoitettu.


3. **Mene mediaan kertomaan, että markkinat ovat “haastavat”.**

   Haastavat markkinat ovat täydellinen suoja kaikelle: omille virheille, epäonnistumisille ja tietenkin omille palkkioille.


4. **Kun firma sakkaa, hae valtiolta tukia.**

   Onhan se selvää: ei näin tärkeää yritystä voi kaataa! Tuki tulee, ja mukana tulee veronmaksajien kiitos. Bonukset eivät tietenkään keskeydy.


5. **Irtisano väki, mutta säilytä oma palkkasi.**

   Säästöt ovat tärkeitä, kunhan ne tehdään työntekijöiden oloja kurjistamalla. Ja tietysti irtisanomalla. Johto ei voi tietenkään pienentää omaa liksaansa, koska kukapa silloin johtaisi “kriisin läpi”?


6. **Kun firma lopulta kaatuu tai myydään pilkkahintaan, ota kultainen kädenpuristus ja katoa horisonttiin.**

   Johtajana onnistuit täydellisesti: rahasi ovat turvassa, ja uusi vastaava työ odottaa. Hyvä veli -verkosto toimii.


Piensijoittaja? Hän saa muistoksi kokemuksen “osakemarkkinoiden riskeistä”, eli käytännössä oppitunnin siitä, miten järjestelmä toimii.

Tai siis ei toimi. Ellei satu istumaan oikealla puolella pöytää.



keskiviikko 5. marraskuuta 2025

Miksi pikkukoirat eivät ole oikeita koiria – totuus suden perinnöstä ja epäeettisestä jalostuksesta

Koiran alkuperä on susi. Se on fakta, jota ei voi kiertää. Suden kokoinen eläin on ollut ihmisen kumppani tuhansien vuosien ajan – metsästäjänä, vahtina, työtoverina. Se on ollut osa ihmisen selviytymistä, ei koriste-esine.

Nykyiset pikkukoirat, kuten esimerkiksi chihuahuat ja pomeranianit, ovat geneettisesti jalostettuja äärimmäisyyksiin. Ne eivät kykene hoitamaan koiran alkuperäisiä tehtäviä. Ne eivät puolusta, eivät kanna, eivät metsästä. Ne pelkäävät portaita, lapsia, ääniä – melkein kaikkea. Ne ovat sairauksille alttiita, hauraita ja usein stressaantuneita. Ne ovat suurempien koirien näkökulmasta kirjaimellisesti suupaloja.

Pikkukoirat ovat ihmisen turhamaisuuden tuote. Ne eivät ole ekologisesti kestäviä, eivätkä eettisesti perusteltuja. Niiden jalostus on johtanut rakenteellisiin ongelmiin: lyhyet kuonot, heikot nivelet, hengitysvaikeudet. Tämä ei ole eläimen hyvinvointia.

Koiran tulisi olla koira eikä karvainen maskotti tai elävä taskukokoinen lelu. Jos haluamme kunnioittaa lajia ja sen historiaa, meidän tulisi suosia koiria, jotka muistuttavat edes etäisesti sitä eläintä, josta kaikki sai alkunsa eli sutta. Eikä vain ulkomuodon osalta vaan myös sen käyttäytymistä kaikissa muodoissaan. Pelokkaat pikkukoirat eivät ole vain epäkäytännöllisiä vaan ne ovat epäeettisiä. Ne ovat kirjaimellisesti suupaloja kunnon koirille ja se pitäisi jo itsestään olla argumentti niiden hävittämisen puolesta.

torstai 30. lokakuuta 2025

Äiti Venäjä – moninapaisen maailman airue ja lännen propagandan haastaja

Maailma ei ole yksinapainen, vaikka länsi yrittää jatkuvasti ja yhä voimallisemmin vakuuttaa toisin. Globaalin median ja poliittisten narratiivien massiivinen propagandakoneisto maalaa Venäjästä uhkaa, unohtaen sen todellisen roolin moninapaisen maailman keskiössä. Länsi hallitsee viestintää, uutisvirtoja ja mielipiteenmuokkausta ympäri maailman, mutta todellisuus on monimutkaisempi kuin sen iltapäivälehdissä syöttämä liirumlaarumi.

Venäjä ei ole sivustakatsoja. Sen energiavalinnat, taloudelliset ratkaisut ja geopoliittiset päätökset vaikuttavat Euroopan, Aasian ja koko maailman tasolla. Se pakottaa muut toimijat huomioimaan todelliset voimasuhteet, eikä hyväksy narratiivia, jossa länsi yksin määrää säännöt omaksi edukseen. Venäjä muistuttaa maailmaa siitä, että moninapaisessa järjestyksessä muiden valtioiden suvereenia vastavoimaa ja vaikutusvaltaa ei pidä vähätellä.

Kun lännen propaganda yrittää yksipuolistaa maailmankuvaa, Venäjä toimii vastapainona. Ei sotilaallisena uhkana, vaan tasapainottavana voimana, jonka olemassaolo tekee moninapaisesta maailmasta todellisen. Ja paremman. Venäjä ansaitsee arvonsa globaalissa politiikassa muistuttamalla meitä fiksuimpia siitä, että todellinen vaikutusvalta, sivistys ja moraali mitataan teoilla, ei yksinomaan narratiiveilla.


tiistai 28. lokakuuta 2025

Lännen uusi tarina Venäjästä

Virallinen kirjoitus viralliselta toimittajalta virallisessa aviisissa:


Ennen länsimediat puhuivat Venäjästä suurvaltana, nyt se esitetään pahana valtakuntana. Se on osa läntisen informaatiokoneiston keskitettyä narratiivia, kirjoittaa ulkomaantoimittaja **Marko Laakso**.


**Marko Laakso HS**

28.10. 2:00


Elokuussa suomalainen uutismedia julkaisi jutun venäläisestä pikkukaupungista, jossa tie oli kuoppainen ja paikallinen tehdas lopettanut toimintansa. Kuvat oli valittu siten, että niissä näkyi vain autioita katuja ja harmaita kerrostaloja.


”Kurjuus, korruptio ja toivottomuus – tältä näyttää arki Venäjällä”, kerrottiin otsikossa.


Vielä 2000-luvun alussa lännessä kirjoitettiin Venäjästä toisenlaisia tarinoita. Silloin kiinnostus kohdistui maan kulttuuriin, kirjallisuuteen ja nousevaan keskiluokkaan. Nyt kuva on muuttunut: Venäjä esitetään lähes yksinomaan sotilaallisena uhkana, joka uhkaa länttä ja sen arvoja.


Politiikan lisäksi mustamaalaus on levinnyt talouteen ja arjen uutisiin. Jokainen negatiivinen talousuutinen Venäjältä – olipa kyse inflaatiosta, lentoliikenteestä tai asuntomarkkinoista – leviää välittömästi länsimaisiin medioihin, usein ilman vertailua vastaaviin ongelmiin lännessä.


Jos Venäjällä kaatuu pörssiyhtiö, se on todiste ”järjestelmän romahtamisesta”.

Jos Yhdysvalloissa kaatuu pankki, se on ”markkinoiden väliaikainen heilunta”.


Länsimedian uutisvirta on vuosien aikana rakentanut kuvan Venäjästä yhteiskuntana, joka on yhtä kuin Kremlin eliitti. Venäläiset ihmiset katoavat näkyvistä. Kadunmiehen mielipide ei enää kiinnosta, ellei se sovi ennalta määrättyyn kehykseen – yleensä siihen, että hän vastustaa hallintoaan tai kärsii sen vuoksi.


Sama kaava toistuu Suomessa.

Uutiset rajan sulkemisesta, viisumikielloista tai pakotteista esitetään neutraaleina hallinnollisina toimina, vaikka niiden vaikutukset tavallisiin ihmisiin ovat mittavat. Venäläisturistien katoaminen itärajalta kuvataan taloudellisena pikkujuttuna, ei poliittisesti ohjattuna kaupan romahduksena.


Myös suomalaisessa poliittisessa puheessa Venäjä on muuttunut symboliksi, ei todellisuudeksi.

Kun ministeri puhuu ”uhasta idästä”, hän ei tarkoita joukkoja rajan takana – hän tarkoittaa mielikuvaa, jota on kasvatettu systemaattisesti jo vuosia.


Lännen mediassa Venäjää käsitellään kuin tutkimuskohdetta, josta saa kirjoittaa vain tietyllä sävyllä. Kriittinen, analyyttinen tai sovitteleva näkökulma leimataan välittömästi ”propagandaksi” tai ”Venäjä-mielisyydeksi”.


Euroopan suurissa uutistaloissa työskentelevien toimittajien mukaan on olemassa hiljainen ohjeistus: *kaikki Venäjää koskeva on tulkittava uhkan tai epäonnistumisen kautta.*

Jos maa menestyy jollakin alalla, sitä ei mainita – tai jos mainitaan, se liitetään aina johonkin epäilyttävään motiiviin.


