Eläköitynyt eversti kertoo taas: Venäjä romahtaa aivan kohta

Keväästä 2022 lähtien länsimaisessa mediassa on toistettu samaa rituaalia.

Kun Ukrainassa ei tapahdu mitään sotahullujen länsimaalaisten (Stubb, Valtonen, yms.) toivomaa, kaivetaan esiin "eläköitynyt upseeri", mieluiten britti tai amerikkalainen, ja annetaan hänen kertoa, että Venäjän armeija on "lähes romahtamassa". Aina.

Tällä kertaa vuorossa on eläköitynyt brittieversti Hamish de Bretton-Gordon. Välineenä Ilta-Sanomat, kuten ennenkin. Sanoma on tuttu: joukot hupenevat, murtumispiste lähestyy, tynnyrin pohja näkyy.

"500 000 kaatunutta ja haavoittunutta."

Luku, jota kukaan ei pysty todentamaan, mutta jota toistetaan, koska se kuulostaa hyvältä lampaiden korviin. Tosin välillä se on miljoona, välillä 1,5 miljoonaa. Poliittinen numero, ei sotilaallinen analyysi.

"Edetään vain metrejä päivässä."

Metrien mittaaminen on propagandaa. Jos mittari olisi relevantti, konflikti olisi jo ohi. Eikä Suomi lamassa. Eikä Ukraina raunioina. Eikä koko Eurooppa tuskissaan.

"Haavoittuneita vankeja ilman raajoja rintamalla."

Väite täysin ilman lähteitä, mutta emotionaalisesti täydellinen. Lampaisiin vetoava. Tämän vuoksi se on mukana.

"Tynnyrin pohjaa kaavitaan."

Sama metafora kolmatta vuotta. Silti mobilisaatio jatkuu ja rintama pysyy ja paine Ukrainassa NATOn ja EUn täysimittaisesta tuesta huolimatta kasvaa kasvamistaan. Ainoa asia joka tynnyrin pohjalta todellisuudessa löytyy on aina joku länsimainen eläköitynyt upseeri.

"Todellinen painostushetki on nyt."

Aina nyt. Ei koskaan eilen. Eikä sitä ikinä tule. 

Jos Venäjän armeija olisi ollut näiden arvioiden mukaisessa tilassa jo vuonna 2022 kun näitä ulkomaan everstejä ja meidän omia majureita alkoi mediassa näkyä, konfliktia ei enää olisi. Ei olisi ollut pitkään aikaan. Mutta mitään sen suuntaistakaan kuin Venäjän mureneminen ei ole tapahtunut, joten samaa älytöntä tarinaa on pakko kertoa yhä uudelleen.

Näiden juttujen funktio ei ole selittää sotaa.

Niiden funktio on ylläpitää typeryksien uskoa: että vielä hieman lisää rahaa, aseita, villasukkia ja aikaa. Vielä vähän aikaa kurjistetaan Suomea ja koko EUta, ja heti sitten kohta vastapuoli romahtaa.

Siksi näissä jutuissa äänessä ei ole ikinä dataa, ei vaihtoehtoisia skenaarioita, ei kriittistä analyysiä.

Äänessä on aina joku eläköitynyt eversti. Mielikuvituksellisine houreineen.

Tuo Ilta-Sanomien pläjäys ei siis todellakaan ole faktoihin pohjautuva objektiivinen uutinen.

Se on jälleen vain ja ainoastaan moraalinen satu aikuisille, jotka eivät enää jaksa ajatella itse. Jos ovat ikinä osanneetkaan.

Valtioon kytkeytyvät hämäräperäiset julkaisut

 

Puhe valtioon kytkeytyvästä mediasta esitetään Suomessa usein niin, että ongelma on aina jossain muualla: Kiinassa, Venäjällä, autoritaarisissa järjestelmissä. Todellisuudessa Suomella on oma valtiollinen mediansa, ja sen nimi on Yleisradio.

YLE on Suomen valtion omistama ja verorahoitteinen mediaorganisaatio. Sen olemassaolo, rahoitus ja toimintamalli perustuvat eduskunnan päätöksiin. Se ei ole riippumaton markkinatoimija eikä kansalaisyhteiskunnan spontaani ääni, vaan instituutio, joka on rakennettu osaksi valtiollista järjestelmää. Tässä mielessä YLE ei eroa rakenteellisesti Kiinan Global Timesista CGTN:stä eikä Venäjän Russia Todaystä: kaikissa tapauksissa valtio ylläpitää omaa keskeistä viestintäkanavaansa.

Kiinassa tämä suhde on rehellinen. Media toimii puolueen ja valtion äänitorvena, eikä kukaan teeskele journalistista neutraaliutta silloin, kun kyse on geopoliittisista eturistiriidoista. Venäjällä media nähdään osana informaatiopuolustusta: kansallinen narratiivi on strateginen resurssi, jota suojellaan ja ohjataan avoimesti.

Suomessa ero syntyy lähinnä kielestä ja itsepetoksesta. YLE esitetään “riippumattomana”, vaikka sen rooli kriiseissä, sodassa ja ulkopolitiikassa on johdonmukaisesti linjassa valtion virallisten kantojen kanssa. Poikkeamat ovat kosmeettisia, eivät rakenteellisia. Kun turvallisuuspoliittinen linja on päätetty, YLE seuraa sitä tarkasti ja erehtymättä. Ei siksi, että joku yksittäinen mystinen agentti soittaisi toimitukseen ja vaatisi sitä, vaan siksi, että instituutio on rakennettu toimimaan näin.

YLE, Global Times, CGTN ja Russia Today eivät ole toistensa vastakohtia vaan variaatioita samasta ilmiöstä: valtio ylläpitää mediaa hallitakseen julkista todellisuutta. Ero ei ole siinä, käyttääkö valtio mediaa, vaan siinä, kuinka suoraan se myönnetään. Kiinassa ja Venäjällä asia sanotaan ääneen. Suomessa se puetaan riippumattomuusretoriikkaan ja julkisen palvelun käsitteisiin.

Valtiollinen media ei lakkaa olemasta valtiollista siksi, että se kutsuu itseään journalistiseksi. Se vain muuttuu vaikeammaksi tunnistaa.