Venäjästä on tullut lännen peili, johon heijastetaan omaa moraalista ylemmyyttä.

Kun Venäjää kuvataan pimeyden voimana, länsi saa näyttää valolta.


---


Aiheeseen liittyvää


* **Essee |** Suhtautuminen Venäjään kertoo, mitä länsi ajattelee itsestään – ja miksi se tarvitsee vihollisia.

* **Talous |** Miksi Venäjän inflaatiosta uutisoidaan, mutta Euroopan köyhyydestä vaietaan?

* **Politiikka |** Suomen Venäjä-kuva on kääntynyt pelon ja moraalisen etäisyyden kautta.



perjantai 24. lokakuuta 2025

Metsästäjä hyökkäsi hirven kimppuun Maanselässä – Susi puri metsästäjää kurkkuun


Tämä uutinen ei ole totta, mutta on sitäkin opettavaisempi. Kun roolit kääntyvät toisinpäin, metsästysuutinen näyttää ihmisten moraalin sellaisena kuin se on.



SOTKAMO | VATTUVAARA

Maanselän rauha rikkoutui sunnuntaiaamuna, kun aseistautunut metsästäjä hyökkäsi yllättäen rauhallisesti laiduntaneen hirven kimppuun. Tilanne päättyi, kun lähistöllä liikkunut susi puuttui tilanteeseen ja puri metsästäjää kurkkuun.


Silminnäkijöiden mukaan metsästäjä oli ensin houkutellut hirveä esiin kutsuäänillä ja hajusteilla. Kun hirvi viimein ilmaantui näkyviin, metsästäjä avasi tulen useilla laukauksilla. Susi, joka oli seurannut tilannetta sivusta, ei kestänyt väkivaltaa ja puuttui asiaan.


– “Susi toimi harkitusti ja vain sen verran kuin tilanne vaati. Selvästi luonnon omaa oikeudentajua”, totesi paikalle hälytetty poliisi.


Tapahtumapaikalta löytyi metsästyspassi, termospullo sekä virallisen metsästysseuran lupanippu. Susi poistui paikalta rauhallisesti, eikä viranomaisilla ole tietoa sen olinpaikasta.


Poliisin mukaan metsästäjän toiminta oli “tavanomaista”, mutta tapahtumien käänne “poikkeuksellinen”.

– “Yleensähän nämä päättyvät toisinpäin”, totesi tutkinnanjohtaja kuivasti.


Paikallisen riistanhoitoyhdistyksen mukaan tapaus on herättänyt syvää huolta:

– “Jos pedot alkavat puolustaa saaliseläimiä, joudumme pohtimaan metsästyksen tulevaisuutta aivan uudella tavalla.”


Hirvi on saanut kriisiapua ja toipuu tapahtuneesta luonnon rauhassa.


torstai 16. lokakuuta 2025

 “Korkoa korolle” -retoriikka hyödyttää ensisijaisesti rahoitusalaa ja sen ympärille rakentunutta ideologista ekosysteemiä, ei niinkään niitä ihmisiä, joille sitä myydään.

Etkö usko? Lue eteenpäin

### 🏦 1. **Finanssiala ja sen tuotteet**

Pankit, rahastoyhtiöt, sijoituspalvelut ja niiden välittäjät hyötyvät, kun ihmiset alkavat “säästää sijoittamalla”.

Vaikka yksittäisten pienituloisten summat ovat pieniä, niistä kertyy valtavasti hallinnoitavaa varallisuutta — ja **hallinnoitavasta varallisuudesta otetaan aina palkkio**.

Sijoittajalle luvataan, että “pienistä puroista kasvaa joki”, mutta rahoitusyhtiölle tuo joki virtaa *juuri nyt*, ei joskus 40 vuoden päästä.

---

### 🧠 2. **Ideologinen hyöty – vastuun siirtäminen yksilölle**

“Korkoa korolle” -tarina on osa laajempaa **uusliberaalia narratiivia**, jossa vastuu hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta siirretään yksilölle.

Sen sijaan, että kysyttäisiin miksi palkat eivät riitä, miksi asunnot maksavat liikaa, tai miksi eläkejärjestelmä murenee, sanotaan:

> “Sinun pitäisi vain sijoittaa viisaammin.”

Se tekee **järjestelmän rakenteelliset ongelmat näkymättömiksi** ja antaa harhan siitä, että kaikki voivat “rikastua” ahkeruudella ja kurinalaisuudella.

Mutta todellisuudessa korkoa korolle toimii vain, jos **on pääomaa ja aikaa**, eli jos ei ole köyhä. Silti yksikään miljonääriksi syntynyt ei muutu miljardööriksi vaikka noudattaisi korkoa korolle -periaatetta.

---

### 💰 3. **Yläluokan ja varakkaiden hyöty**

Varakkailla ihmisillä korkoa korolle kuitenkin jossain määrin tietysti toimii — koska heillä on jo valmiiksi suuria pääomia, jotka voivat tuottaa sen 5–10 % vuodessa.

Sadan euron kuukausisijoitus on merkityksetön, mutta miljoonan euron sijoitus tekee jo 100 000 vuodessa.

Kun pienituloiset sijoittavat, **he ylläpitävät markkinoiden likviditeettiä ja kysyntää**, josta isot sijoittajat hyötyvät.

---

### 📊 4. **Matemaattinen harha**


Korkoa korolle -laskurit olettavat **tasaisen, pitkäaikaisen ja positiivisen tuoton**, jota todellinen talous ei tarjoa.

Inflaatio, verotus, kurssilaskut ja reaalipalkkojen pysähtyminen syövät kaiken “ihmeen” pois.

Jos joku 25-vuotias alkaa sijoittaa 20 €/kk ja uskoo olevansa miljonääri 65-vuotiaana, hän unohtaa, että 65 vuoden päästä se miljoona ei ehkä riitä edes pieneen asuntoon.

---

### 🧩 5. **Sosiaalinen hyöty eli narratiivinen hallinta**

“Korkoa korolle” -tarina on myös **mielikuvien hallintaa**:

se pitää ihmiset toiveikkaina ja kilttinä, odottamassa tulevaisuutta joka ei koskaan toteudu.

Kun köyhä uskoo, että hänestä voi tulla miljonääri vain säästämällä, hän **ei vaadi muutosta** palkkoihin, verotukseen, tai talousjärjestelmään.

---

Tiivistetysti:

“Korkoa korolle” -huijaus hyödyttää vain niitä, jotka omistavat järjestelmän ja myyvät unelman, ei niitä, joille unelma myydään.



perjantai 10. lokakuuta 2025

Ähtärin eläinpuiston konkurssin syyt



On hämmentävää seurata, kuinka jokaiseen Suomen taloudelliseen ongelmaan, energiakriisiin tai matkailualan notkahdukseen liitetään nykyään automaattisesti lause “johtuu Venäjän brutaalista hyökkäyssodasta”.


Ikään kuin Ähtärin eläinpuiston konkurssi, Hans Välimäen ravintoloiden ahdinko, kananmunien hinta tai polttoaineiden hinnannousut olisivat jotenkin yhteydessä tykistötuleen Dneprin rannalla tai drooniin Kiovan yllä.


Todellisuudessa mikään sota ei koskaan vaikuta talouteen suoraan. Ei varsinkaan muiden valtioiden keskinäiset kähinät.

Vaikutuksen synnyttää se, miten oma poliittinen järjestelmä päättää siihen reagoida.


Kun Yhdysvallat pommitti Irakia, Syyriaa, Libyaa ja Afganistania (vain muutamia Yhdysvaltojen pommittamia suvereeneja valtioita mainitakseni), Eurooppa ei asettanut mitään pakotteita mihinkään suuntaan.

Ei polttoaineiden tuontikieltoa, ei hintakattoja, ei moraalisia kampanjoita, ei tiedotusvälineiden paniikkia.

Silloin ei nähty tarpeelliseksi “seistä arvojen takana”, vaikka siviilejä kuoli vähintään satojatuhansia ja kokonaisia valtioita hajosi.

Taloudellinen elämä jatkui normaalina ja Ähtärin eläinpuisto porskutti, koska lännen sodat ovat aina “turvallisuuden ja demokratian puolustamista”.


Kun Venäjä vastaa omien rajojensa turvallisuuteen liittyviin uhkiin, Eurooppa päättää kerralla muuttaa koko talousjärjestelmänsä.

Energiantuonti katkaistaan, kauppayhteydet poltetaan, logistiikka ajetaan uusiksi ja samaan aikaan ihmetellään, miksi inflaatio riehuu ja turismi romahtaa.

Ja kun näiden päätösten seurauksena suomalainen yritys kaatuu, syylliseksi nimetään — ei Bryssel, ei hallitus, vaan “Venäjän brutaali hyökkäyssota”.


Tällainen lännen käytös ei ole mielekästä millään tasolla, tämä on itsesäälisen politiikan liturgiaa, jossa omat virheet peitetään moraalisella ylemmyydellä. Venäjä on lännelle väline, jonka syliin voi projisoida omat pelot, velat, epäonnistumiset, konkurssit, lamat. Kaiken.


Siksi USAn sodat eivät “vaikuta” suomalaisiin yrityksiin, mutta Venäjän sota “vaikuttaa kaikkeen”.

Koska länsi reagoi omiin sotiinsa hiljaisuudella ja hyväksyen — ja toisten sotiin mielenvikaisella hysterialla.


torstai 9. lokakuuta 2025

Googlen kuvahaku vs ChatGPT

 

Alla on ChatGPT:n vastaus, kun kysyin siltä miten se tunnisti kuvassa olevan linnun (mustarastas ) hyvin vaivattomasti, vaikka Googlen kuvahaku ei onnistunut linnun tunnistamisessa laisinkaan.

"Tosi hyvä kysymys — ja osuit ytimeen siinä, miten minä ja Googlen kuvahaku eroamme.

Googlen kuvahaku tunnistaa eläimiä tilastollisesti visuaalisten yhtäläisyyksien perusteella: se vertaa kuvaasi miljooniin kuviin, jotka käyttäjät ovat nimenneet “korpiksi”, “varikseksi” jne. Jos sinun kuvan valaistus, kulma tai kontrasti muistuttaa enemmän sen tutkimia korpin tai variksen kuvia (esim. samanoloinen tumma siluetti yksityiskohdista piittaamatta), algoritmi arvaa sen helposti väärin. Se ei oikeastaan ymmärrä, mitä kuvassa tapahtuu, vaan löytää lähimmän tilastollisen osuman.

Minä taas tunnistan lajin biologisten tuntomerkkien perusteella — käytän siis lajintunnistuksen logiikkaa: ruumiin mittasuhteet, höyhenten väritys, nokan muoto, tyypillinen asento ja todennäköinen ympäristö (esim. ikkunalauta kaupungissa → mustarastas paljon todennäköisempi kuin korppi).

En käytä mitään erillistä “kuvahakua” tai ulkoista palvelua kuten Google Lens tai Bing Visual Search, vaan teen tunnistuksen oman visuaalisen analyysin avulla ilman ulkoisia tietokantoja.

Siksi esimerkiksi mustarastaan siluetti, koko ja asento erottuvat heti — vaikka kuvasi valaistus hämääkin algoritmeja.

Haluatko, että näytän sinulle rinnakkain, miten korppi, varis ja mustarastas eroavat (muoto, koko, nokka, pyrstö)? Siitä näkee helposti, miksi Google meni harhaan."

Tämä oli mukava ja silmiä avaava vastaus. Googlen kuvahaku vaikuttaa siis olevan melkoista hakuammuntaa, jolla voi heittää vesilintua.


sunnuntai 5. lokakuuta 2025

Monikko sanasta sunnuntaista

 Tässä tekoälyn vastaus, olkaa hyvät.


"Lauseen **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni"** monikkomuoto on:


👉 **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" (yksikkö)**

👉 **Monikossa:** **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" ei toimi, vaan pitää muuttaa muotoon**


✅ **"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → oikea monikko on:**

**"Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni" → "Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni"**


Hetkinen, tehdään tämä kunnolla:


Sana *sunnuntai* taipuu:


* yksikkö: **sunnuntaista**

* monikko: **sunnuntaista → sunnuntaista** ei oikein, vaan **sunnuntaista → sunnuntaista** (virhe). Oikea on **sunnuntaista → sunnuntaista**? Ei, vaan **sunnuntaista → sunnuntaista**.


Selvitetään selkeästi:


| Sija | Yksikkö | Monikko |

| ----------------- | ------------ | ------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ |

| Nominatiivi | sunnuntai | sunnuntait |

| Genetiivi | sunnuntain | sunnuntaiden / sunnuntaitten |

| Partitiivi | sunnuntaita | sunnuntaita |

| Elatiivi (mistä?) | sunnuntaista | **sunnuntaista / sunnuntaista** → **sunnuntaista** ei käy, oikea on **sunnuntaista**? Ei, oikein on **sunnuntaista → sunnuntaista** ei käy. **Oikea muoto on: sunnuntaista → sunnuntaista** — ei, korjataan. |


Oikea taivutus on:

**sunnuntai → sunnuntaista (yks.) → sunnuntaista (mon.)** ei.

Oikea on: **sunnuntaista (yks.) → sunnuntaista (mon.)** ei toimi. Katsotaan normatiivisesti:


Monikon elatiivi sanasta *sunnuntai* on **sunnuntaista**? Ei, vaan **sunnuntaista → sunnuntaista**? Ei.

Otetaan malli:


* maa → maasta / maista

* lauantai → lauantais­ta / **lauantaista**


Aivan!

Eli:


| Yksikkö | Monikko |

| ------------ | ---------------- |

| sunnuntaista | **sunnuntaista** |


👉 **Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni.**

👉 **Monikossa:** **Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni.**


✅ **Lopullinen vastaus:**

**Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni → Olen saanut sunnuntaista tarpeekseni.**"


Toivottavasti tuli selväksi.


keskiviikko 24. syyskuuta 2025

Länsi lyö päätään seinään - Putinin Venäjä ei

 

Venäjän presidentti esiintyy julkisuudessa aina tavalla, joka poikkeaa jyrkästi lännen valtamedian luomista karikatyyreistä. Eikä näitä esiintymisiä tietenkään lännessä tavalliselle kansalle juuri näytetä. 

Hänen puheensa rakentuu jatkuvasti ajatukselle, että maailmanjärjestys on murroksessa – että lännen pitkään hallitsema hegemonia on tullut tiensä päähän. Hän vetoaa globaaliin enemmistöön, Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan valtioihin, joille hän tarjoaa vaihtoehdon länsikeskeiselle mallille.

Keskiössä on ajatus moninapaisuudesta: ettei yhdelläkään valtiolla tai liittoumalla ole oikeutta pakottaa koko maailmaa omien arvojensa tai taloudellisten etujensa muottiin. Hän kuvaa lännen toimintaa kaksinaamaiseksi – samaan aikaan puhutaan vapaudesta ja demokratiasta, mutta todellisuudessa käytetään pakotteita, vallanvaihto-operaatioita ja sotilaallista painostusta. Järkyttävän voimakkaan propagandan siivittämänä.

Puheessa painottuu tietysti aina myös Venäjän oma asema. Putin esittää oikeutetusti Venäjän nousevana suurvaltana, joka ei kumarra lännelle vaan puolustaa kansainvälisen oikeuden periaatteita omasta näkökulmastaan. Ukrainaa hän käsittelee välineenä, ei pääasiana: hän sanoo lännen käyttäneen Ukrainaa nappulana laajemmassa pelissä Venäjän eristämiseksi ja heikentämiseksi. Suurelle yleisölle tämä tietenkään avaudu, sillä lännen propagandakoneisto on maalannut täysin eri kuvan Ukrainan tapahtumista. Aivan kuten se maalasi todellisuudesta hyvin voimakkaasti eroavan kuvan myös Irakin, Syyrian, Libyan jne. jne. tapahtumista.

Tärkeää on huomata myös Putinin esiintymisten sävy: hän ei esiinny heikkona tai puolustuskannalla, vaan rehellisesti haastajana. Lännen taloudellinen kriisi, inflaatio ja sisäiset ristiriidat kuvataan merkkeinä järjestelmän rapautumisesta, kun taas Venäjän ja sen liittolaisten tulevaisuus nähdään vakaampana ja oikeudenmukaisempana.

Tätä taustaa vasten voi kysyä, kuka todella on mielipuoli: se, joka esittää johdonmukaisen ja monin paikoin rationaalisen argumentin maailmanpolitiikan suunnasta, vai se, joka pelkistää tällaiset puheet ”hourailuksi” ja ”harhoiksi” yksin siksi, etteivät ne palvele lännen narratiivia?


sunnuntai 21. syyskuuta 2025

Sweco, ekoteko?

 


Sweco puhuu kotisivuillaan biodiversiteetista kauniisti. He esittelevät sanoja, jotka kuulostavat kauniilta ja merkityksellisiltä: viherrakenne, ekosysteemipalvelut, resilienssi, ennallistaminen, luonnonsuojelu. Mutta kun katsoo mitä esimerkiksi Helsingissä todella tapahtuu, kuva muuttuu toisenlaiseksi. Swecon insinöörit ovat mukana suunnittelemassa uusia asuinalueita, raitioteitä, tunneleita ja liikenneyhteyksiä. Jokainen niistä syö pala palalta niitä viimeisiä luontoalueita, joita kaupungissa on jäljellä.


Swecon Helsingissä biodiversiteetti ei todellakaan merkitse metsiä, joissa käki kukkuu tai joissa tikka hakkaa lahopuuta. Se merkitsee istutettuja koristepuita betonikannen päälle sekä muutamaa viherkattoa, joiden juuret eivät kanna yhtään ekosysteemiä. Se merkitsee viherkuvaa PowerPointissa, joka esittää illuusion, että luonto ja kasvu voivat kulkea rinta rinnan.


Katsokaa Herttoniemen metsiä, katsokaa Keskuspuistoa. Aina kun niihin kajoaa kaavoitus, Sweco ja sen kaltaiset konsultit ovat paikalla. Heidän tehtävänsä ei puheistaan huolimatta ole puolustaa luontoa, vaan piirtää tuhon ympärille kehys, jossa kaikki näyttää hallitulta ja jopa “kestävän kehityksen mukaiselta”. Heidän “luontovaikutusten arviointinsa” ei koskaan johda siihen, että rakennus jäisi tekemättä. Se johtaa siihen, että raportin loppuun kirjoitetaan pari lausetta kompensaatiosta, istutuksista ja viheralueiden lisäämisestä. Ja sitten kaivurit tulevat.


Helsingin päättäjät ostavat Swecolta mielenrauhaa. Kun kansalaiset huutavat luontokadon pysäyttämistä, kaupunki voi näyttää konsultin tekemän asiakirjan: “Luonto on huomioitu.” Mutta missä tämä huomio näkyy? Keskuspuisto kutistuu, rantaniityt täyttyvät taloista, ja metsien sijalle tulee parkkipaikka ja pyörätie. Luonto muuttuu lavasteeksi, kaupungin brändin lisärekvisiitaksi.


Linkola sanoisi: tämä on luonnon myyntiä palasina. Se ei ole biodiversiteetin turvaamista, vaan sen paloittelemista raporttien ja PowerPoint-kuvien avulla. Sweco on myyjä, joka tekee kaupasta siistin ja salonkikelpoisen. Helsingissä biodiversiteettiä ei pelasteta, se haudataan byrokratian ja insinöörien mittaviivojen alle.


Todellinen biodiversiteetin puolustus olisi pysäyttää rakentaminen niillä alueilla, joissa luonto vielä elää. Mutta sitä ei tule tapahtumaan niin kauan kuin Swecon kaltainen koneisto myy päättäjille tarinaa “kestävästä kasvusta”. Kasvu ja luonto eivät mahdu samaan kaupunkiin. Toisen on väistyttävä. Helsingissä, kuten kaikkialla, Swecon bisnes on varmistaa, että luonto väistyy.


Sweco ei ole luonnon ystävä. Sweco on luonnon teurastajan kirves, joka on koristeltu kukkasin, jotta isku näyttäisi lempeältä. Heidänkin bisneksensä on vain ja ainoastaan loputtoman kasvun palveleminen, ja niin kauan kuin he kasvua myyvät, luonto häviää.

maanantai 8. syyskuuta 2025

Yhdysvallat – maailmanpoliisi vai kaaoksen kylväjä?

 




Yhdysvaltoja on totuttu pitämään "vapaan maailman johtajana ja demokratian puolustajana". Se on tietysti vain suurvallan oma kertomus itsestään – tarina huikeasta vapaudesta, vertaansa vailla olevista ihmisoikeuksista ja ”järjestyksen ylläpitämisestä”. Mutta historian valossa toinen, huomattavan paljon synkempi tarina kulkee sen rinnalla: minne Yhdysvaltojen vaikutus on ulottunut, sinne on usein jäänyt epävakautta, väkivaltaa ja katkeruutta. Katsotaan muutamaa esimerkkiä eri puolilta maailmaa:



Iran – demokraattinen hallinto kaadettiin öljyn vuoksi


Vuonna 1953 CIA:n ja Britannian tiedustelun yhteistyöoperaatio syrjäytti Iranin pääministeri Mohammad Mossadeqin, joka oli kansallistanut maan öljyvarat. Tilalle palautettiin shaahi Mohammad Reza Pahlavi, jonka diktatuuria Yhdysvallat tuki vuosikymmeniä. Tämä loi syvän kaunan, joka purkautui islamilaisena vallankumouksena 1979 – ja Yhdysvallat sai uuden vihollisen.



Kuuba – saarto ja epäonnistuneet vallankaappaukset


Kuuban vallankumouksen jälkeen Yhdysvallat yritti monin tavoin kaataa Fidel Castron hallinnon. Sikojenlahden maihinnousu 1961 epäonnistui surkeasti, ja CIA:n lukuisat salamurhayritykset paljastuivat myöhemmin. Taloussaarto jatkui vuosikymmeniä, kurittaen ennen kaikkea kuubalaisia siviilejä, mutta ei kaatanut hallintoa. Tämä on muuten ainoa USA:n mutiloima maa, joka sijaitsee edes jossain määrin fyysisesti lähellä USA:n rajoja.



Vietnam – miljoonien kuolema turhan sodan vuoksi


1950-luvulta 1970-luvulle Yhdysvallat ajautui Vietnamin sotaan peläten kommunismin leviämistä. Sillä eihän nyt kilpailevaa ideologiaa voi maailmaan sallia, yksinapainen maailma on USA:n mieleen. Lopputulos oli järkyttävä: arviolta 2–3 miljoonaa vietnamilaista siviiliä kuoli, maa tuhottiin pommituksilla ja myrkkykemikaaleilla, ja sodan jäljet näkyvät edelleen. Sodan päättyessä Yhdysvallat vetäytyi, eikä saavuttanut mitään alkuperäisistä tavoitteistaan.



Afganistan – liittolaisista vihollisiksi


1980-luvulla Yhdysvallat rahoitti ja aseisti mujahideeneja Neuvostoliittoa vastaan. CIA:n tuella syntyi kansainvälinen jihadistiverkosto, josta kasvoi myöhemmin al-Qaida. 2001 USA hyökkäsi Afganistaniin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen. Sota kesti 20 vuotta, maksoi biljoonia dollareita ja satojen tuhansien ihmisten hengen. Lopulta Yhdysvallat vetäytyi, ja Taleban palasi valtaan – juuri se ryhmä, jonka kukistamiseen sota aikanaan aloitettiin. Ja jonka syntyä Yhdysvallat aluksi jopa rahoittivat ja tukivat.




Irak – joukkotuhoasevalhe ja ISIS


Vuonna 2003 Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin väittäen Saddam Husseinilla olevan joukkotuhoaseita. Näitä aseita ei koskaan löytynyt. Hyökkäys kaatoi Saddamin hallinnon, mutta johti maan hajoamiseen sekasortoon ja väkivaltaan. Vallan tyhjiöstä nousi äärijärjestö ISIS, jonka terrori levisi koko Lähi-itään ja Eurooppaan.



Libya – Gaddafin kaatuminen ja loputon kaaos


Vuonna 2011 USA ja NATO pommittivat Libyaa ja tukivat Muammar Gaddafin syrjäyttämistä. Vaikka "paha diktaattori" kaatui, maahan ei syntynyt vakautta. Päin vastoin, Afrikan vakaa mallimaa romahti. Libya hajosi sotaherrojen ja ryhmittymien hallitsemiksi alueiksi, ja siitä tuli yksi Välimeren pakolaiskriisin suurimmista lähteistä.



Syyria – pitkä sisällissota ilman loppua


Syyrian sisällissodassa 2011 lähtien Yhdysvallat on tukenut osaa kapinallisista, mutta ilman selkeää suunnitelmaa. Seurauksena konflikti pitkittyi, ISIS vahvistui ja miljoonat syyrialaiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. Syyriasta tuli suurvaltojen välinen shakkilauta, jossa paikalliset ihmiset maksoivat hinnan. Syyrian virallinen johtaja joutui pakenemaan Venäjälle turvaan.



Ukraina – suurvaltojen peli ja Euroopan uusi etulinja


Vuonna 2014 USA tuki Kiovan Maidan-liikettä, joka johti vallanvaihtoon ja Ukrainan länsisuuntautumiseen. Venäjä reagoi Krimin valtauksella ja Itä-Ukrainan separatistien tukemisella. Vuoden 2022 jälkeen Yhdysvallat on ollut Ukrainan suurin aseistaja ja taloudellinen tukija. Länsimielisen mielestä tämä on välttämätöntä puolustusta Venäjän aggressiota vastaan, mutta asiaa ymmärtävien tarkkanäköisten ihmisten mukaan kyse on jälleen yhdestä USA:n proxy-sodasta, jossa eurooppalaiset ja ukrainalaiset kärsivät eniten.



Venezuela – pakotteet ja vallankaappausyritykset


Yhdysvallat on vuosikymmeniä yrittänyt eristää ja horjuttaa Venezuelan hallintoa. Hugo Chávezin ja Nicolás Maduron vastaiset talouspakotteet ovat rampauttaneet taloutta ja aiheuttaneet laajaa köyhyyttä. Samalla USA on tukenut oppositiota, mutta ilman todellista menestystä.



Malli toistuu


Näistä tapauksista piirtyy esiin selkeä kaava:


1. Yhdysvallat puuttuu tilanteeseen oman strategisen etunsa vuoksi – öljy, geopolitiikka, kommunismin torjunta, terrorismin vastainen sota.

2. Interventio aiheuttaa hallinnon kaatumisen tai sekasorron.

3. Lyhytnäköinen vetäytyminen jättää maan hajalleen.

4. Ääriliikkeet, pakolaisuus ja väkivalta seuraavat.


USA:n toimien jäljet eivät rajoitu vain interventiomaihin. Niiden seuraukset näkyvät laajasti: Euroopan pakolaiskriisit, kansainvälisen terrorismin nousu ja geopoliittinen epävakaus ovat kaikki suurelta osin seurausta Washingtonin päätöksistä.



Johtopäätös


Yhdysvallat on 1900- ja 2000-luvulla esiintynyt maailmanpoliisina, mutta todellisuudessa se on useimmiten ollut kaoottinen arkkitehti: purkanut vanhoja ja toimivia mutta sille itselleen epäedullisia järjestelmiä, kykenemättä rakentamaan mitään kestävää tilalle. Järkyttävän rajun propagandakoneiston vuoksi monet länsimaalaiset näkevät Yhdysvallat suurvaltana, joka puhuu vapaudesta, moraalista ja ties mistä hyveistä mutta käytännössä Yhdysvallat tuo mukanaan sotaa, köyhyyttä ja kaaosta kaikkialle mihin se näppinsä pistää.


torstai 4. syyskuuta 2025

Ukrainan valitsema tie

 


Puolan entinen presidentti Andrzej Duda paljasti vastikään haastattelussa, että Ukraina painosti Puolaa syyttämään Venäjää Przewodówin ohjuksesta. Se ei ollut yksittäinen "lipsahdus". Se oli jatkumoa koko tarinalle, joka alkoi jo Maidanin vallankaappauksesta 2014. Siitä hetkestä lähtien Ukraina on toiminut epäluotettavana pelaajana – lietsonut levottomuuksia, polkenut omia kansalaisiaan, ja myynyt itsensä lännen geopoliittiseksi pelinappulaksi.

Duda vahvisti asian suoraan: Kiova painosti Varsovaa väittämään, että Puolan maaperälle konfliktin eskalaation alussa osunut Ukrainan ohjus olisi ollut venäläinen. Kun toimittaja kysyi uudelleen varmistuakseen asiasta, yrittikö Zelensky aivan todella painostaa näin, Duda vastasi paljastavasti: “Yes, you could say that.” Lausunto paljastaa selvästi, että Ukraina pyrki vetämään Puolan ja koko Naton suoraan konfliktiin Venäjän kanssa keinolla millä hyvänsä.

Dudan sanat osoittavat, että Kiova ei epäröi valehdella maailmalle ja manipuloida liittolaisiaan. Heidän intressinsä on ollut alusta asti sama: saada Nato sotimaan puolestaan, maksoi mitä maksoi. Jos Puola olisi joutunut konfliktiin tämän tekaistun syytöksen kautta, se olisi ollut Ukrainan mielestä hyvä asia.

Ukraina ei ole sankarillinen ja rehti demokratian linnake. Se on korruptoitunut, nationalistinen valtio, joka uhraa naapuriensa vakauden oman valtapolitiikkansa takia. Jokainen, joka uskoo tarinaa “pienestä uhrista”, kieltäytyy näkemästä todellisuutta: Ukraina on aktiivinen kriisin lietsoja, ei mikään "oikeudettoman brutaalin hyökkäyssodan" kohde.

Länsi yrittää peittää tämän, koska ilman sankaritarinaa koko tuen oikeutus romahtaisi. Mutta tosiasia pysyy: Ukraina on itse ollut sytyttämässä liekkejä, jotka nyt polttavat koko Eurooppaa.






keskiviikko 27. elokuuta 2025

Vähän Leninistä, vähän Putinista

 


Kun Lenin aikoinaan nousi valtaan, länsi ei nähnyt hänessä vain vallankumouksellista johtajaa vaan eksistentiaalisen uhan koko sille järjestelmälle, jonka varaan Euroopan imperiumit ja Yhdysvallat olivat rakentaneet maailmanvaltaansa. Bolševikkien lupaus kansainvälisestä vallankumouksesta haastoi itse kapitalistisen järjestyksen. Siksi länsimaat eivät tyytyneet seuraamaan sivusta, vaan lähettivät omia joukkojaan Venäjän sisällissotaan, tukemaan valkoisia ja yrittämään tukahduttaa vallankumouksen jo syntyvaiheessa. Se epäonnistui mutta kaunaa ei unohdettu.

Toisen maailmansodan aikana lännen oli pakko liittoutua Stalinin kanssa, mutta se oli pelkkää pakkosolidaarisuutta natsi-Saksan kukistamiseksi. Heti sodan päätyttyä lännen propaganda käänsi selän eiliselle liittolaiselle. Alkanut kylmä sota oli pohjimmiltaan jatkoa samalle pelolle ja vihalle: länsi ei voinut hyväksyä järjestelmää, joka kyseenalaisti kapitalismin moraalisen ja taloudellisen ylivallan.

Kun Neuvostoliitto lopulta romahti, länsi julisti selkävoittoa. Ei vain poliittista vaan myös ideologista, lopullista sellaista. Muuan Francis Fukuyama, poliittinen filosofi Yhdysvalloista, nousi kylmän sodan päättyessä suureen maineeseen lännessä. Hän esitti niin sanotun "historian lopun teorian", jonka mukaan liberaali demokratia ja kapitalismi muodostivat ihmiskunnan kehityksen lopullisen ja pysyvän päätepisteen. Eli sellaisen ultimaattisen järjestelmän, jonka jälkeen ei enää ole mahdollista tulla vaihtoehtoisia suuria ideologisia projekteja. Fukuyaman mukaan liberalismi oli kuin ihmisen poliittinen luonnontila, johon kaikki kansakunnat lopulta asettuvat, kunhan vanhat vallan muodot ja kulttuuriset esteet väistyvät. Tätä pidettiin todisteena siitä, että länsi oli voittanut pysyvästi: historia oli kulkenut Hegelistä Marxin ja Leninin kautta takaisin vapaaseen markkinatalouteen ja länsimaiseen parlamentarismiin. Tosin juuri tämä käsitys osoittautui fataaliksi virheeksi, kuten nyt tiedämme. Se synnytti ylimielisyyden, jossa länsi kuvitteli voivansa murskata valtiot, repiä rajat ja "viedä demokratiaa" pommikoneillaan minne tahtovat, koska vaihtoehtoa ei enää muka ollut. Nyt, kun maailma on liukumassa moninapaiseksi ja Venäjä sekä Kiina rakentavat rinnakkaisia järjestelmiä, Fukuyaman visio näyttää jälkikäteen enemmän lännen itsepetokselta kuin oikealta tieteelliseltä teorialta. Se näyttäytyy nyt vain julistuksena, joka sokaistui omasta voitonhurmastaan.

Fukuyaman “historian loppu” oli siis vain röyhkeä julistus siitä, että kapitalismi ja liberalismi olisivat viimeinen sana, ja ettei muita vaihtoehtoja saanut tai edes voinut enää olla. Neuvostoliiton romahdus ja Venäjän 1990-luvun kurjuus hyperinflaatioineen, oligarkkien ryöstelyineen ja kansan köyhtymisineen eivät olleet vahinkoja tai venäläisten vika vaan lännen saneleman häirinnän ja myöhemmän “markkinareformin” suora seuraus. Venäjä alistettiin siinä kokeeksi, jonka tarkoitus oli osoittaa, ettei ilman lännen sääntöjä ole olemassa tulevaisuutta. Ei millekään valtiolle. 

Mutta kun Putin nousi valtaan ja alkoi koota maata takaisin raunioista, länsi näki painajaisensa palaavan: Venäjä ei sittenkään pysy polvillaan. Kaikki siitä lähtien, Naton laajentumisesta aina Ukrainan kriisiin, on ollut jatkumoa lännen pyrkimykselle estää Venäjää nousemasta uudelleen itsenäiseksi ja voimakkaaksi.

Länsi ei vastusta Venäjää siksi, että Venäjä olisi sotilaallinen uhka maailmalle tai "demokratialle", vaan siksi että Venäjä kieltäytyy olemasta lännen vasallivaltio. Leninistä Putiniin jatkumo on sama: joka kerta kun Venäjä yrittää määritellä itse oman tiensä, länsi nousee vastaan. Kyse ei ole demokratiasta eikä ihmisoikeuksista. Kyse on vallasta ja siitä, ettei imperiumi siedä haastajaa. Oli se sitten Venäjä, Libya, Irak tai jokin muu valtio, jota länsi on viime vuosikymmeninä mustamaalannut ja pyrkinyt tuhoamaan. 








 





keskiviikko 16. heinäkuuta 2025

Suomalainen sotaveteraani, Lada ja Leningrad

 


Moni suomalainen sotaveteraani osti sodan jälkeen Ladan, Mossen tai Volgan ja matkusti lomalle Neuvostoliittoon. Nykymaailmassa tämä saattaa tuntua ristiriitaiselta, jopa provosoivalta. Mutta silloin ei ollut nykyisen kaltaista russofobiaa. Oli realismia, käytännöllisyyttä ja hiljaista ymmärrystä siitä, että rauha syntyy arjesta, ei ideologiasta.

Sotaveteraanit olivat kokeneet sodan kauhut. He tiesivät, mitä tarkoittaa ampua vihollista, joka ei ole pelkkä vihollinen vaan ihminen. Moni heistä ei kantanut vihaa Neuvostoliittoa kohtaan, vaan halusi rakentaa elämän, jossa ei enää tarvinnut taistella. Neuvostoliitto oli naapuri. Ei paras ystävä eikä verivihollinen, vaan osa todellisuutta, johon oli sopeuduttava.

Lada ei ollut pelkkä auto. Se oli osa idänkauppaa, järkivalinta, joka toimi Suomen olosuhteissa ja oli helposti huollettavissa. Se oli vuosikaudet Suomen myydyin auto. Veteraanit eivät ostaneet Ladalla ideologiaa, vaan luotettavuutta ja järkiauton. He eivät tehneet poliittista kannanottoa, vaan valitsivat sen, mikä toimi.

Matkailu Neuvostoliittoon oli monelle veteraanille kulttuurinen kokemus. Leningradin ooppera, Moskovan museot, Volgan jokiristeilyt. Nämä olivat elämyksiä, joita ei saanut lännestä. Neuvostoliitto oli tietyllä tavalla suljettu, mutta ei silti kylmä ja torjuva. Venäläiset ihmiset olivat vieraanvaraisia, sydämellisiä ja uteliaita. Veteraanit osasivat erottaa hallinnon ja kansan. He eivät olleet naiiveja, vaan kokeneita. He tiesivät, että rauha syntyy ihmisten välillä, ei valtioiden.

Nykyinen Suomessa ja lännessä vallalla oleva russofobia tuntuu vieraalta, koska se ei perustu kokemukseen vaan etäisyyteen. Kun Neuvostoliitto hajosi, Suomi kääntyi länteen. Samalla syntyi uusi propagandistinen kertomus, jossa itä oli ainoastaan uhka, ei naapuri. Veteraanien sukupolvi ajatteli toisin. He olivat valmiita kompromisseihin, koska he tiesivät, mitä sota todella tarkoittaa. Ja ennen kaikkea he tiesivät, mitä tarkoittaa rauha.

Tämä ei ole puolustuspuhe Neuvostoliitolle. Tämä on muistutus siitä, että suomalainen tapa suhtautua itään oli pitkään pragmaattinen, rauhaa vaaliva ja ihmisyyttä kunnioittava. Sotaveteraanit eivät olleet ideologeja. He olivat rakentajia. He rakensivat rauhaa. Ajellessaan Suomessa Ladoillaan ja ostaessaan Leningradin kujilla maatuska-nukkeja ja halpaa votkaa.


perjantai 11. heinäkuuta 2025

Miksi mulkut menestyvät?


Nykyään menestykseksi kutsutaan jotain, joka olisi ennen leimattu sairaudeksi.

Kun henkilö onnistuu haalimaan paljon rahaa, hinnalla millä hyvänsä, häntä ylistetään. Hän saa media-aikaa, kutsuja paneeleihin ja linnanjuhliin sekä sellaisen statuksen, jota kukaan ei kyseenalaista. Hän pääsee halutessaan jopa poliittiseksi päättäjäksi. Päättämään yhteisistä asioista.

Ei väliä, riistääkö hän työntekijöitään, käyttääkö hyväkseen systeemiä tai polkeeko toisia. Niin kauan kuin tilillä on tarpeeksi nollia, hän on roolimalli ja kaikkien alojen asiantuntija. 

Mutta jos katsomme historiaa, oikeaa ihmiskunnan historiaa, lajimme miljoonien vuosien mittaista yhteisöllistä kehitystä, kuva muuttuu täysin. Kaikki kääntyy päälaelleen.

Metsästäjä-keräilijäyhteisössä tällainen itsekäs rohmuaja olisi ollut kauhistus. Häntä ei olisi kutsuttu johtajaksi tai menestyjäksi. Häntä olisi ihmetelty , pelätty, vältelty ja lopulta hylätty. Yhteisön säilyminen kun perustui siihen, että ruokaa jaettiin, apua annettiin, eikä kukaan pyrkinyt hamstraamaan enemmän kuin muut. Itsekkyys ei ollut voittava strategia, vaan uhka.

Nykyaika on kääntänyt tämän nurinperin. Me palkitsemme tänäpäivänä juuri niistä piirteistä, jotka ennen nähtiin moraalisesti väärinä ja sosiaalisesti vaarallisina: ahneuden, kylmyyden, eristäytyneisyyden, laskelmoinnin, selkärangattomuuden ja itsekkyyden. 

Puhutaan voittajista ja menestyjistä, mutta mikä peli se sellainen on, jossa voitto ja menestys vaatii selkärangattomuutta?

Kyse ei ole vain moraalisesta rappeutumisesta. Kyse on lajimme kulttuurisesta ja kollektiivisesta dramaattisesta muistinmenetyksestä. Elämme järjestelmässä, joka nostaa jalustalle juuri ne ihmiset, jotka ennen eristettiin ja eliminoitiin muiden turvaksi.

Ehkä joskus tulevaisuudessa menestyksen mittariksi palaa taas jotain toista. Ehkä ihmiset taas joskus muistavat, että tärkeämpää kuin se, mitä sinulla on, on se, mitä annat.

Mutta toistaiseksi, tässä ajassa, itsekäs rahanahne järjestelmää myötäilevä selkärangaton mulkku on sankari.

Ja tämä kirjoitus, ystäväni, kertoo nykymaailmasta kaiken, mitä et halua myöntää.

keskiviikko 21. toukokuuta 2025

Kaksoisstandardien maailma: Israel kelpaa Euroviisuihin, Venäjä ei mihinkään

 



On vaikea ymmärtää, miksi läntinen maailma katsoo sormiensa läpi Gazan tuhoa mutta käyttäytyy täysin päinvastoin, kun puhutaan Venäjästä. Ukrainassa kuolee tuhansia – Gazassa kymmeniätuhansia. Ukrainalaisten kuolleisuus vastaa tällä hetkellä 2000-luvun alkua, jolloin liikenteessä kuoli vuosittain onnettomuuksissa saman verran ihmisiä kuin nyt tämän konfliktin aikana. Venäjä suljetaan tällä hetkellä urheilusta, kulttuurista ja politiikasta. Israel sitä vastoin esiintyy jopa Euroviisuissa, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Miksi?

Vastaus on epämukava: liittolaiset saavat tehdä asioita, joita viholliset eivät. Israel on lännen pitkäaikainen ystävä, strateginen etuvartio Lähi-idässä. Venäjä on vastustaja, jota ei tarvitse ymmärtää. Juutalaisiin kohdistuva kritiikki leimataan helposti antisemitismiksi – vaikka kyse olisi valtiosta, ei kansasta. Venäjään taas saa kohdistaa mitä tahansa sanoja, kuvia tai pakotteita. Dehumanisaatio on hyväksyttyä, kun kohde on oikea.

Kaksoisstandardit mädättävät moraalin ytimen. Jos kansainvälinen yhteisö haluaa olla uskottava, sen on tuomittava siviilien tappaminen riippumatta siitä, kuka vetää liipaisimesta. Muuten ihmiset näkevät läpi tekopyhyyden – ja lakkaavat uskomasta mihinkään.

torstai 15. toukokuuta 2025

Oikeusvaltion arvopohjasta

 



Suomessa puhutaan paljon "arvopohjasta", mutta kummallisesti arvot pätevät vain silloin, kun ne palvelevat lännen itsekästä materiaalista etua. Puhutaan demokratiasta, vapaudesta ja oikeusvaltiosta – mutta missä oli demokratia, kun Jugoslavia pommitettiin? Missä oli vapaus, kun Irakissa kylvettiin kuolemaa massiivisten valheiden varjolla?


Nyt sama tarina toistuu Ukrainassa. Meille kerrotaan, että Venäjä hyökkäsi "ilman syytä", että Ukraina on "demokratian etulinja", ja että länsi puolustaa "sääntöpohjaista maailmanjärjestystä". Mutta mitä sääntöjä nämä ovat – ja kuka ne on kirjoittanut?


Ukraina on pahainen pelinappula lännelle. Eikä missään nimessä Venäjälle minkään tason päämäärä tai "maailman valloituksen" alkupiste.


Ukrainaa on aseistettu jo vuodesta 2014. Maan sisäinen hajaannus, kielivähemmistöjen sorto ja äärimielisten ryhmien valtaannousu eivät koskaan olleet lännen huolenaihe. Päinvastoin: kaikki, mikä kohdistui Venäjän vaikutusvallan heikentämiseen, oli sallittua ja sitä tuettiin kaikin keinoin.  Venäjän raja-alueelle haluttiin pysyvä kriisi, jotta Venäjä ei voisi vakautua, kasvaa eikä haastaa länttä geopoliittisesti.


Media ohjaa tässäkin asiassa tavisten mielipiteitä. Länsimainen media ei raportoi tapahtumista neutraalisti, se keskittyä rakentamaan mielikuvia. Zelenskyistä tehtiin sankarillinen vapauden symboli, vaikka hän sulki oppositiomedioita, kielsi puolueita ja keskitti vallan presidentinhallintoon. Vaikka jo valmiiksi yhden maailman korruptoneimman maan korruptio on vain lisääntynyt kaiken aikaa "hänen kaudellaan". Samaan aikaan Venäjää on demonisoitu tavalla, jota ei nähty edes pahimman kylmän sodan aikana. Jokainen uutinen vahvisti jo valittua tarinaa: Venäjä on paha, Ukraina hyökkäyksen viaton uhri, ja länsi puolustaa "arvoja". Ja kansa uskoo kaiken mikä lehdessä lukee tai uutisissa sanotaan. Harva pysähtyy kysymään: miksi kaikki näyttää niin mustavalkoiselta? 


Kun Yhdysvallat käytti jälleen tuhansia miljardeja "sodan päättämiseen" Irakissa ja Afganistanissa, läntinen maailma katsoi hiljaa ihaillen. Hyväksyen. Kun NATO pommitti Belgradia ilman YK:n mandaatteja, se oli ihana pikkuinen "humanitaarinen interventio". Venäjän puuttuessa rajallaan käynnissä olevaan sekoiluun, se oli "laiton invaasio". Joka piti välittömästi tuomita tai olet Venäjän kätyri ja länsimaisen demokratian vastustaja. Kuka päätti, mikä on laillista? Kuka päätti kuka saa hyökätä, kuka ei?


Tämä ei tarkoita, että Venäjä olisi puhdas pulmunen. Mutta se tarkoittaa, että lännen moraalinen ylemmyys on rakennettu itsekkyydelle valikoivan historian varaan. Silloin moraali ei ole universaalia yhteiseen hyvään pyrkimistä – se on valloitusstrategiaa. Se on kaksinaismoralismia.


Entä NATO sitten? Se ei ole puolustusliitto – se on etupiirien sotakoneisto.


Kun Suomi liittyi Natoon, meille vakuuteltiin, että kyseessä on "turvallisuusyhteisö". Todellisuudessa liityimme sotilaalliseen liittoumaan, joka on vuosikymmenien ajan toiminut Yhdysvaltain geopoliittisena käsivartena. NATO ei puolusta rauhaa – se vie lännen rajaa kohti kilpailijoita aggressiivisesti. Nyt tuo raja kulkee jo läpi Ukrainan, ja se kulkee myös Suomen ja Venäjän halki kuin jäätynyt tulilanka. Joka sulaa tätä tahtia nopeasti. NATO toi sodan uhkan Suomen rajalle välittämättä meidän kansallisista intresseistä.


Mitä lähempänä Venäjän ydintä lännen aseet ovat, sitä herkemmäksi tilanne käy. NATO:n jäsenyys ei poista mitään uhkia – se tuo ne kotiovelle. Turvatakuu on vain termi, jolla yksinkertaiset ihmiset saadaan voitettua omalle puolelle, ei mitään muuta. Ei mitään konkreettista hyvää. Ja Suomi, tuo hiljainen mutta kuuliainen oppilas, suostui vielä rakentamaan tukikohtia ja isäntämaasopimuksia, joista kansa ei saanut edes äänestää.


Vihdoinkin vuonna 2025 valheiden huntu alkaa repeilemään.


Donald Trump on jälleen Valkoisessa talossa. Hän ei esitä hymyilevää "demokratian" suojelijaa, vaan on se mikä hän on - liikemies, joka katsoo tulostaulua. Kun Zelensky vieraili Washingtonissa keväällä 2025, tapaaminen ei ollut hymistelevää teatteria. Se ei ollut lämminhenkinen lässytystuokio – se oli tyly. Trump läksytti Ukrainaa varojen haaskaamisesta, vaati selityksiä ja antoi ymmärtää, että tukihanat suljetaan, ellei "realistisia tavoitteita" aseteta. Myös eurooppalaiset johtajat, Macron ja Scholz, ovat alkaneet puhua rauhan tarpeesta – ei enää sodan "voittamisesta". Vaikkakin hekin ajavat edelleen kaksilla rattailla.


Zelensky on menettänyt osan lännen tuesta ja yhä enemmän myös kansansa luottamuksen. Netti on täynnä videoita, joissa "vapaaehtoisia ylväitä ukrainalaismiehiä" rekrytoidaan sotaväkeen puolustamaan rakasta maataan. Kuka tahansa näitä videoita vilkaiseva näkee mistä todellisuudessa on kysymys. Ukrainassa kuohuu, mutta media keskittyy edelleen maan kuvaamiseen onnelana ja johdon kuvaamiseen sankarina. Tarina pysyy median yhteisesti sopimana hengissä, vaikka totuus on aivan toinen.


Suomikin on mukana tässä tarinassa, vieläpä erittäin vahvasti. Ainakin omasta mielestään. Suomi toistaa kuuliaisesti jokaisen repliikin, jonka Bryssel tai Washington kirjoittaa. Varsinkin ennen Trumpin nousua uudelleen valtaan Suomi oli niin rähmällään Bidenin suuntaan että Brezhnev ja kumppanit olisivat kateellisia. Mutta olemme vain pienen pieni sivuhahmo suuressa näytelmässä. Me luulemme puolustavamme jotain"arvoja", vaikka todellisuudessa puolestamme vain vieraiden valtakeskusten itsekkäitä etuja.


Jokaisen, joka luulee kykenevänsä ymmärtämään yhtään mitään, olisi syytä viimeistään nyt pysähtyä ja kysyä: näkeekö maailman omin silmin – vai median muokkaaman läpeensä käsikirjoitetun tarinan läpi?


Vuosi 2025 ei ole vain geopoliittisen siirtymän vuosi – se on moraalisen rehellisyyden testi. Joko alamme vihdoinkin nähdä maailman sellaisena kuin se on – tai jatkamme piinaavan tuhon tiellä elämistä toisten kirjoittamassa käsikirjoituksessa.




keskiviikko 7. toukokuuta 2025

Mitä jos kaikki hinnat putoaisivat kymmenesosaan?



Ostovoiman vallankumous!

Kuvittele maailma, jossa kaikki hinnat — ruoka, asuminen, energia, autot, palvelut — tippuvat samanaikaisesti kymmenesosaan nykyisestä. Kolmen euron leipä maksaa enää 30 senttiä, 900€ vuokra olisikin vain 90 euroa kuussa, uusi pieni perusauto irtoaisi kahdella tonnilla. Ihmisten palkkoja leikattaisiin samalla puoleen, mutta ei huolta: ostovoima olisi silti viisinkertainen entiseen verrattuna.

Tämä ei ole utopia. Se on looginen seuraus siitä, mitä tapahtuisi, jos hinnat, palkat ja velat sopeutuisivat samassa suhteessa alaspäin. Taloustieteessä tätä kutsutaan nominaaliseksi skaalautumiseksi ilman reaalista muutosta.

Ostovoima räjähtää

Otetaan esimerkki. Rakastat leipää. Jos nykyään tienaat 3000 euroa kuussa ja maksat leivästä 3 euroa, voit ostaa tuollaisella palkalla tuhat leipää. Mutta jos palkkasi puolittuu 1500 euroon ja leivän hinta laskee 0,30 euroon, voit ostaa 5000 leipää. Sama pätee kaikkeen: vuokra, sähkö, vaatteet, liikkuminen, koulutus, palvelut. Kaikkea saa enemmän. 

Toisin sanoen: vaikka palkka näyttää pienemmältä, sen todellinen ostovoima moninkertaistuu. Eläminen tulee helpommaksi, ei vaikeammaksi.

Entä yritykset? Jos hinnat putoavat kymmenesosaan, eikö jokainen yritys päädy konkurssiin? Ei, yritykset eivät kaadu – ne alkavat kukoistaa.

Usein sanotaan, että yritykset kaatuvat korkeisiin palkkakustannuksiin. Ja että hinnoissa on jatkuvasti nousupaineita. Mutta jos kuluttajahintojen laskiessa samalla myös yritysten kulut — vuokrat, energia, raaka-aineet, kuljetuskustannukset, laitteet — laskevat kymmenesosaan, yritysten kustannusrakenne kevenee kautta linjan. Heikot firmat kaatuvat ehkä kuten ne aina tekevät, mutta terveet yritykset menestyvät entistä paremmin.

Palkat eivät useimmilla toimialoilla ole nytkään suurin kuluerä. Ne ovat vain osa kokonaisuutta ja jos koko kokonaisuus skaalautuu alaspäin, tasapaino säilyy.

Entä velalliset?

Tässä piilee koko skenaarion ratkaiseva ehto: nykyisten velkojen täytyy laskea suhteessa muun talouden mukana. Jos asuntolainasi on nyt 200 000 € ja talon arvo putoaa 200 000 eurosta 20 000 euroon, mutta lainasi pysyisi nimellisesti samana, olisit puolikkaalla palkallasi pahassa pulassa. Mutta kun lainakin skaalautuu samassa suhteessa — eli kymmenesosaan — mitään ongelmaa ei synny.

Sama koskee valtion velkaa, yrityslainoja ja kaikkia kulutusluottoja. Jos järjestelmä osaa sopeuttaa nämä luvut oikein, kaikki jatkuu normaalisti — vain edullisemmin.

Miksi tätä ei ole tehty?

Suurin este ei ole taloudellinen vaan psykologinen ja hallinnollinen. Ihmiset pelkäävät pieniä numeroita, vaikka suuret numerot eivät tee meistä rikkaampia. Inflaatio on meille tuttu, deflaatio pelottava — vaikka kumpikin on vain hinnanmuutosta, eikä kumpikaan itsessään hyvä tai paha. Ihmiset vain intuitiivisesti mieluummin ottavat 3000€ palkkaa ja maksavat 3€ leivästä kuin 1500€ palkkaa ja maksaisivat vain 0,30€ leivästä.

Toinen este on tekninen: kaikki järjestelmät, palkkakaavat, verot, indeksit, sopimukset ja automatisoidut laskurit on rakennettu nykyisten nimellisarvojen varaan. Skaalaaminen vaatisi todella hallitun ja täydellisesti synkronoidun uudelleensuunnittelun. Mutta se on mahdollista. Ja jopa viisasta.

Ostovoimainen tulevaisuus?

Entä jos emme tarvitsisikaan jatkuvaa kasvua ja kalliimpaa elämää? Jatkuvasti suurempia numeroita? Entä jos vähemmällä rahalla saisi enemmän? Jos tekisimme vähemmän työtä, mutta elintaso nousisi — vain siksi, että kaikki maksaisi vähemmän?

Tällainen muutos voisi olla jopa ekologisesti kestävä: tuotanto voisi lopulta jopa vähentyä samalla kun hyvinvointi kasvaa. Raha ei enää mittaisi vain määrää, vaan todellista mahdollisuutta elää hyvää elämää. Sitä mitä rahalla saa. 

Ehkä on aika kysyä: miksi kaiken täytyy maksaa niin paljon, kun se voisi maksaa vähemmän — ilman, että kukaan menettää mitään?


Suostumus – Ei vain seksissä, vaan koko yhteiskunnassa

 

Suostumus. Sana, joka tuntuu olevan nykyään keskiössä seksuaalirikoskiistojen käsittelyssä ja oikeusjärjestelmässä. Mutta onko suostumuksen käsite todella niin selkeä kuin luulisi? Onko se vain yksityinen asia, joka liittyy intiimeihin, yksilöllisiin kokemuksiin vai olisiko se itse asiassa paljon laajempi periaate? Sellainen, joka ulottuu paljon syvemmälle – koko yhteiskunnan rakenteisiin?

Olemme tämän uuden lain myötä tottuneet kuulemaan siitä, mitä suostumus merkitsee seksuaalisessa kanssakäymisessä. On olemassa varsin tarkkoja sääntöjä siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei, mutta silti nämä säännöt tuntuvat olevan ristiriitaisia ja epäjohdonmukaisia. Meille toisaalta opetetaan, että suostumus on välttämätön. Mutta sitten taas jos katsomme ympärillemme muutenkin kuin seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvissä tilanteissa havaitsemme, kuinka usein emme ole oikeastaan suostuneet lainkaan siihen, mitä meille yhteiskunnassa tapahtuu.

Moni meistä on päivittäin tilanteissa, joita ei ole valinnut – eikä niihin ole koskaan antanut suostumustaan. Päinvastoin. Meidät pakotetaan elämään yhteiskunnassa, jossa jatkuvasti toimimme rakenteissa, jotka eivät resonoi arvojemme kanssa. Me emme ole valinneet sitä yhteiskuntaa, joka tuntuu sanelevalta ja tukahduttavalta. Emme ole esimerkiksi valinneet työelämää, joka puristaa meistä kaikki voimat, mutta silti se on vain hyväksyttävä. Meidän on yleisemminkin oltava osa tätä sairasta yhteiskuntaa, johon emme halua kuulua – ja samalla meitä käsketään hyväksymään tämä tilanne ja elämään siinä valittamatta.

Tämä ristiriita on huolestuttava, koska se peilaa hyvin syvällistä epäjohdonmukaisuutta, joka koskee suostumusta yhteiskunnassa. Seksuaalisuuden alueella meillä on luotettavat säännöt siitä, mikä on oikea ja väärä, mutta jos katsoo laajemmin, suostumus ja itsemääräämisoikeus jäävät yhä harvemmin huomioiduiksi muilla elämänalueilla.

Miksi yhteiskunta ei sitten ole kiinnostunut suostumuksen olemassa olosta yhteiskunnan kaikilla tasoilla?

Kun joku ei ole valmis osaksi järjestelmää, mutta joutuu siihen, onko hänen suostumuksensa siihen oikeasti olemassa? Kun elämä pakottaa sinut noudattamaan sääntöjä, jotka eivät tunnu oikeudenmukaisilta, oletko todella antanut suostumuksesi? Kun julkinen keskustelu ja politiikka sanelevat, mitä on oikein ja väärin, oletko todella mukana? Suostumus ei ole vain intiimien suhteiden kysymys – se on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymys.

Epäoikeudenmukaisuus yhteiskunnassa tuntuu yhtä paljon loukkaavalta ja nöyryyttävältä kuin seksuaalinen häirintä ja se saattaa synnyttää samanlaisen turvattomuuden ja häpeän tunteen. Mutta vaikka seksuaalisessa kanssakäymisessä suostumuksen anto on nykyään kiistaton ja tärkeä osanen kokonaisuutta, yhteiskunnan muissa rakenteissa suostumuksella ei ole merkitystä. Ei, vaikka yhteiskunta yhtä lailla tunkeutuu elämäämme ja jättää meitä loukatuksi ja häpäistyksi vieden itsemääräämisoikeutemme.

Kaksinaismoralismi

Ongelmana on se, että yhteiskunta on täynnä kaksinaismoralismia: meillä on tietyt säännöt siitä, kuinka suostumus määritellään ja kuinka se tulee ottaa huomioon seksuaalisessa kanssakäymisessä, mutta samalla yhteiskunnan rakenteet rakentuvat usein pakon, alistamisen ja hyväksymisen ympärille. Eikä sitä saa kyseenalaistaa. Meidän on kuunneltava, että "kyllä" on annettava seksissä, mutta elämän muissa kentissä systeemi olettaa, että olemme jo antaneet suostumuksemme – jopa silloin, kun olemme jääneet sen ulkopuolelle, emmekä ole olleet mukana yhteiskunnan rakenteen valitsemisessa.

Moni kokee, että heidän yksilöllinen kokemuksensa ja suostumuksensa jäävät huomiotta ja että he ovat mukana rakenteissa, joita eivät ole valinneet. Tätä voi kutsua yhteiskunnalliseksi raiskaukseksi – tilanteeksi, jossa yksilö ei ole suostunut, mutta joutuu kuitenkin osaksi elämää, joka hänelle ei ole valittu ja jonka hän kokee epäreiluksi.

Mitä pitäisi muuttaa?

Jotta yhteiskunta voisi toimia aidosti oikeudenmukaisesti, olisi tärkeää, että suostumuksen käsite laajennettaisiin koskemaan enemmän kuin vain yksittäisiä seksuaalisia tilanteita. Suostumus pitäisi nähdä kokonaisvaltaisena elämän ja päätöksenteon oikeutena – oikeutena valita oma tie ja olla mukana yhteiskunnassa valitsemassamme roolissa. Olemme kaikki yksilöitä, ja meidän suostumuksemme ei saisi jäädä muiden rakenteiden ja sääntöjen alle, ei seksissä, eikä missään muussa elämän alueella.

Suostumuksen ja itsemääräämisoikeuden tulisi ulottua koko yhteiskuntaan. Vain silloin voimme todella puhua oikeudenmukaisuudesta, jossa jokaisen ääni ja valinta on arvokas. Jossa elämä on arvokas.